Oikein selkäpiitä karmii

[Yuki]

[Vain Shiro ja hänen Silviansa ~]

Metsä oli aivan hiljaa. Tuultakaan ei kuulunut, ei pienten eläinten ääntä, ei linnun laulua. Jos tämä metsä olisi olemassa oikeassa Maassa, sinne ei rohkeimmatkaan matkailijat varmaan olisivat piipahtaneet kyläilemään. Mutta tämä ei olekaan Maassa, vaan ulottuvuudessa, välitilassa, jonne vain kuolleet uskaltavat, Tuonpuoleisessa. Olihan metsä tervetullut kaikille, jotka kaipaavat pimeää, ehkä piilopaikkaakin. Piilopaikaksi Musta metsä sopisi loistavasti, mutta metsä ei olekaan aivan tyhjä, siellä on olioita joita Maassa ei edes tunneta.
Mustaan metsään voi päästä eksymällä tai tarkoituksella, kaksi vaihtoehtoa. Tumma hahmo liikuskeli tummien ja isojen puiden välissä. Mustaan metsään ei tihkunut päivän valoa, vaikka oli keskipäivä. Hahmo pysähtyi ja tutki ympäristöään. Ei ääniä, ei mitään. Vaikka metsässä oli pimeää ympäri vuoden, hahmon vaaleat hiukset erottuivat varsin selkeästi pimeydestä.
"Tämä on sinun vikasi… Sinä eksytit meidän tänne." Sanoi pieni ja säikähtäneen kuuloinen ääni pojan olkapäältä.
"Uskotko todella, että eksyin tahallani?" Vaalea hahmo kysyi olkapäällä istuvalta hilleriltä. Karvainen olento oli hiljaa ja mumisi jotakin vastalausetta.
"Äh, antaa olla. Yritetään vain päästä pois täältä." Eiri tuhahti vastaukseksi ja lähti hitaasti liikkeelle, sinne minne jalat vain veivät.

[Shiroi]

[[He saapuvat :3]]

Metsä oli hiljainen. Sen pimeys tuntui tarttuvan mieleen, saaden aikaan synkän mielialan. Hiljaisuudessa kuitenkin kuului varovasti liikkuvat askelet, jotka olivat kuin hiipivän kissan. Nämä askelet eivät halunneet herättää huomiota tai karkottaa ketään. Ne olivat salaperäisen otuksen, joka hiljaisuudesta päätellen ei kaivannut seuraa.
Hän oli ollut vasta muutaman päivän tällä kummallisella planeetalla, ellei tämä sitten ollut unta. Oikeastaan hän ei edes tiennyt missä oli. Kuuluiko tämä paikka johonkin Amazonin sademetsän synkkään osaan vai olivatko avaruusoliot napanneet hänet? Silvia ei kyllä noihin olentoihin koskaan uskonut.
Tyttö heilautti tummat hiuksensa taakseen. Hän oli kyllä yrittänyt sitoen ne kiinni, mutta tämän metsikön ruohonkorret eivät oikein pysyneet solmussa hiusten ympärillä. Kuinka hän kaipasikaan nyt kupillista teetä kototulen edessä.. Mutta koti oli jossakin muualla. Tietämättömyys näin oudosta paikasta pelotti ja raivostutti, eikä tyttö tiennyt miten niitä näyttää.
Jonkin aikaa käveltyään vastaan tuli mukavanoloinen kaatunut puunrunko, joka näytti hyvältä levähdyspaikalta. Silvia istui lahonneen rungon päälle ja suki käsillään sinistä mekkoa, joka oli mennyt likaiseksi kaikessa tarpomisessa metsikön lävitse, sekä sen suontapaisen lammen joka oli imaissut hänet ensitöikseen sisäänsä. Tyttö sentään osasi erätaitoja (joita hän oli lukenut kirjoista) ja sai itsensä kuiville.
"Missä hemmetissä tällainen paikka on? Nyt alkaa riittää tämä mielikuvitukseton paikka, josta ei pääse puusta pidemmälle, kun tulee kierrettyä ympyrää. Onko tämä jokin vitsi?" Silvia tuhahtaa itsekseen ja hautaa kasvot käsiinsä. Vain hiljaisuus vastaa hänelle.

