Oikein selkäpiitä karmii

[Shiroi]

"Heittäydytkö tahallasi näsäviisaaksi nulikka?" Tyttö tiuskaisi toisen selälle. Hetken hän luuli jo toisen jättävän hänet yksin metsään ja jatkaen matkaansa, mutta kyllä Eiri lopuksi palasi takaisin. Silvia oli itsekin jo kerinnyt hakea muutaman paksumman oksan, josta he saisivat rungon laavulle ja asetteli ne huolellisesti pojan valitsemalle paikalle.
Näppärästi Silvia kasasi puita kolmen puun muodostaman tangon päälle. Heidän täytyisi etsiä vielä sammalta, että katosta tulisi tuulta ja sadetta pitävä, edes hetkeksi ainakin. Silvia tutkaili hetken heidän yhdessä tekemää kyhäelmää.
Silvia kumartui ja kävi istumaan laavun sisälle. Ei se oikein kodikkaalta tuntunut, mutta sen täytyi kelvata, sillä tässä maailmassa ei tainnut hotelleja olla, eikä Silvia viitsinyt hankaloittaa omaa tilannettaan entisestään ja alkaa inisemään kovasta maaperästä ja vetoisesta huoneistosta. Nyt ei ollut aika hienostella, joten liian hienot tavat saisivat jäädä pois.
"Nyt on yösija. Olisi kiva saada jotakin syötävää, mutta tämä paikka taitaa olla vain täynnä kuolleita. Joten.. taidetaan jäädä ilman illallista." Silvia totesi enemmän itselleen kun pojille.
Vihreät silmät katsoivat ensin Magnusia, kunnes katse kääntyi poikaan. Toisaalta hän olisi voinut kiittää poikaa tuon auttamisesta, mutta tarkemmin ajateltuna oli poika auttanut laavun teossa myös sen takia, että saisi itsekin nukkua siinä. Oli niin outo olo, kun ei tiennyt yhtään, mitä kello oli. Aika tuntui välillä matelevan ja välillä se taas kului hyvin nopeasti. Pimeydestäkään ei ottanut selvää, että oliko nyt yön pimein hetki, vai oliko kenties vasta varhainen ilta.

[Yuki]

Poika kuuli Silvian vastalauseen takanaan, muttei sanonut mitään takaisin, vaan oli jatkanut matkaa virne kasvoillaan. He saivat lopulta kyhättyä jonkinmoisen suojan. Se ei näyttänyt kovinkaan kummoiselta, mutta ainakin piti ylimääräiset epämukavuuden aiheuttajat loitolla. Kolo oli varsin pieni, eikä sinne mahtunut kovin mukavasti. Eiri katseli ympärilleen etsien jotakin pehmikettä laavun pohjalle, ja löysikin pehmeän kuivaa sammalta ja suuria puun lehtiä. Ne hän routasi sylillisen verran ja heitti ne koloon. Hieman tasattuaan niitä, se näyttikin jo paremmalta.
Silvia menikin jo sisään ja poika odotteli hetken ulkona katsellen pimeään. Näkeminen oli edelleen hankalaa, mutta mitään epäilyttävää ei näkynyt tulevan. Magnus katseli hieman sivummalta tuota majan rakentamista. Ei hänestä olisi hyötyä tuossa puuhassa, pieni koko oli myös haitaksi. Hillerin näkö oli huomattavasti ihmisen näköä parempi, joten Magnus katseli ympärilleen kuin vartija. Pimeää oli, ja oli puunrunkoja, muttei muita varjoja. Rauhoittuneena hilleri kipitti veljensä perään pieneen majaan.
Eiri asettui suurta puunrunkoa vasten ja yritti hakea mahdollisimman mukavan asennon. Mukava asento löytyi lopulta, tai niin mukava kuin vain tässä paikassa pystyi saamaan. Eirin ja Silvian välillä oli ehkä metrin tyhjää tilaa, se oli häiritsevää. Magnus kömpi veljensä syliin ja käpertyi siihen uudestaan haukotellen makeasti. Poika katsahti alas ja hymähti, tavat eivät muuttuneet. Sitten hän muistikin tytön läsnäolon.
"Et sitten liimaudu kylkeeni kiinni." Eiri sanoi varoittavaan sävyyn ja katsoi hetken tuimasti Silviaa. Ilme muuttui neutraaliksi ja katse kääntyi sivulle, sinne missä oli tummia puunrunkoja. Vaikka Magnusia väsytti, niin Eiri ei saanut unta tässä paikassa, varsinkin kun siellä oli toinenkin henkilö. Poika sulki silmänsä ja nosti varovaisesti hillerin käsivarrelleen, ja lopulta jätti kädet syliinsä. Pehmeä ja lämmin turkki lämmitti mukavasti paljaita käsiä, kun alkoi jo viiletäkin. Eiri leikki nukkuvansa, mutta unet eivät näkyneet, oli vain nopeasti etenevät ajatukset. Magnus sen sijaan nukkui sikeää hillerin unta ja vingahteli silloin tällöin.

