Oikein selkäpiitä karmii

[Yuki]

Eiri hieroi edelleen kohtaa johon oli sattunut, tavallaan. Hänhän oli kuollut ja kipu oli kipua, mutta aivan toisenlaista kuin eläessään. Kipu ei ollut yhtä pahanlaatuista kuin eläessä, mutta se tuntui kihelmöivänä jomotuksena, joka hetken kuluttua jo lakkasikin. Poika kuuli jonkun rykäisevän ääntään ja hän tiesikin kenelle ääni kuului. Huokaisten Eiri nousi ylös ja katsoi tyttöä tuimasti. Molemmat eivät siis sietäneet toisiaan tarpeeksi.
"No sori. Ei ollu mun vika että tipuin tänne just sun seuraan." Eiri sanoi karkeasti.
"Olisin voinu tippua mielummin jonneki muualle." Poika lisäsi madaltaen ääntään.

Metsä pimeni taas, eikä kohta tulisi näkemään muuta kuin toistaan tummempia varjoja. Eiri käänsi selkänsä tytölle ja katsoi ylös sinne missä Magnus kurkki laidan yli. Sanomatta sanaakaan poika alkoi kiivetä soraista mäkeä ylös, mutta valui alaspäin joka toisen askeleen kohdalla. Eiri kiroili mielessään ja istahti kuivalle maalle. Hilleri tuli levottomaksi kuopan reunalla ja käveli edestakaisin vinkuen hiljaa. Eiri oli yrittänyt kiivetä ylös, mutta turhaan. Mitä tässä pitäisi tehdä? Eiri istua mökötti kädet puuskassa ja kiehuminen jatkui hänen sisällään. Tämä oli todella huonoa sattumaa.
"Magnus! Tule tänne alas. Turhaa oot siellä ylhäällä." Eiri nosti katseensa ja odotti veljensä tulevan alas. Magnus epäröi, mutta päätti liusua sorasta mäkeä alas. Hän pysähtyi veljensä olkapäälle ja jäikin siihen. Hiljaisuus laskeutui pimeän syvetessä.

[[Mie nyt sitten päätin vastata ;P Toivottovasti sinun kone toimii taas..]]

[Shiroi]

"Muttet tippunut." Tyttö lausahti kylmästi. Eipä toinen kauan paikoillaan ollut, kun oli jo koettamassa kiipeämistä, jonka takia oli tyttökin heittänyt toivonsa. Eiríkur ei päässyt paljoa sen ylemmän kuin hänkään, olihan poika häntä lyhyempi mutta kuitenkin.
Silvia nauroi mielessään pojan valuessa alas seinämältä ja käydessä istumaan, luultavasti raivoissaan. Tyttö oli tottunut siihen aikoja sitten, että poika ei välttämättä heti halunnut raivota ja huutaa maailmalle, kuten elävien maailmassa. Täällä asiat olivat melko samalla tavalla.
Tyttö pyöräytti silmiään pojan käskiessä hilleriä tulemaan kuopan pohjalle pojan seuraksi. Häntä ärsytti jo tarpeeksi se, että poika oli olemassa ja sitten omaa huonoa tuuriaan pudonnut hänen kanssaan samaan kuoppaan, ja kaiken sen lisäksi Magnusin piti tulla kuoppaan (joka takaisi sen, että se yrittäisi sovitella hänen ja Eirin välejä tai sitten surra omaa kurjuuttaan).
Silvia asteli kuopan toiselle puolelle ja katseli pimentynyttä maisemaa. Kuopan reunat erottuivat juuri ja juuri lehvistön läpi tulevan kuun (tai auringon) himmeässä valossa. Silvia pyyhkäisi hiuksiaan silmiensä edestä ja mietti keinoa päästä eroon pojasta ja hilleristä. Oliko tämä kaikki hänen tekemien syntiensä rangaistus? Viettää loppuelämänsä pojan kanssa samassa kuopassa ja kuolla nälkään tai janoon? Toivottavasti ei.

[[Eipä mitään. Miulla on nytten muutamia hyppäreitä, niin kerkeen vastailla. Toivon todella et mie saan koneen kuntoon..]]