[Yuki]

Kävely tuntui hyvin pitkältä ja tylsältä. Puut olivat melkein kopioita keskenään, paksut tummat rungot ja lehvästö oli korkealla. Tuntui kun kävelisi jossakin suuressa salissa, jonka kattoa pitelivät monet pylväät. Tästä salista oli kadonnut kaikki valo, ei liekkiä ja lamppua. Eiríkur alkoi väsyä näkemään samoja puita, samoja tummia varjoja.
"Minusta tuntuu... että kierrämme kehää." Magnus sanoi korkealla äänellään. Vaikka ääni olikin korkea, se ei ollut kuiskausta kovempaa. Pojan ilme muuttui mietteisästä hieman vihaisen näköiseksi. Hän vihasi kuulla totuuksia muilta, vaikka jakelikin niitä kaiken aikaa muille.
"Magnus veliseni. Tiedän kyllä, kierrämmekö kehää vaiko ei. Jos olkapääni ei miellytä, voit yhtä hyvin lähteä. En estä sinua." Tulipäinen luonto näytti heti piikkinsä. Magnus sai kuulla monet kerrat veljensä puuskahduksia ja vihaisia päiviä. Hilleri huokasi mielessään ja antoi asian olla. Hän ei lähtisi Eirin luota, vaikka tämä käskisikin. Tuimana Eiri ei katso ikinä eteensä ja kohta sattuikin jo ensimmäinen onnettomuus tänne saapumisen jälkeen.
Magnus huudahti varoituksen sanasen ja sen jälkeen tajusi makaavansa kostealla maalla. Eiri oli kompastunut maasta nousseeseen juureen, ja nousikin nyt pystyyn.
"Kirottua!" Poika mesosi ja potkaisi puunjuurta. Hilleri seurasi vierestä, ja kun hän päätti, että veli oli hieman rauhoittunut, hän kiipesi jalkaa pitkin vakiopaikalleen. He eivät tienneet, etteivät olleet yksin, he eivät tienneet että joku kuulisi heitä.

[Shiroi]

Jostakin kuului ääniä. Hän laski kädet hitaasi syliinsä ja hämärää ympäristöä katseli ympäristöä. Ketään ei näkynyt, joten hän arvasi nousta seisaalleen ja lähti hiipimään ääniä kohden. Onneksi maassa ei ollut kuivia lehtiä eikä nyt ollut syksy, muuten hänet oltaisi varmasti jo kuultu.
Sylvia pysähtyi kiskaisemaan mekkonsa helman irti sitkeästä pensaikosta, joka olisi mielellään halunnut kuluttaa Silvian kallista aikaa. Niin matka jatkui vähän väliä pysähdellen irrottamaan itseään pensaista, mutta pysähtymisiin verrattuna hän liikkui metsässä nopeasti.
Kauempaa erottui hahmo. Silvia hiljensi vauhtiaan ja pian pysähtyi. Toinen näytti olevan kovin suutuksissa puunjuuren kanssa. Tuon kasvot näyttivät tutuilta, mutta missä hän olisi voinut nähdä pojan? Hetkinen, toisen hiuksethan ovat vaaleat! Silvian sydän hypähti. Miten hän.. Miten Eiri oli hänen maailmassaan? Toinenhan oli kuollut!
Sen enempää miettimättä Silvia tuli puun takaa esiin. Mitä sitä suotta kuolleita pelkäämään, kun tuttuja kerta tapasi.
"Eiríkur?" Tyttö lausahti omalla hieman ylimielisyyttä kuvastavalla äänellä ja käveli toisen luokse, jättäen kuitenkin heidän väliinsä muutaman metrin. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka itkivät onnesta ja juoksivat halaamaan sulhasiaan heidät nähtyään.
"Yhtä olet yhtä lyhyt kun aina. Sinusta ei voi erehtyä, mutta sinähän kuolit, eli miten voit olla täällä?" Silvia kysyi ja tutkiskeli poikaa. Tuo oli saanut luomia jostakin, ainakin ne näyttivät luomilta.
Tytön katse osui pieneen olentoon pojan olalla ja rypisti otsaansa. "Mikä tuo rotta on?" Tyttö kysyi toiselta inhoten. Miten tuo edes pystyi pitämään tuollaista ylisuurta lemmikkirottaa olallaan? Kissat ja koirat vielä kävivät, mutta rotat?