[Shiroi]

"En todellakaan aio tulla sinun viereesi nukkumaan. Olet kuitenkin hikinen." Silvia lausahti pojalle ja asettui laavun pohjalle mukavammin makuulle. Hän sulki silmänsä ja yritti saada ajatukset kaikkoamaan päästään. Se tosin oli aika vaikeata, kun oli saanut tietää niin paljon tästä uudesta paikasta ja itsestään. Ja vieraassa paikassa nukkuminen oli aina yhtä vaikeata, varsinkin nyt kun ei ollut mitään ovea jonka olisi voinut lukita, ettei kukaan olisi päässyt sisään. Tuskin tässä metsässä mitään olioita edes eläisi, mutta kuitenkaan varmuudella hän ei voinut sanoa mitään.
Silvia laittoi toisen käden päänsä alle "tyynyksi". Toisen käden hän kietoi päänsä ympärille suojaksi niin, ettei hänen kasvojaan näkynyt.
Jonkin aikaa pyörittyään paikoillaan löysi tyttö itselleen sopivan kohdan ja nukahti levottomaan uneen. Hän uneksi aluksi vanhemmistaan, huoneestaan ja ystävistään, kunnes uni muuttui sekaviksi välähdyksiksi, jotka olivat mielikuvituksen ja reaalimaailman sekoituksia.

[[Aamuun…]]

Tyttö raotti silmiään hämärässä. Valoa ei näyttänyt pääsevän paksun lehvästön lävitse paljoa enempää kuin iltapäivälläkään, ennen kuin oli alkanut pimetä. Pojat laavun toisessa päässä näyttivät nukkuvan vielä, eikä hän tahtonut herättää noita joten tyttö nousi mahdollisimman hiljaa seisaalleen ja käveli laavun ulkopuolelle. Haukotellessaan tyttö venytteli jäseniään ja tutki synkkien puiden runkojen täytteistä maisemaa.
Nyt jos koskaan Silvia kaipasi juoksevaa vettä. Missään tämän suuren metsän sisuksissa ei tainnut kulkea minkäänlaista puroa, jossa olisi voinut huuhdella kasvonsa. Yöllä ei tullut minkäänlaista kosteutta lehtien pinnoille, joten koko idean kasvojenpesusta voisi unhoittaa. Typerä leirielämä.

[Yuki]

Hyvä, Silvia ei ainakaan tulisi yön aikana lähelle. Eiri ei nukkunut melkein ollenkaan. Ajatukset ja muistojen välähdykset eivät antaneet hänen levätä melkein yhtään. Poika näkikin yhdessä vaiheessa painajaista, jota ei herätessään enää muistanut. Punaiset silmät rävähtivät auki ja Eiri haukkoi henkeä, se oli niin todentuntuista, se oli painajaista. Poika räpytteli silmiään ja katsoi ympärilleen, muut näyttivät nukkuvan. Jopas oli painajainen, josta ei enää muistanut kuin väläyksiä. Hänen kasvoilla oli kylmää hikeä, joka valui poskea pitkin alas. Oliko vielä edes aamu. Ei varmaan. Eiri sulki silmänsä uudestaan, muttei nukahtanut.

Vierestä alkoi kuulua liikehdintää, Silvia oli siis jo hereillä. Eiri ei avannut silmiään, vaan kuunteli tytön askelia. Kun hän varmisti että tyttö oli ulkona, poika avasi väsyneet silmänsä. Huokaisten hän katsoi alas ja näki Magnusin yhä koisivan. Eiri tuuppi veljeään hereille, mokomakin, pystyi nukkumaan missä olosuhteissa tahansa. Magnus tuhahti vastalauseensa ja raotti meripihkan väriset silmänsä. Miksi piti herätä juuri nyt. Hän haukotteli ja katsoi ylös veljeensä. Eiri näytti väsyneeltä ja hilleri kallisti kysyvästi päätään. Poika hymähti ja pukkasi hillerin pois sylistään. Magnus tuhahti jälleen kerran ja virnisti. Eiri vilkaisi pientä otusta ja lähti ulos majasta.

Venytys teki terää huonosti nukutun yön jälkeen. Hän käveli eteenpäin hieroen silmiään ja samalla haukotellen. Eiri ei nähnyt mihin astui ja kohta törmäsikin Silviaan. Automaattisesti poika hypähti pari askelta taaksepäin heti törmättyään. Olipa hyvä herätys.
"Sori." Eiri sanoi, ja kuulosti tylyltä. Katse kierteli jossakin ihan muualla ja väsyneet silmät eivät nähneet muuta kuin hämäryyttä. Hän oli ehkä nukkunut parisen tuntia ja se kostautui heti. Eiri näytteli virkeätä ja kierteli paikkaa, Magnus kannoillaan. Hän palasi takaisin ja lysähti maahan istumaan. Poika kaivoi vyöltään pienen pussin ja avasi sen nyörit auki. Ilman mitään varoitusta hilleri hyökkäsi pussin kimppuun. Eirin kädet lipsuivat ja Magnus sai pussin, kuuli kyllä kuinka hilleri nauroi ja raahasi pussia kauemmaksi.
"Senkin riiviö. Tänne se!" Eiri huudahti ja lähti Magnusin perään. Magnus halusi piristää veljeään ja tiesi kyllä mitä pussissa oli, sen hän halusi itselleen.