[Yuki]

Eiri tuijotteli yhteen pisteeseen, joka sattui olemaan yksinäinen kivi kuopan pohjalla. Jos pojalla olisi epäluonnollisia voimia, kuten lävistää jonkun pelkällä pahalla katseellaan, kivi tuntisi nyt itsensä hieman kiusalliseksi. Murjottaminen jatkui ja Magnus tunsi sen, eikä halunnut olla tuon yksinäisen kiven paikalla. Hilleri liikkui varovaisesti pois pojan olkapäältä ja kipitti hieman kauemmas räjähdysalttiista alueesta. Sillä Eirin sisällä oli varmasti menossa hurja kamppailu siitä että huutaisiko vaiko ei. Pieni tuulenvire kiepsahti kuopan reunalta alas viilentämään kiehuvaa mielentilaa. Valkoiset hiukset heilahtivat kerran ja tuuli menikin jo menojaan pois kuopasta vapauteen.
Eiri irrotti katseensa kivestä ja seurasi tuulta sinne minne se oli hävinnyt. Nyt hän toivoisi muuttuvan tuuleksi ja lentää kauas pois täältä, tästä typerästä kuopasta, koko välimaailmasta. Tämä pieni tuuli lepytti tappelevan luonteen ja Eiri alkoi miettimään jotakin hyödyllisempää, sopien tähän tilanteeseen. Ilma kylmeni ja pimeni entisestään. Olikohan tulossa taas yö, uneton yö. Kuollut poika tunsi itsensä väsyneemmäksi kuin koskaan. Painavat silmäluomet painuivat salakavalasti kiinni ja sitä vastaan piti taistella. Poika nousi hiljaa seisomaan ja piti raivon sisällään.

"En tiiä susta, mut nyt on varmaa turha yrittää kiivetä tota soraseinämää ylös." Eiri sanoi tytölle järjenmukaisesti, mutta äänensävy oli karun kuuloinen. Poika käveli tytön ohitse ja näytti etsivän jotakin. Sorakuopassa ei ollut kovin pehmeää maata, joten piti tyytyä kovaan hiekkaan. Valkopää istuutui ja laittoi oranssit lasit päähänsä.
"Mä en aio yrittää mitään tällä hetkellä. Mun puolesta voit yrittää kiipeämistä, ei haittaa. Kunhan et herätä mua." Sen sanottuaan Eiri käpertyi makuulle ja sulki silmänsä. Väsymys voitti viimein raivon ja kohta poika oli jo nukahtanut. Magnus ei liikahtanut, vaan katsoi sivusta. Hän tunsi itsensä hieman syrjityksi, kuten tuo yksinäinen kivi. Hilleri vilkaisi kerran valkoisia hiuksia ja käpertyi kerälle kiven viereen. Eiri saakoon pärjätä yksin.

[Shiroi]

"Kas, huomasit." Tyttö lausahti kolkosti. Eikös tuo nyt ollut jo päivänselvä asia, josta ei päästy mihinkään. Ei Silvia viitsinyt edes tehdä sopua toisen kanssa, jos tuo aikoi puhua tympeällä äänensävyllä hänelle.
Kiinnostus heräsi tytössä Eirin kävellessä hänen ohitseen ja tyttö herätteli toivetta että tuo oli keksinyt jonkin keinon päästä kuopasta pois. Ja pah, toinen kävi nukkumaan. On siinäkin pelastaja! Vai pitäisikö tytön kuitenkin olla herättämättä liikoja toiveita poispääsyyn pojan avulla. Tuskinpa.
"Luuletko että jaksaisin käyttää aikani tyhjäntoimittamiseen ja hiekkalinnoja rakentamalla? En todellakaan. Keksin kyllä jotakin parempaa millä auttaa itseni ylös." Tyttö lausahti pojan selälle. Toinen nukahti nopeasti, eikä hilleristäkään ollut paljoa iloa. Se nukkui myös, tosin kauempana pojasta.
Tyttö istahti maahan, suoristellen mekkoaan ja alkoi miettiä ideaa ylös pääsyyn. Sellaista ei kuitenkaan tullut mieleen. Päätti Silviakin käydä nukkumaan,yrittäen unohtaa epäreilua maailmaa, joka ei ollut reilu. Kylmä ilma oli kovettanut maan. Siitä tulsi pitkä ja epämukava yö.

[[Tämä jäi hieman lyhyemmäksi. Aikaharppaus aamuun?]]

[Yuki]

[[Hai, harppaus aamuun -->]]

Yö oli mennyt varsin epämukavasti kovasta ja kylmästä maasta johtuen. Eiri oli herännyt aika ajoin ja pyörinyt epätasaisella maalla etsien parempaa (ja pehmeämpää) paikkaa, johon voisi käpertyä uudestaan nukkumaan. Lopulta hän heräsi kummalliseen ääneen, joka kuului kaukaa ja hämärästi. Mitä kaikkea täältä voisikaan löytyä. Eiri uskoi, että mikä tai kuka täältä löytyisi, olisi varmasti epämukava ja mahdollisesti kolkko. Kuten tämä paikka itsessään.
Poika nousi hiljalleen istumaan ja katseli keltaisten linssien läpi maan rakennetta. Hän istui hetken paikoillaan ja yritti tulkita, oliko nyt aamu vai vieläkin yö. Lasien läpi maailma näytti kieltämättä hieman kirkkaammalta kuin ilman niitä. Kaikki ympärillä olivat vielä unessa, tai ainakin se näytti siltä. Eiri otti lasit pois silmiltään ja asetteli ne valkoisen pehkonsa päälle. Hiukset olivat vielä sotkuisemmat kuin yleensä ja niihin oli ilmestynyt epämääräisiä oksia ja lehtiä. Poika pörrötti omia hiuksiaan, toivoen roskien lentävän pois.

