Oho? [off]

[raato]

Julius istui hetken hiljaa aloillaan ja vain katseli Veronicaa miettien, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Häntä ei olisi suuremmin huvittanut ruveta miettimään suhdettaan tuohon kieltämättä sievään ilmestykseen, sillä se oli aivan liian monimutkaista ymmärrettäväksi, mutta tällaisten tapahtumien jälkeen oli melko vaikea olla miettimättäkään.

Veronican suudelma ei vain jättänyt häntä rauhaan. Miksi ihmeessä tyttö oli pussannut häntä? Oliko tämä kenties vain kaatunut epäonnekkaasti suoraan hänen suulleen ja ollut liian noloissaan selittääkseen asian todellisen laidan, vai mistä ihmeestä oli kyse? Juliuksen mielessä ei käynyt lainkaan, että Veronicalla saattaisi olla tunteita häntä kohtaan, sillä hän ei itse ajatellut naikkosta muuta kuin ystävänä. Vieläpä hyvin epämääräisenä sellaisena, eikä hän aina ollut ihan varma, saattoiko heidän suhdettaan ystävyydeksikään kutsua. Se vähän riippui aina mielialasta.

Vaan mikä Juliuksen mieliala oli nyt?
Väsynyt, mutta utelias, joten kaipa tässä vaiheessa ja tässä tunnetilassa Veronica oli luettavissa ystäväksi.
Ystäväksi, josta hän oli jollain omituisen väsyneellä tavalla myös huolissaan.
"Mitä tapahtui?"
Hän kysyi huomaamatta lainkaan, että Veronica oli juuri kiittänyt häntä. Hän oli ollut niin omissa ajatuksissaan, ettei ollut ollut edes kuullut toista.

[R.I.P]

Ilmeisesti parivaljakon välillä oli jonkinlainen telepaattinen side tai vuoto, sillä Veronicakin sattui ajattelemaan heidän edelliskertaista tapaamistaan, joka oli päättynyt varsin odottamattomalla tavalla. Tai sitten oli vain niin itsestään selvää, että sitä asiaa täytyi ajatella tässä kiusallisessa tilanteessa, joka sekin oli tullut yhtä arvaamatta, kuin se viimekertainen. Nainen ei edes halunnut nimetä sitä tapahtumaa. Su-su-su-su-suuuuuukko. Pelkkä asian ajattelu sai veren kohisemaan hänen suonissaan. Tämä taas ei ollut hyvä juttu, koska hänen käteensä alkoi sattua kahta kauheammin. Ynähtäen hän painoi sidottua kättään terveellä yläraajallaan rintaansa vasten. Hän vilkaisi Juliukseen, joka oli avannut yllättäen suunsa.

"Oh... en... en... minä tiedä..." Veronica piipitti vastaukseksi, aivan kuin olisi pelännyt, että pelkkä Juliukselle puhuminen olisi synnintekoa, "Minä taisin satuttaa käteni... hautausmaalla ja... tuota.. ehkä se haava.. aukesi.. kun aloin parantaa sinua..."

[raato]

Julius muljautti silmiään. Veronica oli ehdottomasti surkein valehtelija, johon hän oli koko elämänsä - tai kuolemansa - aikana törmännyt. Hän nojasi päätä luisevaan käteensä ja katseli hetken naista juuri niin läpitunkevan halveksivasti kuin emävalehtelijaa vain voi katsoa.
"Nuo sinun selityksesi olisivat huomattavasti uskottavampia, jos sanoisit ne vähän vakuuttavammin", hän murahti, olemus tympääntyneisyyttä suorastaan huokuen merkkinä siitä, ettei hän todellakaan aikonut niellä Veronican selitystä. Mutta se ei toisaalta tarkoittanut, että hän olisi alkanut vaatia oikeaa syytä. Jos Veronica ei halunnut kertoa, mistä oli kyse, ei hän nähnyt asiakseen alkaa asiaa tongein ja pinsetein kiskomaan naisesta irti. Ei ainakaan tässä asiassa, kun hän ei ollut edes aivan varma, halusiko tietää.

