On vaarallista olla yksin

[Yuki]

[[Toistaiseksi Koji-Chanin Koji~]]

Oli harvinaisen kirkas päivä. Kirkas ja kirkas, ainakin kuolleelle maailmalle, jossa tuntui olevan pimeää ympäri vuorokauden. Jossain päin Tuonpuoleista oli järvi keskellä suurta aukeaa. Tämä järvi kimalteli aavemaisesti puolipilvisen taivaan alla, eikä se näyttänyt yhtään houkuttelevalta paikalta. Kuitenkin tälle aukealla ja veden ääreen saattoi eksyä yksinäisiä sieluja etsimään jotain, jonka ovat kadottaneet aikoja sitten. Pieni tumma läikkä kulki vauhdikasta tahtia aina pysähdellen silloin tällöin. Jonkin lajin lintu lensi turkiseläimen ylitse ja kirkaisi kimeästi, joka säikäytti pienen eläimen pahanpäiväisesti. Onneksi lintu ei ollut peto, joka olisi jo hyökännyt pienen ja viattoman hillerin kimppuun. Hilleri kipitti lyhyillä tassuillaan eteenpäin etsien jotain turvaa lohduttoman paljaalta taivaalta.

Magnus hengitti kutakuinkin raskaasti kaiken sen taipaleen jälkeen, jonka hän oli juossut tänne. Onneksi pihkanvärisiin silmiin osui pieni puskan tapainen, jonne pieni ja pyöreä hilleri kömpi turvaan. Siellä hän istahti aloilleen ja tasoitti hengitystään hetken aikaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan minne hän oli menossa, mutta tiesi aivan liian hyvin, ettei takaisin ollut menossa. Kaiken tämän matkan ajan, hilleri oli miettinyt niitä asioita, joita hänelle oli täällä ollessa tapahtunut. Varsinkin viimeinen riita veljen kanssa teki edelleen hyvin kipeää. Ei fyysisesti, sillä mustelma vatsassa oli jo ajat sitten parantunut, mutta henkisesti hilleri oli vielä hyvin heikossa kunnossa. Toisaalta Magnus katui, että lähti niin kauas pois veljestään, mutta toisaalta ajatellen sitä, mitä Eiri oli hänelle huutanut ja tehnyt, paluuta oli vaikea kuvitella. Hilleri oli anteeksiantavaa tyyppiä, mutta eräänlainen epäreilun tunne ei antanut Magnusin unohtaa tapahtumia hetkeksikään.

Magnus huokasi. Mitä hän oli tekemässä? Hänellä ei ollut muita tuttuja kuin veljensä ja tämän niin sanottu kihlattunsa Silvia, joka ei varmastikaan ottaisi hilleriä huostaansa. Oli kutsunut tätä heti ensitapaamisen aikana rotaksi. Mikä kohtalo, joutua nyt kuolemaan ja muuttumaan pieneksi hilleriksi. Magnus alkoi ajatella, että kaikki olivat häntä vastaan ja että maailma oli yhä enemmän epäreilumpi kuin koskaan. Hilleri niiskautti ruskeaa kuonoaan ja meni makuulle kuunnellen kuolleen maailman ääniä. Hän halusi olla yksin, mutta muutaman päivän tuntuisen matkan jälkeen alkoi tuntua siltä, että hän ei tulisi pärjäämään yksin. Ruokaa oli hyvin niukasti, jopa hillerille, ja yksinäisyys painoi pienen niskaa kuin säkillinen perunoita. Magnus toivoi tapaavansa ihmisen, joka ei häntä söisi heti istumalta ja joka yrittäisi edes auttaa tällaista olentoa. Hilleriä ei väsyttänyt, vaikka hän ei ollut nukkunut koko matkan aikana, hän ei vain kyennyt, sillä tiesi, että tässä maailmassa oli pelottavia hirviöitä vaanimassa hänen turkkiaan. Pihkanväriset silmät olivat apposen auki ja korvalehdet värisivät, vaikkei ääniä kuulunut. Jos nyt joku ilmaantuisi tielle, hilleri saisi hämmästyä ja toivoi sydämessään sen olevan hänen veljensä, vaikka mieli torjui koko ajatuksen.