[Shiroi]

Aamu sai tylyn käänteen pojan törmätessä häneen. Törmäys tuntui jotenkin tahallaan tehdyltä, mikä kuului anteeksipyynnöstäkin. Silviaa ei juuri nyt kiinnostanut alkaa riitelemään toisen kanssa ja tyytyi vain tuhahtamaan toisen anteeksipyynnölle.
Hän katseli pojan kiertelyä, kunnes tuo istahti maahan ja alkoi penkoa pussiaan. Samalla Magnus hyökkäsi pussin kimppuun ja riisti sen pojalta. Eiri saisi juosta Magnusin perässä, että saisi pussinsa takaisin. Silvia naurahti pojan surkeudelle, kun ei toinen saanut pussiaan helpolla takaisin. Silvian virnistellessä poikien takaa-ajolle alkoi tulla nälkä.
"Hei Eiri, kun kerkiät pussijahtisi jälkeen, niin voisimme koettaa etsiä jotakin syötävää. Ellen sitten sattumalta ole ainut nälkäinen täällä." Silvia huudahti toisen perään. Tyttö istahti puun rungon päälle katselemaan heidän kyhäämää laavuaan, joka näytti nyt näin valoisammalla olevan juuri romahtamassa.
Silvia koetti hieroa toisella kädellä jumittuneita hartioitaan, jotka olivat tehneet hänen olonsa kovin jäykäksi kovan alustan takia. Hänen katseensa kohdistui jalkoihin tytön alkaessa pohtimaan ulospääsyä tästä metsästä. Hän ei halunnut viettää yhtään tarpeetonta yötä tällaisessa turhassa paikassa, kun ulkopuolelta voisi löytyä jotakin älyllistä elämää Eirin ja Magnusin lisäksi.

[Yuki]

Magnus juoksi suu täynnä nahkaista pussia. Hän tykkäsi härnätä veljeään, siitä asti kun oli vielä ihan nappula, ehkä viiden ikäinen. Eiri kyllä muisti, että pikkuveli oli kiusanut häntä heti kun edes oppi kävelemään. Vaikka hillerin jalat olivat lyhyet, hän oli hämmästyttävän nopea liikkeistään. Pussi oli suurin pirtein kolmas osa koko otuksesta, joten raahaaminen hidasti menoa. Magnus nauroi ja hyppeli sinne tänne väistellen veljensä käsiä.

"Odotas kun saan sut kiinni!" Eiri huikkasi ja kääntyi Silvian puoleen tämän puhuessa. Taas tyttö aloitti lauseensa pojan nimellä, joka alkoi nyppiä. Poika avasi suunsa sanoakseen jotakin vastaan, mutta Magnus hyökkäsi takaa päin kynnet terävinä. Hän tarrasi tassunsa Eirin jalkaan, ja pussi oli nähtävästi hävinnyt mystisesti jonnekin. Eiri huokasi ja kääntyi ottamaan veljeään niskasta kiinni. Hillerin niskavillat olivat hyvin löysää ihoa ja siitä sai aina hyvän otteen.
"Nyt kuules senkin pieni hirviö." Eiri sanoi moittivaan sävyyn ja nosti Magnusin silmiensä tasolle. Hilleri vingahti hieman, mutta poika tiesi ettei häntä oikeasti sattunut.
"Omapa on syysi, että olet allapäin." Magnus sanoi virnistäen ja näytti pieniä hampaitaan. Eiri katsoi meripihkan värisiin silmiin ja naurahti ilottomasti.
"Olkoon, voitit." Poika lausahti ja laski veljensä maahan. Hilleri pyörähti yhden kerran ympäri ja kipitti varjoihin. Sillä välin Eiri suoristi selkänsä ja odotti kärsivällisesti veljensä paluuta. Kohta tämä jo saapuikin raahaten pussia mukanaan. Eiri kumarsi nappaamaan pussin, mutta hilleri ei luovuttanutkaan vielä.
"Shalashana?" Magnus härnäsi ja katsoi ilkeästi veljeään.
"Oletpa jääräpäinen. Hyvä on sitten. Sungam." Eiri sanoi ja näytti olevan hieman vastahakoinen. Hilleri hymyili ja laski pussin maahan. Poika nappasi sen ja odotti kunnes Magnus olisi kiivennyt kättä pitkin olkapäälle.

