What am I in a world so far away from home?

[JiiBee]

Samuel kohotti katseensa ja katsoi saapuvaa Silviaa uteliaasti. Hän vilkaisi varoen Eiriä, joka oli alusta asti ollut nihkeä koko tytön olemassaoloa kohtaan. Silvian saapuessa lähemmäs Samuel hymyili lämpimästi tytölle - virhe. Paha virhe. Hymy vaihtui melko nopeasti hämmästyneeseen ilmeeseen toisen tarttuessa tämän käteen ja tullessa nopeasti hyvin lähelle. Ei sillä, ettei Samuel olisi tottunut olemaan niin lähellä jotakuta, ja teini-ihastumisiakin hän oli saanut käsitellä työnsä puolesta, mutta... Tuo tyttö, Silvia, ei edes tuntenut häntä mutta roikkui jo hihassa ja tituleerasi sankarikseen. Oikeastaan Samuel olisi halunnut irrottaa nuoremman, mutta ei halunnut olla epäkohtelias.
Mies naurahti hieman hermostuneena.
"Kunhan nyt pääsisi ensin itse alkuun täällä..."
Sam käänsi vihreät silmänsä Eiriin turvaa hakien, vaikka nuorempi ei pitänyt tytöstä, hän sentään tunsi toisen ja voisi ehkä auttaa Samin pois tilanteesta... Toiveajattelua. Mies joutui pettyneenä katsomaan, kun Eiri käveli kiukkuisena pois paikalta metsän suuntaan. Kevyesti huokaisten hän käänsi katseensa takaisin hihassaan edelleen kiinni olevaan Silviaan, ja hymyili taas ystävällisesti. Hän oli jo päässyt alkujärkytyksen ohi, ja päätti käsitellä Silviaa kuten ketä tahansa ihastunutta nuorta. Hän laski vapaaseen, vasempaan, käteensä jääneen salkun maahan ja lempeästi irrotti Silvian sormet takistaan.
"Olen Samuel, Sam lyhyemmin." Mies esittäytyi vuorostaan. "Ja sankariksi minusta ei tosiaan taida olla, kun en itsekään vielä tiedä tästä paikasta paljoakaan." Hän naurahti uudestaan, tällä kertaa rennommin.
"Kuinka vanha muuten olet?" Hän katsoi Silviaa uteliaana, hieman arvioiden. Ehkä jotain 17 ja 19 väliltä, mies arvioi mielessään, mutta ei osannut sanoa. Ei sen vanhempi ainakaan, 19-vuotiaanakin tyttö olisi hyvin nuorekas ikäisekseen.

[Shiroi]

Miehen hymy antoi Silvialle voimaa ja itseluottamusta. Hetken hän oli jo pitänyt omaa toimintaansa liian lapsellisena, mutta se näytti tehoavan. Eiri oli vetänyt herneen nenäänsä ja lampsinut pois näkyvistä, selvästikin kiukusta kihisten. Se sopi hyvin tytölle, sillä hän oli löytänyt itselleen toisen suojelijan, ja hän oli varma, että tämä mies ei kohtelisi häntä yhtä huonosti kuin Eiri. Silvia yritti jättää pojan lähdön huomiotta, mutta silti jonkin sai hänet vielä vilkaisemaan pojan loittonevaan selkään, mutta vain hetkeksi, kun tyttö tunsi vanhemman miehen irrottavan hänen otteensa. Pieni pettymys nosti päätään työn sisällä, mutta hän sai pidettyä ilmeensä normaalina. Tyttö ainoastaan räpäytti silmiään ja mutristi hieman suutaan, tuoden esille että mies kohteli häntä kuin lasta, joka ei ymmärtänyt lopettaa ajoissa.
"Olen kuusitoista. Mutta sillä tiedolla tuskin tekee enää mitään, sillä olemme siirtyneet ajasta ikuisuuteen, - eli tähän painajaismaailmaan." Tyttö sanoi, sipaisten toisella kädellä hiuksiaan. Hän ei todellakaan halunnut Samuelin alkavan heti alusta asti vältellä häntä, vaan tyttö halusi miehen alkavan sääliä häntä niin, että lupautuisi suojelemaan häntä. Mutta päämääräänsä tyttö ei aikonut miehelle kertoa. "Eihän tuo poika vain ollut sinulle ilkeä? Katsos, kun hän on yleensäkin huono pitämään ihmissuhteita kasassa. Hän on aina ihmisille ilkeä, eikä hän tunnu välittävän muusta kuin itsestään." Tyttö koetti kääntää kaiken huomion pojan huonoihin puoliin niin, että saisi miehen enemmänkin ajattelemaan Eiriä pahana ja pitämään häntä uhrina. Sääli vain, että Eiri oli lähtenyt, sillä tyttö olisi mieluusti uskaltanut kertoa paljon muutakin pojalle. Ennen hän ei olisi sitä uskaltanut tehdä, mutta nyt kun hänellä oli vierellään joku Eiriä varmasti vahvempi, hän uskaltautui päästämään suustaan enemmän asioita, mitä hän edes tarkoitti.
"Ja vielä tästä maailmasta, en itsekään tunne sitä kunnolla, mutta olen varma, että jos lähdet tutkimaan sitä kanssani, niin voisimme ehkä todeta, ettei tämäkään maailma olisi edellistä pahempi," tyttö aloitti. Hänen katseensa käväisi maassa, kunnes palasi miehen kasvoihin. Hän koetti saada kasvoilleen ujon ilmeen, "siis, jos vain huolit minut mukaasi. En haluaisi tulla hylätyksi uudelleen." Tyttö viittasi viimeisen lauseen tarkoittavan Eirin huutamista ja hänen yksin jättämistään. Kait nyt tyhmäkin ymmärtäisi ottaa hänet mukaansa, ei kait hän muuten näin kovasti yrittäisi näytellä kaikki-on-hyvin -persoonaa.

[Yuki]

Poika nojasi suurta tammea vasten ja tuijotti eteensä tyhjä ilme kasvoillaan. Eiri saattoi näyttää rauhalliselta ja mahdollisesti tyyneltäkin, mutta hänen sisällään vellosi varsinainen tunnekuohu. Hän oli suorastaan raivoissaan. Ilme vaihtui tyhjästä ilmeestä vihaiseksi ja silmät kaventuivat viiruiksi pelkästä ajatuksesta. Eiri puristi täplikkään kätensä nyrkkiin ja puri huulensa verille. Veren maku ryöpsähti pojan suuhun kuin epämiellyttävä muisto. Se toi epämiellyttävän raudan ja suolan maun, joka muistutti huonoimpia kokemuksia. Eiri laski katseensa maahan ja pyrki pitämään vihansa sisällä, ettei vain räjähtäisi. Hänen piti olla piilossa, vaikka hän halusi paeta paikan päältä saman tien. Toistaseksi poika ei kuullut ääniä takanaan ja oli toisaalta tyytyväinen siihen. Veren maku liukeni pikkuhiljaa suuhun muistuttaen häntä elävästä elämästä. Verenhän piti olla vain elävillä olennoilla, ei kuolleilla. Miksi hän sitten maistoi verta, miksi hän ei voinut unohtaa?

Muistot pyörivät Eirin päässä ja eräs muistikuva leimahti kuin pieni liekki hänen päänsä sisällä. Se tapahtui hänen ollessa elossa, hänen ollessa johtaja omassa jengissään. Se tapahtui vuosi ennen hänen kuolemaansa. Siellä kivisellä kadulla oli tappelu, johon hän oli osallistunut. Se ei ollut hänen ensimmäinen tappelunsa, mutta tämä oli kaikista rajuin. Tappelu oli kaksintaistelu alueesta. Nyt kun Eiri muisteli tarkemmin mihin taistelu oikein liittyi, niin sisällä kaivertava tunne näytti nauravan pilkallisesti. Taistelu ei ollut pelkästään alueesta, vaan myös eräästä henkilöstä, jota ei ollut paikalla, mutta se oli sovittu toisen jengin johtajan kanssa. Tämä henkilö ei koskaan saanut tietää, että he olivat tapelleet myös tämän vuoksi. Se ei ollut pitkä taistelu ja se päättyi tasapeliin. Molemmilla oli keho mustelmilla ja toiselta oli murtunut sormi. Eiri kuitenkin piti itseään voittajana, sillä hän säästyi suurimmilta vammoilta. Muisto katkesi pojan kuullessa ääntä. Kaksikko oli alkanut puhua.

Samuel puhui taas omaan hermostuttavaan sävyynsä, joka kuulosti siltä, ettei oikein tuntenut itseään mukavaksi. Silviahan oli roikkunut tämän käsivarressaan, ei ihme. Eiri kääntyi puuta vasten ja kurkisti varovasti paksun rungon sivulta nähdäkseen kaksikon. Mies oli näemmä irrottanut tytön otteen ja näytti edelleen hermostuneelta. Hiljaisuus ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun Silvia alkoi puhua kurjasta elämästään. Eiri säpsähti kuullessaan tytön puhuvan hänestä suoraan ja pahaan sävyyn. Se oli hermoja kiristävää ja viha kuohui jo melkein yli rajojensa. Miten Silvia kehtasikin puhua hänestä tuohon sävyyn?
Tuohan ei ole edes totta... Pieni ajatus käväisi Eirin päässä, se hyvä puoli hänestä, joka vastusti tytön sanoja. Hän osasi välittää, muttei näyttänyt sitä. Silvia jatkoi puhumistaan ja viimeiset sanat saivat Eirin kaivertavan tunteen lopulta esille. Punaiset silmät laajenivat kuullessaan nuo sanat. Tämä halusi sankarin, toisen henkivartijan tuosta tummaihoisesta miehestä. Viha kupli ja sekoittui kaivertavan tunteen sekaan. Eiri ollut vielä koskaan tuntenut moista sekoitusta ja yritti sopia keskenään. Se ei noin vain onnistunut. Poika kääntyi takaisin selkä puuta vasten. Hän tunnisti kaivertavan tunteen ja osasi nimetä sen, joka järkytti pojan mieltä totaalisesti. Hän oli mustasukkainen. Hän ei koskaan olisi voinut kuvitella, että tulisi mustasukkaiseksi, kaiken lisäksi Silviasta. Se järkytti pojan maailmaa, hän ei osannut olla sovussa itsensä kanssa. Tämä oli täysi vääryys, tätä ei pitäisi koskaan tapahtua. Raivo kihisi ja näkyi myös päällepäin, joka sai Magnusin huolestumaan vielä enemmän.