Häntä nimittäin häiritsi pahasti se seikka, että hän olisi jotenkin aiheuttanut ruman haavan Veronican käteen. Ei hän tiennyt miten, mutta hän oli sataprosenttisen varma, ettei naisella ollut kädessään mitään haavoja ennen parantamista. Vasta sen jälkeen... Ajatuskin siitä, että hän olisi jotenkin aiheuttanut niin ruman haavan Veronican käteen - välillisesti tai ei, sai hänen olonsa hyvin tukalaksi. Ei hän halunnut toista mitenkään satuttaa, vaikka välillä tätä pahasti kiusasikin. Veronica vain oli niin hauraan ja heikon oloinen, että toisaalta se kutsui naljailemaan, mutta toisaalta myös suojelemaan kuin hienointa lasiveistosta.

Julius aivan säikähti omia ajatuksiaan ja katsoi parhaaksi ohjata ne jonnekin muualle.
"Ööö... Tuota..."
Eri asia vain, että minne.
"Pitäisikö sinut... Tai siis oletko, niin kuin, sairaalaan? Onko täällä edes sairaalaa?!"

[R.I.P]

Veronica helahti jälleen punaiseksi. Puna jäi kuitenkin hailakammaksi kuin yleensä, sillä hänen nykyinen tilansa oli saanut värin pakenemaan hänen iholtaan. Oh, hän oli jäänyt kiinni valheesta! Miten noloa... Noh, eipä mikään ihme, kun oli niin maan surkea syöttämään pajunköyttä. Syödä mussutti sitä kuitenkin monen muun ihmisen puolesta. Ehkä tuota syntistä taitoa voisi hieman harjoitella tulevan varalta. Onnistuisi edes pieni valkoinen valhe, joka pelastaisi ystävän syyllisyydeltä. Veronica nimittäin tiesi oikein hyvin, ettei Julius ollut tyhmä. Tämä oli luultavasti jo tajunnut, etteivät haavat olleet siinä ennen parantamista. Ehei, ne olivat tulleet sen jälkeen syystä, jota parantaja itsekään ei tiennyt.

Veronica säikähti Juliuksen yhtäkkistä takertelevaa kysymystä.
"Eh.." hän yritti epätoivoisesti vääntää kasvoilleen huoletonta hymyä, muttei jostain syystä onnistunut siinä, joten antoi asian olla, "O-olen ihan kunnossa. Enminätarvitsemitään. Taidankintästämennämoi."
Hätäännys valtasi hänen mielensä ja ruumiinsa. Hän halusi vain pois tästä paikasta, pois Juliuksen luota. Niinpä hän pomppasi pystyyn, mutta tämä nopea ylösnousu oli ankara virhe, sillä siinä samassa kun hän suoristautui, pakeni veri hänen päästään ja hän horjahti uhkaavasti.
Horjahdus + tasapainon menettäminen = kaatuminen.
Liikkeen kohde: Julius.

[raato]

Julius seurasi Veronicaa hieman, eikä ihan hiemankaan, vinoon, vaikka kyllä osasikin odottaa juuri tällaista käytöstä naiselta. Mitä hän ei osannut odottaa, oli yllättävää nousua seuraava yllättävä kaatuminen. Julius luuli Veronican menettäneen tajuntansa ja pomppasi pystyyn kuin jousilla kopatakseen tämän syliin, ennen kuin tämä iskisi päänsä ties mihin kovaan juureen tai kiveen, jota maasta saattoi törröttää. Ja kaikki tämä asiaa sen kummemmin noteeraamatta, ennen kuin oli jo liian myöhäistä miettiä mitään strategisia asioita, kuten sitä, että olisi ollut huomattavasti "hei me ollaan vaan frendejä" -ajattelua edistävämpää tarttua Veronicaa kevyen tukevasti olkapäistä sen sijaan, että olisi pyöräyttänyt käsiä vyötärön ympäri hyvin, hyvin tukevasti. Koko homma muistutti enemmän äkkinäistä halaamisen ahaa-elämystä kuin viatonta koppia.

