What am I in a world so far away from home?

[JiiBee]

[shadow=red,left,300]Pimeys... Sade tuulilasissa... tummia, nopeasti ohivilahtavia hahmoja... yhtäkkiä nopeita, kirkkaita, häikäiseviä valoja... sietämätön kipu rintakehässä...
[/shadow]

Samuel nousi istumaan nopeasti huohottaen, hikisenä. Hän istui pitkään väristen, kylmissään. Mitä se oli? Sam muisti nähneensä outoa, hyvin elävää unta, kunnes oli herännyt kovaan kipuun, joka oli kestänyt vähemmän kuin silmänräpäyksen. Kun hän mietti sitä, hän alkoi menettää otetta kivun muistosta...
Sam ravisti päätään ja rypisti kulmiaan. Jokin tuossa unessa häiritsi. Hän sävähti mietteistään tuntiessaan jonkin käsivarrellaan.
"Äääh!" Mieheltä pääsee yllättynyt huudahdus hänen nähdessään suuren, aivan liian suuren torakan kapuavan käsivarttaan pitkin. Hän hyppää nopeasti jaloilleen ja ravistelee ötökän tiehensä. Se putoaa selälleen, ja hetken aikaa räpisteltyään se pääsee jaloilleen ja kääntyy Samueliin päin, joka kavahtaa taaksepäin.
"Varo vähän, miten muita kohtelet, kaveri!" Torakka sähisee äreänä ennen kuin se kipittää kivien välissä olevasta raosta.
"Eh, anteeksi?" Samuel sanoo varovasti, silmät pyöreinä järkytyksestä. What the Hell was that about?! Hän tajuaa nyt vasta katsoa ensi kertaa ympärilleen, ja hänen silmänsä laajenevat entisestään, mikäli mahdollista. Hän oli hautausmaalla, ympärillä oli paljon kuolleita puita, ja erilaisia ja kokoisia hautakiviä. Wha...?! But I was just...
Samuelin suu loksahti auki, ja hän oli pöllämystynyt. Juurihan hän oli tulossa koulusta autolla... kuinka hän tänne päätyi?
Hän huoahti nopeasti tuntiessaan jokseenkin tutun tunteen rinnassaan, joka kuitenkin hävisi taas saman tien.
Pian Sam huomasi tutun esineen yhden haudan kohdalla: se oli hänen asesalkkunsa. Hän kiiruhti sen luo, tutkien sen sisältöä. Hän oli hämmästynyt, tosin ilahtunut löytäessään sieltä elämänsä kaksi kalleinta esinettä: Kadetin ja Wellingtonin. Salkku oli erikoisvalmistettu, jossa hän sai kannettua kumpaakin asetta samaan aikaan. Salkusta hän löysi myös puhdistusvälineet aseilla, ja luoteja kumpaankin. Hän katseli tuttuja esineitä hetken, ennen kuin sulki laukun. Hän kohotti katseensa ylös, ja häneltä jäi pari sydämenlyöntiä väliin:
HAUTAKIVESSÄ OLI HÄNEN NIMENSÄ.
Samuel tuijotti kiveä mykistyneenä. Hänen päänsä alkoi olla hyvin, hyvin sekaisin.
"WHAT on EARTH is going on here?!" Samuelilta pääsee järkyttynyt lausahdus äidinkielellään, eikä hän edes huomaa puhuneensa ääneen. Hän vain tuijottaa hautakiveä kalvenneena, tai, miten nyt suklaanvärinen iho kalpenee, kylmänhiki otsallaan. Nyt tarvittiin joku selventämään tätä erittäin omituista ja pelottavaa tilannetta.

[[Mew, Shiroita ja Yukia ootellessa... HALLOU THERE PEOPLE !! c(X]]

[Shiroi]

[[Parin tunnin aikaharppaus edellisestä pelistä Yukin luvalla]]

Maisemat eivät juurikaan vaihdelleet. Puolella jos toisellakin oli vain tylynnäköistä metsää, jonka katselu alkoi hiljalleen tympiä. He olivat lähteneet kirkolta varmasti miljoona tuntia sitten ja päätyneet tähän ryteikköön. Ja kun he kerran ryteikköön pääsivät, ei olisi uutta, etteivät he pääsisi sieltä pois ennen kuin kohtaisivat lisää hirviöitä. Silvia kääntyi jälleen irrottamaan mekkonsa oksasta, johon se oli takertunut. Edessäpäinkään ei näkynyt mitään muuta, kuin puita. Koostuiko tämä koko hemmetin maailma pelkästä metsästä? Taisi olla tämänkin maailman luojalla liian paljon vapaata, kun ei työtään ollut suorittanut edes tyydyttävästi. Kolea tuuli puhalsi tytön kasvoihin. Tyttö kosketti kädellä kasvojaan todeten ihonsa olevan liian herkkä mokomalle tuulelle, kun posket olivat muuttuneet posliinisesta karheaksi. Silvia puri huultaan ja mulkaisi pahasti edessä kulkevaa Eiriä, joka ei ollut sanonut mitään sitten lähdön.
"En haluaisi millään valittaa, mutta onko meidän pakko kiertää tätä metsää päästä päähän? Olen väsynyt ja huonolla tuulella sinun tylsyytesi tähden, sekä vasemmassa jalassani on rakko. Minä en ota tänään askeltakaan edemmäs, ettäs tiesit!" Silvia kiukutteli. Hän suuntasi askeleensa edessä olevalle kaatuneelle puulle, jonka takaa häämötti aukea. Tyttö riisui kenkänsä ja heilutteli jalkojaan. "Näin on parempi. Ainiin - Eiri, minulla on nälkä. Et viitsisi leikkiä veitselläsi ja etsiä jotakin.." Tyttö sanoi kiinnittämättä edes huomiota Eiriin. Vihreiden silmien katse oli kääntynyt kohti pilvistä taivasta. Pilvet olivat harmahtavia sävyltään, mutta vettä tuskin alkaisi satamaan. Tosin, mitäpä Silvia osasi ennustaa tässä kurjassa maailmassa?
Tyttö palasi pilviä ihmettelemästä takaisin maanpinnalle ja käänsi katseensa laiskasti poikaan. Hienoisesti kulmiaan kurtistaen hän katsoi Eiriä, joka edelleen oli hänen edessään. Eikö pojalla ollut yhteyttä korvista aivoihin vai oliko toinen muuten vain hidasjärkinen tajuamaan, että hänellä oli nälkä? Ehkäpä Eiri vain ei ymmärtänyt hänen hienoista käsky-vihjaustaan. "Vieläkö sinä olet siinä? Etkö millään voisi toimia hieman nopeammin?" Silvia sanoi närkästyneenä. Hän oli kokonaan kiukustuessaan unohtanut käyttäytyä mahdollisimman ei-Silviamaisesti pojalle käskyttäessään toista. Eiri ei varmastikaan olisi kovin mielissään hänen käyttäytyessä kuin Eiri olisi hänen orjansa.

