Oikein selkäpiitä karmii

[Shiroi]

"Olisi kiva saada vastaus. Vai luuletko olevasi nyt tosi kova, kun olet saanut pari naarmua käteesi?" Tyttö tiuskaisi pojalle. Toinen ei edes yrittänyt tehdä minkäänlaista elettä, että olisi tarvinnut hänen apuaan. Kait tuo päätti pärjätä omillaan, joten ilman avunpyyntöä olisi turha odottaa Silvian tekevän yhtikäs mitään. Hän ei saanut edes pientä kiitosta siitä, että hän oli nostanut pojan kuopasta ja melkein päätynyt sinne uudestaan itsekin. Ja hän oli myös yrittänyt hämätä sitä hirveää olentoa, jotta Eiri olisi saanut lisää aikaa miettiä, mitä tehdä. Ja mitä Silvia sai? Ei mitään. Tuo nulikka ei edes viitsinyt kohdata hänen katsettaan!
Tyttö heilautti hiuksiaan ja kääntyi poispäin pojasta, joka oli valunut puunviertä maahan. Tytön katse kiersi ympäristöä, etsien yhä jälkiä olennoista, jotka olivat tuijottaneet heitä. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Ehkäpä hän pitäisi suunsa tästä lähtien kiinni, eikä huutaisi jokaisen risahduksen perään. Ikävä hiljaisuus laskeutui kolmikon välille, jotka Silvia ei edes viitsinyt yrittää rikkoa. Olikohan ollut ihan typerää pelastaa poika kuopasta? Eikö hänen nyt pitäisi vain kääntää selkänsä ja lähteä lampsimaan metsikköön ja jatkaa siitä mihin he olivat jääneet? Hänenhän piti muistaa vielä se, ettei hän ollut leppynyt pojalle. Se oli kovin vaikeaa etenkin nyt, kun hän ei halunnut jättää poikaa kuolemaan. Kuolemaan? Mutta hehän olivat jo kuolleet! Pystyikö tässä maailmassa kuolla?
Silvia otti muutaman askelen pois pojasta, vain testatakseen reagoisiko tuo siihen mitenkään. Kenties toinen heittäytyisi hänen jalkoihinsa (mikä olisi todella ällöttävää) ja kerjäisi häntä jäämään. Toisaalta pelkkä sanakin riittäisi. Toisaalta ei hän uskonut pojan välittävän vaikka hän lähtisikin. Magnus tosin voisi alkaa ulista, kun oli niin herkkä.

[Yuki]

Eirin punaiset silmät tuijottivat tyhjyyteen ja näyttivät mietteisiltä, mikä oli erehdys. Hän ei miettinyt mitään, hänen ajatuksensa oli pyyhkäisty pois, tyhjyys. Magnus oli edelleen veljensä vierellä ja tunsi olonsa nyt turvallisemmaksi, mutta huolestuneisuus ei hävinnyt. Häntä huolestutti Eirin olemus kaikista eniten. Siinä oli jotakin sellaista mitä ennen ei ollut, jotakin pelottavaa. Eläimen kehossa tunsi herkemmin kaiken, niin äänet kuin tunteet. Tästä Eirin tunteesta ei saanut mitään irti. Ainoa asia joka lohdutti pientä hilleriä oli se että veli hengitti tasaisemmin kuin ennen.