Eikä se ollutkaan kuin lievästi noloa ja Julius meni kerta kaikkiaan niin hämilleen, ettei osannut tehdä mitään nerokasta, kuten auttaa toista omille jaloilleen. Kunhan vain jäi siihen kannattelemaan toista, kun ei oikein muuhunkaan pystynyt. Ajatukset juoksivat liian nopeasti ja liian useassa paikassa, kuten vaikkapa siinä tosiseikassa, että Julius oli mies ja hänellä oli tällä hetkellä ihan suloisen näköinen naikkonen sylissään, mutta joka kuitenkin oli jonkinlainen ystäväntapainen, eikä ystäviä, tuota, pidetä vyötäröstä.

Juliukselle kävi kuten hämmentävissä tilanteissa useimmille käy: häneltä meni luu kurkkuun ja puna nousi kasvoille.

[R.I.P]

Veronica varautui jo kohtaamaan kovan ja kylmän tantereen, mutta sen sijaan, häneen tarttui auttava käsi - tai kädet - ja pian hän löysi itsensä Juliuksen - pada dadam - sylistä. Hänen kesti ikuisuudelta tuntuvan hetken verran tajuta, mitä oli tapahtunut. Vasta sitten kun hän näki miekkosen mustelmaiset kädet ympärillään ja tunsi tämän ominaishajun sieraimissaan, hän oli valmis vastaanottamaan järkyttävän viestin, joka kolkutteli hänen alitajuntansa ovia.
Julius halaa sinua! Julius pitelee sinua! Julius! Julius!!
Ikuisuus venyi entisestään, sillä aika tuntui pysähtyvän. Kumpikaan ei tehnyt mitään. Mikään muukaan ympäristön asia tai esine ei tehnyt mitään. Tuuli ei havisuttanut puiden lehtiä, eikä mistään kuulunut minkäänlaistakaan ääntä. Tai sitten Veronica ei vain rekisteröinyt mitään ympärillään tapahtuvista asioista.

Nainen uskoi jo sydämensä pysähtyneen, kun se viimein ilmoitti olemassa olollaan yhä kiihtyvin sykähdyksin. Hän tajusi myös, että oli pidättänyt hengitystään ja päästi hitaasti ilmat keuhkoistaan ja veti uutta tilalle. Hän tiesi olevansa punainen, kuten aina. Tästä huolimatta hän kohotti päätään katsoakseen Juliukseen.
Juliuskin oli punastunut.
Veronica punastui entistä pahemmin.

[raato]

Juliuksella jumitti. Ja pahasti. Olisi väärin sanoa, että osa hänestä tahtoi tiputtaa Veronican sillä sekunnilla maahan ja osa pidellä siinä vähän pitempäänkin, sillä hänen ajatuksensa olivat niin omituista ja mieletöntä myttyä sillä hetkellä, ettei siitä ottanut selvää se kuuluisa erkkikään. Lisäksi kurkkuun juuttunut psykosomaattinen luu alkoi ikävästi vaivata hengittämistä ja suu kuivasi. Oli siis aika avata suu ja sanoa jotain mullistavaa.

"Ääöööööö...."
Eihän se mennyt ihan niin kuin oli oletettu. Julius oli toivonut, että oikeat sanat olisivat vain putkahtaneet jostakin sen enempää ajattelua vaatimatta, mutta niin ei suinkaan käynyt. Piti siis rassata aivoja.
"Tuota... Vieläkö... heikottaa?"
Nerokas kysymys. Eikä, näin sivumennen sanoen, Juliuksen pienessä päässä käynyt edes ajatus siitä, että Veronicasta uskaltaisi kenties laskea irtikin. Mitä sitä suotta... Olihan tässä ihan kiva näinkin. Ainakin joltakin kantilta katsoen.