[Yuki]

Mumisten kirosanoja, poika puisteli itseään pölystä ja liasta. Hän tunsi kun hilleri nousi hänen olkapäälleen. Ihmeellistä kyllä, mutta terävät kynnet iholla eivät raivostuttaneet Eiriä ollenkaan. Se alkoi peräti tuntua mukavaltakin. Eläessään heillä ei ollut lemmikkejä, ja vaikka Magnus olikin nyt hilleri, se ei tuntunut lemmikiltä. Pystyisikö joku kutsumaan omaa veljeään lemmikiksi? Eipä kai.
Kesken mumisemisen Eiri kuuli askelia hyvin läheltä. Puun takaa ilmestyi kuin tyhjästä tyttö. Hämärässä ei heti voinut tunnistaa kasvoja, mutta tytön tullessa lähemmäksi, Eiri koki suurimman järkytyksen sitten tänne tulon jälkeen. Poika astahti hypähtäen yhden askeleen taaksepäin.
"Silvia." Poika lausahti hieman inhoa äänessään.
Miten hän on voinut tulla tänne? Tyttö tunnistikin Eirin, vaikka hän olikin muuttunut huomattavasti elävästä versiostaan. Silvia alkoi heitellä omia 'kohteliaisuuksiaan'. Parasta vastata samalla mitalla.
"Kiitos, kun taas sinä olet yhtä nyrpeänaamainen kuin muistankin. Haluaisin kysyä sinulta aivan samaa." Eiri oikein painotti sinä-sanaa ja hänen äänessä oli ylimielisyyttä. Tyttö tykkäsi heitellä häntä aina uusilla kysymyksillä. Nyt kyse oli niin sanotusta rotasta.
Magnus katsoi tyttöä keltaiset silmät viiruina, ja mietti miten tämä olikaan päässyt tänne. Kuullessaan että Silvia haukkui häntä, se oli liikaa. Hilleri sähähti kissan tavalla osoittaakseen mieltään. Eiri loukkaantui kuullessaan kysymyksen koskien hänen omaa veljeään. Pojan kulmakarvat kurtistuivat ja ilme oli tuima kun vihaisella ampiaisella.
"Peru sanasi heti!" Eiri sähähti takaisin. Tuo röyhkeä tyttö ei ollut muuttunut tippaakaan. Tuima ilme tuijotti tyttöä kasvoihin. Kuvaannollisesti heidän välillään olisi salamoinut salamoita.

[Shiroi]

"Kiitos. Onhan se hyvä että edes muistat minua." Silvia sanoi virnistäen toisen vinoilulle. Kas, toinen tunnisti hänet, mikä oli hieman yllättävää, mutta toisen äkkipikainen käytös hänen mainitessa toisen olalla istuvasta elukasta oli kaiken huippu. Eläin jopa piti outoa sähisevää ääntä, joten rotta se ei ollut.
"Sinä olet kuollut, minä en." Tyttö sanoi ja tutkiskeli pojan kasvoja. Toivottavasti Eiríkurin luomet eivät ole tarttuvia. Niissä olisikin kauhea homma, jos ne alkaisivat levitä häneenkin ja ne pitäisi poistaa. Ilkeää ajatellakin sellaista.
"No älä nyt." Silvia sanoi ja laittoi kädet lantioilleen, saaden aikaan tylysti torjuvan kuvan. "Mikä tuo sitten on? Mielikuvitusystäväsi?" Tyttö sanoi ja hymähti. Toinen oli mukava saada suuttumaan, mutta ei olisi mitenkään mukava, jos poika nyt hyökkäisi ja alkaisi painimaan. Siinä hän jäisi alimmaiseksi. Kyllähän Silvia muisti Eirin veljen, mutta ei vain osannut yhdistää sitä hilleriin.
Vihreät silmät tukivat läheisiä puunrunkoja pojan takana. Hän oli liian ylpeä kysyäkseen toiselta apua metsästä poispääsyyn, mutta toisaalta ilman poikaa (joka osasi varmasti paremmin suunnistaa ulos metsästä) hän ei tulisi pääsemään minnekään. Eksyisi vain pahemmin.