[Yuki]

He olivat kävelleet jo hyvän matkan vanhalta kirkolta, joka onneksi jäi kauas taakse. Matka oli kestänyt ehkä tunnin tai kaksi, sillä aikaa oli hankala määrittää täällä. Eiri pani merkille, että heidän kävellessä yhä eteenpäin, maisema ei muuttunut mihinkään suuntaan. Oli puita ja lisää puita joka metrin säteellä. Se oli puuduttavaa, tosiaan. Tarpominen kuitenkin antoi ajatusten mennä vain omia kulkujaan, eikä tarvinnut ajatella mitään turhaa. Eirin liikkuminenkin näytti mekaaniselta, aivan kuin joku muu voima olisi liikutellut häntä eteenpäin, eikä hänen omat aivonsa. Välillä hän siirsi käsillään puun oksia tieltään ja välillä kapusi kaatuneen rungon yli. Pojan punaiset silmät eivät kertoneet mitään ja ne näyttivät lasittuneilta jonnekin kaukasuuteen.

Magnus oli istunut veljensä olkapäällä jo jonkin aikaa, mutta päätti helpottaa tämän oloa hyppäämällä lähimpään puuhun ja sitä kautta maahan. Ryteikössä oli mielenkiintoista juoksennella niin venyvän ja taipuisan kehon avulla, kuten hillereillä yleensä oli. Eihän Magnus ollut niin laiha kuten Maan päällä asuvat hillerit olivat, mutta eihän liikakilot kuitenkaan hidastaneet menoa - paitsi ehkä joskus. Magnus hyppelehti kaikkien oksien yli ja näytti pitävän hurjan hauskaa, mutta menoon tuli mutka. Hilleri oli päättänyt loikata kahden paksun oksan välistä, mutta pullea keho jäi kesken lennon kiinni. Magnusilta pääsi vinkaisu, mutta pienen kiemurtelemisen jälkeen solmu aukesi ja hän pääsi vapaaksi. Hän oli mestari kiemurtelemisessa irti jostain, se oli hänen bravuurinsa. Yhä onnellisena vapauden tunteesta hilleri otti veljensä kiinni ja kiipesi tämän jalkaa pitkin takaisin omalle tähystyspaikalleen.

Eirin ajatukset katkesivat korvan napatessa äärimmäisen inhottavan ääniaallon, Silvian. Pojan ilme muuttui sillä sekunnilla. Hän tunsi kuinka puristi oikean kätensä nyrkkiin ja puri huultaan, jottei huutaisi. Eiri kuitenkin kuunteli tytön vuolaan valituksen melkein loppuun asti ja pysähtyi hetkeksi keräämään hermoja. Eiriä ei ollut vaikea suututtaa ja vihaisena ei kannattaisi olla lähistöllä ja Magnus on tässä tapauksessa hyvin fiksu tapaus. Hilleri aisti veljensä mielialan jyrkän muutoksen ja hyppäsi mielellään pois tämän olkapäältä puuhun. Ennen kääntymistä tyttöä kohti, Eiri huomasi, että he olivat aivan hautausmaan vieressä, joka luultavasti merkitsi jotain.
Poika otti muutaman askeleen Silviaa kohti ja avasi suunsa.
"Luuletko tosiaa, et mua kiinnostaa sun valitus!" Eiri huudahti päin tytön kasvoja. Hän oli hyvin tympääntynyt tuohon ihmiseen, jos se nyt oli ihminen.
"Kuule, en ees pyytäny sua mukaa! Tulit iha ite. Joka tarkottaa sitä, et voit istua tässä lopun elämäsi voivotellen rakkoasi!" Pojan hermot eivät enää kestäneet ja hän oli räjähtämispisteessä. Viimeset Silvian lauseet saivat totta tosiaan veren kiertämään vihasta Eirin sisällä. Miten tuo röyhkeä tyttö kehtasi vielä käyttää häntä hyväkseen vain täyttääkseen kurnivan vatsansa? Se oli uskomatonta.

"Itsekeskeinen likka!" Eiri huusi nyt melkein tosissaan. Edelliset lauseet olivat vain kovasti lausuttuja sanoja, nyt oli viimeinenkin pisara vuodatettu.
"Hanki itelles henkivartija jostai muualta! Se saakoon ruokkia sut kun lemmikkiään ja pitää susta huolta. Tai mun puolesta voit jäädä tänne ja yrittää kuolla uudestaan." Eiri sähähti myrkyllisesti ja huitasi kädellään ilmaa vahvistaakseen sanansa merkityksen. Pojan punaiset silmät olivat liekeissä ja viimeinen mulkaisu, jonka hän loi tyttöön oli oikeasti pelottava. Magnus seurasi tilannetta sivusta silmät pyöreinä kuin isot tuikkivat tähdet. Hänen häntänsä väpätti hermostuneesti. Veli ei ollut vielä suuttunut noin pahasti tuolle tytölle, se oli aika karmaisevaa. Eiri kääntyi kannoiltaan ja lähti tarpomaan pois musta ja sadatteleva pilvi päänsä päällä. Magnus vilkaisi ohitse tarpovaa veljeään ja mietti mitä pitäisi taas tehdä. Meripihkanväriset silmät vilkasivat huolestuneena kerran Silviaan päin. Heillä oli kova kohtalo. Hilleri ei kuitenkaan voinut jättää Eiriä yksin tuohon tilaan, vaikka mieluummin olisi nyt jossain muualla. Pyöreä hilleri käännähti ja kipitti veljensä perään.