Parin metrin päässä pojasta alkoi kuulua hyvin pientä kahinaa, Magnus oli heräämässä. Pieni hilleri vinkaisi ja käänsi kylkeään. Eirin katse kiinnittyi äkilliseen liikkeeseen ja pieni virne nousi hänen kasvoilleen. Onneksi se oli vain heräävä hilleri omine etiketteineen. Kiinnittämättä sen enempää huomiota Eiri nousi kokonaan pystyyn ja venytteli jäykkiä jäseniään. Siinä venyteltäessä ja haukotellessa hän huomasi vielä yhden hahmon tylyllä maanpinnalla. Silvia. Tyttö oli nukkunut näemmä mahdollisimman kaukana hänestä. Se ei haitannut Eiriä, ja kunhan heidän välillään olisi välimatkaa, kaikki olisi hyvin. Kun katsoi tarkkaan, Silvia ei näyttänyt itseltään nukkuessa. Hän ei näyttänyt niin vihaiselta ja kärttyisältä, kuten yleensä. Eiri katsoi muutaman tovin tytön kasvoja, ja mietti millä voisi kuvailla sitä. Hän ei ymmärtänyt, että oli tuijottanut kauemmin kuin muutaman tovin.

[Shiroi]

Maa oli kova ja epämieluisa alunen. Tyttö olisi voinut tehdä melkein mitä vain ettei hänen olisi tarvinnut herätä tuohon kolkkoon hämärämaailmaan niskakipujen ja nälän kanssa. Toinen käsistä nytkähti hieman, mutta tyttö ei viitsinyt avata vielä silmiään. Hän halusi vain vaipua uneen ja herätä omassa maailmassaan ja herätessään nauraa Eirikürille tuon omassa kurjuudessa.
Pienet kylkien alla pistelevät kivet olivat turruttaneet kyljen kokonaan. Nyt sitä vain pisteli. Se kait oli ainoa muistutus siitä, ettei hän ollut unessa. Uninen lämpö pakeni ruumiista ja jätti Silvian hytisemään paikoilleen. Pian tytön katseeseen osui Eiri, jolle tyttö päätti ensimmäisenä tervehdyksenä näyttää kieltään ja kääntää kasvonsa poispäin toisesta. Hän aikoi osoittaa ettei hän leppyisi kovinkaan helposti pojalle. Yksi yö ei todellakaan saanut häntä paljoa paremmalle tuulelle, sillä joka paikkaan koski.
Kuopan jostakin lähistöltä kuului oksan rasahdus. Silvia hätkähti ja koetti paikantaa äänen. Ehkäpä metsässä liikkui sittenkin muita kuin he? Ehkäpä joku tulisi pelastamaan hänet Eirin ulottumattomiin. Jo tätä oltiin odotettukin!
"Täällä näin! Apua!" Silvia huusi. Hetki sitten vallinnut hiljaisuus rikkoutui tytön toistaessa muutaman kerran peräkkäin avunhuutonsa. Sitten laskeutui taas hiljaisuus. Silvian suureksi pettymykseksi kukaan ei huutanut takaisin tai edes osoittanut minkäänlaista huomiota että olisi kuullut tytön huudon. Silvia huokaisi. Kukaan ei olisi tulossa pelastamaan häntä.
Jokin liikahti puiden varjoissa tytön huomaamatta. Silvia ei omalta toivottomuuden puuskaltaan enää katsellut muualle kuin jalkoihinsa. Tyttö ei edes viitsinyt nousta seisomaan.

[Yuki]

Silvia liikahti ja lopulta avasikin silmänsä. Eiri havahtui vasta, kun tyttö näytti hänelle kieltään ja käänsi kylkeään. Poika räpytteli pari kertaa silmiään ja näytti hölmistyneeltä. Kauan hän olikaan tuijottanut? Hämmennys muuttui lopulta ärsyyntymiseksi, kuten yleensä sattui käymään. Magnus heräsi säpsähtäen Silvian huutoon ja pyöri paikallaan tietämättä mitä tehdä. Pienen hetken kuluttua hän näkeekin veljensä ja kipittää tämän luokse karvat pystyssä.
Eirin teki mieli vaieta koko tyttö, sillä kuka tietää mitä kaikkea täältä metsästä löytyykään. Poika tunsi terävät kynnet jalassaan ja säpsähti, ennen kuin tajusi että se olikin vain Magnus kiipeämässä omalle vakiopaikalleen. Sieltä hän tarkasteli ympäristöään tarkoilla silmillään. Hilleri tunsi, etteivät he olleet yksin tässä metsässä, ei ainakaan tällä hetkellä. Korvat liikkuivat nopeaan tahtiin napatakseen kaikki mahdolliset äänet. Magnusille on tullut kaikenmoisia eläimen piirteitä ja tapoja pienen ajan aikana täällä oudossa paikassa. Pieni ajatus hiipi nopeasti hillerin ajatuksiin, mitäs jos hän unohtaisi millaista olisi olla ihminen ja pysyisi ikuisesti hiljaisena hillerinä? Ajatus hieman puistatti Magnusia.