[Yuki]

Tuima katse ei muuttunut senttiäkään. Tyttö ei näyttänyt olevan hitustakaan pahoillaan, joka alkoi raivostuttaa. Silvia puhui taas. 'Sinä olet kuollut, minä en.' Sanat tuntuivat voimakkailta ja se tuntui pahalta muistutukselta totuudesta. Mutta hetkinen.
"Niin olen, mutta olet myös sinäkin." Eiri vastasi pidentäen nautinnollisesti tuota hetkeä. Pojan kasvoilla käväisi pieni ilkikurinen virnistys, tietäen siitä, että oli saanut yhden pisteen lisää. Se olisi varmaan kova totuuden pala Silvialle pureskeltavaksi.
Tyttö laittoi kätensä lantiolle ja näytti tylyltä, kuten aina. Eiri nosti hieman päätään ja katsoi tuimasti alaspäin. Hänellä oli muutama konsti, jotta näyttäisi pidemmältä. Tyttö puhui edelleen tylyyn ja röyhkeään sävyyn. Magnus sai tuntea olonsa tuona, eikä hänenä. Se sai hänet nyrpistämään kuonoaan ja pienet hampaat tulivat näkyviin. Mielikuvitusystäväkö?
Eirin sisällä poreileva viha kasvoi hetki hetkeltä suuremmaksi. Miksi hänen piti tavata Silvia täällä? Miksi hän olikaan kuollut?
"Sinäpä olet tietämätön. Hän on Magnus. Varmaan muistatkin hänet." Eiri vastasi ja ylpeys paistoi hetken verran hänen vihansa lävitse. Magnus nosti päätään ja näytti olevan ylpeä nimestään.
"Olet anteeksiannon velkaa." Poika sanoi käskevään ja tuimaan sävyyn. Eiri huomasi, ettei tyttö enää katsonutkaan häneen, vaan ohi metsään. Se merkitsi jo melkein häviötä. Poika virnisti ja sai enemmän omatuntoa takaisin.

[Shiroi]

"Valehtelet?" Tyttö sanoi. Kuinka hän olisi voinut kuolla? Olihan se ihmetyttävää, että hän oli herännyt jossakin aivan kummallisessa paikassa ja tavannut Eirin, mutta silti hänestä ei tuntunut kuolleelta.
"Ahaa. Magnus, hänet kyllä muistan. Mutta asiassa on vain yksi ongelma. Eikö Magnus ollut ihminen eikä eläin?" Silvia yritti huomauttaa omalla vähemmän hienotunteisella tavallaan, muttei tarkoittanut loukata toisen muistoa. Tuo toisen olkapäällä istuva elukka ei oikein muistuttanut Eirin pikkuveljeä. "No jos sinä kerta väität tuon olevan veljesi niin hyvä on minä uskon ja pyydän anteeksi." Silvia teki käsillään anteeksipyytävän eleen ja niiasi pienesti.
Hänen katseensa ei enää kierrellyt puissa, vaan se oli palannut poikaan. "Olenko.. oikeasti kuollut? Siis.. aivan oikeasti, eikä.. eikä leikisti?" Vieno ääni kysyi tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä. Se ei enää kuulostanut kovinkaan mahtailevalta tai ylpeältä. Vihreät silmät etsivät pojasta valehtelemisen merkkejä, mutta yhtään ei löytynyt. Oliko hän oikeasti kuollut?

[Yuki]