[Koji]

Ku oon tääl Thaimaas, nii tiedoksi vain et ku ääkköset ei oo oon hotelli koneel
------------------------------

Toinenkin henkilö läheni järveä, tosin hiljaisempaa tahtia. Ja tämä tulija oli ihminen tai ainakin siltä näytti, jos ei huomannut orpoa siipeä selässä. Yksi ainoa musta siipi vain oli. Yksi yksinäinen siipi. Ja oli henkilökin välillä. Mutta asian kanssa oli oppinut elämään ja sittenpähän seuraa osasi arvostaa paremmin.
Koji huokaisi ja katsahti taivaalle. Mukavan kirkas päivä. Todellakin. Auringosta ja kesästä tyttö piti. Talvea taas vihasi. Varsinkin, jos ei ollut kunnon vaatteita. Ei ollut koivaa värjötellä vähissä vaatteissa pakkasella. Koji ei ymmärtänytkään, miksi jotkut rakastivat talvea.
Pian saapuikin järven rantaan. Vesi oli hänen elementtinsä. Vaikkei kunnolla hallinnutkaan sitä. Vitsit jos pääsisi sanomaan suorat sanat niille pääjehuille... Miksi helvetissä annettiin vain yksi siipi ja kaikki muutkin. Oli niin paljon kysyttävää. Ja kaikkea ei edes pirun Tuonpuoleisesta tiennyt. Koji muistikin, että enismmäinen henkilö kenet tapasi täällä oli demoni Roope, sattumoisin täällä. Tyyppi oli ihan hassu. Ja ei edes kertonut mitään hyvää informaatiota.

Kunnon seura ei olisi pahitteeksi. Hän tykkäsi puhumisesta, muttei ollut tavannut ketään joka jaksoi kuunnella. Kyllä hänkin kuuntelisi, jos häntä kuunneltaisi. Välillä koitti olla sellainen minkälainen tahtoi toisten olevan itselleen. Mutta tempperamentti esti sen välillä... Minkäs luonteelleen mahtaa? Ei mitään.

[Yuki]

Levoton hilleri makasi edelleen pienessä ja laihassa puskassa odottaen sydän kurkussa jotankin olematonta. Parin päivän yksinolon jälkeen kaikki tuntui olevan niin tummaa ja epäilyttävää. Magnus ei ollut jutellut kenenkää kanssa sitten lähtemisensä jälkeen, mikä aiheutti pojalle eläimellistä käyttäytymistä. Hänestä tuntui joskus siltä, että vain vaistot ohjasivat hänet ruuan jäljelle, vain vaistot pitivät hänet kasassa. Hilleri alkoi jättää huomioimatta pienempiä tunteita, joita aina silloin tällöin tunsi sisällään. Magnus saattoi olla inhimillisempi kuin oma veljensä, mutta nyt keho teki tuloaan ja halusi nujertaa sielun lopullisesti, ellei hilleri pääsisi juttelemaan jonkun elävän olennon kanssa.
Koko maailma näytti hyvin epäilyttävältä pihkanväristen silmien kautta katsottuna. Hän ei halunnut luottaa enää kehenkää, ei halunnut sitoa läheisiä suhteita, hän ei vain kestäisi sellaista. Kuitenkin se ihmisen ääni Magnusin sisällä kertoi, ettei tämä pärjäisi yksin, ei sitten millään. Hän tarvitsi tukea, vaikka vaistot torjuivat tämän ajatuksen tyystin. Pieni hilleri ravisti päätään ja halusi näin saada kaikki ajatukset karistettua päänsä sisältä pois.