Metsän uumenista tosiaan kuului ääniä, joita ei ennen kuulunut. Ne alkoivat kuulua yhä lähempää. Kun Silvia oli huutanut apua, äänet olivat hetken pysähdyksissä, jonka jälkeen hento ääni jatkui tasaisena. Kun tarkasti kuunteli pystyi erottamaan jo eri askelien ääniä. Askelet kuulostivat pehmeiltä tassutuksilta, jotka lähestyivät ja lähestyivät. Pieni pisara kylmää hikeä nousi Eirin kasvojen pintaan. Nyt ei ollut kaikki ihan kohdallaan. Magnus tärisi jännityksestä ja pelosta myös. Poika tunsi sen ja silitteli rauhoittavasti hillerin pehmeää turkkia. Yhtäkkiä askeleet pysähtyivät ja metsän hiljaisuudessa saattoi kuulla jo rahisevan hengityksen. Eiri oli täysin liikkumatta ja katseli varovasti sorakuopan reunoja. Hän oli näkevinään kahden silmäparin välkettä.
"Sinuna nousisin nyt heti ylös." Eiri kuiskasi edelleen maassa olevalle tytölle. Poika vihasi näitä hetkiä, silloin kun hän oli ahdingolla ja saarroksissa, missä ei voinut näyttää johtajuuttaan. Oikea käsi oli valmiina vetämään veitsen tupesta, jos se oli tarpeen.

[Shiroi]

Silvia tuhahti pojan kehotukselle. Mistä lähtien tuo oli alkanut pitää huolta Silvian ajatuksista? Tyttö katsoi poikaa happamasti, mutta nousi kuitenkin seisomaan. Katse osui Eirin puukkoon, johon toinen näytti olevan valmis tarttumaan minä hetkenä hyvänsä. Ajatteliko toinen kentien näytellä kovaa tai uhkailla häntä aseellaan? Pehmeät askelet tavoittivat Silvian korvat, jolloin hän tajusi alkaa hakea katseellaan sorakuopan reunoja kiertelevistä olennoista.
"Mutta nuo tuolla ylhäällä voivat olla tuleet pelastamaan meidät. Laske se typerä puukkosi." Silvia sähähti. Hän sitten oli sinisilmäinen ja yritti uskoa kaiken olevan hyvää, sillä olihan hänet kasvatettu kaukana vaarasta. Pojan kasvatuksen suhteen aikuiset olisivat voineet panostaa enemmänkin.
Silvia erotti puiden välissä liikkuvan olennon, sitten toisen. Tyttö oli jähmettynyt paikoilleen katsellessaan outoa olentoa varjoissa. Pian ne loikkasivat alas langanlaihoine ruumiine ja verestävinä silmineen. Silvia kirkaisi ja perääntyi vastemielisistä otuksista.
Toinen koiramaisista olennoista paljasti hampaansa ja ärähti Silvialle. Nämä otukset tuskin olivat kovin hellämielisiä tai tulossa pelastamaan heitä. Enemmänkin nuo vaikuttivat etsivän jonkinlaista saalista mitä Silvia ei halunnut olla. Nuo voisivat ottaa mieluummin pojan ja hillerin, sillä hän maistui taatusti pahalta kun ei ollut kylpyyn päässyt.

[Yuki]

Eirin kaikki lihakset olivat jännittyneinä ja katse oli kiinnittynyt suoraan kuopan reunalle, jossa oli selkeästi liikettä. Silvia alkoi puhua jotakin pelastajista, joita oli aivan turha odottaa tässä paikassa. Kaiken lisäksi tyttö kehotti ottaa 'typerä puukko' pois. Poika mulkaisi varsin pahasti tytön suuntaan. Miten hän kehtasikin. Aivan äskettäin Eiri oli näkevinään aivan toisenlaisen Silvian. Se näemmä oli vain harhakuva, joka kuihtui yhtä nopeasti kuin voikukka ensilumen yllättäessä sen.
Heti kun Eirin keskittyminen oli edes sekunnin poissa, heti tapahtui se mitä hän pelkäsikin. Silvian kirkaisu todisti sen, samaten hillerin kynsien kaivautuminen yhä syvemmälle pojan olkapäähän. Kuopan reunalta oli hypännyt hyvin laihan näköinen koiraeläin, jonka silmät kiiluivat nälästä. Se paljasteli ärhäkästi valkoisia hampaitaan, jotka olivat hyvän kokoiset raatelua varten.