Poika katseli pää hieman kallellaan tytön ilmettä ja kuuluvia kysymyksiä. Eiri tiesi, että Silvia saisi jonkin näköisen kohtauksen, josta huomasi heti, ettei tyttö uskonut. Tässä maailmassa ei pystyisi olemaan elävänä, vaikka se ehkä siltä tuntuisikin. Kuolemisesta hypätään heti seuraavaan aiheeseen.
Magnus katsoi vieläkin tuimasti meripihkan värisillä silmillään tyttöä. Nyt Silvia puhui hänestä ja lopulta pyysikin anteeksi, kuten veli oli käskenytkin. Pienet korvat värähtivät kuullessaan anteeksiannon ja ilme alkoi pikku hiljaa sulaa. Magnusilla oli enemmän inhimillisiä tunteita kuin voisi kuvitellakaan. Sitten tapahtui ehkä yksi käsittämättömistä asioista, hilleri alkoi puhua.
"Saat anteeksi." Kuului korkeahko ja kirkas ääni Magnusin huulilta. Elävässä maailmassa ei olisi koskaan uskottu, että hilleri puhuisi, ja varmaan se on aika harvinaista täälläkin.
Eiri katsoi hieman kummissaan veljeään sekä Silviaa. Ensinnäkin, Silvia totteli häntä ja pyysi anteeksi, toiseksi Magnus puhui melkein vieraalle ihmiselle tuosta vain. Tämä oli jotakin uutta, ehkä kohti muutoksia.
Pojan katseessa oli huvittuneisuutta katsellessaan tytön reaktiota.
"Totisinta totta. Sinä et olisi täällä missä minäkin, jos et olisi kuollut." Eiri virnisti ja laittoi kädet puuskaan. Ilmeessä ei voinut löytää valheiden merkkejä. Tässä paikassa ja tästä aiheesta puhuminen on vakavaa, ja se tuntui jotenkin yksinäiseltä ja karulta totuudelta. Sitä ei Eiri lausunut ääneen, eikä tulisi myöntämään asiasta. Viha pieneni pieneksi liekiksi ja sen ympärille kietoutui uteliaisuus.
"Miten edes pystyit kuolemaan?" Poika kysyi edelleen kädet puuskassa. Muutamia ehdotuksia pyöri pään sisällä ja yksi niistä tuntui samalta todentuntuiselta, mutta toisaalta hyvin kaukaa haetulta. Samaan aikaan Magnus rentoutui Eirin olkapäällä ja katseli rauhallisesti ympärilleen, kuitenkaan näkemättä muuta kuin tummia puunrunkoja. Metsä oli nähtävästi aina hiljaa.

[Shiroi]

Magnus puhui. Se sai Silvian ajatuksen katkeamaan ja huomion kiinnittymään kuolemasta puhuvaan eläimeen. Hän oli kuitenkin liian hämmentynyt siitä että oli kuollut ja kuuli samalla tuon puhuvan. Hetken tyttö oli hiljaa ja tuijotti vain Magnusta, kunnes käänsi katseensa jalkoihinsa.
"En ole varma. Taisin kompastua jyrkässä rinteessä, kaaduta ja katkaista niskani." Silvia lausahti katsellen vaaleita kenkiään, jotka näyttivät hämärässä hohtavan haaleaa valoa. "Typerä kuolema. Ei mitään arvoa." Tyttö mutristi suutaan ja risti kätensä.
Silvia tunsi huojuvansa. Hän oli siis kuollut ja siksi oli täällä. Eihän se olisi ollut mitenkään huono asia, mutta hän ei tulisi enää koskaan näkemään vanhempiaan (mikä ei pahemmin haittaisi), mutta häneltä oli jäänyt niin paljon eri asioita kokematta ja näkemättä. Se todellakin harmitti tyttöä enemmän kuin paljon.
Silmät tuntuivat sumentuvan vihasta ja hämmennyksestä. Ei ollut reilua kuolla näin nuorena! Hän olisi halunnut elää vanhaksi (muttei ruttuiseksi) ja kokea maailman ihmeellisiä asioita. Tyttö asteli hitaasti Eiríkurin luokse ja tarttui tuon kaulukseen, painaen itsensä poikaa vasten. Muutama kyynel valui tytön poskelle, vaikkei hän kunnolla itkenytkään. Hän oli vain niin raivoissaan maailman epäreiluudesta ja halusi huutaa kaikille, mutta tyytyi olemaan hiljaa, sillä hän ei halunnut menettää ainoita tuttujaan tässä maailmassa suutuspäissään. Silvia laskeutui polvilleen pojan jalkoihin, ottaen kiinni tuon lyhyistä housuista. Hän tunsi olonsa paremmaksi nojatessaan pojan jalkoja vasten. Juuri nyt maailma tuntui pystyvän haavoittamaan häntä enemmän kuin aikoihin. Hän todellakin toivoi että poika osaisi pitää suunsa kiinni, eikä alkaisi virnistelemään tuossa tilanteessa, muuten poika saisi selkäänsä ja tuntuvasti.
Ole hiljaa, edes tämän ainoan kerran, Silvia toivoi. Hän ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut näin suurta putoamista arvoasteikossa. Varakkaan perheen esikoisesta ja ainoasta lapsesta kuolleeksi pimeään maahan. Siinä oli kova pala sulatettavana.