[JiiBee]

//wii ^^//

Samuel ei aluksi huomannut kahta, hieman kauempaa saapuvaa nuorta. Tosin, miten hän olisi voinutkaan, hän oli edelleen shokkitilassa löytönsä vuoksi.
Hän heräsi kevyesti säpsähtäen transsitilastaan kuullessaan huutoa, joka tuli yllättävän läheltä. Hän nousi ylös ja katsoi suuntaan, josta huuto kuului, juuri nähdäkseen erityisen kiukkuisen nuoren pojan kävelemässä poispäin samanikäisestä tytöstä.
Normaalisti Samuel olisi käynyt katsastamassa tilanteen noiden kahden välillä, vaikka ei heitä tuntisikaan - olihan hän tehnyt sitä työkseen jo pitkän aikaa. Mutta uusi kokemus, outo ympäristö ja muutenkin pähkähullu tilanne saivat normaalisti avoimen ja puheliaan nuoren miehen epäröimään. Toisaalta nuo kaksi näyttivät normaaleilta nuorilta, mutta oliko mikään muu tästä kokemuksesta ollut normaali? Yksinkertainen vastaus: ei. Puhuva torakka, omituinen ympäristö, suosikkiaseet vierellä ja oma hauta... e-hei, Sam ei ollut valmis ottamaan yhtään riskiä.
Hän kumartui taas laukun puoleen ja avasi sen. Tutkien sen sisältöä hän totesi itsekseen, että luoteja riittäisi neljään lippaaseen kumpaankin aseeseen, eli yhteensä 20 panosta sekä pistooliin että kivääriin. Hän kuitenkin epäröi. Saisiko hän luoteja mistään? Entä jos ne loppuisivat? Hän vilkaisi taas suuntaan, jossa nuoret olivat. Oli tullut hiljaista. Hän käänsi katseensa taas salkkuun, mietti vielä hetken, ja otti sitten neljä luotia, latasi ne pistoolin lippaaseen ja latasi aseen. Hän otti myös laukussa olleen pistoolikotelon, laittoi sen päälleen ja asetti aseen päälle. Hän laittoi vielä takin kiinni, piilottaen aseen. Se oli kuitenkin lähellä ja nopeasti otettavissa, valmiina jos nuoret eivät olisikaan sitä miltä näyttivät.
Vielä kerran hän pysähtyi miettimään, ennen kuin nousi ylös. Hän tunsi itsensä hieman typeräksi, mutta päätti unohtaa tunteen. Jos nuo kaksi osoittautuisivatkin täysin normaaleiksi, heidän ei tarvinnut tietää mitään aseesta. Hän nosti salkun, ja kääntyi taas katsomaan nuoria. Poika oli jo tulossa hyvää vauhtia hautausmaata kohti, eikä menisi kovin kauaa kun hän olisi jo sen kohdalla. Sam tiesi, että hänen vaaleat vaatteensa erottuisivat hyvin ympäristöstä, eikä lähistöllä ollut edes mitään kohtaa johon pitkä mies olisi voinut piiloutua. Piiloutuminen olisi sitä paitsi liian myöhäistä, joten Samuel jäi näkyville, odottaen hermostuneena ja myös hivenen uteliaana, mitä tuleman piti. Hän oli jokseenkin varma, ettei mikään voisi häntä enää yllättää.

//Siinä teille senkin ystävät X<//

[Shiroi]

Eiri ei oikein ilahtunut uudesta orjan osuudestaan ja Silvia joutui ikäväkseen toteamaan pojan suuttuneen hänelle. Kehtasi toinen myös huutaa ja tiuskia hänelle! Eikö toinen voinut asettua hänen asemaansa ja ajatella kuinka kivulias rakko hänellä oli jalassaan? Hän oli kaiken lisäksi vielä nainen, ja naisiahan kuului auttaa silloin kun he ovat pulassa. Eirillä ei tainnut olla hajuakaan sellaisesta asiasta kuin etiketti tai hienostuneet tavat. Tyttö avasi suunsa sanoakseen Eirille takaisin vastalauseensa, mutta poika oli jo kaukana harppomassa. Hetken Silvia ajatteli itsevarmana pojan tulevan takaisin rauhoituttuaan, mutta jokin tytön sisällä sanoi tämän olleen lopullista. Miksi Eiri muka vaivautuisi tulemaan takaisin ja huolehtimaan hänestä? Pojalla ei ollut mitään syytä siihen, sillä tuon omatunto oli varmasti jo niin kieroutunut Silviaa vastaan, että se tuskin vaivaisi poikaa. Tosin Magnus saattaisi ihanana ihmisenä -tai rottana, ajatella häntä. Jos Magnus pyytää oikein kauniisti, niin Eiri varmasti antaisi Silvialle anteeksi. Se ei kuitenkaan helpottanut tämänhetkistä tilannetta, sillä hän oli yksin rakko jalassaan Eirin hylkäämänä jossakin korvessa. Ja kaiken lisäksi hänellä oli nälkä.
"Hmh, kyllä minä selviän ilman Eiriäkin. Siitä pilkkunaamasta ei ole muuta kuin haittaa. Hän saa vielä nähdä, että osaan selvitä vallan mainiosti ilman häntä. Eihän täällä ole mitään pelättävää.. paitsi rumat hirviöt limaisine pitkine sormineen loikkimassa jokaisen puun takaa.." Sanat hiipuivat kuulumattomiin. Mielikuvitus alkoi tekemään kiusaa tytölle. Puut alkoivat vaihtaa muotoaan toinen toistaan pelottavammiksi olennoiksi. Mitä jos ne oikeasti ovatkin eläviä olentoja ja hyökkäävät hänen kimppuunsa, repien hänen rintakehänsä... Säikähtänyt huuto pääsi tytön suusta. Aivan kuin jokin katselisi häntä. Silvia ei enää voinut jäädä paikoilleen rungon päälle. Hän veti kengän jalkaansa ja kiristi nauhat niin nopeasti kuin pystyi ja säntäsi juoksuun. Jospa Eiri ei olisikaan lähtenyt kauas, vaan olisi jäänyt odottamaan häntä jonkin puun taakse? Ehkäpä poika tulisi kohta esiin nauraen hänen säikähtäneelle ilmeelleen ja kaikki olisi jälleen hyvin? Oliko hän todellakin näin riippuvainen Eiristä?
Tyttö pyyhkäisi kasvojaan kädellään, ollen hetken näkemättä eteensä. Sattuipa niinkin oivasti, että tytön toinen jalka otti kiinni maasta irtautuneeseen juureen ja sai tytön kaatumaan. Huultaan purren tyttö kävi istualleen, vetäen jalat mahdollisimman lähelle vartaloaan ja kietoen kätensä niiden ympärille. Tyttö niiskautti. Hän oli aivan yksin ja peloissaan tässä oudossa maailmassa, eikä Eirin takaisin tuleminen vaikuttanut läheskään todennäköiseltä. Silvia hautasi kasvonsa polviin ja yritti ajatella jotakin mukavaa, kuten huviretkiä merenrannalle. Hänen mielensä kuitenkin ujutti niihin varjomaisia hahmoja, jotka kurkottivat häntä kohden. Ei. Tyttö ei pystynyt pitämään mieltään kirkkaana. Hän oli liian säikkynä ja peloissaan. Jokin lämmin vierähti pitkin tytön poskea, pian myös toinen. Epätoivo purkautui itkuna.