Hilleri tassutteli lähemmäksi veljeään ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen melkein saman tien. Hän halusi lohduttaa ja helpottaa veljeään, mutta ei oikein osannut tehdä sitä. Veli voisi hermostua yhä enemmän, jos hän avaisi suunsa, mutta hänen oli pakko tehdä se. Se olisi suuri virhe.
"Veli. Mikset mene ja pyydä anteeksi. Se auttaisi sinua." Magnus sanoi hiljaa ja yritti tavoittaa sillä Eirin huomion. Eiri katsoi alas hilleriin ja näytti hapanta naamaa.
"Miks helvetissä tekisin nii?" Poika lausahti kireästi. Magnus säpsähti kuullessaan niin kolean vastauksen, mutta halusi kerrankin sanoa vastaan mitä mieltä oli.
"Olet kohdellut typerästi Silviaa kohden. Etkö huomaa sitä? Nyt se häiritsee sinua, näen sen. Tunnen sen kaikkia karvojani myöten. Teet vain elämäsi täällä hankalaksi olemalla hankala!" Hilleri huudahti ja säikähti omaa ääntään ja omia sanojaan. Se oli virhe, suuri sellainen ja Magnus katui jo valmiiksi sanojaan. Eiri katsoi aluksi hämmentyneenä veljeään, eikä oikein uskonut korviaan. Sitten viha otti hänet valtaansa ja sai Eirin tekemään sellaisen teon, ettei jälkeenpäin olisi uskonut tehneensä niin. Hän potkaisi hilleria, omaa veljeään vatsaan. Magnus lensi pienessä kaaressa ja tömähti maahan. Se ei ollut kova potkaisu, mutta kovemmin se osui henkiselle tasolle.
"Et tiedä mistää mitää!" Eiri huudahti raivoissaan, mutta muisti pitää äänensä matalla, ettei kiinnittäisi huomiota kaksikkoon. Magnus nousi neljälle jalalleen ja tuijotti hetken maahan, eikä tahtonut uskoa mitä oli tapahtunut. Lopulta hän käänsi katseensa vihaiseen veljeensä ja pihkanväriset silmät kostuivat. Hilleri näytti surullisemmalta kuin koskaan ja ilmeestä paistoi hämmennys. Hilleri odotti pari hetkeä siinä toivossa, että veli antaisi hänelle anteeksi, sillä tämä oli itse valmis antamaan. Sitä oli turha toivoa, sillä Eiri ei leppynyt, hän vain näytti pelottavalta eikä ollenkaan siltä jolta hänen olisi pitänyt näyttää. Magnus räpytti kostuneita silmiään ja käännähti nopeasti kannoiltaan. Hillerin lyhyet käpälät juoksivat niin nopeasti kuin pääsivät, ne eivät kuitenkaan halunneet totella Magnusta. Päästyään Eirin näköpiiristä ne kompuroivat ja tuntuivat vaahdolta. Magnus syytti itseään, eikä halunnut nähdä Eiriä enää. Hän oli pettynyt niin itseensä kuin veljeensä, hän oli loukkaantunut. Vauhti hidastui ja hilleri jäi paikalleen nyyhkyttäen. Jos hän olisi ollut tavallinen hilleri, niin kyyneleitä ei olisi valunut, mutta Magnus ei ollut tavallinen, hän oli ollut ihminen. Katkerat kyyneleet valuivat karvaisille poskille ja lohduttomat nyyhkytysaallot tekivät kipeää. Hilleri ei halunnut olla erossa veljestään, mutta nyt hän ei voinut tehdä muuta. Ensimmäistä kertaa Magnus halusi lähteä pois kokonaan ja sai ajatuksen avulla jalkansa toimimaan. Tassut lähtivät liikkeille aluksi hitaasti, mutta lopulta ne taas juoksivat metsän sisimpään. Kyyneleet eivät loppuneet vielä pitkään aikaan ja sydämessään Magnus toivoi, että Eiri juoksisi hänen takanaan. Se ei kuitenkaan ollut unta, vaan oikeaa todellisuutta, joka oli katkera ja lohduton.

Eiri jäi katsomaan loittonevaa veljeään. Vasta nyt hän alkoi kelata tapahtumia ja omatunto kolkutti takaraivossa kovaa. Hän oli potkaissut veljeään ja huutanut tälle. Hän ei ollut vielä koskaan ollut niin vihainen Magnukselle ja se alkoi tuntua pahalta, kuin veren maku suussa. Poika kääntyi taas kasvot puuta vasten ja löi nyrkkinsä sen vanhaan ja kovaan kaarnaan. Mitä hän olikaan tehnyt? Huutanut kaikille päin kasvoja ja karkottanut kaikki luotaan. Magnus oli ollut oikeassa ja nyt häntä ei näkynyt missään. Eiri alkoi katua tekojaan ja painoi päänsä puuta vasten. Sisimmässään Eiri toivoi, että muutaman hetken päästä saisi nähdä Magnuksen uudestaan tämän tullessa hänen luokse. Kuitenkin hän tiesi, ettei niin tulisi käymään, se oli vain uskottelua. Pojan teki mieli huutaa, mutta puri hampaansa yhteen ja ruokki vihaansa, mutta tällä kertaa viha itseään kohti. Hän oli se ääliö, joka ei kuunnellut ketään.

[[Pisin romaani ikinä .__. Toivottovasti jaksatte lukea draamaa~ Magnus siis lähti tästä pelistä poies, katsotaan milloin näemme hänet uudestaan.]]

[JiiBee]

Samuel naurahti Silvian kommentille painajaismaailmasta. 'That's settled then...' Mies tiesi olla vastaisuudessa antamatta liian rohkaisevia eleitä tytölle - pedofiiliksi hänestä ei ollut, olivat lait täällä millaiset hyvänsä edelliseen elämään verrattuna.
Samuel käänsi katseensa huolestuneena kohti puita, joiden sekaan Eiri oli kadonnut Silvian mainitessa hänet. Samin korviin Silvian puhe kuulosti panettelulta, mutta ei maininnut siitä mitään.
"Ei toki, hän oli vain äreä. Ei hän minusta ilkeältä vaikuttanut."
Sam rypisti otsaansa. Ihan kuin hän olisi kuullut jotain? Hän yritti kuulostella vielä, mutta ei saanut enää mitään erikoista tarttumaan korvaansa.
"Onkohan hyvä idea antaa hänen olla yksin?"
Mies jätti loput Silvian "Eiri on paha ihminen" -puheesta huomiotta, ja katsoi edelleen huolestuneena metsän suuntaan. Poika oli pyyhältänyt pois sellaisessa mielentilassa, että siitä todennäköisesti seuraisi jotain pahaa. Sam oli huolissaan myös Magnusista. Veli oli vaikuttanut jollain tapaa olevan Eirin järjen ääni, mutta aiemmasta kinastelusta päätellen se suhde ei tainnut, ainakaan tällä hetkellä, olla toimiva.
Sam oli nyt myös ymmärtänyt syyn Eirin kiukkuun - kaikki kävi järkeen. Samuelilla oli omakohtaista, ja myös osittain kivuliasta kokemusta mihin mustasukkaiset teinipojat kykenivät. Ja tällä hetkellä lähin kohde Eirin kiukulle oli Magnus. Kelattuaan tilannetta Samuel alkoi lopulta vain huolestua yhä enemmän.
Samuel heräsi aatteistaan tytön jatkaessa. Hän käänsi epävarmana katseensa tyttöön ennen kuin kääntyi takaisin puiden puoleen. Hän oli melko varma, että tilanne vain pahenisi jos hän ei tekisi sille mitään, nuo kaksi eivät ikinä löydä toisiaan vanhoilta kaunoiltaan, ellei joku näytä tietä.
Epävarma ilme vaihtui pian itsevarmuudeksi kun hän kääntyi takaisin Silvian puoleen ja hymyili lämpimästi.
"Älä huolehdi, periaatteisiini ei kuulu hylätä ketään - siksi meidän pitäisikin tarkistaa, onko Eiríkur kunnossa." Hän kohotti hieman kulmakarvojaan Silvialle merkitsevästi, ja astui sitten muutaman askeleen metsän reunaa kohti. Hän ei kuitenkaan kävellyt liian kauas, vaan pysähtyi ja kääntyi katsomaan Silviaa odottavasti. Hän ei aikonut hylätä tyttöä, vaan antoi toisen itse päättää, halusiko seurata Samia.