[Yuki]

Eiri katsoi tytön reaktiota ja sai hämmästyä toden teolla tätä. Silvia oli kuin olikin järkyttynyt ja näytti olevan poissa tolaltaan, ainakin hetkeksi. Poika ei ollut vielä nähnyt tyttöä tuossa kunnossa. Mielensä perukoilla kuului hyvin heikko ääni, joka sanoi että menitkö nyt liian pitkälle. Eiri ei välittänyt siitä, vaan antoi ajatuksensa kulkea edes takaisin lukematta tai huomaamatta niitä.
"Älähän nyt. Kaikkihan me tänne joudutaan." Eiri sanoi ja kohautti olkapäitään laskien samalla käden pois puuskasta. Magnus siirtyi toiselle olkapäälle Eirin kohauttaessa ja seurasi tilannetta hiljaa, sanomatta mitään. Kohta tapahtui sellaista mitä kumpikaan ei osannut edes kuvitella.
Silvia tuli lähemmäksi ja näytti huojuvan, poika tunsi kuinka tyttö tarttui hänen punaiseen kaulukseensa.
"Mitä hel- -" Eiri lausahti automaattisesti, mutta jätti lauseen kuitenkin kesken. Poika oli hetken hämillään ja kuuli kuinka tyttö niiskautti pari kertaa. Jopa Magnus hämmästyi suuresti ja tippui olkapäältä maahan. Kuului pehmeä tömähdys, kun lyhyet ja taipuisat tassut koskettivat maata hypyn jälkeen.
Eiri tuijotti tummaa päälakea allaan ja tunsi kuinka Silvia laskeutui polvilleen ja piti edelleen pojan vaatteista kiinni. Eirin teki mieli sanoa pari vastalausetta tytön käyttäytymiselle, mutta jokin sanoi hänelle että kannattaisi olla hiljaa. Vaivautunut hiljaisuus ei auttanut yhtään tilannetta, kukaan ei puhunut, saatikka liikkunut. Eirin mielestä tämä tilanne tuntui kestävän ikuisuuden, melkein koko hänen elämänsä verran. Silvian tarrautuminen kiinni ei tuntunut mukavalta, sillä niinhän ei pitäisi ollenkaan edes tapahtua, ei Silvia ollut sellainen. Poika katsoi hetken tummia hiuksia alapuolellaan, mutta käänsi päänsä nopeasti pois. Jos valoa olisi ollut enemmän, olisi nähnyt kuinka hänen poskipäät olisivat punottaneet, vain vähän.
Magnus ei uskaltanut kiivetä omalle vakiopaikalleen, ainakaan vielä. Hän piilotteli veljensä jalkojen takana ja kurkki silloin tällöin murtunutta tyttöä. Tämä mahtoi olla koettelemus Eirille, ajatteli pieni hilleri. Painostava hiljaisuus vain jatkoi matkaansa.

[Shiroi]

Eirin lohdutus ei kyllä paljoa lohduttanut. Totta kai kaikki kuolisivat joskus, mutta hän? Hän oli vielä nuori, eikä lähelläkään vanhuutta. Ja hän ei koskaan näkisi vanhempiensa hautajaisia, sillä hän kuoli ennen heitä. Kaikki meni väärin päin. Ei elämän kuulunut olla niin lyhyt. Ei siinä typerässä rinteessä voinut katkaista niskaansa!
Hän niiskautti muutaman kerran ja antoi hiljaisuuden ympäröidä heidät. Silvia ei välittänyt ajasta ja siitä, kuinka kauan hän oli nojannut Eirin jalkoihin, vaan yritti koota ajatuksia ja etsiä hyviä puolia tästä maailmasta, sekä yrittää sulattaa totuutta olevansa kuollut. Maailma loppuisi joskus kaikilta, silloin olisi uusi mutta kuollut elämä täällä. Ehkä tämä paikka oli jonkinlainen mahdollisuuksien etsintä paikka? Jos täältä jostakin löytyisi ovi tai jokin portti heidän maailmaansa? Sitä pitäisi koettaa etsiä. Ensin hänen täytyisi ryhdistäytyä.
"Eiri? Uskotko sinä, että tässä maailmassa voisi olla portti takaisin meidän maailmaamme? Sillä jos me päädyimme tänne, niin eikö täältä silloin myös pitäisi päästä pois?" Silvia sanoi. Ääni oli vielä hieman tukkoinen, mutta kyllä siitä selvää sai.
Tyttö irrotti toisen kätensä pojan housuista ja pyyhkäisi sillä silmiään. Silvia huokaisi hiljaa katsellen polviensa juuressa olevaa sammalmätästä. Vaikka hän yleensä olikin todella kovaluontoinen, eikä koskaan itkenyt, mutta nyt asiat olivat suistuneet liian pahasti raiteiltaan mikä sai Silvian tolaltaan. Ajatellaan niin, että kaikilla on omat herkät päivänsä.
Tyttö kuitenkin oli onnellinen siitä, että hän sai tietää Eiríkurin kautta olevansa kuollut, eikä kenenkään tuntemattoman. Se helpotti edes vähän, kun ei tarvinnut niiskutella tuntemattomien edessä.