[Yuki]

Eiri ei ollut vielä tähän mennessä ollut niin vihaisella tuulella kuin nyt. Hän uskoi, että kaikki tunsivat tämän paisuneen mielentilansa kilometrin säteellä. Poika ei välittänyt pätkääkään miltä näytti, mutta tunsi vihan kuplivan hänen sisällään kuin kiemurteleva käärme. Eiri harppoi sinne minne vain hänen jalkansa kantoivat, sillä oli nyt aivan sama minne hän päätyisi, kunhan oli hyvän matkan päässä Silviasta. Pojan päässä kiehui ja ajatukset eivät olleet mitään positiivista sorttia tällä kertaa. Punaiset silmät näkivät maassa pienikokoisen kiven ja hurjistuneena Eiri potkaisi sitä niin kovaa kuin saattoi. Kivi lensi hienossa kaaressa muutaman metrin päähän. Vihaiset silmät seurasivat sen menoa ja kohta ne huomasivat uuden objektin, ihmisen. Tämä seisoi keskellä hautausmaata katsellen metsän suuntaan. Eiri sadatteli itselleen siitä miten viha olikaan ottanut hänestä vallan, eikä hän ollut tarkkaavainen. Hahmo ei ollut kaukana ja poika uskoi, että tämä oli havainnut hänet jo jonkin aikaa sitten. Tarkemmin katsottuna Eiri näki, että hahmo oli mies ja vielä tarkemmin tummaihoinen. Tämän kaltaista poika ei ollutkaan vielä tavannut, vaan kuullut historian tunnilla jotain orjakaupasta ja uutisissa kerrottiin USA:n tummasta väestöstä.

Eirillä ei ollut valinnanvaraa, kerran molemmat olivat jo huomanneet toisensa. Hän ei ollut mitenkään sosiaallisella tuulella, mutta mies näytti hämmentyneeltä ja mahdollisesti uteliaaltakin. Eiri suuntasi vihaisen itsensä lähemmäksi tuota vierasta. Päässä pyöri kysymyksiä, mutta viha ei antanut pojan ajatella selkeästi asioita läpi. Kuivahko ja ruohikkoinen maa hänen allaan pöllähti joka askeleella ja kohta tämä olikin miehen edessä, tietysti hyvän matkan päässä, sillä kuka tietää mitä tuolla oli mielessä. Magnus seurasi veljeään ja irvisti nähdessään kiven lentävän Eirin kenkänkärjen voimasta. Hän ei haluaisi olla missään tapauksessa kiven kuorissa. Kiven ollessa vielä ilmassa, hilleri näki hautausmaan ja siellä seisovan miehen. Magnus kerkesi miettiä vain muutaman sekunnin, kun veli astelikin jo tuota vierasta kohti. Hilleri totesi, että kannattaisi seurata veljeään, sillä ei hän halunnut yksin jäädä. Magnuksen päässä pyöri monia pyyntöjä ja mahdollisesti sovintoaiheisia lauseita, joita voisi sanoa ääneen. Hilleri ei huomannut, että oli pysähtynyt ajatusvirran myötä ja säikähti säpsähtäen nähdessään Eirin jo miehen edessä. Pienet tassut kipittivät veljen jälkien päällä ja tämän kohdalla hilleri uskalsi avata suunsa.
"Eiri, eikö kannattaisi... palata ja..." Magnus aloitti ja tarkoitti tietysti Silvia-nimistä tapausta. Valkoinen pää käännähti katsomaan alas maahan ja vihan täyttämät silmät kapenivat viiruiksi.
"No ei helvetissä. Jos oot sen likan puolella nii mene vaa, en estä." Eiri sähähti veljelleen ja käänsi saman tien katseensa miehen suuntaan. Miten Magnus edes kehtasi mainita siitä tytöstä? Magnus luultavasti tiesi vallan mainiosti, että Eiri ei olisi hänen kannallaan. Hilleri säpsähti kuullessaan niin vihaisen vastauksen, vakkei tietenkään odottanut mitään muuta, silti se osui kipeästi. Magnus katsoi surullisesti veljeään ja painoi päänsä syyllisen näköisenä.

"Veli..." Magnus yritti vielä kimeällä ja hiljaisella äänellään, mutta tuloksetta, poika ei kuunnellut häntä. Eiri katsoi tutkivasti vierasta ja päätti, ettei tämä toistaiseksi tekisi heille mitään.
"Kuka olet?" Poika letkautti empimättä ja laittoi tapansa mukaan täplikkäät kätensä puuskaan. Häntä ihmetytti miehen ulkonäkö, sillä tämä näytti elävämmältä kuin olisi pitänyt näyttää. Eiri sentään oli muuttunut tullessaan tähän välitilaan. Hänellä oli lyhyehköt vaalet hiukset eläessään, mutta ne muuttuivat täysin valkoisiksi ja kasvoivat pituutta. Silmät kokivat pahimman muutoksen, sillä ennen vihertävät silmät olivat muuttuneet punaiseksi, toisin sanoen hänestä oli tullut eläimellisesti albiino. Tulipalon jäljet näkyivät hänessä tummina läikkinä ympäri kehoa, jotka saattaisivat häiritä muita. Punaiset silmät katsoivat yhä tuota miestä terävän kysyvästi, sillä vastausta ei vielä kuulunut. Eiri vastaisi itse miehen kysymyksiin, vasta kun tämä avaisi oman suunsa.