No niin, vihdoin. Eiri avasi nyörit ja kurkisti sisään. Pussi oli pieni, mutta sinne mahtui hämmästyttävän paljon tavaraa. Sieltä löytyi kovia pähkinöitä, kuivattuja marjoja ja muutama kimpale kuivattua kalaa. Olihan siellä vielä pienessä tulitikkurasiassa kaksi tulitikkua, neula ja pieneksi jyrsitty kynä. Sisällöstä ei tiennyt kuin veljekset, eivätkä he kertoneet siitä muille. Eiri otti pussistaan palasen kalaa ja vei sen tytön luokse.
"Siinä, täällä tais joku olla nälkänen?" Poika virnisti ja meni istumaan puunrungon päälle. Hän otti palasen itselleen ja antoi toisen veljelleen. Kala oli kovaa ja varsin suolasta, mutta pureskeltuaan se maistui ihan syötävältä. Aika kului hämäryydessä ja hajamielisyys painoi poikaa, hänen syödessään kalanpalaa. Magnus oli tyytyväinen saadessaan kalanpään, se oli rapeaa ja kesti kauan pieniä hampaita.

[Shiroi]

Tyttö katseli kummastuneena poikaa Magnusin kysyessä salasanaa. Kenties se oli vain jokin leikki, josta hän ei tiennyt. Oikeastaan hän ei edes muistanut aikoja, jolloin olisi leikkinyt, sillä hänestä oli kasvatettu aikuinen kovin nuoressa iässä. Kohauttaen olkiaan tyttö käänsi katseensa lehvästöön yläpuolellaan. Suurten ja paksujen lehtien lävitse ei tullut melkein yhtään valoa, mikä sai ajantajun entistä enemmän kaikkoamaan.
Eiri toi hänelle palasen kalaa lopetettuaan pussin penkomisen. Silvia kiitti poikaa ja pureskeli sen hitaasti. Maku ei ollut kovinkaan makuhermoja kutkuttava, mutta oli aika tottua tavalliseen, niukkaan ruokaan ja unohtaa kotohelman notkuvat pöydät täynnä maukasta ruokaa. Hän oli kuollut ja joutunut outoon metsikköön. Hän sai olla kiitollinen siitä, että hän ei ollut yksin vaan tuttuja lähellä.
"Mistä sinä olet nämä löytänyt ja työntänyt pussiisi?" Tyttö kysyi pyyhkäistessään suupielistään kuivatun kalan muruset. Silvia näytti melko riutuneelta vietettyään ensimmäisen yönsä metsässä, hänen hiuksissaan oli siellä täällä oksanpätkiä ja muutama kuollut lehti, joita ei tahtonut kunnolla erottaa tumman hiuspehkon joukosta.
Huokaisten Silvia nousi seisaalleen. Hän vilkaisi poikaan, jonka jälkeen tyttö käänsi katseensa puihin. "Meidän on varmaan parasta yrittää etsiä tietä pois tästä risukosta 'valoisaan aikaan' ennen kuin taas tulee ilta."Silvia lausahti ja risti kätensä. "En haluaisi välttämättä viettää seuraavaa yötäni tässä metsikössä, ellei se ole aivan välttämätöntä."

[Yuki]

Hajamielinen ilme seikkaili puunrungosta toiseen. Vierestä kuului nakertelua, Magnusin pureskellessa kovaa kalanpäätä. Muuten hiljaisen hetken rikkoi tytön kysymys, tämän jo syödessä oman osuutensa. Poika havahtui ääneen ja nielaisi samalla viimeisenkin palasen kalastaan. Eiri ei katsonut tyttöön päinkään, vaan pyöritteli pari kertaa silmiään kyllästyneesti.
"Kuules, mun asiat ei välttämättä kuulu sulle. Okei?" Eirin äänessä oli selkeästi hylkivää sävyä. Aina Silvia oli kyselemässä asioita. Magnus katsoi veljeensä hieman kysyvästi, ja halusi selkeästi kysyäkin jotakin, mutta pieni hillerin suu oli täynnä suolattua kalaa. Eiri ei vilkaisutkaan veljeään ja nousi seisomaan hieman tympääntyneen näköisenä. Pieni hermo napsahti poikki pojan kuullessaan viimeisen lauseen Silvialta. Eiri pyörähti ympäri ja jäi tuijottamaan tyttöä.
"Ketkä me?" Eiri kysyi hieman sähähtäen. Hän oli todellakin tympääntynyt tytön käytökseen. Vaikka olikin kuollut, eikä unta tullut melkein ollenkaan viime yönä, siitä tuli aina hyvin ärtyisä olotila. Väsymys ja tutun näkeminen (sellaisen jota ei mieluummin olisi edes tavannut uudestaan) oli liikaa.