Eirin käsi retkotti kuolleen näköisenä hänen vierellään. No, hänhän oli jo kuollut. Miten kuollut pystyisi olemaan vielä enemmän kuollut. Poika näki sivusilmällään liikettä, joka osoittautui Silviaksi joka oli mennyt kauemmas hänestä. Hiljaisuus oli painostavaa ja se odotti jotakin ääntä, mikä pystyisi rikkomaan sen. Eirin ajatukset palautuivat pikkuhiljaa takaisin. Hän ajatteli, se oli jo positiivista. Poika katsoi tytön selkää ja mietti mihin heittäisi ylpeytensä. Hän ymmärsi, ettei Magnus pystyisi auttamaan haavan kanssa, eikä oikea käsi itsessään voinut tehdä paljon mitään. Eiri antoi periksi ja nielaisi kuuluvasti, sinne meni hänen ylpeytensä.
"Kiitos." Poika lausahti totuudenmukaisesti, siinä ei ollut teeskentelyä. Ehkä pienikin sana tekisi ihmeitä, ainakin se rikkoi painostavan hiljaisuuden. Hän ei pystyisi edes kuvittelemaan anelevan tytön perään, ällöä. Avattuaan kerran suunsa, Eirin teki mieli huutaa ja kovaa. Hän puri kieltään ja sulki hetkeksi silmänsä. Tilanne otti koville, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Ajattele jotai muuta, ajattele jotai muuta. Eiri hoki itsekseen ja pystyi hillitsemään itsensä. Magnus katsoi huolestuneena vierestä. Silvian olisi pakko auttaa hänen veljeään, eiväthän he olleet vieraita toisilleen. Hilleri ei voinut ymmärtää kaikkea mitä hänen ympärillään tapahtui. Kaikki oli niin monimutkaista. Magnus havahtui kun tunsi veljensä käden hänen päänsä päällä. Poika virnisti tälle, merkiksi siitä että kaikki oli ihan ok.

[Shiroi]

Tyttö pysähtyi kuullessaan Eirin kiittävän. Silvia käännähti ympäri, yrittäen peittää kasvoillaan käyneen tiesin-ettei-hän-voi-elää-ilman-minua-ilmeen. Onneksi poika ei edes katsonut häneen, vaan ilveili Magnusille.
"Niin, että haluatko haavasi sidottavan vai aiotko jättää sen tuollaiseksi bakteeripesäksi?" Silvia lausahti ja risti kätensä. Ääni ei ollut enää onneksi mikään äidin hössötykseltä kuulostava, vaan se oli jo enemmän Silviamainen. Eihän toisen tarvinnut ajatella, että hän olisi edes harkitsemassa poikien kaitsijaksi ryhtymistä. Nuo saisivat pärjätä kyllä ihan omillaan ilman lastenvahtia.
Toisen käsi ei näyttänyt kovinkaan miellyttävältä lähestyä, joten Silvia jäi paikoilleen muutaman metrin päähän, ihan vain sen takia että häntä kuvotti katsella riutunutta, melkein kuollutta kättä. Hän käänsi katseensa pois ja oli tarkkailevinaan ympäristöä, jos sieltä vaikka jokin otus sattuisi kohta ilmestymään (jolloin tyttö ottaisi jalat alleen ja jättäisi pojat tällä kertaa sen syötäväksi). Välillä Silvia kuitenkin vilkuili Eiríkuriin ja tavallaan toivoi, että poika sanoisi pystyvänsä hoitamaan kätensä ilman häntä, mikä tietenkin oli typerä toive, sillä hän päätyisi joka tapauksessa auttamaan poikaa. Se taisi olla hänen kirouksensa. Olla sidottuna poikaan, eikä päässyt eroon tuosta edes kuollessaan. Aika säälittävää.
Ilma oli kylmennyt tai sitten se vain tuntui siltä, kun sydämenlyönnit olivat rauhoittuneet ja syke palasi normaaliksi. Silvia kaipasi jotakin lämmintä päälleen, vaikka jotakin vahaa takkia. Hän ei edes uskaltanut tehdä pientä kävelylenkkiä, sillä metsä oli saanut hänestä esiin hyvin varautuneen puolen. He taisivat olla leiriytyneet kuopan reunalle, vaikkeivät tulta uskaltaneetkaan sytyttää. Lämpö saattaisi houkutella syvemmältä metsästä lisää iljettäviä otuksia, mitä Silvia ei missään nimessä halunnut.

[Yuki]

Eiri kuuli tytön kääntyvän kannoiltaan ja oli tulossa häntä kohti. Nyt poika ajatteli saavansa apua joltakin toiselta kuin Silvialta. Tämä oli jokin typerä uni tai jotain. Harmi vain, se ei voinut olla unta, sillä se oli jo todettu, ettei tämä hetki ole unta laisinkaan. Tilanteesta oli vain päästävä jotenkin yli, se oli kestettävä, vaikka se tuntui aika epämiellyttävältä. Eiri ryhdistäytyi ja yritti saada omasta ylpeydestään kiinni. Hän kaivoi pienestä pussista jotakin tarpeellista ja löysikin palan kangasta, joka näytti kuluneelta eikä kovinkaan puhtaalta.