Siinä samassa herkät korvat kuulivat rahisevaa ääntä jostakin hieman kauempaa järven suunnalta. Magnus hypähti siinä samassa jaloilleen ja katsoi äänen suuntaan. Pusikko oli sen verran tuuhea, ettei hän nähnyt niinkin tarkoilla silmillään niin kauas, missä äänen lähde sijaitsi. Magnus oli ottamassa jo ensimmäistä askelta pusikosta ulos, kun tajusi mitä oli tekemässä. Äkkiä tämä veti tumman tassunsa takaisin piilopaikkaansa ja istahti paikoilleen selkä kyyryssä. Nyt vieras olento varmasti kuuli kahinan ja tulisi saman tien tämän luokse. Hillerin sydän pumppasi verta tuplasti enemmän kuin yleensä, joka sai korvat humisemaan. Olipa hän levottoman jännittynyt uudesta äänestä. Ääni taisi kuulua nyt jo paljon lähempää. Magnus käänteli päätään sinne, mistä näkisi mahdollisimman hyvin tulijan, sillä kuka tietää mikä hirviö sieltä kohta tulee esiin. Aika kului hiljaa ja askeleet vain lähenivät hillerin piilopaikkaa. Kohta Magnus sai kokea hämmennystä ja pienen pientä helpotusta. Ensinnäkin tulija ei ollut hirviö, mutta oli myös outo ihmiseksi. Näemmä hän ja Eiri eivät olleet ainoat, joiden ulkomuotoa oli muutettu. Tulija oli toisekseen nainen ja hänellä oli vain yksi yksinäinen musta siipi. Se pisti hillerin selän kananlihalle.

Vieras oli vain parin metrin päässä puskasta ja Magnus muuttui hyvin levottomaksi siinä vaiheessa. Jos tämä liikkuisi vielä muutamankin askeleen tätä kohden, oli kyllä jalat taas tarpeen. Ja niin tapahtui. Vieras sattui juuri ylittämään hilleriparan sietokykyrajan, joka laukaisi pojan lihakset äärimmilleen. Hilleri pinkaisi ulos piilostaan ja juoksi metrin päästä vieraasta suoraan kohti järveä. Tajutessaan suuren virheensä hilleri jarrutti kaikilla neljällä tassulla, mutta se ei enää hyödyttänyt tilannetta. Magnus syöksyi liukasta maata pitkin veden rajaan asti ja tunsi kylmän veden ihollaan. Levottomuus vain kasvoi nähdessään kasvit, jotka olivat jo kietoutumassa pienten tassujen ympärille. Ne näyttivät olevan hyvin eläväisiä. Magnusilta pääsi vinkaisu ja pyristely näytti olevan turhaa. Mikä loistava päivän alku tästä olikaan tulossa.

[[Jees, ei mittää hättää ^^ Ja joo, saat minulta luvan autohitata, jos tulee sellainen tunne.]]

[Koji]

Koji katseli jarven pintaa. Ja tuhahti hiljaa.
Katse kaantyi kumminkin pensaaseen pain, kun rapinaa kuului. Hetken han sita katsoi kunnes kaansi paansa takaisin jarveen. Joku elain varmaan rapisteli vain... Aika hauskaa oli, kun taalla elaimet puhivat. Ei varsinaisesti ollut tavannut, mutta ohimennen kuullut. Olisi kylla ihanaa silitella ja hellia jotain pienta karvaista olentoa. Elaimista tytto tykkasi, tai ei kylla ihan kaikista, mutta melkein.
Koji mietti hieman vanhaa elamaansa ja ei nahnyt erikoista siina. Ei mitaan erikoista tullut tehtya, ei sitten mitaan.

Pian kuuluikin uudestaan rapinaa ja Koji kaantyi taas katsomaan. Ja joku viilettikin ohitse. Mika hemetti se oli? Katse kaantyi taas kerran jarvelle, kun kuului veden lotinaa. Oh... Se taisi olla se rapistelia. Han hymahti ja meni varovaisesti hillerin viereen. Kyykistyi ja rupesi repimaan vesikasveja irti tassuista.
"Noin." Koji sanoi, kun sai irti.