Eiri näki sivusilmällään, kuin tyttö otti muutaman askeleen taaksepäin. Tämäpä oli loistava tilanne, olla ansassa kirotussa sorakuopassa, eikä ylöspääsyyn ole melkein yhtään toivoa. Mahtavaa. Poika veti nopeasti veitsen tupesta ja piti sitä edessään yrittäen pelotella petoa pois. Eirin vakavan näköisiltä kasvoilta ei näkynyt päällepäin pelkoa, mutta sitä oli hänen sisimmässään. Hän ei ollut koskaan nähnyt elävää sutta, eikä koskaan isoa ja vihaista koiraa. Kaiken minkä Eiri oli nähnyt, oli peräisin elokuvista ja kirjoista. Oikea tilanne suorastaan kauhistutti häntä, pedon silmät olivat lamaannuttavat. Onneksi Magnus sentään oli veljensä rinnalla, ilman häntä veli olisi luultavasti päätynyt kauhun valtaan. Pienet kynnet olivat yhä tiukasti kiinni pojan olkapäässä, joka tuntui pistelevänä kipuna.

Eiri yritti miettiä jotakin pakokeinoa, jotakin oli keksittävä, ja nopeasti. Hän vihasi tätä tilannetta yli kaiken ja lupasi itselleen, että jos selviäisi tästä, hän ei olisi niin typerä ja astuisi koskaan matalimpaankaan kuoppaan. Olento ärhenteli edelleen ja liikkui sulavan ja pelottavan nopeasti edestakaisin. Eirikin yritti olla pienessä liikkeessä, jottei peto saisi yliotetta. Hän tiesi, että kuopan reunalla odottaisi lisää näitä kammotuksia. Mitä pitäisi edes harkita, mikä olisi viisainta.

[Shiroi]

Olennon takkuinen musta turkki ja verestävät silmät saivat olennon näyttämään kaikkea muuta kuin ystävälliseltä, etenkin tuon näytellessä hampaitaan. Onneksi otus oli kiinnittänyt suurimman osan huomiostaan Eiriin, joten Silvialle jäi aikaa miettiä miten hän pääsisi pois kuopasta tai edes ylipäätään puolustaisi tuota elukkaa vastaan kun se olisi tehnyt selvää Eiristä ja hilleristä. Ajatustenkulku oli tuskallisen hidasta ja aikaakin tuntui kestävän ikuisuus tytön kiertäessä olennon taakse, mahdollisimman kauas tuon leuoista. Vihreät silmät katsoivat Olennosta Eiriin ja Magnusiin, kunnes ne taas palasivat takkuturkkiin. Sorakuopan pohjalla ei ollut mitään muuta kuin kiviä, mutta mitä hyötyä niistä olisi? ainoastaan jokin kättä pidempi voisi olla juuri nyt hyödyksi. Ehkäpä Eirikürilla olisi idea? Ehkäpä hänen täytyisi, - vaikka se kuulosti kuinka kamalalta, auttaa poikaa. Olihan tuo ollut hänelle yhden kerran kiltti antaessaan hänelle kalaa. Toisaalta herääminen pojan pedofiilimäiseen tuijotukseen ei ollut yhtä kivaa.
Silvia päätti katuvin mielin auttaa poikaa niin kuin parhaiten taitoi, eli nostamalla maasta suurin piirtein nyrkin paksuisen kiven ja viskaamalla sen otusta päin. Se tehosi. Pian takkuturkin vastemielinen kuono oli häneen päin, suu raollaan ja kieli roikkuen suupielestä.
"Eiri - Tee jotakin!" Silvia huusi perääntyessään sorakuopan loivaa seinämää kohden otuksen seuratessa tiiviisti tytön liikkeitä. Ehkäpä oli ollut liian uskaliasta auttaa poikaa ja tulla syödyksi ensin. Ei kait Eiri antaisi hänen tulla syödyksi?
Otus näytti valmistautuvan nappaamaan hampaillaan kiinni hänestä. Mekon siniset repeilleet reunukset näyttivät erityisesti häiritsevän otusta. Ei kait toinen sivistymätön ollut ennen mekkoa nähnyt tällaisessa loukossa. Silvian sydän hakkasi hurjasti rinnassa ja välillä tuntuikin siltä, että se tulisi ulos. Kumartumaan ei Silvian kannattanut, sillä muuten otus iskisi hampaansa häneen. Pitäisi vain pysyä rauhallisena. Rauhallisena? Sitä Silvia ei todellakaan ollut. Pelko suorastaan huokui hänestä.