Poika katsoi riepua arvioitavasti ja päätti käyttää sitä puhdistukseen. Hän puri ensin hampaansa yhteen ja laittoi kankaanpalasen revityn ihon päälle. Nyt tarvittaisiin vettä, mutta sitä tuskin löytyisi täältä alueelta. Eiri hieroi varovasti arkaa ihoaan ja sai muutamat ruvet auki, josta vuosi hieman verta. Poika painoi riepua kovemmin ja se värjäytyä hetkessä punaiseksi. Mitäs sitten jos hän vuotaisi kuiviin, hän oli jo valmiiksi kuollut. Ehkä hän pääsisi sen jälkeen parempaan paikkaan, kenties taivaaseen, josta puhuttiin maan päällä.

Riepu oli nyt läpikotaisin märkä ja tahmea. Haavat olivat sentään hieman puhtaammat kuin alussa, vaikka bakteereja luultavasti oli saman verran kuin alussa. Eiri toivoi, ettei pedon hampaissa ollut myrkkyä. Magnus hypähti veljensä sylistä pois ja katsoi vierestä värjääntyvää kangasta. Se ei näyttänyt kovinkaan hyvältä enteeltä. Ilma alkoi kylmetä epämiellyttävästi, mikä sai hillerin värisemään.
Kangas oli jo hyödytön sillä se oli imenyt itseensä jo kaiken veren minkä vain pystyi. Eiri otti rätin pois ja tutkaili kättään. Ehkä se paranisi siitä vielä joku kaunis päivä.

[Shiroi]

Toinen ei näyttänyt kaipaavan hänen apuaan, vaan alkoi itsekseen kaivelemaan omaa pussukkaansa ja sitomaan haavaansa pussista kaivetulla nauhalla. Eiríkur vain sähläsi, eikä näyttänyt saavan aikaan mitään. Lopulta tuo näyttikin luovuttavan ja katseli nyt kättään. Eihän tuo päässyt edes puusta pitkälle. Ensinnäkin pojan ei olisi tarvinnut liikutella rättiä haavan päällä, vaan pitää se paikoillaan, vaikka se oli verestä kostunut.
"Et sinä osaa edes tehdä tuota kunnolla. Anna se rätti minulle!" Silvia tiuskaisi ja otti pojalta rätin. Hän polvistui pojan viereen, mutta huomasi lopulta olevansa paremmin samalla tasolla istualleen. "Onko sinulla toista kankaanpalaa, vai täytyykö minun repiä omaa mekkoani?" Silvia sanoi katsomatta kertaakaan poikaa silmiin ja taitteli veristä kangastapaa. Vatsa muljahteli epämiellyttävästi sormien pidellessä märkää kankaanpalaa.

[Yuki]

Eiri havahtui tytön tiuskaisuun ja kohta hänen kädessään ei ollut riepua. Hän halusi tiuskaista Silvialle takaisin, tämän ottaessa hänen kankaanpalansa. Tyttö luuli osaavansa tehdä asian paljon paremmin kuin Eiri. Poika olisi mielellään väitellyt Silvian kanssa, mutta hän oli jo liian uupunut verenhukasta. Hän salli tytön painaa likaisen tahmaista riepua hänen kättään vasten. Eiri vältteli tytön katsetta, mutta Silvia kysyä tiuskahti uuden kysymyksen.

”Ei mulla oo muita paloja. Ja tuskin sun mekosta mitää hyötyä olis.” Eirin silmät kaventuivat nähdessään tytön ärtyisän ilmeen. Poika käänsi katseensa pois ja jäi miettimään muita vaihtoehtoja. Mutta niitä vaihtoehtoja ei valitettavasti ollut enää saatavilla. Eirille oli aivan sama miten tässä kävisi, häntä ei voinut enää liikuttaa mikään. Kaikki oli niin turhauttavaa, olla kuollut ja haavoittua nyt jonkun piskin takia. Pojan ilme oli tuima, hän näemmä halusi porata katseellaan reiän maahan.
”Tee mitä haluut.” Eiri lausahti ja kuulosti oikeasti väsyneeltä. Häntä väsytti koko touhu, hän halusi pois pimeydestä. Taivas-periaate alkoi houkuttaa hänen mieltään.