---------------------------------

Juu

[Yuki]

Aikaa ei mennyt kuin muutama sekunti ja Magnus katsoi jokseenkin kauhuissaan elävän näköisiä kasveja tassujensa ympärillä. Ne tiuksensivat otettaan ja tuntui siltä kuin ne olisivat myös samanaikaisesti vetäneet pientä hilleriä yhä syvemmälle veteen. Hilleri rimpuili niitä vastaan ja yritti purra terävillä hampaillaan ilkeitä kasveja irti, muttei oikein saanut mitään irti. Kauhu otti pikku hiljaa Magnusin mielen valtaan ja ajatuksissa kävi mielikuva uudesta kuolemasta. Onneksi hillerin ei tarvinnut miettiä mitään kovin kauaa, sillä sivusilmällä tämä huomasi oudon vieraan lähestyvän häntä. Magnus ei osannut päätellä, kumpi oli kauhistuttavampaa: elävät ja limaiset kasvit vaiko tumma yksisiipinen nainen.
Tällekään asialle pojalle ei annettu miettimisaikaa, sillä nainen oli jo repimässä kasveja irti tummista tassuista. Päästyään vihdoin irti inhottavista kahleistaan hilleri otti saman tien tassut alleen ja viiletti siihen samaiseen puskaan, josta oli tullut. Puska otti Magnusin taas vastaan rapisten ja lehtiä pudottaen. Hilleri istahti taas paikoilleen ja tärisi kylmästä ja äskeisestä kokemuksesta. Kauhu onnekseen alkoi laantua pojan sisällä ja antoi järjen nousta pintaan.

Magnus kääntyi katsomaan vierasta naista pihkanvärisillä silmillään ja tuumi äskeistä. Yksisiipi oli auttanut hänet pois kasvien kimpusta ja kaiken lisäksi myös empimättä. Hilleri osasi nyt päättää kumpi oli kammottavampi, kasvit totisesti. Magnus alkoi tuntea omatunnon puskevan esiin sieltä missä se aina lymysi ja kuunteli tätä taas kerran. Olipa hänestä tullut kiittämätön ja hyvin pelkurimainen, juostessaan pakoon auttajaansa. Toisaalta, olihan yksisiipinen nainen ollut avulias, eikä näyttänyt mitään vaaran merkkejä. Tästä nopeasta yhtälöstä pojan aivot sanoivat vieraan olevan sen verran luotettava, että olisi pakko ainakin kiittää.
Niin Magnus otti askeleen jos toisenkin pois puskasta. Hän käveli varsin hitaasti pelastajansa eteen ja istahti niille sijoilleen. Märkä turkki ei ollut yhtään mukava, vaikka aurinko näytti paistavan vieläkin. Hilleri loi katseensa taivaisiin ja avasi suunsa.

"Kiitos. Pelastit minut." Toisia sanoja tuskin enää tarvittiin, kaikki oli kiteytetty kolmeen pieneen sanaan. Magnus yritti vielä pistää suunsa hymyyn, mutta sai vain aikaiseksi irvistyksen, jolloin valkoiset kulmahampaat tulivat suupielistä esiin. Jos ihminen osaisi tulkita eläimen liikkeitä, osaisi tämä myös tulkita pienen hillerin virnistyksen hymyksi. Vasta sanottuaan sanansa Magnus tajusi, että olikohan vieras jo tottunut puhuviin eläimiin, sillä kuka tietää, minkälaisen reaktion tämä vielä saisi. Sitä oli kuitenkin aivan liian turha miettiä jälkikäteen. Magnus ei halunnut olla epäkohtelias ja päätti esittäytyä, vaikkei vieras olisikaan kiinnostunut tästä.
"Olen muuten Magnus." Kimeä ääni sanoi, jonka jälkeen seurasi taas samanlainen virnistys. Hilleri sai äkinnäisen kylmävärepuuskan ja päätti, että turkkia kannattaisi ravistaa, ettei samanlaisia tulisi uudestaan. Ravistettuaan ylimääräiset pisarat pois, hilleri yritti virittää itseään luottavaiseen ja miellyttävään olotilaan, vaikka totta kai nuorta poikaa arastutti ja hermostutti koko tilanne. Varsinkin nyt, kun veli oli jossakin muualla.