"Kuka tässä on päättänyt, että me kaikki ollaan me?" Poika kysyi ja silmät kaventuivat melkein viiruiksi. Silvia oli kuullut kuolleensa ja itkenyt vasten Eiriä, ja sitten alkoikin jo pomottelu. Eirin teki mieli purkaa ärtymystään tyttöön, huutaa tai jotakin. Magnus kuitenkin tuli väliin. Hän hyppäsi kevein liikkein veljensä jalkojen eteen ja puski yhden kerran päätään niitä vasten. Rauhoittava ele, niinhän sen oli tarkoitus ollakin. Pojan pää kääntyi alas, silmät yhä viiruina.
"Säkin?" Eiri vastasi kohottaen jonkin verran ääntään. Hilleri katsoi silmät pyöreinä veljensä kasvoihin. Jokin oli hullusti, kaikki ei ollut nyt hyvin. Sanomatta sanaakaan poika otti pussinsa puunrungolta ja katosi metsän varjoihin, jättäen avuttoman näköisen Magnusin. Hilleri katsoi Eirin perään, muttei liikkunut. Hän näytti todellakin avuttomalta ja myös sanattomaltakin. Magnus otti askeleen siihen suuntaan mihin veli oli kadonnut, mutta peruutti ja lähti kohti tyttöä. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun Eiri lähti 'ovet paukkuen' pois. Siinä kestäisi aikansa, ennen kuin hän tulisi takaisin.
"Tuota... meidän on luultavasti odotettava häntä." Magnus sanoi hiljaisella äänellä, ja kuulosti siltä että olisi puhunut itsekseen. Hilleri hyppäsi puunrungolle ja jäi siihen odottamaan veljensä paluuta.

[[Don't worry, hää kyllä tulee takaisin ^^'' Joo, ja Eirin puhetyyli vaihtu näin kesken kaiken, mutta näin se on luontevampi...]]

[Shiroi]

"Ihan miten vaan." Tyttö tiuskahti pojan töykeälle vastaukselle. Olisi toinen voinut asian kauniimminkin sanoa, mutta nähtävästi poikaa oli alkanut jurppia ja siksi haastoi riitaa. Silvia käänsi päänsä muualle suurin elein. Poika alkoi pikkutarkaksi ruvetessaan kinaamaan hänen sanamuodoistaan, jolloin tyttö alkoi kiukustua itsekin.
"Ehkä minä sanon asiat miten haluan ja minulle on aivan sama mitä sinä niistä ajattelet!" Silvia puuskahti pojalle juuri toisen kääntäessä selkänsä hänelle. Silvia oli tottunut Grimmsoneilla jäämään yksin pojan veljen kanssa, mutta vielä kuollessaan tuo käyttäytyi yhtä typerästi. Nyt saisi riittää. Hän, Silvia Wildcut, ei aikoisi kokea vääryyttä enää koskaan tuollaiselta typerykseltä.
Magnus oli jäänyt hänen luokseen, kuten aina. Pikkuinen ei koskaan halunnut kenenkään suuttuvan, vaan halusi pitää kaikkien välit hyvinä ja nähtävästi nytkin tuo tunsi seuranpitovelvollisuutensa täyttämistä.
Hilleri puhui hiljaisella äänellä, mutta Silvia kuuli sen silti selvästi. Toisen sanat raivostuttivat häntä. "Meidän? Etkö kuunnellut mitä hän sanoi?!" Jalallaan maata polkaisten tyttö ärähti hillerille. "Minä olen saanut tarpeekseni hänen typeryydestään! En kerta kaikkiaan siedä häntä enää!" Silvia huusi Magnusille. Tavallaan huutaminen helpotti, mutta se ei vienyt suurimpia vihan puuskia pois. "Jää sinä odottamaan! Minä en tarvitse häntä. Enkä pahemmin sinuakaan. En tarvitse kumpaakaan teistä!" Silvia ärisi ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan, mihin Eiri oli lähtenyt. Askelet olivat puoliksi juoksuaskelia ja puoliksi kävelyaskelia.
Hän halusi uskoa, ettei tarvitsisi kumpaakaan pojista. Hän kyllä löytäisi jostakin itselleen ruokaa ja hän osasi tehdä oman laavun. Matka metsästä pois saattoi olla pitkä ja yksinäinen, mutta Silvia ei antanut sen lannistaa häntä.
Matalalla kasvavat oksat takertuivat hänen hiuksiinsa ja mekon helmoihin, mutta pahinta oli se, että oksat tekivät piiskaniskuja ranteisiin, saaden aikaan punertavia juovia. Pysähtyä tyttö ei kuitenkaan aikonut. Hän oli kovin suutuksissa Eiríkurille ja Magnusille, joka yritti lepyttää kaikkia kuten koira. Aluskasvillisuus alkoi tihentyä, eikä eteensä nähnyt kunnolla. Tyttö eteni harkitsemattomasti kädet kasvojen suojana, näkemättä eteensä.
Maa katosi jalkojen alta yhtä nopeasti kuin kasvien oksat edestä. Jalansijaa edestään hakien tyttö menetti tasapainonsa ja kaatui rinteeseen, kierien kuopan pohjalle. Hiljaa äristen hän nousi seisaalleen, aloittaen mekon helmojen puistelun. Sinertävä väri oli vaihtunut lehtivihreään ja hiekkaan. Huokaisten tyttö kävi istumaan kuopan pohjalle, kietoen kädet jalkojensa ympärille. Päivä ei voisi enää pahemmin mennä pieleen.