[[Muaha, pidin lupaukseni xP]]

[JiiBee]

Samuelin katse kääntyi pojan taakse tyttöön, joka oli jäänyt istumaan puunrungolle. Hän ei näyttänyt olevan aikeissa nousta ylös, mutta yllättäen alkoikin juosta pojan perään. Huolestuneena Sam näki tytön kaatuvan maahan ja jäävän siihen, ja kääntyi taas katsomaan poikaa, josko tämä olisi huomannut tytön tilanteen. Yllätyksekseen hän kuitenkin näkikin nuoren jo edessään, tapittaen häntä melko kiukkuisesti punaisilla silmillään. Pojan ulkomuoto todellakin oli hyvin erikoinen - punaisten silmien lisäksi pojalla oli valkea tukka, ja kasvoissa ja käsissä näkyi tummempia, suomumaisia läiskiä. Yrittäen olla kiinnittämättä liikaa huomiota niihin Samuel hymyili lämpimästi pojalle, aikoen sanoa jotain kun huomasi hillerin kipuavan pojan olalle. Kuullessaan sanat hän kääntyy taas katsomaan taakse jäänyttä tyttöä - hän oli noussut istumaan ja halasi polviaan, heikosti nykien aina välillä. Hän taitaa... itkeä. Samuel ajatteli taas huolissaan.
Taas miehen ajatus katkaistiin, tällä kertaa sen teki poika hänen edessään. Samuel hymyili taas ystävällisesti - poika ei näyttänyt vaaralliselta tai uhkaavalta, ainoastaan kiukkuiselta. Ja kiukkuisia teinejä Sam oli kohdannut ennenkin.
"Olen Samuel. Taidan, tuota, olla eksynyt, osaatko sanoa, mikä paikka tämä on?" Samuel naurahti kevyesti ja hämmentyneenä, hieroen päänsä takaosaa vapaalla kädellään. Hän olisi halunnut kysyä kahden nuoren tilanteesta, mutta ei halunnut tungetella. Hän oli oppinut, ettei nuorten elämää saa ronkkia omin luvin, he kertovat asioistaan jos haluavat.

[Shiroi]

Ympärillä kaikki tuntui kylmältä. Tyttö puristi jalkojaan lähemmäs vartaloaan saadakseen lämmön pysymään kehossaan. Silvia yritti lopettaa itkemisen, mutta lohduttomuuden tunne tuntui vai kietoutuvan hänen ympärilleen entistä tiukemmin. Tyttö ei uskaltanut nostaa päätään ja katsoa ympärilleen, sillä hän pelkäsi näkevänsä jälleen jonkin pelottavan otuksen vilahtavan puiden välissä. Hän puristi silmänsä tiukemmin kiinni, koettaen saada omat tunteensa hallintaan. Kyynelten virtaamiselle poskilla ei silti tuntunut näkyvän loppua.
Silvia ei enää kestänyt tätä maailmaa. Miksei hän voinut olla kotona perheensä luona, kuten ennen? Oliko hänen pakko olla jäänyt Eirin hylkäämäksi ja olla vielä kaiken lisäksi kuollut? Mutta olihan hän selvinnyt metsästä kirkolle ihan omin neuvoin, joten ei hän ollut kokonaan toivoton tapaus. Hänen olisi nyt vain ryhdistyttävä (ja kirottava Eiri siinä sivussa). Hän veti syvään henkeä ja pyyhki kasvoilleen vierineet kyyneleet. Hän oli onneksi itkenyt vain hetken, eivätkä hänen silmänsä olleet kovin punaiset. Tosin hänen poskensa olivat tavallista punaisemmat, mutta se ei haitannut. Hitaasti tyttö nousi seisomaan, vilkaisten ympärilleen, ettei vain näkisi puiden välissä mitään liikettä. Jostakin kantautui puhetta. Se kuulosti aivan Eirin ääneltä. Hetken tyttö ajatteli juosta pojan luokse, mutta kuullessaan toisen äänen tyttö perui aikeensa. Henkilölle, jolle tuntematon ääni kuului, saattoi olla paha. Ehkäpä hän pääsisi Eiristä eroon kertaheitolla, jos toinen olisikin vihamielinen. Haha, saihan ainakin Eiri tietää miltä tuntuu olla heikko ja peloissaan! Magnuksella ei ollut niin väliä. Jos se selviäisi, niin voisihan se aina tulla Silvian luokse ja yrittää saada hänen hylkäämisensä anteeksi.

[[Ihan makkara ]]

[Yuki]

Punaiset silmät tarkkailivat koko ajan pienintäkin liikettä, jonka tuo mies teki. Nyt piti olla varuillaan, kuka tietää mitä tapahtuisi. Tumma mies vain hymyili ja näytti yli-ystävälliseltä, jopas jotakin. Tuo ainainen hymyileminen alkoi käydä jo vihaisen pojan hermoille, hän ei halunnut räjähtää uudestaan. Tarkkaillessa tilannetta Eiri huomasi miehen silmistä, että ne katsoivat hänen taakseen, metsään. Eiri arveli mitä hän siellä näki, eikä edes vaivautunut kääntymään ja katsomaan mitä sille röyhkeälle tytölle kuuluu. Onneksi tukalaa kohtausta ei kestänyt kauaa, sillä mies osasi puhua ja vastasikin kysymykseen. Monet saattaisivat valehdella vieraalle ihmiselle oman henkilöllisyytensä, mutta tämä mies näytti olevan vilpitön. Jos ollaan ystävällisiä ja kohteliaita, pyritään olla myös itse samanlaisia, niin Eirikin yritti.
"Oon Eiríkur." Poika vastasi ja viha alkoi sulaa punaisista silmistä. Samuel, niinhän mies sanoi, kovin harvinainen nimi Islannissa.