[[Ää, lyhyt....]]

[Shiroi]

"Minäpä veikkaan että siitä on enemmän hyötyä kuin valittamisellasi." Tyttö lausahti ja jätti rievun hetkeksi Eirin kädelle ja kiskaisi omasta mekostaan pitkän kaistaleen kangasta. Poika saisi maksaa tämän, sillä hän ei joka päivä tullut repineeksi yhtä lempimekoistaan, etenkään tuollaisen räkänokan takia jota hän vihasi.
Tyttö otti pojan kädeltä verisen kankaanpalan ja siirsi sen haavojen päälle. Toisella kädellä hän kietoi mekosta revityn kaistaleen pojan käden ympäri ja sitoi sen ehkä turhankin tiukasti solmuun. Hän halusi näyttää Eiríkurille, että osasi hänkin tehdä jotakin hyödyllistä, eikä vain olla tiellä. Poika saisi alkaa näyttämään hieman enemmän kunnioitusta vanhemmalleen. Tyttö sai sidonnan valmiiksi ja nousi seisomaan mahdollisimman nopeasti, aivan kuin poika olisi ollut jokin hyvin vastemielinen ja haiseva, epämääräinen otus jonka lähellä hän ei halunnut viettää hetkeäkään kauempaa.
Poika tosiaan oli turhautunut. Se suututti Silviaa, mutta hän ei halunnut näyttää sitä pojalle. "No niin. Äläkä sitten hipelöi sitä koko ajan tai se varmasti tulehtuu entistä pahemmin." Tyttö sanoi ja asteli kauemmas, kunnes päätti jäädä nojaamaan läheistä puuta vasten. Puun kostea kuori kostutti selkää ja tuntui muutenkin muhkuraiselta, mutta kyllä siitä selvittiin.
"Nyt kun kaikki näyttäisi tällä hetkellä olevan kunnossa, niin voitaisiinkos syödä jotain?" Silvia lausahti. Vinkki vain Eiri. Pojallahan oli pussissaan tai jossain kuivattua kalaa. Se sopisi hyvin tämän kamalan aamun aamupalaksi, joka taisi olla valunut jo päivälliseksi. Nälkä tytöllä oli silti, ellei Eiri sitten ajatellut tapattaa häntä nälkään. Ja vettä olisi myös ihan mukava löytää jostakin.. suosta.

[Yuki]

Eirin hämmästykseksi tyttö repi omaa hamettaan ja teki siitä siteen hänen kätensä ympärille. Se oli yllättävää, vaikka tiesihän hän että tämä palvelus ei jäisi maksamatta. Silvia kiristi siteen ehkä hieman liian tiukalle. Eiri puri kieltään ja katsoi muualle, sillä kasvot muuttuivat hieman kivun vääristymäksi. Magnus seurasi hiljaa ja hyvin vaitonaisena koko touhua. Häntäkin hämmästytti Silvian uhraus Eiriä kohtaan. Ihmeitähän sattui, mutta aina harvassa.
Tyttö puhui nälästä ja Eiri mietti mikä se edes oli. Hänellä ei ollut nälkä, vaikka uuvuttava tappelu pedon kanssa oli ottanut koville. Poika siirsi paketoidun käteen syliinsä ja katsoi sitä. Hän tunsi hyvin pienen omatunnon pistoksen nähdessään miten Silvian sinisen mekon kangas värjäytyi osittain punaiseksi.
"Ai, nälkä vai." Eiri puhui hiljaa ja kuulosti puhuvan pikemminkin itsekseen. Hän kaivoi pussistaan jäljelle jääneet kuivatut kalat. Huono mäihä, se oli pakko myöntää. Poika heitti veljelleen palasen kalaa ja toisen Silvialle. Itselleen hän ei ottanut muruakaan. Miksi pitäisi syödä jos oli kuollut? Mitä järkeä siinä touhussa nyt oli. Kättä alkoi jomottaa inhottavasti, vaikka sitä ei liikuttanutkaan. Eiri laittoi lasit silmilleen ja käänsi asentoa näyttäen selkänsä tytölle. Hän ei ollut juttelutuulella, hän halusi vain vajota tai liueta pois. Magnus nakerteli kalapalastaan tyytyväisenä. Veli oli saanut siteen, joten suurin huoli oli nyt poissa. Kala oli suolaista ja kovaa, mutta eihän heillä ollut kiire minnekään.
Eiri paleli ja ajatteli pedon silmiä. Ne alkoivat karmia häntä yhä enemmän. Hän halusi huutaa, hyvin lujaa. Hän halusi olla yksin. Eiri ei kestänyt olla paikoillaan, vaikka olikin väsynyt. Poika nousi seisomaan ja käveli puiden lomaan.
"Tuun kohta." Lausahdus kuulosti tylyltä, mutta samalla hieman surulliselta. Magnus katsoi pää kallellaan veljensä lähtöä. Parasta oli jättää tämä yksin.