[R.I.P]

Veronica tajusi räpäyttää silmiään, kun ne alkoivat olla jo varsin kuivat. Juliuksen kurkun luu taisi psykosomasoitua hänelle, sillä tällä kertaa hän ei saanut sanaa suustaan. Mihin se ääni jäi, kun sitä eniten kaivattiin? Toisaalta, oli ehkä hyvä, ettei hän vastannut Juliukselle samantien ja hän sai aikaa miettiä tilannettaan - ja olla siinä vielä vähän aikaa.
"Eh...."
Pääsi hänen suustaan. Mitä hän vastaisi? Ei, totta kai ei. Ei häntä heikottanut enää. Hän voisi kävellä ihan hyvin itse. Ei hän voinut vaivata Juliusta enempää. ... Tai sitten voisi. Pieni ääni syvällä Veronican päässä kehotti häntä vastaamaan myöntävästi. Jos hän sanoi tuntevansa olonsa yhä heikonlaiseksi, Julius ei päästäisi hänestä irti. Ei hän kuitenkaan voinut tehdä jotain niin epäreilua Juliukselle, joka silti oli hänen ystävänsä. Niin, ystävä, eikä ystävän syleilyssä oltu sen kauempaa kuin oli tarpeen.
"O-olen kunnossa!"

Veronica taisteli itsensä omille jaloilleen irrottautuen Juliuksen kannattelevasta otteesta. Tuntui jotenkin siltä, että hän leijui taivaissa, eivätkä hänen jalkansa osuneet maahan.
...
Tämä tuntemus saattoi tosin johtua siitä, että hän kallistui hyvää vauhtia kohti kamaraa.
Tunari!

[raato]

Jollakin omituisella tavalla, joka aiheutti lisää psykosomaattista sekoilua tajukoppaan, Julius hieman pettyi, kun Veronica pyristelikin irti. Toisaalta, hän myös hyvin avuliaasti laski irti itsekin, melkein kuin nainen olisi polttanut häntä. Hän myös itse huomasi tämän ja asia assosioitui hänen mieleensä ihan väärillä tavoilla niin, että hän menetti hetkeksi huomiokykynsä. Tosin hän kyllä palasi maan pinnalle ihan ajoissa huomatakseen Veronican taas kaatuvan, tällä kertaa eri suuntaan. Siitäpä Julius päätteli, että hän oli jotenkin tyrkännyt Veronican nurin, eikä se tietenkään niin saanut mennä! Ritarillisesti, joskin erittäin kömpelösti ja lähinnä veden varaan joutuneen raajarikon linnun räpiköintiä muistuttavin elein hän yritti ehti kopata toisen uudestaan kiinni.

Niin, siis yritti. Vaan hutiksi meni ja mallikkaasti.

[R.I.P]

Muks.
Tällä kertaa niitä pelastavia käsiä ei ilmaantunutkaan ottamaan häntä kiinni. Onneksi Veronica oli tajunnut pehmentää laskua ottamalla itse käsillä vastaan. Oli vain perin valitettavaa, että hän käytti myös loukkaantunutta kättään, minkä aikaansaama kipu sai kyyneleet kihoamaan hänen silmiinsä. Päästyään kömpelösti polvilleen, hän hieroi kättään aivan kuin se olisi asiaa yhtään parantanut. Haava oli tainnut taas aueta. Miksei se vain parantunut?
Tätä pohtiessaan, Veronica ei voinut olla kääntämättä katsettaan Juliukseen. Alitajuisesti - vaikkei hän sitä itse halunnutkaan - hän mitä ilmeisimmin piti tuota honteloa raatoa syyllisenä tähän sotkuun. Vaikka hän tiesi, ettei tämä ollut mahtanut asialle mitään, oli haavat ja hänen voimattomuutensa tuon syytä.

