Oikein selkäpiitä karmii

[Yuki]

Eiriä alkoi hymyilyttää, se oli ilkeä virnistys. Silvia heitti puolustuksekseen kysymyksiä ja kommentteja, jotka vain pitkittivät kinaa yhä pidemmälle.
"Porvarit ei oo syntyneet leirielämään. Se todettiin kun et edes pitkällä tikullakaan uskaltanut koskea nukkumapaikkaan. Mut kai metsä oli liian pelottava sulle." Eiri ärähti takaisin, jos kerran Silvia vastauksia kaipasi niin kovasti. Seuraavat lausahdukset pistivät hyvin ilkeästi ja kosto ei voi elää ilman alkuiskua. Nyt olisi koston hetki.
"Jos et olis ollu paikalla, olisin päässy pakoon nopeammin, kun et olis ollu tiellä. Mä en sulle ala mitää myöntämää." Poika lausahti tylysti ja hänen teki mieli vain jättää mokoma tyttö metsään. No nyt päästiin sitten ulkonäkö seikkoihin, niistä löytyi aina hyvä tukipilari kinasteluissa.
"Ole jo hiljaa." Eiri sähähti, sillä hän ei pitänyt siitä että häntä muistuteltaisiin hänen omalla kuolemallaan. Se oli oikeasti jo liikaa.
"Kun oon tarpeeks kuollu nii voin ihan helposti syödä niitä sun mainitsemias matojas." Poika lausahti rennon näköisenä. Hän ei voinut keksiä Silviasta mitään ulkonäköön liittyvää loukkausta, sillä tyttö ei ollut muuttunut millään tavalla kuolemansa jälkeen. Eläminen maan pinnalla, siinä oli vastaus viimeiseen kostoon.
"Itse taitoit niskas ja päädyit tänne, mun riesaks! Mä en ihmettele jos vanhempasi eivät edes surisi poismenoasi. Ainakaa isäsi ei laittaisi penniäkää sun hautajaisii. Jos edes ruumistasi on edes löytänyt kukaa." Eiri katsoi vihaisena Silvian kasvoja ja oli tarkoittanut sanat loukkauksen merkeissä. Hammas hampaasta, silmä silmästä. Elämä oli kovaa kuolleenakin.

[Shiroi]

"Ehkä kaikki ei ihan välitä nukkua korvessa ja kovalla alustalla. Ja itselläsikään ei ollut paljoa kehumista. Sinä vain tulit vihaiseksi siitä." Silvia lausahti. Häntä ei kiinnostanut todellakaan seikkailla missään metsässä, sillä täällä ei saanut mitään ruokaa ja tuskin olisi missään lähellä edes juomapaikkoja.
"Eiri..!" Silvia haukkoi henkeään. Eirin viimeinen kommentti oli liikaa. nyt poika meni tosiaan yli rajojen, aivan liikaa ja aivan suotta. Eiri ei tosiaankaan ymmärtänyt asian yksityisyyttä, vaan huuteli sitä nyt pitkin metsää. Todella törkeää. Silvialta meni ylitse pojan kommentti.
Tyttö käveli pojan luokse ja pysähtyi kun heidän välissään oli vain muutama sentti väliä. Eiri oli häntä paljon lyhyempi, tyhmempi ja asiattomampi. Toisen ei olisi tarvinnut vetää hänen vanhempiaan mukaan tähän kiistaan. Hänen vanhempansa olivat ulkopuolisia tässä, eikä Silvia halunnut edes ajatella mitä hänen isänsä oli tehnyt tai jättänyt tekemättä.
Käsi läimäytti pojan naamaa niin lujaa kuin Silvia vain jakoi lyödä kämmenselällään ja hän oli vähällä kaatua omasta lyönnistään, mutta sai pidettyä tasapainonsa. Hänen katseensa porautui Eiriin.
"Eiríkur Grimsson, sinä olet juuri loukannut perhettä ja sukuani, enkä tule antamaan sitä anteeksi! Kirottu olkoon sinun nimesi ja se joka sinut synnytti!" Tyttö lausahti koleasti, jonka hän sai vaivoin pidettyä tasaisena. Hänen olisi tehnyt mieli huutaa ja räyhätä pojalle, mutta se ei tuntunut tämän hetken asialta. Silvia toivoi että hänen lyömäjälkensä tuntuisi pojan poskessa vielä huomennakin, ettei toinen unohtaisi hävytöntä puhettaan. Sitten tyttö kääntyi ja lähti kävelemään suorinta tietä poispäin. Saisi poika jäädä miettimään asioita.

[Yuki]

Kommentti oli siis tepsinyt, ehkä liiankin hyvin. Omatunto kolkutti ja pääsi sisään, hän oli mennyt sittenkin liian pitkälle. Silvian ilmeestä sen huomasi, hän oli järkyttynyt. Tyttö oli kävellyt suoraan Eirin eteen ja näytti nyt hieman pelottavaltakin. Poika avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta tilaisuutta ei tippunut. Silvia läpäisi Eiriä oikein olan takaa. Hän ei kerinnyt kääntää päätään ja lyönti osui hyvin ikävästi. Poika horjahti hieman sivulle, mutta sai pidätettyä tasapainonsa. Eirin happi pakeni keuhkoista lyönnin aikana ja katse olikin kohdistunut maahan. Lyönti oli hyvin jämäkkä ja varsin odottamaton. Poika räpytteli silmiään ja kuunteli lopunkin Silvian saarnasta. Tyttö ei antaisi hänelle anteeksi, mitäs sitten. Silvia loukkasi hänen äitiään, joka oli kuitenkin kunnon ihminen.

Silvia kääntyi ja lähti. Eiri katsoi hänen peräänsä ja kosketti kädellään punottavaa poskea. Se oli sattunut. Magnus katsoi alhaalta silmät suurina järkytyksestä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Eiri oli saanut iskun tytöltä, joka ei ollut mikä tahansa läpäisy. Hilleri pysyi hiljaa ja hivuttautui pari askelta kauemmas, sillä hän tiesi olevansa räjähdysalttiilla alueella.
Poskea poltteli, se olisi varmaan kipeä huomennakin. Kiitos Silvialle. Lyönti oli kaiketi herättänyt Eirin takaisin maanpinnalle. Omatunto oli nyt moittimassa häntä hänen ajattelemuudestaan ja tyhmyydestään. Eiri ei liikkunut, ei kuullut eikä nähnyt. Poika kuunteli saarnansa hiljaa ja osittain hyväksyen sen. Lopulta hän havahtui terävään nipistykseen jalassa. Magnus alkoi kiivetä jalkaa pitkin hänen lempipaikalleen. Eiri räpytti silmiään ja katsoi veljeään hämmentynyt ilme kasvoillaan.
Hän ei menisi tytön perään, luulkoon vaan jos haluaa. Poika kääntyi hitaasti vastakkaiseen suuntaan ja otti pari askelta poispäin aukiosta. Läimäys oli osoitus siitä, että tyttö ei haluaisi koskaan nähdä Eiriä elävänä. Eiri virnisti ja pysähtyi tutkimaan haavoittunutta kättään. Sininen kangas oli kuivuneen veren peitossa. Eiri irrotti siteen pois ja kääntyi kohti versoa.
"Kuten haluut." Poika sanoi hiljaa ja laittoi hameen palasen verson viereen. Ilmestys näytti raa'alta. Eiri naurahti ilottomasti ja katosi puiden varjoihin.