[Shiroi]

Poika kaiveli pussiaan ja Silvian iloksi toinen otti sieltä esiin kaloja, joista toisen poika antoi Magnusille ja toisen taas heitti hänelle. Tyttö tarttui kalaan ja puraisi siitä suuren palan irti, jota jäi sitten jauhamaan suussaan. Makuun kesti totutella, mutta ei sillä ollut paljoakaan väliä, kunhan sen pystyi syödä ja pitää alhaalla. Ruokaahan sekin. Silvia ei aluksi edes huomannut, ettei poika ottanut itselleen mitään syötävää, vaan nousi seisaalleen kertoen tylysti tulevansa kohta takaisin ja lähti. Se ainakin helpotti tytön tuntemaa vihaa poikaa kohtaan. Nyt hän voisi olla oma ehkä normaalimpi itsensä, eikä vain murjottaa.
Silvia teeskenteli ettei olisi kiinnostunut siitä, mihin Eiríkur meni, vaan jatkoi kalan pureksimista ja ympäristön seuraamista. Kyllä Eiri kohta tulisi takaisin, joko jokin peto kannoillaan tai sitten kiroten, kuten viimeksi tuli todettua. Silvia huokaisi. Olipa vaikeaa olla tyttö, kun ei pystynyt tehdä paljoa mitään, etenkään mekon kanssa, mutta hei, hän ei ollut suunnitellut kuolemista mekko päällään. Etenkään niin uskomattoman typerää kuolemaa, minkä hän oli saanut.
Ensimmäisiä kertoa Magnus piti suunsa kiinni, eikä alkanut heti höpöttämään tilaisuuden tullen. Toisaalta Silvia olisi halunnut kuunnella jotakin vähän iloisempaa höpötystä joka voisi viedä hänen mielensä pois tästä surkeasta hetkestä. Ja sitähän sanottiin, että jokaisella pilvellä on hopeareuna, mutta tällä pilvellä Silvia ei nähnyt mitään muuta kuin huonoja asioita. Eiri oli edelleen oma ärsyttävän typerä itsensä, Magnus oli mykkä ja hän oli repinyt parhaimman mekkona. Kaikkea sitä tulikin tehtyä. Typeryyksiä. Kerrassaan turhaa.

[Yuki]

Magnus pureskeli kaikessa rauhassa kalanpalastaan. Eiri oli ollut jo jonkin aikaa poissa, joka ei vielä alkanut huolestuttaa häntä. Jos veli sattuisi olemaan yli tunnin poissa (tässä paikassa), siitä voisi olla jo huolissaan. Hiljaisuus oli laskeutunut kahden syömässä olevan hahmon keskelle. Metsä näytti edelleen hämärältä, vaikka taisi olla keksipäivä. Kala loppuikin aika yllättäen hillerin ulottumattomiin. Magnus alkoi miettiä jotakin tekemistä sillä välin kun hänen veljensä oli jossakin metsän keskellä. Hilleri liikuskeli sinne tänne ja halusi keksiä tekemistä. Paikallaan olo hermostutti häntä, toivottavasti veli tulisi pian takaisin.