[Shiroi]

Silvia sulki suunsa hetkeksi miehen yrittäessä puolustella Eiriä ja kohotti toista kulmaansa, tietenkin mahdollisimman huomaamattomasti. Tytön ollessa hiljaa mies ehdotti Eirin etsimistä. Ei, se ei todellakaan ollut Silviasta hyvä idea, eikä tyttö halunnut missään nimessä ottaa edes askelta siihen suuntaan, johon Eiri oli lähtenyt. Silvia sai kuitenkin varmistettua sen, että Samuel ei aikoisi jättää häntä yksin tänne ja lähteä etsimään poikaa. Ahaa, ehkäpä mies halusi tehdä tämän aivan ääriään myöten vaikeimman kautta. Ellei Samuel sattunut äsken huomaamaan, hän ja Eiríkur olivat juuri riidelleet, mikä oli riittävän painava syy olla lähtemättä etsimään sitä ääliötä takaisin. Saisi poika kyllä matkata niin kauas, missä pippuri kasvaa.
Tyttö pudisti voimakkaasti päätään ja vei kätensä ristiin rintaansa vasten, sekä rypisti hienoisesti otsaansa. "Minä en halua lähteä etsimään häntä. Se poika on jo luonteeltaan niin läpimätä, että suorastaan oksettaa katsella sen naamaa. Eiríkur on niin itserakas, että on suoranainen ihme, miten Magnus on jaksanut häntä. Sekin varmasti johtuu siitä, että Eiri on hänen ainoa turvansa", Silvia ärähti. Hän oli vihainen Eirille, joka hylkäsi tämän, sekä myös jollakin kierolla tavalla Samuelille, sillä tuo tuntui kääntyvän häntä vastaan. Vihreät silmät katsoivat Samueliin. Tyttö ei halunnut suututtaa Samuelia, mutta ei myöskään voinut ymmärtää, kuinka tuo tuntui yrittävän miellyttää molempia, häntä ja Eiriä. Silvian mielestä Salmuelin kuului valita oma puolensa, - tai jäädä tulilinjalle. Aina ei voi saada kaikkea, Samuel.
"Sinä tuskin edes tunnet koko poikaa, niin miksi ihmeessä haluaisit lähteä hänen peräänsä?", Silvia kysyi. Hänen kiukkunsa ei ollut laantunut Eirä kohtaan. Hän ei halunnut lähteä etsimään poikaa, mutta ei myöskään halunnut, että Samuel jättäisi hänet yksin. Toisaalta taas yksinjääminen oli paljon houkuttelevampi vaihtoehto kuin Eirin etsiminen. Haha, aivan kuin hän välittäisi tippaakaan siitä valkohiuksisesta sammakkopojasta!
"Eiríkur ei ollut kummoinen eläessään, sillä hänen ei onnistunut noudattaa eläessään edes helpoimpia sääntöjä. Sillä pojalla ei edes ollut minkäänlaista itsekuria, saati sitten mitään kunnioitusta muita kohtaan. Hän tuskin kunnioitti omia vanhempiaan sen enempää, kuin ketään muuta. Uskallanpa myös väittää, että Eiri ei koskaan kertonut vanhemmilleen, että oli kiitollinen jostakin tai edes, että hän rakasti heitä", Silvia sanoi. Hänen äänensä oli muuttunut katkeraksi, aivan kuin hän olisi hävennyt kaikkea sitä, mitä Eiri oli tehnyt tai jättänyt tekemättä elämässään. Nyt oli jo liian myöhäistä pyytää uutta mahdollisuutta.
"Eiri on aina kuin pakoilisi jotakin. Todellisuutta. Se poika vain yrittää muuttaa ympäristöään ja itseään niin, että saisi todellisuuden pysymään kaukana. Todellisuudessa Eiríkur on vain ja ainoastaan suuri pelkuri, joka pelkää omia tunteitaan ja siksi pakenee. Se on kuin suossa rämpimistä, vaikka kuinka yrittäisi, ei uppoamista voi estää", Tyttö lausahti. Hänen kasvoilleen oli ilmestynyt tiukka, päättäväinen ilme. Tytön katse oli jo aikapäivä sitten siirtynyt Samuelista maahan. Hän ei halunnut näyttää miehelle, kuinka tukahduttavalta tuntui puhua Eiristä ja käydä jokainen muisto erikseen lävitse elämällä ne uudelleen. Ja jokaisessa niissä oli Eiri. Se sama pelkuri-Eiri, jota hän ei ollut nähnyt samalla tavalla ennen kuolemaansa. "Se poika ei vain ymmärrä, että hän yrittää saavuttaa mahdottomuutta. Hän ei ymmärrä, että todellisuutta pakeneminen turhaa, sillä hän ei koskaan tule pääsemään sitä pakoon, ei vaikka kuinka yrittäisi. Se on toivotonta. Hän ei vain halua uskoa sitä."
Silvia nosti katseensa maasta. Hänen poskensa olivat lievästi punehtuneet ja tyttö meni hetkeksi hämilleen. Hän oli vuodattanut murheensa ja kiukkunsa melkein tuntemattomalle miehelle, sekä ehkä kaiken lisäksi jopa saanut miehen suuttumaan, tai ainakin yrittämään puolustaa Eiriä. Silvia suoristi selkänsä ja katsahti Samueliin. "Olen pahoillani Eirin vanhempien puolesta, kun he eivät saaneet koskaan minkäänlaista vastakaikua Eiriltä, vaikka he kuinka yrittivät rakastaa häntä. No, sentään heillä oli edes yksi kunnollinen poika, joka korvasi Eirin välinpitämättömyyden omilla tunteillaan, jotka hän uskalsi sanoa ääneen häpeilemättä. Magnus, joka on varmasti ainoa olento, joka ei koskaan tule suuttumaan Eirille." Jos tyttö olisi tiennyt tämänhetkisen tilanteen poikien suhteesta, olisi hän varmasti pannut maailmankirjat sekaisin. Magnus sentään oli luonteeltaan sellainen, joka ei halunnut uskoa pahaa veljestään. Magnus oikeasti rakasti veljeään sellaisena kuin tuo oli.

[[Ah, Eirin vihat on kohta Silvian niskoilla<3]]

[Yuki]

Eirin viha ei laantunut vielä pitkään aikaan ja päässä pyöri ajatuksia viimehetkisistä tapahtumista. Hän ajatteli veljeään ja mietti miten tämä pärjäisi yksinään tässä kuoleman kalpeassa maailmassa. Toisaalta, olihan Magnus elänyt jonkin aikaa yksinään täällä, ennen kuin oli löytänyt Eirin. Pojan miettiessä sitä hieman pidemmälle, hän ei oikein voinut muistaa oliko veli kertonut hänelle, että kuinka kauan oli ollut yksin? Loogisesti ajatellen Magnus ei voinut olla kovin kauaa, sillä heidän oli kuoltava melkein yhtäaikaisesti. Eiri hieroi otsaansa kädellään ja sulki punaiset silmänsä. Hän olisi mieluusti kuollut ilman toista mahdollisuutta elää. Hän ei halunnut tehdä samoja virheitä toisensa jälkeen, hän ei halunnut olla eläväkuollut, se alkoi rasittamaan. Eiri huokaisi ajatukselleen ja kuuli siinä samassa kaksikon juttelevan jälleen kerran. He eivät puhuneet kovin lujaa, joten pojan oli kuunneltava tarkkaan tältä etäisyydeltä.

Samuel puhui ensimmäisenä ja poika sai kokea pientä hämmennystä tämän sanoistaan. Mies oli selkeästi luonteeltaan optimisti tämän puhuessa huolestuttavaan sävyyn Eirin tilasta. Hänhän ei ollut antanut kovin hyvää ensivaikutelmaa, mutta mies ajatteli näemmä toisin. Kuunnellessaan vielä pidemmälle Samuelin sanat alkoivat huolestuttaa Eiriä. Tämä halusi tulla etsimään hänet ja kysyä onko kaikki kunnossa. Niin vissiin. Samuel vain leikki sankaria jo valmiiksi haluamalla auttaa muita, vaikka ei tuntenut koko henkilöä. Se oli rasittava piirre ihmisessä, sankarillisuus. Eiri ei koskaan pitänyt sankareista, eikä varsinkaan sellaisista jotka luulivat olevansa sankareita esittämällä tekopyhää. Sellainen ajatus alkoi melkeinpä oksettaa, mutta sisimmässään Eiri koki pienen sysäyksen siitä, että joku ventovieras yritti olla huomaavainen tätä kohtaan. Poika nojasi edelleen puuta vasten ja pieni ääni sanoi, että nyt olisi parasta lähteä koko tilanteesta, mutta Eiri ei kuunnellut tätä, turhaan. Se olisi voinut pelastaa hänen ajatusmaailmansa, jos olisi lähtenyt ennen kuin Silvia alkoi puhua.

Silvian kysymyksen jälkeen alkoi tulla sellaista tekstiä, jota Eiri ei voinut koskaan uskoa kuulevansa. Hän kuunteli hiljaa sydän hakkaen hänen rintaansa vasten (jos sellaista edes oli eläväkuolleella). Silvian jokainen lausuttu sana upposi tajuntaan kuin nuppineulat neulatyynyyn. Punaiset silmät laajenivat järkytyksestä ja kädet puristuivat nyrkkiin. Hän ei voinut millään uskoa korviaan, hän ei uskonut sen olevan totta. Eirikö ei rakastanut omaa perhettään? Ja oliko hän istekuriton? Poika kelasi kuulemaansa päänsä sisällä, eikä siltikään tahtonut uskoa, että kuuli sen Silvian suusta. Viimeiset lauseet olivat kuin suolaa olisi ripoteltu avohaavalle. Ne oikeasti tuntuivat pahoilta jonkin aikaa, sillä Eiri tiesi sen olevan osaksi totta. Hän myönsi sen itselleen ensimmäistä kertaa, mutta silti ei uskonut sitä.
Pelkuri? Suossa rämpivä pelkuri? Niinkö sä ajattelet... Ajatukset pyörivät yhä nopeampaan tahtiin ja viha nousi siinä sivussa melkein ääripisteilleen. Miten hän olikaan pystynyt tuntea mustasukkaisuutta tuosta tytöstä, joka ajatteli hänen olevan pelkuri? Viimeiset sanat olivat totisesti jo liikaa pojan tajunnalle, se oli viimeinen pisara, jonka hän kesti kuulla. Punaiset silmät kapenivat viiruiksi ja ilme muuttui hämmentyneestä vihaiseksi, vihaisesta surulliseksi ja taas vihaiseksi. Hän ei kestäisi enää.