[Yuki]

Eiri seurasi tiiviisti olennon liikkeitä ja yritti painostaa murhaavalla katseella olentoa alistumaan. Tämä tepsi huonolla tuloksella ja tilannetta pahensi Silvian panikoiminen. Tässä oli muutenkin sydän kurkussa, mutta panikoimisen jälkivaikutteet eivät ikinä olleet hyvät. Silvia oli siitä varsin mainio esimerkki. Tottahan se on, ettei ajatteluun riitä tällaisissa tilanteissa aikaa, mutta hätiköimiseen ei ikinä kannata. Tyttö oli heittänyt petoa kivellä, joka ärsytti sitä vielä enemmän.
"Idiootti!" Eiri sähähti hampaiden välistä, sillä voimakkaat äänet ärsyttäisivät varmasti oliota, oli se mikä tahansa elukka. Eiri näki että Silvia oli ihan sorakuopan laidalla, siinä kohtaan missä jyrkkä rinne alkoi. Hän oli alakynnessä. Miten tässä piti käydä aina näin? Vaikka tyttö näemmä yritti auttaa Eiriä, mutta se ei ensinnäkään tehonut, toisekseen he joutuivat pahasti alakynteen.

Eiri nosti maasta suurehkon kiven ja heitti sen kohti petoa. Kivi osui olennon luisevaa olkapäätä vasten ja sen osuessaan peto vingahti kimakasti. Nyt sen petolliset silmät tuijottivat liikkuvaa poikaa, joka hivuttautui muutama askel kerrallaan tytön eteen. Pojan ilme oli tuikea, mutta yhteisen pelon pystyi haistamaan vaivatta. Peto napsautteli leukojaan ja liikkui nyt paljon nopeammin.
"Ollaan nyt pahassa jamassa. Sä kiipeet nyt heti tota kirottua rinnettä ylös ja lähet pakoon. Ymmärsit?" Eiri selitti nopeasti ja mahdollisimman hiljaa. Olento ei ollut yhtään tyytyväisellä tuulella ja tuli askel askeleelta lähemmäs.
"Magnus, sä meet Silvian mukaa. Heti!" Poika sähähti olallaan tärisevälle hillerille. Magnus ei halunnut lähteä, mutta ruuaksi joutuminen oli huono idea. Hilleri kääntyi ja hyppäsi Silvian olalle. Pedon silmät välähtivät viekkaasti nähdessään nopeaa liikettä. Poika nosti nopeasti yhden kivistä ja heitti olentoa kuonoon. Ikävä kyllä, tuuri ei ollut tällä kertaa läsnä. Koiraeläimen kärsivällisyys napsahti poikki, kuin ohut oksa. Se lähti hyökkäykseen.

[Shiroi]

Silvia oli lievästi sanottuna shokissa, sillä hänen sisällään velloi paniikin, pakokauhun ja hitaan järjen sekamelska. Silvia säpsähti Magnusin hypähtäessä hänen olalleen. Ensimmäisenä tytön refleksinä toimi käsi jolloin hän oli vähällä löydä hilleriä, mutta onneksi ei osunut toiseen. Hetken aikaa tyttö seisoi paikoillaan hölmönä tietämättä mitä tehdä, kunnes olento lähti hyökkäämään Eiriä kohden. Silloin Silvia käänsi selkänsä heille ja lähti yrittämään rinnettä ylös.
Kiipeäminen oli hidasta ja kömpelöä, etenkin kun kiipesi paniikissa ylös, mutta huomasi kuitenkin liikkuvan enemmän alas kuin ylös. Se ei auttanut tilannetta, että kuopan pohjalla varmasti juuri sillä hetkellä otus oli saanut Eirin kiinni ja ties vaikka tappanut ja olisi juuri lähtemässä hänen peräänsä. Mielikuvitus alkoi tuottaa ties millaisia veren peittämiä kuvia Eiristä. Tyttö toivoi kuitenkin, että Eiri pystyisi pidättelemään petoa.
Silvia alkoi hätääntyä yhä enemmän sisällä vellovan paniikin takia ja yritti kurottaa ja huitoa käsillään mihin sattui osumaan, polkien soraa jalkojensa alla. Yhtäkkiä hänen käteensä osui joku, mistä hän sai hyvän otteen. Se ei kuitenkaan rauhoittanut Silviaa, vaan tuo lähti pienen juuren varassa kompuroimaan seinämää ylemmäs, kunnes sai toisen jalkansa reunalle ja kampesi loputkin itsestään ylös.
Hetkeen tyttö ei pystynyt ajattelemaan mitään. Hän vain istui polvillaan katsoen eteensä näkemättä mitään. Lopulta kuopassa olevan eläimen ärinä sai Silvian hyppäämään jaloilleen. Silvian katse lipui kuopan pohjalle, jossa poika ja peto olivat. Tytön ajatuksissa kävi pojan kuoppaan jättäminen ja itsensä pelastaminen juoksemalla pakoon, mutta sääli heräsi tytössä. Eiri oli omalla ei-niin-urhoollisella tavallaan pelastanut heidät ja jäänyt itse kuopan pohjalle. Mitä hänen täytyisi tehdä? Kannustaa kuopan reunalta poikaa ja toivoa tuon parasta?