Eiri käveli hitaasti metsän puiden välissä ja mietti monta asiaa yhtä aikaa. Kättä jomotti edelleen, eikä Silvian mekon palanen ollut enää sininen. Se jotenkin harmitti Eiriä. Häntä harmitti koko tilanne, hän ei osannut päättää missä oli, mitä teki. Poika potki matkan varrella olevia kiviä, muttei vihasta vaan tekemisen puutteesta. Hän halusi mahdollisimman kauas pois veljestään ja tytöstä. Eiri ei aikonut hylätä heitä, ei ainakaan Magnusia. Lopulta poika päätyi hyvin pienelle aukiolle, jonka keskellä kasvoi pieni verso. Eiri otti lasit pois päästään ja katsoi tarkemmin aluetta mihin oli tupsahtanut. Se oli peräti valoisaa. Pieni, melkein näkymätön, auringonsäde osui kasvavaan versoon. Eiri tuijotti sitä eikä pystynyt enää hillitsemään itseään. Hän huusi, huusi kovaa, niinkuin halusi jo tehdä muutama hetki sitten. Eiri vajosi polvilleen ja huusi kerta toisensa perään hakaten välillä terveellä kädellä maata. Kohta ääntä ei edes tullut hänen kurkustaan. Poika värisi tietämättään, tärisi monesta asiasta. Tärisi koko kirotun metsän puolesta. Kuului huokaisu ja punaiset silmät jäivät tuijottamaan versoa sameina. Hassut kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Eiri pyyhkäisi ne vihaisesti pois.

Magnus kuuli huutoa. Se oli Eirin ääni. Huudot jatkuivat ja hilleri pelkäsi veljensä puolesta. Oliko taas sattunut jotakin epämiellyttävää? Hilleri ei kestänyt olla enää paikoillaan, vaan lähti kipittämään äänen suuntaan silmät huolesta pyöreinä.

[Shiroi]

Kylmät väreet viistivät pitkin selkää Silvian kuullessa pojan huudon. Oliko tuolle taas sattunut jotain? Hän vilkaisi Magnusia, joka näytti olevan myös hämillään, mutta otus lähti kuitenkin kohti veljensä ääntä. Oliko hilleri kajahtanut? Metsä saattaisi olla täynnä vaikka mitä vaaroja ja Magnus, hillerinä päätti jättää hänet kuopan reunalle ja seurata uskollisesti veljeään kuin koira.
Hän ei halunnut lähteä Magnusin perään, mutta yksinjääminen ei myöskään houkuttanut. Irvistäen tyttö söi kalansa loppuun ja lähti Eirin ääntä kohden. Poikahan oli kerinnyt kävellä jo todella kauas ja tilannetta pahensi entisestään se, ettei Eiri enää huutanut. Oliko poika tapettu? Miksi Eiri oli hiljentynyt yhtä nopeasti kuin aloittikin? Oliko heitä odottamassa jokin otus seuraavan puun takana? Oikeastaan Silvia ei halunnut tietää, ja yrittikin olla ajattelematta mitä hän näki puiden lomassa. Ehkäpä varjoja vai liikkuivatko ne? Tyttö ei jäänyt ottamaan asiasta selvää.
Lopulta Silvia saapui pienelle aukiolle, josta hän löysi Eirin polvillaan. Toinen näytti olevan kunnossa, joten ympäristö saattoi olla turvallinen. Toisaalta pojan huudot olivat saattaneet saada petoeläimiä liikkeelle ja kuka ties, jos ne olivat paraikaa liikkumassa kohti heitä. Se oli tällä kertaa Eirin vika. Hän ei aikonut jäädä enää yhdenkään hirviön kynsiin. Ei ainakaan kahdesti saman päivän aikana.
"Täälläkö sinä itket?" Tyttö lausahti. Oli vaikeaa peitellä ivaa äänessä. Häntä ärsytti se, että huomasi pojan olevan kuitenkin heikko, kuten hänkin. Vain tavallinen ihminen. Ei muuta. Eiríkur oli aina ollut niin kova ja tunnoton hänen lähellään, mutta nyt Silvia huomasi ettei poika eronnut pahemmin hänestäkään. Toisaalta Silvian ei tarvinnut koskaan pelätä näyttää tunteensa, sillä hän pystyi vetoamaan naisellisuuteensa. Eiri taas oli kääpiö miehenalku.