Ajattelematta mitä oli tekemässä, Eiri tuli puun takaa ja lampsi sieltä takaisin kaksikon luo. Hän käveli ripeään tahtiin ja jokainen askel täytti hänen silmänsä vihalla kaikkia kohtaan. Tullessaan kaksikon luo poika ei huomioinut Samuelia ollenkaan vaan katsoi Silviaa silmiin. Eirin kasvot olivat tulkitsemattomassa ilmeessä, mutta silmät kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen melkein saman tien. Poika mietti hetken ja antoi kaiken mennä.
"Totako mieltä oot oikeesti, vai?!" Eiri sähähti hampaitensa välistä, se ei ollut tavallista puhetta kovempaa, mutta voimaa siitä löytyi.
"Kehtaatki puhua vanhemmistani tuohon sävyy," poika jatkoi pauhaamistaan yhä kireämpänä. "Mä säälin heitä vaa sen takia, et joutuivat pidättäytymää typerässä perinteessä, jonka mukaa ne valitsi kihlatun. Kukaa meistä ei halunnu sen tapahtuvan, mut kiitos teidän perheelle, et sain kokea maanpäällisen helvetin." Eirin ääni matali sana sanalta, mutta vihan saattoi tuntea peräti ihollaan. Poika hengitti raskaasti ilmaa, joka kuitenkin näytti rauhoittavan hänen vihansa hetkeksi.

"Ai todellisuuttako muka pakenen? Miten tää paikka voi olla todellisuutta? Kaikki täällä on kuollutta, mikään ei ees elä. Se ei voi olla todellisuutta, jos ei oo minkää sorttista elämää," Eiri puhui nopeasti yhdellä hengen vedolla ja sai tällä vain vihansa nousemaan. Eiri sai pienen idean, jolla hän voisi todistaa, ettei pakoillut todellisuutta karkuun kuin joku pelkuri.
"Todellisuuttako sä sitte haluat, vai? Saat sen." Poika veti veitsensä vyöltään ja piti sitä vahvasti oikeassa kädessään. Vasemmalla kädellä hän veti pilotinlasinsa alas kaulalle ja sai valkoiset hiuksensa kasvoilleen. Hän puri hammasta ja otti vasemmalla kädellä yhdestä hiussuortuvasta kiinni, jossa oli kolme helmeä kiinnitettynä. Poika asetti veitsensä suortuvalle ja voimakkaalla viillolla sai sen katkeamaan. Käteen jäi kolme helmeä ja tuppo valkoisia hiuksia. Eiri katsoi siihen pari hetkeä ja empimättä heitti sen Silvian jalkojen juurelle. Hän ei kuitenkaan tyytynyt siihen mitä teki, vaan päätti ottaa seuraavan hiussuortuvan nyrkkiinsä ja sivaltaa veitsellään sen poikki. Hän antoi hiusten tippua hiljakseen käsistään ja jatkoi samaa prosessia niin pitkälle, että sai kaikki pitkät suortuvat leikattua. Hän oli leikannut myös otsahiuksensa ja tämän punaiset silmät tulivat esiin vihaisen surullisina. Lopputulos ei ollut vaikuttava, mutta Eiri uskoi Silvian tajuavansa vihjeen. Nyt poika näytti siltä kuin oli joskus näyttänyt eläessään, lyhyet ja vaaleat hiukset. Hän oli jättänyt neljän helmen suortuvan vielä muistokseen, sillä sillä oli oma merkityksensä pojan elämässä. Lyhyet hiukset tekivät vakavista kasvoista paljon vanhemman näköisen ja monet saattaisivat hämmentyä sen näkemisestä.
"Ootko tyytyväinen?" Eiri kysyi yhä tuijottaen Silviaa kuin vihollistaan. Hänen jalkojensa juurella oli kasa valkoisia hiuksia, jotka olivat joskus olleet todistusaineistona todellisuutta pakenemisessa. Muuttua taas eläväksi merkitsi sitä, että todellisuuden kohtaaminen silmätysten oli totta.

[[Miksi kirjotin taas näin pitkän pätkän... Nojoo, draamaa~]]

[JiiBee]

Vihreät silmät katsoivat odottavasti toisiin vihreisiin Silvian aloittaessa puheensa. Samuel hämmästyi voimakasta reaktiota tytössä, mutta seisoi hiljaa, antaen Silvian puhua. Samuel sai pian huomata, ettei ollut saanut kuin kalpean aavistuksen tilanteesta - ei, tilanne oli paljon syvempi ja monimutkaisempi, Samuel ei luultavasti voisi ikinä käsittää kuinka paljon nuo kaksi nuorta olivat joutuneet käymään läpi.
Mies kuunteli hiljaa Silvian puhetta, ja vaikka hän uskoikin joidenkin kohtien olleen liioiteltuja, katkeruus ja viha Silvian äänessä liikuttivat jotain Samin sisällä. Hän ei edes yrittänyt keskeyttää toisen avautumista. Hän oli myös aavistaminaan kolmannen tunteen tytön äänessä... oliko Silvia huolissaan Eiristä? Aiemmasta viisastuneena Samuel ei enää tehnyt teorioita, koska ei tiennyt koko tarinaa, mutta tästä hän oli melko varma. Nuo kaksi olivat kokeneet kovia, yhdessä tai erikseen, ja ulkopuolinen Samuel ei voinut tilanteeseen paljoakaan vaikuttaa. Hän kuitenkin halusi auttaa, todella halusi. Hän ei kuitenkaan voinut kuin odottaa. Nuoret pyytäisivät apua, jos uskoivat sitä tarvitsevansa - siihen asti Samuel ei voinut kuin kuunnella ja oppia, näyttää nuoremmille olevansa luottamuksen arvoinen. Oli totta, että Sam oli tuntenut nuoret vain vähän aikaa, mutta ei se ennenkään muuta ollut tarvinnut. Eiri ja Silvia eivät ehkä tienneet, mutta Samuelilla oli muutaman vuoden kokemus nuorten ongelmien auttamisessa, ja hän oli toiminut eläessään terapeuttina tai muuten henkisenä tukena lukemattomille teineille näiden elämien pattitilanteissa. Se vei aikaa ja kärsivällisyyttä ja paljon panostusta, ja kaikkia näitä Sam aikoi nyt uhrata näihin kahteen.
Kun Silvia sai puheensa päätökseen, Samuel ei tiennyt mitä sanoa. Hän katsoi hieman surullisena Silviaa, hymyillen pehmeästi nähdessään hämmentyneen ilmeen tytön kasvoilla. Samuel tiesi kokemuksesta, että joskus vaikeista asioista on helpompi kertoa ventovieraalle, kuin parhaalle ystävälle.
Sam ei ehtinyt edes miettiä vastausta kun kuuli nopeita ja kovaäänisiä askeleita selkänsä takaa. Kääntyessään hän näki raivostuneen Eirin vierellään, tuijottaen Silviaa punaisilla, leimuavilla silmillä. Sam otti muutaman, hiljaisen askeleen sivuun, antaen nuorille aikaa puhua välinsä selviksi. Hän ei taaskaan edes yrittänyt keskeyttää, kun Eiri lopulta puhui. Sanat saivat Samuelin hieman pettymään - hän oli toivonut pojan myös ymmärtäneen syyn tytön purkaukseen. Vilkaistessaan Silviaa Sam tajusi olevansa yksin teorioineen.
Hän käänsi vihreät silmät takaisin Eiriin, ja ne laajenivat huolesta ja järkytyksestä miehen nähdessä veitsen pojan kädessä. Sam tiesi olevansa liian kaukana, eikä ehtisi juosta väliin jos poika päättäisi satuttaa itseään, tai Silviaa. Samuelin helpotukseksi - ja hämmennykseksi - Eiri alkoikin leikata hiuksiaan suurina tuppoina, viskaten yhden Silvian jalkoihin. Kun poika taas puhui, hänen äänensä oli katkera ja pettynyt.
Tummaihoinen seisoi hievahtamatta paikoillaan, nuoret tuntuivat unohtaneen koko miehen olemassa olon. Samuel ei aikonut muistuttaa heitä siitä, vaan seurasi tilannetta hiljaa sivusta, odottaen Silvian reaktiota. Pian tämän mieleen kuitenkin iski ajatus, joka sai miehen huolestumaan uudestaan. Hän tutki pojan hartiat, maan tämän jalkojen juuressa, ja seurasi sitten silmillään reittiä metsän reunaan ja puihin, joiden takaa Eiri oli tullut. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään, ja kääntyi taas nuorten puoleen, huolestuneena ja hermostuneena. Hän ei halunnut puuttua tilanteeseen, mutta kasvava huoli lopulta pakotti hänet.
"Eiríkur", hän sanoi hiljaisella, matalalla äänellä, "missä Magnus on?" Samuel ei tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta mitään kovin hyvää se ei voinut olla. Vaikka Samuel ei tuntenutkaan kumpaakaan poikaa, hän ei uskonut, että Magnus vain jättäisi veljensä yksin, varsinkin noin kiihtyneeseen tilaan.