[Koji]

Kojia ehka hieman harmitti, etta hilleri meni melkein heti takaisin piiloonsa. Han oli ehtinyt toivoa juttuseuraa pikku elaimesta. Mutta turhaan, se oli mennyt jo takaisin piiloonsa ja ei varmaan tulisi heti ulos. Hiton siipi! Se teki hanesta niin erilaisen kuin muista... Kaduillakin taytyi varoa aina kaikkia ja mummot katselivat kummastuneena ja monet muutkin. Ei ikina saa mielenrauhaa.
Muutenkaan ei kunnon seuraa ole loytanyt taalta. Joten kylla tassa harmitti.
Pian kuuluikin rapinaa puskan takaa ja se keskyitti tyton mollaukset melkein koko Tuonpuoleista kohtaan. Tytto seurasi katseellaan pienta hilleria. Hanen olisi tehnyt mieli ruveta halaamaan ja silittelemaan Mangusta.
"Ole hyva vain." Koji sanoi. Hienoa, hilleri osasi puhua.

Tyttoa hieman nauratti Mangusin hymy, kylla han oli nahnyt elaimien hymyilevan. Ja tuon tunnisti ihan hyvin hillerin hymyksi.
"Itse olen Koji." han esittaytyi vuorostaan ja kyykistyi.
"Mukava tavata Mangus-kun." japanilainen, kun oli lisasi Koji lahes automaattisesti aina nimeen paatteen. Toinen varmaan vahan ihmetteli, mutta ei haittaa.
Varovasti Koji kurotti kattaan hilleria pain silittaakseen kaulaa hieman.

[Yuki]

Hilleri istui edelleen maassa ja katseli odottavaisesti uutta vierasta. Tämä näytti ilahtuvan nähdessään pienen karvakasan, joka päätti olla pelkäämättä. Magnuskin tunsi pienen ylpeydenpistoksen sisimmässään ollessaan niin rohkea. Kohtapuoliin vieras alkoi myös puhua, eikä tämän ääni kuulostanut uhkaavalta, joka lopulta löysäsi jännitteneisyyden Magnusin sisällä. Hän osasi melkein jo rentoutua vieraan jatkaessa puhumistaan ja näytti sen huiskauttamalla häntäänsä toiselta puolelta toiselle. Tyttö esittäytyi Kojiksi, joka oikeastaan kuullosti oudolta hillerin korvissa. Se ei voinut olla peräisin Islannista, sillä hän ei ollut koskaan tuntenut (eikä kuullutkaan) Koji nimistä naishenkilöä. Poika ajautui taas ajatuksiinsa, jonka sitten herätti Kojin kumartuessa tämän puoleen. Magnus hätkähti hieman, muttei onneksi enää säikynnyt yksisiipeä.
Hilleri käänsi kysyvästi päätään, sillä tyttö oli sanonut jotain tosi hassua. Jokin pieni sana oli liitetty Magnusin nimeen, jota hän ei totisesti ollut ennen kuullutkaan. Se tosiaan hieman huvitti poikaa ja sai kaupan päälle vielä silitystä kaulalleen. Vaikkei Magnus ollut oikea hilleri, vaan oikeasti poika, hän ei kavahtanut silitystä ja antoi kuin hyvin koulutettu lemmikki silittää itseään hetken. Tietysti silitys ei saisi kestää ikuisuutta, sillä raja oli kullakin, myös tässä. Onneksi Magnusin ei tarvinnut olla kovin töykeä, jotta haluaisi silityksen loputtua, vaan itse Koji ei pahemmin jatkanut samaa rataa.