[Yuki]

Magnus näki veljensä pienellä aukiolla polvillaan. Ympärillä ei näkynyt mitään epäilyttävää, ei petoja eikä suuria lihansyöjämatoja. Hilleri kipitti veljensä rinnalle ja katsoi tätä. Eirin ilme oli aluksi hämmentynyt, mutta lopuksi se muuttui toruvaksi, ainakin veljeään kohtaan. Hetken kuluttua Eiri kuulikin tytön ivallisen äänen. Poika säpsähti kuullessaan mitä Silvia oikein ajoi takaa. Se suututti Eiriä suunnattomasti. Hän nousi seisomaan ja katsoi silmät kapeina viiruina tyttöä kasvoihin.

"Kehtaatki!" Eiri ärähti. Väsymys väistyi vihan tieltä, eikä Eiri mahtanut sille mitään. Häntä ärsytti niin paljon tytön käytös, että sillä ei varmaan ollut rajaa. Tuo oli varmasti viimeinen kärsivällisyyden pisara. Hän mietti mitä kaikkea voisi sanoa tai huutaa päin tytön kasvoja. Vähän aikaa sitten Silvia oli ollut peräti mukava ja ehkä huolehtivainenkin.
"Ootkin täydelline kaksnaama. Siitä ei olekaan epäilystäkää." Eiri lausahti myrkylliseen sävyyn. Hän halusi loukata yhtä pahasti, kuin tyttö oli loukannut häntä. Magnus katsoi miten ilmapiiri muuttui hämmennyksestä raivoavaksi myrskyksi. Tätä hän ei ollut odottanutkaan. Hilleri pysytteli varovaisesti hieman kauempana kahdesta 'pedosta'.

[Shiroi]

Tyttö tuhahti pojan sanoille. Vielä kehtasi haukkua 'kaksnaamaksi'. Kaikella oli rajansa, eikä tyttö todellakaan aikonut sietää pojan nimittelyä. Toinen käsi sipaisi hiuksia, heittäen ne pois kasvojensa edestä, että hän voisi paremmin tuijottaa murhaavasti Eiriä. Kiukku kasvoi aamuisesta pelosta ja muutti muotoaan voimakkaammaksi. Se antoi voimaa tytölle.
"Ja sinä sitten olet puhdas kuin pulmunen, niinkö?" Silvia sähähti pojalle ja risti kätensä, vaan ei lopettanut puhettaan siihen. "Kuinka monta eri tyttöä nukkuessaan olet tuijottanut? Olet todella sairas. Katsella nyt toisia nukkuessa! Pedofiili!" Silvia lausahti kylmästi. Hän ajatteli pitää ensin tuon kaiken omana tietonaan, mutta Eirin kerjätessä verta nenästään hän päätti tuoda esille tuon asian. Saisi poika tuntea edes vähän katumusta kun oli niin hävytön.
Nyt Silviasta tuntui, että hän voisi perua kaiken tekemänsä hyvän takaisin. Hänen teki mieli repiä side pojan kädestä ja tönäistä tuo takaisin kuoppaan hillereineen päivineen. Ja hän lähtisi kuopan luota pois, eikä tulisi koskaan takaisin. Mutta hän ei uskaltanut lähteä. Metsä pelotti häntä liikaa.
"Sinulla ei ole sen paljoa puhtaampia papereita kuin minullakaan, mutta minä olen ainakin fiksumpi, enkä rynnistä metsään yksinään tai yritä leikkiä sankaria!" Silvia lausahti kylmällä äänellä. Toisaalta riitelyyn sai purettua kaikki turhat pelot ja muut, mutta siinä oli mahdollisuutena se, että poika kääntäisi hänelle selkänsä ja kävelisi pois. Toisaalta Silvia luotti siihen, että poika oli kova suustaan, eikä siis antautunut helpolla sanaharkassakaan. Tuon varaan Silvia kaiken laskikin.
Tyttö vilkaisi hilleriin. Olisiko tuolla vielä jotakin valittamista vai päättikö otus pitää pienen pärtänsä kiinni, kuten oli jo aamun tehnyt. Vai tulisiko hän saamaan hillerinkin vihat niskoilleen? Hui että pelotti.