//T.T hirveet paineet kirjottaa jotain pitkää ku muutki kirjotti... Samppa yrittää vaan auttaa ja heti se saa vihat päällee .óò.//

[Shiroi]

Silvia henkäisi nähdessään Eirin tulevan puun takaa. Se oli aivan odottamatonta, eikä tyttö ollut valmistautunut kohtaamaan poikaa kasvokkain. Hän oli luullut, että Eiri oli jo kaukana, mutta ehei, toinen taisi olla koko ajan kuuloetäisyydellä, - ja oli nyt hyvin, hyvin vihaisen näköinen. Poika harppoi Silviaa kohden nopeilla ja voimakkailla askelilla. Tytön suojeluvaisto käski hänen paeta, tai vähintään edes käskeä poikaa pysähtymään, mutta helpotukseksi Eiri pysähtyi kivenheiton päähän hänestä. Pojan kysyessä hänen mielipidettään perheestään, ei tyttö vastannut mitään. Silvia ainoastaan tuijotti Eiriä, kuin tämä olisi maailman iljettävin asia maan päällä. Poika alkoi puhua heidän sukujensa välisestä perinteestä, eikä tuo tietenkään ollut ainoa, joka vihasi koko sydänjuuristaan asti sitä hemmetin perinnettä, jolloin ei saanut itse minkäänlaista sanavaltaa oman sulhasensa valitsemisessa. Jälleen kerran Eiri ajatteli asioita vain ja ainoastaan omasta näkökulmastaan. Luuliko tuo oikeasti, että hän oli kiljunut riemusta kuultuaan Eirin olevan hänen tuleva sulhasensa? Luuliko Eiri, että hän tuli silloin eläessään mielellään joka ilta heidän ovensa taakse ja viettääkseen aikaansa pojan kanssa? Sitä kutsuttiin painostukseksi, ei rakkaudeksi.
"Eiri, sinä olet itse luonut helvetin ympärillesi käytökselläsi. Luuletko, että me muut olemme nauttineet siitä?", Silvia kysyi kylmällä äänellä "voit myös syyttää omaa perhettäsi siitä, että he suostuivat perinteen jatkamiseen. Ellen väärin muista, he suostuivat siihen oma-aloitteisesti. Joten turha yrittää etsiä syyllistä aina muiden joukosta. Voisit katsoa välillä peiliin näissä asioissa --", lause jäi kesken pojan vetäessä puukkonsa esiin. Hetken Silvia jo uskoi pojan hyökkäävän hänen kimppuunsa veitsi tanassa, mutta tytön onneksi poika tekikin jotain muuta, - aivan muuta. Poika alkoi tuhoamaan hiuksiaan veitsellään. Tässäkö tämä nyt sitten oli? Ensin Eiri alkoi raivoamaan hänelle ja kaikki tämä päättyi sitten siihen, että Eiríkur päätti alkaa parturoimaan omaa päätään. Tässä ei tainnut olla enää mitään järkeä. Silvia havahtui Eirin heittäessä yhden hiustupsuistaan hänen jalkoihinsa. Mitä poika nyt tuolla halusi todistaa?
"Sinä pakenit todellisuutta eläessäsikin ja jatkoit sitä edelleen täällä. Tämän on pakko olla todellisuutta, sillä miksi sinä olisit muuten jatkanut muuttumisleikkiäsi noilla sammakontäplillä. Ja nyt sinä kehtaat vielä kysyä, että olenko tyytyväinen parturointiisi? Eiri, sinä näytät aivan itseltäsi ennen kuolemaasi. Ja se mättää tässä. Aioitko nyt kenties luovuttaa todellisuudenpakenemisen ja hyväksyä asiat niin kuin ne olivat ennen. Anteeksi vain, mutta nyt on jo liian myöhäistä alkaa katumaan niitä asioita, joita teit ja jätit tekemättä. Et saa mitään takaisin ajamalla päätäsi puolikaljuksi", Silvia sanoi. Toisaalta, Eiri näytti nyt paljon paremmalta kuin pitkillä hiuksilla, vaikka pojan kasvot olivatkin vanhemman näköiset. Jos Eiri olisi eläessään saanut korjattua luonnevikansa, olisi Silvia varmasti mennyt mukisematta pojan kanssa aikuisena naimisiin. Tosin sitä hän ei uskaltanut eikä halunnut sanoa ääneen, sillä tiesi, että Eiri vain saisi siitä lisää aineistoa keljuilemiseen.
Samuel herätti Silvian tutkimassa poikaa. Kysymys Magnusista sai kylmiä väreitä kulkemaan tytön selkää pitkin. Hänen vihreät silmänsä kävivät jokaisen osan Eiristä lävitse, - löytämättä Magnusta. Viha leimahti tytön sisällä. Mitä Eiri oli tehnyt pikkuveljelleen? Miksei Magnus ollut pojan kanssa, keikkumassa tuon harteilla anteeksipyytävä ilme kasvoillaan? Jos tilanne Silvian ja Eirin välillä ei olisi ollut niin kireä, olisi tyttö luultavasti jättänyt koko hillerin katoamistempun huomioimatta, mutta juuri tällä hetkellä kaikki, mikä vain antoi aihetta kiukkuun kelpasi. Työn vihreisiin silmiin tuli syyttävä katse joka kohdistui vihreistä silmistä Eiriin.

[Yuki]

Leikattuaan hiukset Eiri ei katunut sitä lainkaan, mutta jokin siinä kuitenkin häiritsi. Oikeastaan valkoisen hiuskasan näkeminen tuntui helpottavalta, aivan kun hän olisi päässyt ylimääräisestä taakasta eroon. Kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi häntä ja kaikista vähiten Silvia, joka laukoi jo mielipiteensä. Punaiset silmät kapenivat tytön vaahtoessa kaikesta miten huono ihminen Eiri oli joskus ollut ja miten huono hän nykyäänkin on. Tuollaisen kuuleminen sai taas vihan kuplimaan sisuksissa, mutta se ei enää kiehunut kuten muutama hetki sitten. Eiri mietti sitä ja siksi se tuntui niin kummalliselta. Poika antoi Silvian selittää kaikessa rauhassa ja pisti täplikkäät kätensä puuskaan ja oli valmis vastaamaan samalla mitalla takaisin.
"No ny ollaa sitten katkeria, vai?" Eiri kysyi tavallisella äänensävyllä nostaen samalla hieman toista kulmakarvaansa. Olipa hieno itsepuolustuspuhe Silvia, oikein loistava. Kuullessaan taas kerran puhetta todellisuuden pakenemisesta sai pojan hapen taas kiehumaan, mutta pyrki pitämään sen sisällään, ettei saisi uutta tunnetta kadotettua niin helposti.
"Sammakkopilkut? Luulet vai, et halusin saada nää? Tulipaloon kuoleminen ei ollu mun suunnitelmissa, joten lopeta toi itsepuolustus jo." Eiri puhui vakavaan sävyyn ja kurtisti otsaansa samalla vihan edelleen kupliessa hänen sisällään.
"Mikä oli sitte sun kuolema? Kiveen kompastuminen mäessä? Kuinka uhkarohkeaa. Mietinki, miksi ihmeessä tää paikka ei muuttanu sua melkein yhtää. Oot kai nii erityinen. Jumala sitten kai rakastaa sua." Eiri muutti äänensä ivalliseen sävyyn ja toivoi sen suututtavan tuon tytön vielä enemmän.

Nyt sitä taas mentiin herkillä vesillä Silvian lopetettua lauseensa. Tytöllä ei ollut loogista ajattelua sitten yhtään, miten typerää olikaan suojella omaa nahkaansa syyttämällä toisia. Toisaalta Silvia huomasi hänen vihjeensä ja sanoikin sen ääneen, mutta viimeinen virke ei ollut vaikuttava. Eiri katsoi tarkemmin tytön ilmettä ja huomasi siinä jotain uutta, mutta ei osannut arvioida mikä se oli.
"Sanot siis, et on liian myöhäistä, vai?" Eiri sanoi mietteliään ivalliseen sävyyn ja raaputti päätään oikealla kädellä. Tuo tyttö ei tainnut ymmärtävän itsekään mistä oli edes puhumassa.
"Kerrohan, miks en sitte joutunu helvettiin vaan päädyin tänne? (Kerran loin sellasen ilmapiirin olemalla olemassa.) Siis tähän paikkaan, jossa voi elää toisen kerran vanhentumatta ja kasvamatta. Eiks se tarkota, et saisi kaupan päälle uuden mahdollisuuden? Aika loogista ku sen ajattelee noin, vai?" Poika lausahdi vihaiseen sävyyn ja mietti, että menisikö viesti ollenkaan perille.
"Hyvä ku jollaki on taitoa esittää tekopyhää, vai mitä? Noin saa toisen luottamuksen itselleen, sääliä ja huolenpitoa. En tiiä, mutta et ole koskaa varmaa ajatellu muitten kohtaloo. Vaan oma nahkasi oli kaikista tärkein. Se on kai se naisten logiikka, joka pyrkii tulemaa lähelle ja lähteä pois sillon ku vaa huvittaa. Aluks en huomannu tota, mutta et osaa varoa sanojasi etkä tekojasi. Haluut vaan sankarin, henkivartijan." Eiri ei voinut enää olla hiljaa asiasta, joka oli vaivannu häntä jo jonkin aikaa ja nyt hänellä oli loistava tilaisuus sanoa ääneen. Sankari-sanan kohdalla poika vilkaisi melkein näkymättömästi kohti Samuelia ja nyrpisti nenäänsä.