"Olen kauhea köntys", Veronica naurahti lopulta painaen katseen syliinsä.
Julius ei ollut syyllinen tähän. Ei voinut olla. Vika oli hänessä itsessään, niin sen täytyi olla.
...Toivottavasti.

[raato]

Julius ei voinut kuin myötäirvistellä Veronican kivulle ja yrittää huokua mahdollisimman paljon myötäelämisen tuskaa ja muuta sellaista soopaa, jonka sosiaalinen merkityksellisyys ei oikein koskaan ollut aivan auennut hänelle. Jos johonkuhun sattui, miten se muka paransi tilannetta, vaikka hän irvistelisi vieressä kuin olisi saanut aidanseipään haaroihinsa. Mutta koska Veronica mitä ilmeisimmin kuului siihen ihmisryhmään, joka piti apinamaista kasvojumppaa jotenkin lohdullisena, yritti Julius sitä parhaansa mukaan nyt harjoittaa - hän halusi kaikin tavoin esittää kuin mitään erikoista ei olisi äsken tapahtunut ja kaikki olisi aivan normaalisti.

"Öh.."
Sosiaalisesti etanan tasolle jämähtänyt Julius ei aivan tiennyt sitäkään, mikä olisi korrektein tapa reagoida siihen, että toiset mollasivat itseään. Tai no, nuorukaisen näkökulmasta Veronica ei mollannut itseään - vaatihan se jonkin asteista köntysmomenttia, että onnistui kaatuilemaan kuin karusellissä piipahtanut kaatokänniläinen.
"Joo. Kai sinä vähän olet."
Nerokas vastaus. Julius onnitteli itseään päänsä sisällä.

[R.I.P]

Veronica toljotti Juliusta tapansa mukaan hölmistyneenä. Normaalisti toiset olisivat alkaaneet rohkaista sitä, joka itseään haukkui, mutta Julius oli erilainen tässäkin tapauksessa. Vaikkei Veronican tarkoituksena ollut kerätä sääliä - itseasiassa hän yritti vain saada ajatuksensa pois tapahtuneesta - ei hän voinut sille mitään, että toisen suoraan päin pläsiä täräyttämä totuus järkytti. Hän tunsi kuitenkin toisen sen verran hyvin, että ymmärsi tämän yrittävän parhaansa. Minkä sille voi, että oli niin pöljäke, ettei miettinyt ennen kuin päästi jotain suustaan. Veronica hymyili nätisti.
"Niin. Niinhän minä vähän olen", hän totesi.
Uh, hänen kasvojaan alkoi taas kuumottaa. Äkkiä hän käänsi katseensa pois Juliuksesta kädet punertuville poskilleen läimäisten.
"Ooooi v-v-voi, kun olen vienyt kallista aikaasi niin k-kauan!" Veronica päivitteli ah-niin-vakuuttavasti. Pakko päästä pois ennen kuin teen taas jotain typerää!
"Mi-minun pitäisi kai pi-pian lähteä."

[ Aivoni jumittavat D8 ]

[raato]

Julius seurasi kutakuinkin huvittuneena Veronican pyörähtelyä maassa. Tietenkään hänelle ei tullut laisinkaan mieleen auttaa toista ylös, ehei, sellaiset ajatukset kiersivät hänet kaukaa. Sitä paitsi hänellä oli liian paljon ajattelemista naikkosen käytöksessä, joka kerta toisensa jälkeen toi hänen mieleensä kanan, joka ei tajua, että sen pää on katkaistu. Lopulta hän avasi suunsa ja töksäytti hyvin tyypilliseen tapaansa:
"Sinä olet ehkä oudoin nainen, jonka olen koskaan tavannut."
Ja se oli totta. Julius ei ollut eläessäänkään ollut mikään naistenmies, mutta totuushan oli, että elävänä hän oli ollut koko lailla terveemmän ja haluttavamman näköinen pakkaus. Hänen ei tarvinnut olla naistenmies, kun tytöt kompuroivat pillifarkkuihinsa jo muutenkin. Hän ei kyllä ollut pitänyt kaikesta saamastaan, hyvin kyseenalaisesta huomiosta, mutta olipahan niin kuitenkin tullut tutustuneeksi aikamoiseen liutaan naisia. Siihen liutaan mahtui kaikenlaista aina lehmistä hippeihin, mutta yhtäkään läheskään yhtä omituista kuin Veronica ei Julius ollut koskaan tavannut. Ehkäpä juuri siksi tämä vetikin häntä jollain oudolla tavalla puoleensa.