Kuullessaan miehen olevan eksyksissä Eiri kohotti hieman toista kulmakarvaansa pieni huvittunut ilme kasvoillaan. Samuel oli luultavasti vasta tulokas tähän välitilaan. Pojan mietteet katkesivat Magnuksen aivastaessa aivan hänen korvansa juuressa.
"Ainii, tässä on veljeni, Magnus." Eiri muisti esitellä pienen hillerin, joka virnisti niin, että pienet hampaat tulivat esiin. Virnistys ei ollut uhkaus, vaan pikemminkin hymyntapainen, mutta kuinka moni osasi tulkita hillerin ilmeitä, ehkä vain harvat. Harvoista yksi oli tämän oma veljensä. Eiri mietti sillä välin, mitä vastaisi vieraalle. Poika raaputti etusormellaan päälakea ja huokaisi.
"Miten tän ny sanois hienotunteisimmin?" Eiri näytti puhuvan enemmän itsekseen kuin Samuelille. Poika oli suorasanaista sorttia, eikä osannut kierrellä taikka kaarella asioita, kuten jotkut tekivät.
"Kerran totta puhutaa, nii et kuulu enää elävien kirjoihin", Eiri aloitti ja totesi, että oli aloittanut suoraan asian ytimestä. "Oot saapunu niinsanottuun välitilaan, jossa elelee kuolleita, siis me." Eiri puri huultaan ja terävät silmät tuijottivat miehen kasvoja etsien uusia reaktioita.
"En itekää tiiä missä tarkalleen ollaa, mut omassa Maassa ei totisesti olla. Sanotaanko, et Tuonpuoleinen kuulostaa aika hyvältä kuvailulta." Poika jatkoi kertomustaan rauhalliseen jutustelevaan tapaan, ihan kuin asia olisi selvä kuin vesi. Onhan se järkyttävää saada selville, että on kuollut, ja mikä tärkeintä - saisi uuden mahdollisuuden. Pihkanväriset silmät tuijottivat tilannetta tarkkaan ja Eirin rennosta asenteesta päätellen vaaraa ei ollut.
"Ja minä en oikeasti ole ollut hilleri, vaan ihan ihminen. Tämä paikka muutti minut jollain tavalla. Olet kaiketi onnekas, ettet muuttunut miksikään..oudoksi." Hilleri puhui nopeasti ja näytti hengästyneeltä, mutta pienillä keuhkoilla piti ottaa enemmän happea. Eiri vilkaisi sivusilmällään puhuvaa veljeään ja virnisti itsekseen. Hiljaisuuden napatessa kolmikon, saivat he miettiä omiaan. Eiri ei ollut vielä voittanut vihaansa, joka paisui ja laski aina sen mukaan mitä kuvia aivot näyttivät. Aina kun poika muisteli Silviaa vihanaallot nousivat ja saivat silmätkin liekeille. Se epäsievä tyttö kehtasi vain käyttää Eiriä hyväkseen, eikä edes loppujen lopuksi näyttänyt olevan mitenkään kiitollinen. Mikä maanvaiva. Silvia oli itsepäinen, koppava, nenäkäs, inhottava, tunteeton... Eiri saattoi luetteloida monta adjektiivia, jotka sopivat tuolle tytölle kuin silmät kasvoihin. Poika puri hampaansa yhteen ja näytti happamalta. Tumma pilvi saapui jälleen pojan päälle kummittelemaan.

[JiiBee]

Toinen näytti aluksi hyvin epäilevältä, mutta
ärtymys alkoi hitaasti laskea toisen silmistä - hyvä merkki.
Samuel hymyili taas pojalle tuon esittäytyessä, ja Eirin esitellessä veljensä Sam kääntyi myös tämän puoleen.
"Hauska tutustua." Mies osoitti sanansa kummallekin pojalle, torjuen sinnikkäästi koputtavan epäluulon Eirin kertoessa, että hilleri oli hänen veljensä. Tässä maailmassa ei tuntunut olevan paljoakaan logiikkaa, ja Samuel yritti parhaansa mukaan totutella tunteeseen, ettei mikään enää menisi järjen mukaan. Eläimistä, tai ainakaan hillereistä Sam ei tiennyt paljoakaan, mutta muutenkin inhimillisen luonteen vuoksi hän oletti pienen olennon ilmeen hymyksi.
Hän käänsi katseensa takaisin Eiriin tämän mutistessa itsekseen. Samin ilme oli odottava ja hermostunut, mutta ei painostava - hänellä ei ollut mitään aavistusta, mitä tuleman piti, mutta hän oli melko varma ettei pitäisi siitä.
Miehen silmät laajenivat ja katse jähmettyi Eirin kertoessa Tuonpuoleisesta. Hän kuunteli joka sanan tarkkaan, vaikka katse hakeutui kaukaisuuteen, silmät tyhjinä, järkyttyneinä. Ajatukset kävivät nopeaa tahtia hänen myös ymmärtäessään nuo sanat.
"But, how..." Sam mutisee vaimeasti. When did I die? hän miettii hetken, kunnes muistaa. Hän oli ollut autolla, palaamassa kotiin, kun joku oli ajanut häntä vastaan, väärään suuntaan moottoritiellä. Tuon muiston jälkeen hän ei muistanut enää muuta kuin heräämisensä täällä. Se sen täytyy olla, hän alkaa hitaasti käsittää tapahtumien kulun, silloin minä... Hän ei suostu ajattelemaan ajatusta loppuun. Hän on nyt täällä, mennyttä ei voi muuttaa.

Samuel palaa taas takaisin todellisuuteen ja kääntää katseensa Magnukseen, pakottaen taas lämpimän ilmeen silmiinsä. Totta kai on järkytys kuulla omasta kuolemastaan, mutta toisaalta se on helpompi käsitellä kuin läheisen kuolema. Nyt hän ei joudu kokemaan henkistä tuskaa toisten puolesta, ja itseään Sam ei oikeastaan koskaan ole osannut surra.
Hmm, that explaines a lot... Samuel oli taas aikeissa vastata jotain pojille, kun näkee liikettä näiden takana. Kuultuaan omasta kuolemastaan Samuel oli kokonaan unohtanut tytön taaempana. Tämä oli nyt noussut seisomaan, ja katseli epävarmana ympärilleen. Kääntyessään taas Eirin puoleen hän huomaa tämän vajonneen syville mietteisiinsä, punaiset silmät kiukusta kipinöiden. Epävarmana Samuel vuorotteli huolestunutta katsettaan tytöstä Magnukseen ja Eiriin. Mitenhän tässä sitten kävisi?

[Shiroi]

Äänten jatkuessa tyttö päätti luottaa siihen, että Eirin kanssa puhuva olento olisi ystävällinen, sillä oletettavasti se olisi jo hyökännyt enempää rupattelematta, jos se olisi ollut aggressiivinen olento. Tyttö otti muutaman askelen edemmäs nähdäkseen selvemmin henkilön Eirin seurassa. Työn yllätykseksi se oli ihminen, vaikkakin tummaihoinen. Tummasta ihostaan huolimatta tuo oli aika komea, vaikka Silvia olikin hyvän matkan päässä kolmikosta. Vaikka Silvia oli edelleen vihainen Eirille, päätti hän suunnata kulkunsa kolmikon luo.
Kun Silvia oli viitisentoista metrin päässä joukosta, päätti hän pysähtyä. Ensinnäkään hän ei halunnut Eiriä lähietäisyydelle, ja toisena hän ei halunnut olla myöskään avuttoman näköinen. Tyttö yritti esittää olevansa kovinkin kiinnostunut eräästä täydellisen sammaloituneesta hautakivestä, joka oli hieman syrjällään muista. Hän kumartui sen viereen ja raaputti kynnellään kuivaa sammalta pois kiven reunasta. Enimmäkseen hän piti katseensa tiukasti kivestä ja oli kuin ei olisi koskaan huomannutkaan kolmikkoa, tosin välillä hän loi nopeita vilauksia heihin päin. Tuntematon mies vaikutti komeutensa lisäksi myös melko fiksulta. Tyttö oli keksinyt itselleen jo oivan suunnitelman kiusatakseen Eiriä, mutta sen toteutumiseen hän saisi odottaa niin kauan, ennen kuin Eiri sattuisi kommentoimaan jotakin hänestä. Viekas hymy käväisi tytön kasvoilla tämän ajatellessa omaa mahtavaa suunnitelmaansa.