Kohta kuului muitakin ääniä valkohiuksisen takaa, Samuel alkoi puhua. Kysymys iski inhottavasti vasten pojan itsetuntoa. Eikä Silvian katse auttanut siihen yhtään. Eiri käänsi katseensa miehen suuntaan.
"Magnus, hän... lähti." Poika sai sanotuksi ja tunsi inhotusta niin itseään kuin muitakin kohtaan. Onneksi tunne väistyi ja Eiri sai hengittää vapaata ilmaa. Oli vielä pari sanaa lausuttavana, ennen kuin hän lähtisi etsimään veljeään.
"Oot oikeessa yhessä asiassa," poika aloitti ja käänsi katseensa takaisin Silvian suuntaan.
"Oon kai luonnevammainen, sillä en oo saanu tehtyä sitä mitä olisin halunnu, enkä korjata sitä jota en olisi halunnut." Eiri käänsi katseensa taas muualle ja mietti hetken seuraavia sanojaan.
"Et ehkä usko, mut kadun eräitä asioita, niin elävänä ku kuolleenaki. Ja nyt kadun erästä tappelua, johon sut vedettii mukaa. Luulin voittaneeni sen, mut taidan olla väärässä. Hävisin sen näemmä totaalisesti." Kasvoilla kävi tuttu pojan virnistys, jonka kaikki saattaisivat tunnistaa. Hän ei välittänyt, että ymmärsikö Silvia hänen sanojaan vai ei. Tärkeintä oli, että hän sanoi sen ääneen ja pääsi siitä jollakin tavalla eroon. Oli huojentavaa tajuta, että hänen oma positiivisuutensa puski takaisin esiin, sillä vihaista teini-ikäistä poikaa oli puuduttavaa esittää loputtomiin. Eiri halusi lähteä pois, mutta jokin ei antanut hänen liikuttaa jalkojaan senttiäkään. Poika avasi suunsa taas sanoakseen jotain, mutta sanat juuttuivat kurkkuun kiinni. Sanomatta mitään suu meni taas kiinni ja hiljaisuus laskeutui kolmikon ympärille.

[[Tätä oli aika hankala kirjottaa, ihme kyllä... Eiri näyttää kohta siltä, että lähtee pois, mutta olen kai sadisti kun kidutan häntä vielä hetken~]]

[JiiBee]

Samuel ei suinkaan ollut tyhmä, eikä myöskään kuuro. Hän ymmärsi kyllä Eirin antamat vihjeet. Hän huokaisi äänettömästi. Vaikka hän oli yrittänyt pysyä nuorten riidan ulkopuolella, ja auttaa taustalta, hänen oli onnistunut saada ainakin Eirin katkeruus niskaansa. Sam käänsi vihreät silmänsä taivaalle. Ei ollut aina helppoa työskennellä nuorten kanssa, ei.
Sam laski katseensa ja käänsi sen metsään päin. 'Toivottavasti Magnus on kunnossa...' Hän käänsi huolestuneen katseensa takaisin Eiriin. Hänen teki mieli avata suunsa ja tarjoutua mukaan, mutta se olisi turhaa. Hän saisi vain pojan vihat päälleen, saavuttamatta lopulta mitään.
Nostaen kätensä puuskaan mies käänsi mietteliäänä katseensa Silviaan. Toisen kasvoilla oli syyttävä ilme - toivottavasti ei neiti kaivanut verta nenästään. Eirin ilmeestä näki, että hän katui tekoaan, eikä juuri nyt kaivannut nalkuttajaa vierelleen.
Sam vaihtoi mietteliäänä painonsa toiselle jalalle, katsellen edelleen mietteliäänä hiljentynyttä kaksikkoa, kun hänen katseensa pysähtyi salkkuunsa Silvian lähellä. Hän käytti katseensa taas metsässä, ja tutki jälleen kaksikkoa. Viisainta olisi ehkä lähteä, mutta toisaalta kummaltakin nuorelta olivat hermot kireällä. Tilanne voisi äityä pahaksikin. Mies tiesi, että tulisi sotkeutumaan nuorten asioihin vielä vakavammin, ja saisi maksaa siitä myöhemmin, mutta ei juuri nyt välittänyt siitä. Nuorten oma turvallisuus oli etusijalla, inhotkoon miestä sitten vaikka myöhemmin. Eipä olisi ensimmäinen kerta.

//Sainpas kirjoitettua Yöllistä kirjoittelua... Samppa parka on kohta kaikkien vihaama :'D//

[Shiroi]

"Mitä sinä muka minusta luulet tietäväsi?" Silvia puuskahti. Eiri hädin tuskin tunsi häntä oman vähäisen kiinnostuksensa vuoksi. Luuliko Eiri oikeasti muka tietävänsä hänestä jotakin, vaikkei ollut koskaan edes vaivautunut melkeinpä puhumaan hänelle heidän eläessään. "Sinä et koskaan tainnut edes tuntea minua. Ja teidätkö mitä? Muutkin ihmiset voivat muuttua", Silvia sanoi, "yllätys." Tavallaan nyt kun aikaa ajatteli taaksepäin ja taas takaisin nykyhetkeen, niin Silvian piti tunnustaa itselleen, että oli välillä myös pitänyt pojasta. Joskus hän oli jopa ollut ihastunut Eiriin ja toivonut tunteiden olevan molemmanpuoleiset, mutta hän ei koskaan uskaltanut tehdä aloitetta, sillä pelkäsi pojan satuttavan hänen sisintään. Jos hän olisi tiennyt, mitä Eiri ajatteli hänestä, olisi tyttö ehkä jopa uskaltanut kertoa tunteistaan pojalle ja heistä olisi ehkä saattanut tulla joskus pari, mutta palatessa tämänhetkiseen tilanteeseen, ei asiat voineet olla yhtään pahemmin. Tästä tilanteesta ei ollut palaamista takaisin. Hän ei saisi koskaan kertoa Eirille, että oli joskus pitänyt tuosta. Loppujen lopuksi Eiri oli kuitenkin ollut hänelle ystävällinen, vaikkei ehkä tarkoittanut sitä. ajattelemalla hänen ja Eirin välistä suhdetta tyttö alkoi jo suuttua itselleenkin. Hänestä alkoi tuntua, että hän oli se, joka pilasi heidän välinsä. Ehkäpä tähän hetkeen oli kertynyt kaikki patoutunut viha ja yksinäisyydenpelko, mikä oli sitten loppujen lopuksi levinnyt käsistä.

Puhe siirtyi Magnusiin. Ei Eirillä tainnut olla yhtikäs mitään päänsä sisällä. Itsensä syyttäminen vaihtui jälleen Eiriin. Magnushan oli liian nuori pitämään itsestään huolta, eikä tilannetta auttanut se, että hän oli muuttunut käveleväksi makkaraksi, joka olisi helppo saalis kaikenlaisille hirviöille. Magnus oli aina ollut Silvian mielestä kömpelö, ja nyt etenkin, vaikka tuo ehkä olikin vikkelä, ei Magnusin selviytymisprosentti yksin tuntemattomilla mailla ollut kovinkaan suuri. Tyttö tunsi puistatuksen kulkevan lävitseen. Hän ei tiennyt, miksi juuri nyt oli niin kovin kiinnostunut Eirin pikkuveljestä. Ehkäpä se johtui jostakin äidinvaistosta, josta koulussa oltiin puhuttu. Mutta hänhän ei ollut vielä äiti, niin miksi ihmeessä hän sitten tunsi suorastaan polttavaa halua lähteä etsimään Magnusia ja päästä toteamaan, että toinen oli turvassa? Että elämä - tai kuolema, sattui olemaan hankalaa.

"Mistä sinä puhut? Oletko sinä muka joskus taistellut jostakin asiasta, mikä liittyy minuun?" Tyttö kysyi. Hän puri huultaan. Ehei, Eiri varmasti valehteli. Tuo kuitenkin yritti vain saada hänet sekaisin. Tytön silmät kiinnittyivät Eiriin, yrittäen löytää tuosta merkkejä, jotka kielisivät valehtelusta. Pieni liikekin saattaisi paljastaa toisen valehtelevan, mutta tyttö ei löytänyt mitään valehtelun elettä pojasta. Entä jos poika puhui totta? Miten Eiri, joka tuntui vihaavan häntä yli kaiken, olisi muka voinut taistella häneen liittyvästä asiasta tai vastaavasta? Ja mikä tuo asia oikein oli? Sisimmässään tyttö todellakin halusi tietää, vaikka pelkäsi tämän tilanteen ja pojan vastauksen olevan pahasti ristiriidassa keskenään. Silvia ei enää nähnyt ympärillään ketään muuta, kuin Eirin. Samuel oli jäänyt jonnekin kauas toiseen maailmaan, tyttö oli jo suorastaan unohtanut miehen läsnäolon.

[[Silvia on vähän epävarma itsestään x)]]

[Yuki]

Eirille tuli äkkiä hyvin vaivautunut olo siitä kaikesta avautumisesta Silvialle, josta ehkä myöhemmin tulisi katumapäälle. Poika ei viitsinyt eikä uskaltanut enää katsoa tyttöön päinkään kaiken sen lausumisen jälkeen. Ei miehet laukoneet mitään ihastumisen merkkejä, vaikka se olisi tapahtunut joskus muinoin. Onneksi Eiri ei ollut niin typerä ja sanonut asiaa suoraan, ja toivoikin, ettei Silvia ymmärtäisi mitä hän oli ajanut takaa. Kun valkopää ei keskittynyt huutamaan ja haastamaan riitaa tytön kanssa, saattoi hän tutkia ympäristöään paremmin. Siinä vaiheessa Eiri äkkäsi miehen uudelleen ja mietti, mitä kaikkea tuon tummaihoisen pään sisällä oikein liikkui kaiken kuuleman jälkeen. Sen syvemmälle Eiri ei päässyt, sillä Silvia alkoi marista mielipiteensä. Poika ei edelleenkään kääntänyt katsetta ja tuijotti muutaman metrin päässä kasvavaa voikukkaa, joka näytti yhtä kiinnostavalta kuin sen vieressä oleva kivikin.