[Yuki]

Eiri tiesi ettei kinastelu loppuisi näin helposti. Silvia vastasi yhä myrkyllisesti kuin poikakin oli. Eiri pystyi kuuntelemaan muutaman kovan rivin kerrallaan, ennen kuin sanoi vastaan kaikkea mitä päähän tuli.
"Ai että kuinka monta tyttöä oon katellu? Haha, tuo kuulosti jo melkein mustasukkaisuudelta. Sairaasta en tiiä, mut pedofiiliks en anna sun kutsua!" Poika sähähti pahasti ja halusi myös ristiä kätensä, mutta muistikin että toinen käsi oli sidottuna ja melkein liikkumiskyvytön. Se oli todella rasittavaa, hän tunsi olevansa heikko juuri tuon käden takia.

"Fiksust en tiiä, porvari kuin oot. Ja kuka se tässä yksin on? Sähän harhailit yksinäs tässä kirotussa metikössä ja pidät itteäs fiksuna! Luuletko tosiaa et leikin sankaria? Piti kai mun oma nahka pelastaa. Olet aina tiellä!" Eirin ääni koveni kovenemistaan, kohta se muuttuisi huutamiseksi, jos kukaan ei estäisi häntä. Magnus nielaisi ja luimisteli korviaan kuullessaan heidän kinasteluaan. Tämä tuntui olevan pahin tähän mennessä. Hilleri sähähti kun Silvia katsoi häneen varsin epämiellyttävällä tavalla. Magnus ei osannut olla pelkäämättä, olihan hän pelkkä hilleri, joka ei voinut tehdä mitään, ehkä purra.
Eirin päässä kiehui ja hän olisi voinut laukoa lisää asioita, jotka olivat niin tosia ja samalla valheita. Tässä vaiheessa kinaa hän ei tuntenut omatuntonsa kolkutusta, vaikka se muistutti omasta läsnäolostaan koko ajan.

[Shiroi]

Silvia hymyili väkinäisesti. Vai että koska on porvariksi syntynyt, niin silloin ei voi olla fiksu. Kyllä tässä tapauksessa Silvia uskoi olevansa fiksumpi kuin Eiri, joka laukoi typeriä kommenttejaan, haastoi riitaa, lunttasi kokeissa ja ei käynyt suihkussa kuin kerran viikossa. Sama päti varmasti hänen pikkuveljeensä, joka ei uskaltanut edes inahtaa vastalauseeksi hänelle. Tyttö tunsi olevansa yhden askelen johdolla, sillä hilleri oli jo taistelunsa hävinnyt.
"Mikäs porvareista tekee typerän, kerropa se." Tyttö lausahti. Tuo oli muuten aikas osuva kommentti, sillä poika tuskin pystyi käyttämään edes hitustakaan järkeä laukoessaan omat kommenttinsa.
"Jos olin kerta niin kovasti tiellä, niin olisit juuri nyt makaamassa siellä kuopassa, haava avoinna ja vaikka mitä, etkä olisi selvinnyt pitkällekään ilman minua. Myönnä pois nulikka." Tyttö laukoi. hän mietti mitä keksisi seuraavaksi kommentiksi pojasta. Hänellä oli niin monta asiaa, jotka olisivat hyviä tähän väliin.
"Sinä taas olet tuollainen sammakkopoju, joka sopii tähän maastoon. En yhtään ihmettelisi jos söisit jo matoja." Tyttö sanoi. Hän tarkoitti pojan outoja jälkiä naamassa ja käsissä. Toinen todellakin toi mieleen sammakon. Entä hilleri sitten? Vain yksi eriskummallinen muunnos rotasta.