[[Se nyt vähän suutahti. Ehkä ne molemmat leppyy joskus? Ja tuo puhetyyli sopii hälle paremmin, kun Silvia on kirjakielinen olento.]]

[Yuki]

Magnusin silmät tutkailivat varovaisesti tytön raivonpuuskia. Kohta Silvia ärähti ja huusikin päin naamaa pienelle hillerille. Magnus ei ollut kuullut vielä tytön huutavan suoraan hänelle, yleensä kohteena oli aina Eiri, jolloin hilleri oli melkein aina heidän välissään. Säikähtäessään rajusti hän hypähti ilmaan, eikä tajunnut että puunrunko ei ollutkaan päättymätön. Tassut luiskahtivat yli pyöreän muodon ja kohta hilleri istuikin maankamaralla. Hän havahtui kun näki sinisen mekon helman vilahtavan nopeasti ohitse. Magnus otti muutaman nopean askeleen tytön perään, mutta pysähtyi, kuullessaan tämän sanat. Hilleri jäi istumaan ja pää pyöri mihin minnekin ja hän näytti hätääntyneeltä. Olihan Magnus kuollessaan vasta 11-vuotias, hyvin vähän maailmaa kokenut poika. Nyt hän jäi aivan yksin, kuten saapuessaan ensimmäistä kertaa tähän välimaailmaan. Paikalla olo ei hyödyttänyt mitään, joten hän päätti lähteä etsimään veljeään. Ennen sitä, hillerin tarkat korvat havaitsivat kaatumisen äänen, siitä suunnasta minne Silvia oli lähtenyt. Magnus antoi asian olla nyt hetken aikaa ja lähti kipittämään nopeasti puiden varjoihin.
"Eirii!" Kuului korkea ääni kuolleessa metsässä.

Eiri käveli puiden välissä kasvoillaan mököttävä ja vihainen ilme. Riidat olivat hänelle niin tuttu asia, että sitä tuli eläessään harrastettua suurin pirtein kerran päivässä. Tulinen luonne ei hellittänyt hetkeksikään. Hän oli hetki sitten ollut kuulevinaan puhetta ja huutoa takanaan, mutta ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hänen sisällään raivosi liekki, vielä suurempi ja vaarallisempi kuin edellisenä päivänä. Miksi elämän piti mennä aina laelleen. Aina. Eiri pysähtyi ja näki maassa suurehkon oksanpätkän. Hän potkaisi sitä rajusti ja huusi samalla koko maailmalle, kaikille. Huuto hieman helpotti oloa ja järki hiipi raivon täyttämään mieleen. Hän oli jättänyt Magnusin yksin, huutanut ja lähtenyt pois, kuten aina. Metsä oli hiljaa, ja jostakin kaukaa kuului pieni huuto, joka kutsui Eiriä. Poika kääntyi siihen suuntaan ja odotti hetken. Kohta sieltä kipitti hänen veljensä, meripihkanväriset silmät huolesta täyttämät. Hilleri hyppäsi suoraan Eiriä jalkoja vasten ja jäi siihen. Poika kumartui ja otti tärisevän karvaisen otuksen syliinsä. Painava hiljaisuus jatkui kuin kirottuna. Eiri ei katsonut veljeään, vaan tuijotti metsän pimeisiin varjoihin, silmät tulkitsemattomina. Sisällä kiehui raivo, jonka keskellä oli uusi tunne.

[Shiroi]

Tyttö katseli kuopan jyrkkiä reunoja. Jos hän jaksaisi yrittää, voisi hän päästä kuopasta pois, mutta juuri nyt tyttöä ei kiinnostanut edes auttaa itseään. Hän halusi vain päästä pois tästä kirotusta metsästä, joka ei ollut tuonut vielä mitään hyvää tullessaan. Tämä metsikkö ja koko maailma oli iljettävä pieni kammio, jossa hän joutuisi kitumaan ajantajuttomana ja yksinäisenä.
Olisikohan sittenkin ollut parempi elävänä? Silloin kun ei tarvitsisi vaivata mieltään typerällä Eirillä, vaan voisi olla kotonaan, kunnes kasvaisi aikuiseksi ja kaikkea muuta tylsää. Vaihtoehdoista molemmat olivat typeriä, mutta hän ei saanut valita mitä elämällään teki. Hänen isänsä oli luultavasti suunnitellut koko hänen tulevaisuutensa pienintäkin yksityiskohtaa myöten.
Silvia katseli punehtuneita käsivarsiaan, joissa näkyi vielä selvästi oksien jättämät hankaumat. Hän siveli käsiään hetken, laski kätensä ja nousi seisomaan. Jos hän kerta pärjäisi omillaan, niin kyllä hän pääsisi kuopasta pois, olivat rinteet kuinka jyrkkiä hyvänsä. Hän ei kaivannut kenenkään apua tässä oudossa maailmassa.
Askel askeleelta Silvia nousi lähemmäs reunoja ja yritti kurkottaa niitä kohden, mutta ne tuntuivat aina olevan yhtä kaukana. Yleensä sora vajosi hänen altaan ja vei hänet takaisin kuopan pohjalle.
Monta kertaa yritettyään ja aina päädyttyään samaan lopputulokseen Silvia luovutti. Hän ei pääsisi omin avuin kuopasta pois, ellei sitten jokin puu sattuisi kaatumaan hänen sillakseen tai maan sortuessa tarpeeksi tehden hänelle reitin pois. Tai ehkä hänen täytyisi vain hyväksyä se tosiasia että hän oli ja on edelleen heikko ja avuton tyttö, joka ei tule koskaan pärjäämään omillaan.