[Yuki]

Miehen reaktio oli arvattavissa, eikä Eiri hämmästynyt Samuelin järkyttyneeseen ilmeeseen, olihan hän itsekin kokenut saman tunteen tajutessaan olevansa kuollut. Samuel näytti sopertavan omalla äidinkielellään jotain, josta poika ei valitettavasti osannut ottaa selvää. Luultavasti mies mietti omaa kuolemaansa. Se on jännä tunne, kun yrittää muistaa missä ja miten oli kuollut omassa Maassaan. Eiri saattoi aluksi vain arvailla, että miten he kuolivat, mutta totuus paljastui Silvian sanojen muodossa. He olivat kuolleet tulipalossa, eikä syytä tiedetty. Välillä kun Eiri muisteli sitä mukavaa ja rentoa iltaa, se tuntui haikealta, sillä kukaan ei tiennyt, että se olisi viimeinen ilta. Eiri ei mielellään muistellut menneitä aikoja, mutta välillä ne vain tunkeutuivat mieleen ja saivat positiivisen luonteen mietteliääksi.
Hiljaisuuden ollessa taas läsnä Magnus käänteli päätään puolelta toiselle etsien uusia ääniä. Pienet korvalehdet värähtelivät aina uuden ääniaallon myötä ja yksi aalto sai hillerin pään kääntymään äkisti taakse. Hän näki Silvian, joka oli noussut ja kävellyt lähemmäksi heitä. Tyttö oli kumartunut katsomaan yhtä rähjäisen näköistä hautakiveä ja Magnus arveli, että hän vain teeskenteli kiinnostunutta. Eihän Silvia ennen ollut noin kiinnostunut kivenmurikoista. Hilleri käänsi päänsä takaisin Samuel-nimiseen mieheen ja tunsi myötätuntoa tuota kohti, hänhän oli kuullut totuuden suorasanaiselta ja kiukkuiselta Eiriltä.

Eiri tunsi, kuinka Magnus käänsi päätään kuin mikäkin hyrrä. Ei se hirveästi raivostuttanut, mutta herkässä pisteessä oli hankala kestää minkäänmoista toistuvaa liikettä. Poika päätti myös katsoa siihen suuntaan, mihin hilleri pää oli kääntynyt. Eirin kasvot vääntyivät irvistykseen, aivan kun olisivat nähneet jotain iljettävää. Nyt Silvia sitten seurasi häntä, miten säällittävää. Poika käänsi katseensa muualle ja tuijotti vihaisesti lähintä puuta. Jos hän olisi saanut päättää missä tällä hetkellä olisi, hän luultavasti valitsisi hauta-arkun kuolleempana kuin koskaan, ilman sielua ja sydämen lyöntiä. Ja jos Silvia tulisi yhtään lähemmäs heitä, hän sanoisi hyvästit ja lähtisi tarpomaan pois. Se tekisi selvän siitä, ettei hän halunnut olla missään tekemisissä tytön kanssa.
"Oot kai amerikkalainen?" Eiri kysyi mieheltä pyrkien pitämään ajatukset loitolla. Toistaseksi hän pystyi pysymään paikoillaan, mutta jos Silvia liikahtaisi edes metrin, lähtö olisi selvä.

[[Tuli kiire kirjottaa loppuun, kun pitää lähteä veljen luo. Teksti kuitenkaan ei ole kesken.]]

[JiiBee]

Tyttö oli noussut ylös, ja käveli heitä kohti. Hetken Samuel luuli, ja osittain toivoi, että tämä tulisi heidän luokseen, mutta joutui pettymään tytön pysähdyttyä hautakiven kohdalle. Välimatka oli melko pitkä, eikä Sam nähnyt kunnolla toisen ilmettä. Tämän pää liikkui kuitenkin vähän, ja mies arvasi tytön olevan utelias liittymään seuraan. Jokin kuitenkin esti häntä.
Samuel käänsi taas epävarman katseensa Eiriin, joka ilmeisesti oli myös huomannut tytön - ja arvasi heti, mikä tuo este tytön saapumiselle oli. Hän muisti myös pätkän riitaa kahden nuoren välillä, jota oli joutunut todistamaan. Kiukku oli palannut pojan kasvoille, ja Samuel huolestui uudestaan, mitä jatkossa sattuisi.
Eirin kysymys yllätti Samuelin hieman, mutta päätti vastata siihen ja olla hiljaa tytön ja pojan välisistä asioista. Tälläisella hetkellä ei välttämättä halunnut vihamiehiä.
"Kyllä, se taitaa olla aika näkyvää, vai?" Samuel naurahti hieroen takaraivoaan. "Virallisissa papereissa tosin olen suomalainen... olin..." Sam lisäsi hieman hämmentyneenä, katsoen jonnekin alaviistoon, vaipuen mietteihinsä. Vaikka hän olikin jo käsittänyt suuren osan tapahtumista, vielä olisi paljon pohdittavaa.