[Yuki]

Eiri tuijotti pimeään metsään yrittäen olla kärsivällinen. Hän ei ollut ennen joutunut tällaiseen tilanteeseen, se oli häiritsevää ja painostavaakin. Kohta tyttö irrottikin otteensa hänen vaatteistaan. Poika odotti pari sekuntia ja astui pari askelta taaksepäin. Hän halusi pitää etäisyyttä, ja sen hän ilmaisikin selkeästi. Hämmentynyt Magnus jäi melkein jalkojen alle, mutta kerkesi kuin kerkesikin pois alta. Hilleriltä kuului pieni tyytymätön vinkaisu.
Silvia näytti ryhdistyvänsä, ensijärkytys oli varmaan häviämässä. Eiri ei edelleenkään katsonut häneen vaan käänteli valkoista päätään etsien sopivaa paikkaa lepäämiselle. Täällä aikaa oli hyvin vaikea seurata, varsinkin Mustassa metsässä. Siellä ei näkynyt aurinkoa ei kuuta. Poika katsahti ylös, eikä silloinkaan nähnyt muuta kuin paksun lehväkaton. Kohta Eiri huomasikin kaatuneen puunrungon parin askeleen päässä. Sanomatta mitään hän suuntasi askeleensa siihen suuntaan. Magnus epäröi, mutta kipitteli kuin kiltti lemmikki pojan perässä. Kesken askelien he kuulivat tytön taas puhuvan. Eiri pysähtyi ja kuunteli asian loppuun. Häntä kylmäsi se ajatus jota Silvia nyt kertoi. Ilmakin kylmeni huomattavasti, olikohan jo tulossa ilta.
Eiri käveli pari askelta ja kääntyi selkä puunrunkoa vasten, huokaisten hän valui alas maahan istumaan. Siinä oli sammalta, mutta onneksi se ei ollut märkää. Poika mietti tytön sanoja, eikä edes vilkaissut hänen päin.
"Uskotko itse mitä juuri äsken sanoit?" Eiri tuhahti ja laittoi kädet taas puuskaan. Magnus katseli vierestä ja päätti kiivetä veljensä syliin. Siinä hän meni pienelle karvaiselle kerälle. Olihan pikkuveli paljon nuorempi ja ainainen pimeys vaikutti väsymykseen. Päättäen, ettei enää tappeluita synny, hän nukahti hillerin uneen.
"Emme pääse täältä pois, ainakaan omaan maailmaamme, se on selvää. Mutta muista porteista en ole kuullut mitään, ehkä niitä on olemassa." Eiri vastasi hiljaisuuteen kuiskaamalla, kuin puhuakseen itselleen. Ajatus vaivasi hänen sisällään ja pienoinen rasitus pilkisti esiin. Tämä alkoi olla todellakin rasittavaa. Hän ei edes tiennyt, kauan oli virunut täällä välimaailmassa, aikaa ei ollut. Eiri käänsi katseensa karvaiseen palloon ja silitteli sen päätä kahdella sormella.