Silvian laukoessa mielipiteensä ja kysymyksensä ilmoille, tuli taas hiljaisuus. Eirin ei tehnyt mieli vastata tytön kysymyksiin, sillä se olisi jo aivan liikaa paljastamista hänen omasta henkilökohtaisesta elämästään. Silviasta tuli yhtäkkiä liian utelias, liian painostava. Poika nöyhti paitansa hihaa ja tunsi poraavan katseen tytön suunnalta. Pikku hiljaa Silvian vihreät silmät alkoivat ärsyttää toden teolla. Eiri kääntyi katsomaan tyttöä kasvoihin ja mulkaisi.

"Etkö ole enne kuollutta nähny, kun noin tiiviisti tuijotat?" Eiri kysyi silmät kaventuen. Se oli tosiaan hyvin rasittavaa ja poika kun oli juuri halunnut sammuttaa vihan liekkinsä, joka kyti vieläkin sisällä. Hän halusi Silvian huomion muulle, joten lähti liikkeelle kohti Samia. Mies oli seissyt siinä viimeiset puoli tuntia hiljaa ja luultavasti hievahtamatta.
"Muuten", poika aloitti hieman ivalliseen sävyyn keskustelun miehen kanssa. Hän oli pohtinut erästä asiaa ja nyt halusi myös kuulla vastauksia.
"Miks ylipäätänsä sä oot kiinnostunu meistä? Varsinki musta ja veljestä. Ollaa tuiki tuntemattomii sulle, vai mitä?" Eiri laittoi kätensä puuskaan ja katsoi arvioivasti miestä ja tämän tummaa ihoa. Nyt hän sai tekosyyn olla puhumatta Silvialle, puhumalla Samin kanssa, vaikka poika ei ollut kiinnostunut tästä melkein yhtään.
"Kaiken lisäks otat huomioo Silvian, vaikka tiiän, et näät millanen se on." Eiri puhui uskomattomaan sävyyn ja pyöräytti punaisia silmiään. Poika hämmästyi itsekin omaa tyyneyttään tällaisessa tilanteessa. Vasta hetki sitten hän oli ollut mustasukkainen tuon miehen takia. Tuon miehen takia Magnus oli lähtenyt, kun Eiri oli pahalla päälllä. Vaikka Sam ehkä potee sympatiaa tai muuta sellaista kahta teiniä kohtaan, se ei muuta sitä tosiasiaa, että tilanne oli pahentunut hänen ilmestyessä paikalle.
"Ehkä se johtuu vaa siitä, et oot mustanaama." Eiri lausui ne sanat, jotka olivat juuri tulleet hänen mieleensä ja tajusi liian myöhään sanoneensa ne ääneen. Hänen ei olisi tarvinnut sanoa enää yhtään mitään, mutta suorasanaisuus oli juurtunut pojan luonteeseen kuin rikkaruohon juuret. Nyt ei kyllä seuraisi mitään hyvää ja Eirin teki mieli vain häipyä tai pikemminkin kadota ilmaan saman tien. Hän siirtyi pari askelta sivulle ja pysähtyi siihen tuijottaen myrtsinä sitä samaista voikukkaa, joka oli joutunut jo aiemmin katseen vangiksi.

[[Sorry Sam! Eiri haluaa olla vielä ilkeä kun häntä ahdistaa erään läsnäolo...]]

[Shiroi]

[[Juu ja näin siis ulkopuolisille lukijoille tiedoksi, että vaihdetaan järjestystä. Järkkäripärkkäri on siis Yuki, mie ja JiiBee]]

Juuri kun tyttö luuli päässeensä lievittämään tilannetta, eikä heittänyt enää lisää suolaa haavoihin kysymyksensä lisäksi, katse taisi silti olla liikaa. Eiri kuitenkin pyyhkäisi hänen mielikuvansa syrjään kuin kärpäsen. Viha kohotti taas päätään tytön sisällä. Miten tuo ääliö saattoikin irvailla hänelle! Silvia avasi suunsa ilmaistakseen ärtymyksensä poikaa kohtaan, mutta ei sanonutkaan mitään, kun Eiri käveli kohti Samuelia.
Kuunnellessaan Eirin sanoa Silvia ei ollut uskoa korviaan. Miten tuo saattoi! Eiri oli niin, niin törkeä, että Silvia olisi voinut hävetä silmät päästään pojan puolesta. Mutta ei, hänellä ei ollut kiinnostusta menettää silmiään ääliö-Eirin vuoksi. Pojan käyttäytyminen häntä kohtaan saattoi ehkä olla oikeutettua, sillä hän oli myös osasyyllinen heidän väliseen riitaansa, mutta se, mitä Eiri sanoi Samuelille, oli suorastaan kamalaa. Samuel ei ollut Silvian mielestä mitenkään edes suututtanut Eiriä, saati sitten tehnyt mitään, minkä vuoksi hän olisi ansainnut moisen "arvonimen". Silvia ei vihoissaan edes huomannut purevansa huultaan niin lujaa, että se halkesi. Veren maku tulvahti tytön suuhun, herättäen tämän vihastaan. Hän ei aikonut sallia Eirin käytöstä, ei sitten millään!
"Eiri!" Silvia sähähti kävellessään Eirin luokse. Poika oli jälleen kääntänyt katseensa muualle, eikä tyttö tiennyt, tajusiko Eiri hänen edes tulleen pojan eteen. Samalla kun tyttö otti viimeistä askeltaan kohti poikaa, hän veti oikean kätensä sivulle ja lyöden poikaa kasvoihin niin lujaa, kun vain sai voimaa. "Kuinka sinä saatoit! Kuinka saatoit!" Silvia ärähti. Hän oli huomaamattaan korottanut ääntään kuuluvammaksi, kuin oli tarkoitus. Hän tunsi kaiken vihan hyökyvän jälleen uutena aaltona, joka taisi olla voimakkaampi kuin edellinen, sillä tyttö ei osannut aluksi pukea niitä edes sanoiksi. Hän vain seisoi pojan edessä, katsoen poikaa inhoten, aivan kuin Eiri olisi ollut spitaalinen. "Tässä on taas yksi todiste siitä, kuinka sinä menetät kaikki läheisesi. En yhtään ihmettele, että Magnus ei jaksanut enää sinua. Ja tiedätkö mitä? Magnus on sinun veljesi, ja hän taisi olla yksi niistä harvoista, joka oikeasti rakasti sinua. Ja juuri nyt Magnus on tuolla jossakin, peloissaan tai jonkin hirviön ruokalistalla. Ja se on sinun itsekkyytesi ansiota! Sinulla ei kuuluisi olla oikeutta olla rakastettu!" Enempää tyttö ei pystynyt sanomaan. Hän tunsi poskiensa kuumottavan enemmän kuin aiemmin. Hän oli ollut vähällä sanoa jotakin omista tunteistaan, mutta oli onneksi pystynyt pitämään ne asiat sisällään. Juuri nyt tyttö halusi nähdä Eirin kierivän omassa kurjuudessaan. Hän halusi pojan ajattelevan asioita päällään, ei suullaan. Tuo typerys ei tainnut edes tietää, mitä oli tekemässä.

[JiiBee]

Sam ei edelleenkään tehnyt elettäkään, hän oli vaipunut syviin mietteisiinsä ja katse oli hitaasti vajonnut kaksikosta jonnekin kaukaisuuteen. Puolella korvalla hän kuuli vielä Silvian kysymykset, mutta hänen mielensä oli jossain muualla. Eirin puheet tappelusta olivat yllättäen nostaen pintaan erään tietyn muiston, ajalta kun mies oli vielä ollut elossa.

Kerran, saapuessa eräänä iltana nuorisotalolle hän oli törmännyt täyteen kaaokseen. Kaksi ryhmän pojista oli alkanut mukiloida toisiaan, ja laittaneet siinä samalla paikan kunnolla remonttiin. Eniten tilanteessa järkytti, että Sam tiesi poikien olevan pitkäaikaisia, todella läheisiä ystäviä. Samin oli onnistunut erottaa jo veriset pojat toisistaan, ja istutti heidät molemmat myöhemmin yksitellen toimistoonsa puhutteluun. Molemmat katuivat tappelua kovasti, ja Samuelille selvisi, että se oli koskenut erästä huhua. Joitakin viikkoja oli ehtinyt kierrellä vaatimaton, mutta nopeasti leviävä huhu, että toinen pojista olisi seurustellut erään tytön kanssa. Kuulostaahan se oudolta, yläasteikäiset nuoret kammoamassa edelleen toista sukupuolta, mutta niin se oli. Eihän siinä muuten olisi mitään outoa tai ahdistavaa ollut, mutta kaikki tiesivät noiden kahden inhoavan toisiaan koko sydämestään. Tappelu olikin alkanut siksi, että pojan ystävä oli liittynyt muun porukan pilkkaan, vaikka poika oli moneen otteeseen pyytänyt tätä sulkemaan suunsa. Siitä se meno lähti... Poika vielä myöhemmin uskoutui Samille, että oli aikaisemmin, ennen huhua ollut oikeasti ihastunut tyttöön, mutta ei ollut saanut tilaisuutta kertoa, ja nyt kaikkien jo "tietäessä" asiasta ei voinut enää tunnustaa tunteitaan.
Huomaamattaam Sam rypisti hieman otsaansa. Hän ei ollut tuolloin tuntenut kyseistä tyttöä, paitsi kuulopuheiden perusteella; tyttöä pidettiin kovastikin hienostelijana ja muodin perässä juoksijana, mutta joiltain nuorisotalolla käyviltä tytön kavereilta Sam oli myös kuullut, että tytöllä oli myös kiltti ja herkkä puolensa. Tummaihoinen sulki silmänsä mietteissään. Miten se tilanne olikaan lopulta päättynyt, ja mitä hän oli tehnyt...