[Yuki]

Magnus tärisi vielä hetken tutuksi tulleessa sylissä. Katsoessaan ylöspäin, hän näki Eirin tuijottavan eteensä tekemättä mitään. Hilleri tunsi ja kuuli kuinka veljen sydän pumppasi verta eteenpäin, nopeasti. Eiri oli edelleenkin vihainen ja ärtynyt, vaikka päällepäin se ei enää näkynytkään. Magnus kiipesi vakiopaikalleen ja muisti mihin olikaan kiinnittänyt huomiota tänne tullessaan.
"Ainiin. Silvia lähti." Hilleri sanoi heikolla äänellä tuskin kuiskausta kuuluvammin. Eirin käsi säpsähti kuullessaan veljensä äänen.
"Hyvä niin." Kuului lyhyt vastaus. Siihen loppui heidän puheensa, sillä Eiri oli jo kääntymässä takaisin sinne minne olikin menossa. Jokin sai hänet kuitenkin pysähtymään, kenties omatunto? Hän tunnusteli vyötään ja hämmästyksekseen ei löytänyt omaa veistään. Eiri tarkisti vielä kerran, mutta tosiaan, veistä ei enää ollut hänen vyöllään.

"Kirottu!" Poika sähähti ja kääntyi takasin sinne mistä olikin lähtenyt. Hän lampsi raskain askelin, nyt kiehuen turhamaisuudesta. Paikalle saavuttuaan, siellä oli huonossa kunnossa oleva katos, kaatunut puunrunko ja tyhjää tilaa. Hämärässä Eiri yritti etsiä veistään ja muutaman tovin päästä maassa näkyi metallin kimallusta. Siinä se oli, suuri veitsi, puoliksi hautautuneena maassa. Se oli nähtävästi tippunut siihen hänen juostessaan Magnusin perässä.
"Taisin kuulla, että Silvia on pulassa." Magnus sanoi harkiten ja hiljaa. Hän tiesi, että tytön mainitseminen olisi riskeeraavaa.
"Väliäkö sillä? Ihan ku olisin joskus välittäny siitä likasta. Sä saat sen kuulostamaan siltä." Eiri vastasi terävästi takaisin. Enempää sanomatta poika lähti liikkeelle, sinne minne vain jalat veivät. Valitettavasti tie oli sama, jonka Silviakin oli valinnut. Vihastuneena Eiri käveli eteenpäin ja onnekseen huomasi, että maa loppui kesken. Se oli jonkinmoinen sorakuoppa. Kurkistaessaan reunan yli, hän huomasi tytön istuvan siellä. Mikä tuuri. Hän ei siis ikinä pääsisi eroon tuosta tytöstä.

[Shiroi]

Jostakin kuului askelia. Tyttö kohotti katseensa kuopan reunoille, etsien äänen lähdettä. Pian kuopan reunalle asteli poika, joka tajusi kuitenkin olla astumatta reunan ylitse ja perääntyi hieman. Oli se aika pettymys Silvialle: nähdä nyt tuo sama vanha ärsyttävä naama jo toistamiseen tämän aamun aikana.
Tyttö päätti olla pitämättä mitään ääntä, ettei toinen huomaisi häntä. Toisaalta se oli turha toive sillä vaikka metsä oli hämärä, niin hänen mekkonsa erottui paremmin kuin hyvin soraa vasten. Toisen ilmeestä päätellen poika oli huomannut hänet, joten mitä sitä turhia pitämään mykkäkoulua. Silvia nousi seisaalleen ja suurin elein hän risti kätensä ja käänsi selkänsä pojalle. Hän ei halunnut nähdä tuon virnistelevää naamaa tai mitään ilmettä, mikä pojan kasvoille sattuisikaan nousemaan.
"Mene pois. Kukaan ei halua sinua tänne." Silvia lausahti kylmällä äänensävyllä. Häntä ei kiinnostanut puhua pojalle tai edes yrittää tehdä sovintoa tuon kanssa. Ja mikäli heidän sovintonsa riippuisi hänestä, niin sitä ei tulisi koskaan syntymään heidän välilleen. Ei hänen ja Eiríkurin. Ei hänen eikä Magnusin.
Miten toinen oli edes sattunut löytämään hänet metsikön keskeltä? Oliko Magnus johdattanut pojan hänen luokseen? Miksi? Oikeastaan hän ei edes halunnut saada vastauksia, sillä mitä merkitystä niillä olisi, kun ei hän halunnut poikaa ystäväkseen. Vaikka vanhemmat olivat halunneet heistä parin ja koettaneet saada heitä rakastumaan toisiinsa, oli vuosien tulos viha. Viha, joka ei tulisi luultavastikaan koskaan muuttumaan ystävyydeksi. Oliko se heidän tarkoituksensa vai ohjailiko jokin ylempi taho heidän kohtaloitaan?