[Yuki]

Peto otti muutaman askeleen ja hyppäsi jäljellä olevat metrit suoraan Eiriä kohti. Pojan ajatukset olivat täysin tyhjät ja hänen liikkeensä lähtivät vain vaistojen avulla liikkeelle. Jalat liikkuivat nopeasti sivulle ja näin oli ensimmäinen hyökkäys torjuttu. Otus pyöräytti itsensä takaisin tasapainoon ja lähti heti uuteen hyökkäykseen. Eirillä oli veitsi valmiina sivaltamaan, mutta peto oli viekkaampi saalistaja. Se vaihtoi äkisti suuntaa ja hyökkäsi sivulta käsin. Poika ei kerinnyt reagoimaan ja seuraavana tunsi terävät hampaat käsivarressaan. Eiri haukkoi henkeä ja oli huutaa kivusta, mutta ääntä ei tullut. Kipu oli kovaa ja raastavaa, mutta se oli alitajuista. Se ei voinut olla totta. Hänhän oli jo kerran kuollut ja päätynyt tänne. Eiri sivuutti ajatukset ja sivalsi nopealla liikkeellä luisevan otuksen niskaa.

Kuului vinkaisu ja luja ote kirposi. Veitseen oli jäänyt tummaa verta. Eiri otti etäisyyttä niin pitkälle kuin vain pystyi. Hän alkoi huohottamaan. Pelko kiiri salakavalasti takaisin ja ottaisi kohta vallan. Pojan vasemmassa kädessä oli mukava rivi vuotavia haavoja hampaiden jäljiltä. Käsi oli hyödytön ja tuntui tunnottomalta. Kauhu salpasi hetkeksi pojan hengityksen, sillä pelottavia ajatuksia tunkeutui hänen mieleensä. Mitä jos hän kuolisi tänne uudestaan? Mihin hän päätyisi? Miten Magnus pärjäisi ilman häntä? Eiri yritti ryhdistäytyä ja pitää tasapainonsa. Peto katsoi ilkeästi poikaa ja tunsi kuuman nesteen vuotavan suurehkosta haavasta, jota ei edes pystynyt nuolemaan. Eiri sai pienen palan rohkeutta ja käveli nyt kohti petoa kiiltävä veitsi ojossa. Hän oli vihainen ja kurkusta kuului murinan tapaista.

Peto yritti murista takaisin, mutta pojan kiiltävä ase alkoi pelottaa sitä. Eiri heilutti pari kertaa veistään ilman halki ja käveli koko ajan otusta päin. Peto hämmentyi ja vilkaisi hyytävästi, ennen kuin kääntyi kannoiltaan ja hyppi muutamalla loikalla kuopan reunaa pitkin takaisin sinne mistä oli tullutkin. Ylhäältä kuului tassujen juoksuaskelia, mutta kaikki eivät lähteneetkään aivan heti. Muutama silmäpari tuijotti poikaa arvioitavasti, mutta he päättivät mennä muualle saalistamaan. Kuollut poika ei varmaan maistuisi kovinkaan hyvälle.
Eiri oli väsynyt ja uupunut pelon kokemuksesta. Hän työnsi veitsen takaisin tuppeen ja raahautui sorajyrkänteen eteen. Nyt hän halusi päästä pois tästä haisevasta kuopasta. Kättä jomotti ja kirveli, joten kiipeäminen oli tuskaista. Eiri löysi pienen pajunvarren ja otti siitä kiinni. Siinä pystyi hengähtämään.
"Magnus..." Poika kuulosti anelevalta.

[Shiroi]