Sam havahtui ajatuksistaan Eirin yllättävään tiuskaisuun hiljaisuuden jälkeen. Hän avasi silmänsä, miettien pitäisikö hänen oikeasti poistua paikalta ennen kuin on liian myöhäistä, muttei ehtinyt liikahtaakaan kun huomasi Eirin kävelevä itseään kohti. Samuel valmisti itseään henkisesti, Eiri oli sellaisessa mielentilassa, ettei sieltä voinut mitään kovin mukavaa odottaa. Eirin sanat oikeastaan hieman yllättivät Samin - hän oli melkein odottanut jotain
pahempaakin. Pitäen myöskin kätensä edelleen puuskassa mies vastasi hetken pojan arvioivaan katseeseen, ennen kuin käänsi katseensa miettien vastausta.
Ei Samilta toki huomaamatta jäänyt pojan ivallinen sävy - helpointa olisi vain jättää se omaan arvoonsa ja keskittyen sanoihin.
"No, olin ammatiltani nuoriso-ohjaaja, ja olen aina pitänyt nuorten kanssa työskentelystä." Sam vastasi, katsellen edelleen mietteliäänä jonnekin kauemmas. Vastaus oli kuin suoraan työhaastattelulomakkeesta, mutta Sam ei nyt keksinyt mitään parempaakaan. Hän ei oikeastaan itsekään tiennyt, miksi oikeastaan keskittyi nuoriin. Se oli vain tuntunut... oikealta.
Sam vilkaisi taas Eiriä, eikä häneltä taaskaan mennyt pilkka ohi korvien. Vihreät silmät kääntyivät katsomaan huolestuneena Silviaa, ja tämän reaktiota. Hän aikoi juuri vastata Eirille jotain, muttei ehtinyt kuullessaan pojan lipsautuksen. Mies kääntyi yllättyneenä katsomaan poikaa, joka oli nyt kääntänyt katseensa muualle. Tätä hän ei ollut tähän väliin osannut odottaa. Ei Sam vihainen ollut, oli hän kuullut pahempiakin herjoja ollessaan vielä tuore maahanmuuttaja Suomessa - hän oli tottunut herjoihin ja osasi olla ottamatta niitä henkilökohtaisesti. Oikeastaan, jos totta puhutaan, 'mustanaama' kuulosti melkeinpä huvittavalta verrattuna pahimpiin Samin kuulemiin heittoihin. Taaskaan ei Samuel ehtinyt kuitenkaan vastata pojalle mitään Silvian reagoidessa hänen puolestaan.
"Silvia, rauhoitu, ei se ollut mitään." Samuel sanoi tyynesti, laskien toisen kätensä Silvian olkapäälle, yrittäen rauhoittaa kiihtynyttä tyttöä. Se nyt tästä vielä puuttuisi, että riita vain pahenisi hänen itsensä takia. Ei Sam tiennyt, että niin oli valitettavasti jo tainnut käydä.
"Silvia!" Sam tiukensi äänensävyään hyvin, hyvin hienoisesti, ja tiukensi hieman otettaan, kuitenkaan satuttamatta tyttöä. Hän katsoi tyttöä merkitsevästi. Nyt ei todellakaan ollut hyvä aika muistuttaa Eiriä asioista, jotka hän vallan mainiosti muisti ja joita, ainakin toivottavasti katui. Mies käänsi katseensa taas Eiriin, toivoen tämän pystyvän pitämään itsensä rauhallisena. Hän muisti kyllä Eirin mukana olevasta veitsestä.
Kyllä voi yhdellä miehellä olla huonoa tuuria, kuoleman jälkeen joutua keskelle kahden nuoren välillä roihuavaa riitaa.

//Huu, varmaa pisin mitä meikäläiseltä on koskaa tullu ._____.//

[Yuki]

No nyt kyllä oli poika kunnon sopan keittänyt tehden vain itselleen pelkkää harmia. Hän vilkaisi nopeasti sivusilmällään miehen reaktiota ja päätyi siihen tulokseen, että tämä ei ollut toistaiseksi loukkaantunut verisesti ja tullut päin kasvoja lyömään voimakkaalla nyrkillä. Eiri päätteli, että mies oli kenties tottunut kaikenlaisiin loukkaaviin sanoihin, sillä reaktio oli varsin neutraali. Tämä totuuden hippunen hieman laski painetta pojan sisällä. Tietenkään ei saanut rentoutua kokonaan, sillä paikanpäällä oli toinen persoona, joka ei kirjammellisesti pitänyt Eirin sanoista. Poika huomasi tytön tulevan häntä kohti ja oli avannut suunsa sanoakseen jotain, mutta kova isku poskeen pysäytti sanojen lausumisen. Eiri räpytteli silmiään hetken ja kuuli Silvian huutavan hänelle kuin viimeistä päivää. Pojan olotila oli tosiaan hämmentävä, hänen tunnetilan mittari näyttii nollaa ja kasvoilla hämmästynyt ilme.

Kautta aikojen sanat upposivat kovakalloisenkin jääräpäähän rukkasten muodossa. Seuraavat Silvian sanat saivat pojan kavahtamaan ja katsomaan tytön vauhkoontuneita kasvoja silmät pyöreinä. Hämmästystä lievitti pojan maistaessa raudan maun suussaan, sillä oli iskun aikana vahingossa puraissut poskensa sisäpintaa. Eiri nosti vasemman kätensä poskelleen. Se oli muuttunut hetkessä punaiseksi ja sitä arasti kuin tuore palovamma. Pojan hämmennys laski ja niin myös tämän katse Silvian lopetettua huutonsa. Nyt Eiri oli totisesti väsynyt huutamaan takaisin, sillä tytön sanoissa oli kerrankin pieni hippunen totuutta. Pojan teki mieli vastata, että tämä olisi ollut väärässä, mutta ei sitten nähnyt mitään kunnon syytä sanoa niin. Katse nousi jälleen kerran katsomaan tyttöä, kun Samuel heräsi horroksestaan ja tuli heidän väliin. Eiri ei pahemmin välittänyt enää mistään muusta kuin omasta veljestään. Hän totisesti teki maailman typerimmän virheen antaessa tunteensa ryöppyä yli laidan. Lyönti oli heittänyt pojan totaalisesti takaisin maanpinnalle ja vei vihan mukanaan, joka antoi tilaa Eirin positiivisuudelle. Kaikista oudoista tilanteista juuri tässä vaiheessa poika hymähti pilkallisesti.
"Ootko harjotellu? Oli muute kovempi lyönti ku viime kerralla." Eiri lausahti pieni surullinen virne kasvoillaan. Tytön sanat kaikuivat inhottavina pojan pään sisällä ja niistä oli hinnalla millä hyvänsä päästävä eroon. Hän tiesi, että olisi aika pelkurimaista lähteä jonkun lyönnin jälkeen, mutta muuta keinoa poika ei nähnyt. Hänen oli pakko päästä tästä tilanteesta, etsimään veljeään, ainoaa henkilöä, joka ehkä sieti tätä. Magnus ei välttämättä enää kylläkään puhuisi veljelleen tapahtuneen jälkeen ja Eiri tiesi sen riskin aivan liian hyvin.

Poika huokaisi ja katsoi kaksikon ohitse valkoiseen hiuskasaan, jonka oli leikannut. Kasasta ei ollut enää paljon mitää jäljellä, sillä tuuli oli viennyt ne jo jonnekin kauas. Hänenkin oli aika kadota ilmaan.
"Samuel", Eiri aloitti ja katsoi nyt paljon ystävällisemmin suoraan kohti miehen silmiä, "oon kaiketi anteekspyynnön velkaa." Poika jatkoi lauseensa loppuun, eikä enää halunnut sanoa sen enempää, mies kyllä ymmärtäisi. Eiri soi vielä yhden anteeksiantavan virnistyksen ja kääntyi pois kaksikosta kävellen pari askelta poispäin. Askeleet kuitenkin pysähtyivät kuin kesken jäänyt lause. Eiri kääntyi vielä puoliksi Silvian puoleen.
"Inhottaa myötää, mut tossa äskeisessä oli pieni osuus totuutta. Siks en jätäkää veljeäni hirviösi ruokalistalle." Eiri sanoi taas surullisesti hymähtäen. Valkoinen pää kääntyi jälleen ja jalat ottivat yhä ripeämpiä askeleita kohti metsää, jonne Magnus oli juossut. Juuri ennen metsään menemistä Eiri kääntyi ja sanoi kovemmalla äänellä: "Älä vaa päästä tota menemää mun perää! Saat maistaa hurjimuksen luonteen kaikissa sateenkaarenväreissä!" Virkkeiden jälkeen seurasi ilkikurinen virne, joka oli terveen Eirin merkki. Hän oli vihdoin päässyt vihastaan eroon ja halusi vain ja ainoastaan löytää veljensä, eikä kaivannut ketään rinnalleen vaahtoamaan katkenneesta kynnestä. Poika käännähti kannoiltaan ja juoksi metsän pimeisiin sopukoihin. Aluksi saattoi nähdä valkoisen pään keskellä pimeyttä, mutta kohta siitä ei näkynyt jälkeäkään. Toivomuksensa mukaan hän hahtui ilmaan, pyörittäen soppaansa päänsä sisällä.

[[Waah, tämä oli oikein antoisa pelitys~ Kiitos molemmille<3]]