[R.I.P]

Veronica irvisti taiteillessaan itseään jaloilleen. Hänen piti varoa visusti käyttämästä haavoittunutta kättään, mutta yhdellä kädellä oli jotenkin hankala nousta. Etenkin hameenhelman pyrkimys nousta epämiellyttävän korkealle tuotti ongelmia. Julius sai taas naisen jähmettymään aloilleen avaamalla kitansa, josta harvoin kuului mitään kaunista. Tälläkertaa Veronica todellakin näytti etäisesti kanalta, sillä hänen onnistui jähmettyä kyykkyasentoon, joka edelsi ylösnousemista. Hän vain toljotti toista pitkään, suu pienoisesti auki.
Miten pirussa tuo lause piti nyt ottaa vastaan? Oliko se tarkoitettu kohteliaisuudeksi, loukkaukseksi vai tavalliseksi välikommentiksi, joita Juliuksella oli tapana päästellä suustaan tilanteissa, joissa niitä ei kaivattu? Kun ei tiennyt miten suhtautu - mikä oli tämän heebon kanssa varsin yleistä - vaihtelivat ilmeet syvästä hämmennyksestä järkytykseen, närkästyneisyyteen, pienoiseen nolostuneisuuteen ja parin muun elehdyksen kautta suunmuikistukseen, joka tiesi sitä, että nainen oli päättänyt pitää mölyt mahassaan ja nousi tyynesti - vaikkakin hieman horjahdellen - jaloilleen.

"Samat sanat sinulle", Veronica tokaisi lopulta puistellessaan likaa valkeasta mekostaan. Hän yritti selvitellä pitkiä hiuksiaan, kun jäi tuijottamaan eteensä, "Paitsi, ettet sinä ole nainen. Ainakaan toivottavasti."
Hän loi tutkivan katseen Juliuksen kasvoihin, joista tämä liukui luisevampaan rintakehään ja sieltä hieman alemmas, kunnes Veronica käänsi katseensa taas pois ja alkoi selvitellä kiihkeästi hiuksiaan.

[raato]

Miksi Julius esitti aina pistäviä huomioitaan, vaikka mitä todennäköisimmin kyllä tiesi, ettei Veronicalla aina riittänyt huumorintajua niihin oikein suhtautua. Noh, kaiketi juuri siksi. Naisen ilmeet olivat aina vain niin näkemisen arvoisia, ettei Julius voinut vastustaa kiusausta, kun tuli tilaisuus hieman hämmentää Veronican mielenrauhaa. Ja mikä parasta, näytti siltä, että hetki hetkeltä Veronicalle alkoi enemmän ja enemmän valjeta, miten nykyisin asioihin suhtauduttiin. Ollakseen roviolla poltettu noita, hän oli hämmästyttävän moderni välillä. Ja välillä taas ei.

"En minä sinua nuotioon heitä, jos vähän vyötäröä alemmaksi katsotkin", Julius möläytti taas vaihteeksi asioita sen enempää ajattelematta. Toisaalta, eipä hän kovin suuria tunnontuskia ajattelemattomuudestaan saanutkaan. Päin vastoin, Veronican kiusaaminen alkoi taas maistua varteenotettavalta huvilta. Ja sitä paitsi, pitäisihän tämän joskus tulla sinuiksi kuolemansa kanssa. Ja Juliuksen mielestä paras tapa leikata asioiden pahin terä oli heittää niistä härskiä herjaa.