Otus upotti hampaansa pojan käteen. Silvia nosti kädet suunsa eteen ettei olisi huutanut. Eiríkur kuitenkin aikoi tasoittaa välinsä otuksen kanssa ja viilsi otusta, jolloin ilmoille pääsi jälleen uusi vingahdus. Otus perääntyi Eiristä ja hetken aikaa tuota tuijotellessaan se vetäytyi kauemmas, kunnes hyppäsi kuopasta pois ja pakeni.
Silvia ei ollut pelkonsa keskellä huomannut ympärillä olevia useita silmäpareja, jotka vetäytyivät nekin pois varjoihin, kunnes hävisivät. Tyttö tuijotti Eiriä tuon laittaessa veitsensä pois ja jäi paikoilleen.
"Tarvitsetko apua ylösnousuun? Rinne voi olla ehkä turhan jyrkkä sinulle kun olet minua lyhyempi ja kaiken lisäksi vielä käsipuoli." Silvia sanoi. Kerrankin tyttö ei ollut tarkoittanut sanoja loukkaukseksi, vaan se oli julma totuus, jota tyttö ei osannut varovaisemmin sanoa. Silvia oli itsekin vielä jälkishokissa, mutta toipui aika nopeasti. Pojasta hän ei osannut sanoa, sillä tuohan oli juuri melkein menettänyt toisen kätensä pedon hampaisiin ja ties kuinka paljon bakteereita haavaan oli päässyt. Silvialle tuli ällöttävän likainen olo kun hän ajatteli pojan käteen päässeitä bakteereja ja haavan syvyyttä. Mitä jos hampaat olivat uponneet luuhun asti? Vastemielistä, kamalaa ja sairasta.
Silvia ei jäänyt odottamaan pojan kommenttia, vaan jatkoi. "Magnus, millä me saadaan Eiri ylös? Meillä pitäisi varmaan olla köyttä tai jotain.. tai jos jostakin löytyisi ranteenpaksuinen, pitkä oksa." Silvia nousi seisaalleen ja katseli kuopan pohjalla olevaa poikaa, joka näytti kovin surkealta.
Tyttö katseli ympärilleen. Kaikki lähimaasto oli vain umpinaista risukkoa, josta ei päässyt paljoakaan pidemmälle, joten Silvia luopui kepin etsinnästä, sillä häntä ei pahemmin houkuttanut mennä paljoakaan kauemmas kuopasta, jos sieltä vaikka tulisikin lisää petoja.
"Hyvä on. Tartu käteeni." Silvia sanoi ja tarttui pojan käteen. Hetken aikaa hän saikin taistella painotuksen kanssa ja oli lentää kuoppaan, mutta sai lopuksi pojan kiskottua ylös.
"Sinä olet kuule yllättävän painava." Tyttö sanoi Eirille hänen istuutuessaan maahan. Hän katseli pojan kädessä olevaa ilkeää hammasrivistön jättämää jälkeä. "Tuo pitäisi puhdistaa." Silvia sanoi ja osoitti haavaa. "Ettei se tulehdu."

[Yuki]

Magnus katsoi tilannetta meripihkanväriset silmät suurina. Hänen veljensä sai pureman pedolta, jolloin hillerin nopeasti hakkaava sydän pysähtyi sekunnin murto-osaksi. Se oli pelottava kohtaus, joita pystyi näkemään vain elokuvissa. Hilleri ei pysynyt hermostuneena paikoillaan, joten hän käveli edestakaisin ja tuijotteli huolestuneena surkeaa veljeään. Eiri alkoi kiivetä ylös soraista seinämää, jolloin Magnus kuuli oman nimensä. Hilleri vinkaisi turhautuneena, kun ei voinut mitenkään auttaa veljeään. Onneksi Silviaa ei tarvinnut kehottaa auttamaan Eiriä, hän teki sen peräti vapaaehtoisesti. Magnusin hämmennys muuttui nopeasti iloksi nähdessään valkoisen pään nousevan reunan takaa.

Eirin voimat olivat hyvin vähissä ja kuuli Silvian selitykset hämärästi. Hän tunsi tytön käden, joka veti hänet lopulta siitä kirotusta kuopasta ylös, tavalliselle tasanteelle. Eiri huohotti epätasaisesti ja nojasi terveen kätensä varassa. Hilleri ei voinut olla paikoillaan ja hiljaa. Magnus hyppäsi veljensä syliin ja puski päätään rauhoittaakseen sekä itseään että Eiriä. Poika katsoi alas syliinsä ja hymyili surullisesti.
Poika havahtui Silvian ääneen ja käänsi hitaasti katseensa häneen. Niin, tyttöhän oli nostanut hänet ylös kuopasta. Pojan punaiset silmät eivät edes katsoneet Silviaa silmiin, hän oli liian ylpeä siihen. Silvia alkoi puhua jotakin sellaista, mikä ei sopinut hänen suuhunsa yhtään. Se kuulosti melkein huolehtivaiselta.

Eiri oli hiljaa ja puri hammasta, jottei huutaisi alitajuisesta kivusta. Hän käänsi katseensa muualle ja yritti ajatella kaikkea muuta kuin kädestä vuotavaa verta. Hän oli eläessään joutunut muutaman kerran tappeluihin muiden jengiläisten kanssa, mutta se ei ollut näin pahaa, silloin oli verta vuotanut vain nenästä. Eiri päätti nousta ylös, mahdollisimman kauas kuopan reunalta ja käveli surkean näköisenä lähimmän puun eteen. Hän nojautui siihen ja valui maahan asti. Käsi oli tunnoton ja käyttökelvoton. Rasittavaa. Hänhän oli jo kuollut kerran, miksi piti kokea vielä kaikkea tuskaa ja nälkää kuten eläessään. Osa haavoista oli kuivunut tahmaiseksi pinnaksi, osa taas vuosi edelleen verta. Miten verenhukka pystyisi vaikuttamaan kuolleeseen, miten se sai hänet tuntemaan väsyneeksi ja sameaksi?