[Shiroi]

Eiri otti etäisyyttä ja käveli läheisen kaatuneen puun luokse, kunnes istuutui. Poika ei uskonut hänen sanoihinsa. Tyttö tuhahti. Kyllä se voisi olla mahdollista hänen mielestään.
"Kyllähän se voi olla mahdollista. Loogista ainakin. Mutta en tiedä pitääkö se paikkansa. Kyllä tästä maailmasta pääsee jollakin tapaa pois." Silvia lausahti ja heilautti hiuksiansa. Hän ei kuitenkaan halunnut katsoa poikaan, eikä tuon veljeen. Kaikki oli niin outoa ja epäselvää tässä maailmassa. Miksi?
Tyttö katsoi syrjäsilmin Magnusin käydessä kerälle Eiríkurin syliin, mutta käänsi katseensa takaisin edessään olevaan sammalmättääseen. Hämäryys oli muuttunut pimeydeksi. Ilta oli viilennyt. He joutuisivat nukkumaan tämän yön ulkosalla ilman minkäänlaista kattoa. Joutuisiko hän nukkumaan ilman kattoa, ilman vuodetta ja ruokaa metsässä?
Silvia nosti katseensa maasta ja tutkiskeli ympärillä kasvavia puita. Niiden lehvästöt olivat korkealla, joten kiipeäminen ei tulisi kyseeseen. Hehän voisivat rakentaa laavun ja saada siitä yösijan, mutta häntä epäilytti pojan yhteistyöhalu. Eiri tuskin tekisi mitään hänen kanssaan, mutta aina kannatti yrittää.
"Maa on täynnä toinen toistaan pidempiä oksia Eiri, voisimme tehdä niistä laavun yöksi." Silvia sanoi ja nousi seisaalleen, putsaten käsillä polvet ja kengät, sekä puisteli mekon reunuksia. "Ellet sitten ole tarpeeksi nokkela keksimään mitään muuta yösijaa, sillä minä en aio nukkua taivasalla."

[Yuki]

Eiri silitteli edelleen hajamielisesti veljensä päätä. Silvia puhui taas, ja hänen mielestä oli mahdollista päästä pois peräti omaan maailmaan. Loogistako, ja pah. Tyttö ei voinut katsoa vieläkään totuutta silmiin. Pienessä hetkessä Silvia oli muuttunut taas omaksi itsekseen ja se tuntui jo normaalilta. Heidän välinsä ei olleet koskaan olleet hyvät, ja sehän on jo todistettu monet kerrat. Poika havahtui kuullessaan tytön idean. Laavuko pitäisi rakentaa? Hän ei uskonut tytön olevan yhteistyöhaluista porukkaa. Lopulta Eiriä alkoi hymyilyttää ajatus nukkumisesta taivasalla. Hän näki sivusilmällä Silvian putsaavan itseään, muttei kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Hymy kasvoi virnistykseksi ja lopulta Eiri alkoi nauramaan. Se oli ensimmäinen kerta tällä puolella, että edes nauroi. Ironista ajatella, että nauraa pimeässä metsässä, sehän ei ollut loogista.
"Missä sinä muka taivasta näet?" Eiri kysyi, kun sai naurunsa hillittyä. Magnus säpsähti hereille kuullessaan naurua. Hän katsoi hämmästyneenä veljeään, eikä saanut mitään vihjettä hänen kasvoistaan. Eiri katsoi takaisin ja ilme kertoi että oli pahoillaan häiritessä toisen unia. Tavallaan poika oli tässä metsässä vain päivän, siltä se tuntui, mutta kuka tietää kauan hän oikeasti oli täällä vaeltamassa. Yöt he viettivät puunrungon vieressä, tai ainakin muistot kertoivat niin.
Eiri nousi hitaasti seisomaan, pidellen Magnusta käsissään. Kohta hilleri jo hyppäsikin vakiopaikalleen.
"Jos sinä kerran jo näet taivaan, niin et voi nukkua sen alla ilman kattoa. Ymmärsinkö oikein?" Eiri käveli pari askelta kohti tyttöä virne naamallaan. Huvittuneisuus ei ollut vielä hävinnyt. Pojan positiivisuus tuli esiin, mutta vain hetkeksi. Sanomatta mitään muuta Eiri käveli tytön ohitse ja katosi tummien puiden väliin. Hetken kuluttua he toivatkin kasan keppejä ja risuja. Magnus kantoi pienessä suussaan muutamaa hentoista risua, ja näytti olevan vielä ylpeäkin 'saalistaan'. Eiri katseli ympärilleen ja pimeään tottuneet silmät löysivät hyvän paikan minne voisi pystyttää katoksen. Kahden suuren puun väliin mahtui ehkä kaksi ihmistä. Poika heitti kepit maahan ja jätti ne siihen. Hän mietti miten edes voisi rakentaa niistä mitään.