[Yuki]

Poika katsoi hetken alas ja näki kuinka tyttö käänsi hänelle selkänsä. Eiri teki samoin.
"Lähen kuule ilomielin. En ees tahtonu tulla tänne." Kiehuen Eiri lampsi muutaman askeleen pois kuopan läheisyydestä. Tämä oli Magnusin vika, tämä oli koko mokoman metsän vika. Magnus istui hiljaa veljensä olkapäällä. Kaikki meni aivan pieleen, mikään ei ollut oikein. Hämärä alkoi muuttua pimeämmäksi, oliko tulossa jo ilta? Aikaa ei voinut havaita tässä metsässä, se raivostutti pojan mieltä vielä muidenkin murheiden lisäksi.
Eiri asteli pimeässä raivosta kihisten, ja kuten tavallista, ei ollut valppaana. Kohta kuului kaatumisen ääni ja kömpelö valkohiuksinen poika makasi sammaleisella maaperällä. Magnus oli viisaampi ja putouksen aikana oli hypännyt lähimpään puuhun. Terävät kynnet upposivat kovaan puunrunkoon, mutta voimat loppuivat pieneltä hilleriltä kesken. Kuului pieni tömähdys hillerin pudottua puusta turvallisesti neljän tassun varaan.

Eiri makasi maassa edes vaivautumatta nousemaan pystyyn. Joku oli taas tullut hänen tielleen ja pimeä oli auttanut tässä kavalassa tehtävässä. Sammalmätäs tuoksui tuoreelta, mutta tavallaan jo kuolleelta. Poika hengitti sitä sisäänsä ja raivo laantui pienemmäksi. Huokaisten hän nousi polviensa varaan ja pudisteli roskia. Magnus tuli varovaisesti vierelle, johon Eiri ei kiinnittänyt huomiota. Poika nousi seisomaan hajamielisesti ja asteli kiirehtimättä jonnekin. Hilleri seurasi vaitonaista veljeään ja näki tämän ontuvan vasenta jalkaa, vain vähän. Eirin päässä liikkui kiinnisaamattomia ajatuksia ja hajamielisyys paistoi hänen kasvoistaan metrien päähän. Kumpikaan ei huomannut kävelevänsä taas kuopan lähelle. Magnus ei kerinnyt huomauttaa ja kohta näkikin kun valkoinen pää katosi maan syvyyksiin. Eiri heräsi siihen kun maa vietti hänen altaan. Nopeasti hän olikin jo kuopan pohjalla istuen kuivalla tasanteella hieroen niskaansa. Magnus ei tiennyt mitä tehdä ja odotti neuvoa kuopan reunalla.
"Helvetti on tän paikan nimi." Kuului taas sadattelua pojan suusta. Hän oli ruhjonut itseään mukavasti, mutta tuskin kuolleelle se merkitsisi mitään suurta menetystä.

[Shiroi]

Toinen lähti. Hyvä. Nyt molemmat tulisivat olemaan varmasti paljon onnellisempia, paitsi että Silvia oli edelleen kuopanpohjalla pääsemättä sieltä omin avuin ylös. Miksei Eiri voinut tippua tähän typerään kuoppaan rottansa kanssa hänen sijastaan? Miksi tyttöjen piti olla näin avuttomia? Miksi hänen oli pitänyt saapua juuri tähän metsään ja tavata Eiríkur?
Kaikki oli väärin. Pahemmin. Hän oli yksin ja oli taas alkanut pimetä. Vilkuillen ympärilleen tyttö lähti kohti soraseinämää, jota pitkin hän yritti epämääräisesti kiivetä päätyen aina samaan tulokseen. Toiselta puolelta kuoppaa kuului soran ja muutaman suuremman kiven vyörymään ääni, jota seurasi melkein välittömästi sadattelua.
Tyttö nyrpisti nenäänsä. Tämä ei ollut mahdollista. Miksi, oi miksi juuri tuon piti pudota samaan kuoppaan kuin hän? Silvia rykäisi kuuluvaan ääneen, että poika saisi tietoonsa tuon olevan samassa kuopassa hänen kanssaan. Eikö toinen olisi voinut tippua johonkin muuhun kuoppaan?

[[Koulutekstiä. Ja koeviikot tulloo. Kahia :O]]