//hidastelen... joo, inspa taas riekaleina x'D//

[Shiroi]

Tyttö suoristi selkänsä, kääntämättä kuitenkaan katsettaan poikia kohden. Silvia kuunteli toisten epämäärästä vastaa-ja-kysy-juttelua. Silvian kävi hieman sääliksi tuntematonta poikaa, sillä hänen oli ollut myös vaikea hyväksyä omaa kuolemaansa. Eiríkur tosin näytti ottavan sen hyvin, aivan kuin he olisivat vain pienellä huvitteluretkellä ja palaisivat huomenissa takaisin kotiin. Ei, he olivat täällä nähtävästi jäädäkseen. Ehkä heidän pitäisi kuolla uudelleen, että he pääsisivät tästä välitilasta pois, joko taivaaseen tai helvettiin. Jos ne olivat olemassa. Niin vain uskottiin. Ihmismieli saattoi olla väärässä.
Tyttö pyöräytti kerran vihreitä silmiään. Pojat eivät todellakaan osanneet keskustella mistään ilman naisväkeä. Ehkäpä jos pojat olisivat olleet vanhempia, niin he olisivat syventyneet kuolemaa murehtimasta politiikkaan tai johonkin muuhun yhtä tarpeettomaan puheenaiheeseen. Silvia pyörähti ympäri ja käveli reippailla askelilla kolmikon luokse, tietenkin pitäen huolta siitä, että Eiri ja Magnus olivat hänelle kuin ilmaa. Hän astui harkitusti pienen välimatkan päähän Eiristä, pitäen katseensa muukalaisessa. Hän loihti kasvoilleen nopeasti ujon, toiveikkaan katseen, sekä hymyili pienesti tummaihoiselle. Hän astui askelen toista kohden ylettyen sieppaamaan hellävaroin miehen kädestä kiinni.
"Ihanaa täällä on joku muukin, kuin minä! Et koskaan voi edes kuvitella, kuinka hirveää täällä on ollut! Olen pelännyt kuollakseni!" Tyttö sanoi pujottaessaan toisen kätensä miehen käden ympärille käsikyykkään, tarrautuen ainoalla vapaalla kädellään miehen vaaleanharmaan takin hihaan. "Sinä taidat olla minun sankarini, joka pelastaa minut tästä hirveästä painajaisesta, eikö niin? Ai niin, minä olen muuten Silvia." Hän nosti miehen rinnassa vaellelleen katseensa kohti miehen kasvoja. "Entä kuka sinä olet?"

[Yuki]

Pojan ilme ei muuttunut senttiäkään ja katse oli kuin naulittuna vieraaseen. Hän ei halunnut nähdä mitä Silvia oli tekemässä, sillä Eiri vähät välitti asiasta. Niin hän ainakin uskotteli itselleen. Ajatukset katkesivat, kun mies vastasi takaraivoaan raapien. Pojan toinen valkoinen kulmakarva nousi hieman luoden huvittuneen ilmeen kasvoille. Tänään hän ei ollut hyvällä tuulella, mutta ainainen positiivisuus vain puski esiin kovasta kuoresta. Jos tarkkaan katsoi, Eiri näyttäisi nauravan sisimässään aina kun sille oli mahdollisuus. Nytkin jos vain osasi lukea ihmisten kasvonpiirteitä, saattoi huomata eräänlaista huvittuneisuutta, vaikka sille ei olisi sijaa tämänhetkisessä mielentilassa. Eiri vain sattui olemaan kahden vastakohdan ruumillistuma. Pojan luonne saattoi olla tulisempi kuin roihuava kokko ja toisaalta hän osasi arvostaa maailmaa optimistin silmin. Magnus pysytteli hiljaa korvalehdet värähdellen. Kohta hän kuuli kahinaa aivan viereltä, se oli Silvia, joka lähestyi heitä. Hilleri hermostui heti. Ei sen takia, että tyttö olisi jollain tavalla pelottava, vaan veljensä vuoksi. Tämä ei ilahtuisi tästä sitten ollenkaan. Se tässä pelotti kaikista eniten.

Eiri kuuli ääntä vasemmalta suunnalta. Punaiset silmät kääntyivät katsomaan tulijaa. Silmien nähdessä tulijan, niiden huvittuneisuus sammui ja tilalle leimahti tuikun kokoiset liekit. Silvia tuli yhä lähemmäksi ja silmät seurasivat hänen jokaista liikettä. Poika hätkähti yllättyneenä tytön ollessa nopea toimimaan. Tämä vain tarttui vierasta miestä kädestä aivan kuin tämä olisi hänen lähin ystävänsä. Silmien liekit sammuivat ja tekivät tilaa hämmästyneelle ilmeelle. Onneksi Eiri osasi kontroloida tunteitaan ja siinä samalla myös ilmeitään. Hämmennys muuttui takaisin vihaksi tuota tyttöä kohtaan. Nyt Silvia leperteli tuolle miehelle miten kauheaa hänen oli elää täällä kuolleena. Eiri kuuli rivien välistä, että tämä puhui juuri hänestä. Että juuri hän oli ollut niin kamala ja inhottava. Eiri ei yllättynyt kuullessaan tuollaisia sanoja, sillä olihan hän kuullut niitä jo niin monet kerrat ennenkin. Omatunto ei edes kolkutellut, hänen muistaessaan huutojensa sanat.
Poikaa alkoi kirjammellisesti ällöttämään kuulemansa ja näkemänsä tapahtuma. Eiri vilkaisi nopeasti käsivarressa roikkuvaa Silviaa ja käänsi katseensa miehen silmiin, vain hetkeksi. Tämä ilme tiesi, että lähtö oli aivan lähellä. Niin Eiri otti pari askelta taaksepäin ja käännähti kannoiltaan. Hän ei juossut, ei kompuroinut. Hän vain käveli kohti laidalla nököttäviä puita toivoen pääsevänsä tästä tilanteesta pois. Jokin uusi tunne kaiversi sisintä kuin tullakseen valloittamaan uusia alueita. Eiri ei osannut sanoa mikä se oli, mutta vihantunne ei laantunut sen tieltä. Pojan tullessa metsän rajaan, hän oli jo raivoissaan. Eiri puri huultaan ja käveli pari askelta metsän puiden väliin. Kuitenkin jokin sai hänet pysähtymään erään paksun puun taakse. Jos hän olisi lähtenyt pois, hän olisi päässyt eroon Silviasta ja kaikesta muusta ongelmallisesta, mutta ei. Poika jäi siihen ja uskoi, ettei kaksikko nähnyt häntä sieltä, luultavasti he luulivat, että hän vain lähti kokonaan pois. Kaivertava tunne muuttui yhä voimakkaammaksi, mitä kauemmin Eiri oli puun takana kuuntelemassa kaksikkoa. Magnus oli siinä vaiheessa hämmästyneempi kuin koskaan ja yritti vain pysytellä hiljaa, vaikka se olikin hyvin hankalaa. Mitä Eiri nyt mahtoi tehdä? Tämähän suorastaan oli vihasta liekeissä. Hilleri huokaisi ja hypähti maahan odottamaan.