Vasta nyt hilleri alkoi ymmärtää, että oli löytänyt sen seuran, jota olikin tässä muutaman päivän aikana kaivannut. Ei hirviötä, joka pistäisi pienen suupalan heti suuhunsa, vaan ihmisen tapaisen olennon, joka sattui olemaan vielä kohtelias. Ilmapiiri keveni huomattavasti ja hillerin viimeisetkin jännittyneet lihakset rentoutuivat. Se oli oikeasti hyvin raikas tunne, jota hän oli kaivannut jo ties kuinka kauan. Veljenkin kanssa sai olla aina hieman varuillaan, mutta toisaalta veli oli ollut suojelevainen. Hilleri ravisteli pientä punaista päätään, jotta saisi mielikuvat Eiristä pois, hän ei halunnut ajatella, hän halusi olla juuri siinä hetkessä.

"Anteeksi, mutta mitä 'kun' tarkoittaa?" Magnus kysyi uteliaasti rikkoakseen hiljaisuuden, jottei kirkas aurinko vain nukuttaisi. Pojalla oli outo tapa nukkua auringon lämmössä ja paisteessa, silloin oli turvallisempaa. Kohta hillerille tuli mieleen, että miten he ymmärsivät toisiaan, jos kerran tuntuivat olevan eri maista. Ehkä tämä vieras osaisi selittää asiat, sillä Magnus ei ollut kovin kauaa tällä puolen viipynyt. Hän ei kuitenkaan raaskinut vielä kysyä asiaa, sillä hän uskoi, että aikaa näillä kahdella oli riittämiin.

[Koji]

Annathan anteeksi jumituksen? T___T
--------------------------

Kojista hilleri oli hyvin suloinen. No eläimet melkein aina, mutta muutenkin. Ei hän myöskään osannut epäillä sitä, että Magnus oli oikeasti ihan normaali poika, mutta oli joutunut hillerin hahmoon. Hän rupesi miettimään, että miten selittäisi asian, kun ei oikein osannut pukea sitä sanoiksi. Se oli ollut tytölle aina niin selvä asia, että sitä nyt ei osaisi selittää.
"En osaa oikein selittää sitä, mutta ei se mikään tärkeä asia ole." hän hymyili ja lopetti toisen kaulan silityksen.
-----------------------------
lyhytkin vielä... aivot o vähä jumissa. ( huonot yö unet + messu aamulla ei tee hyvää )

[Yuki]

Hilleri katsoi hyvin uteliaan näköisenä ja odotti vastausta niin kuuliaisesti kuin hänet oli opetettu hänen eläessään. Tytön vielä silittäessä pientä karvapalloa hän vihdoin avasi suunsa, jolloin Magnusin silmissä syttyi pieni innostuksen liekki odotuksesta. Kojin vastaessa hilleri tunsi pientä pettymystä, sillä vastaus oli odotettua tylympi eikä se vastannut hänen kysymykseensä. Magnus ei kuitenkaan ollut luonteeltaan pitkävihainen tai ylipäätänsä painostava, jolloin tapansa mukaan hän jätti asian sikseen ja alkoi miettiä seuraavia asioita. Varsin mukava rapsutus loppui kesken ja sisimässään Magnus oli tyytyväinen sen lakanneen.

Heidän ympärilleen laskeutui taas vieras ja hiljainen tunnelma. Magnus ei ollut kovin hyvä aloittamaan uutta ystävyyssuhdetta, joten tämä oli varsin hankala tilanne tälle, sillä Koji ei ollut rapsuttamisen jälkeen sanonut sanaakaan. Tyttö joko ei ollut kovin puheliasta sorttia tai sitten hän ei ollut vielä valmis puhumaan pienen karvapallon kanssa. Magnus vaihtoi painoaan yhdeltä käpälältä toiselle ja katsoi punaisen otsatupsun alta uteliaana, mutta samalla myös hieman ujosti, sillä olihan tämä ensimmäinen kerta kun hän näin avoimesti puhui yksinään tytön kanssa. Yksinäisyydestä ajatteleminen sai hillerin muistamaan oman veljensä jälleen kerran. Heti kun mielikuva päätyi hänelle mieleen tämä ravisti pientä päätään päästääkseen eroon turhasta ajatuksesta. Jottei ajatus tulisi enää mieleen, Magnus ryhtyi kävelemään edestakaisin ja päätti avata suunsa ensimmäisenä, koska hiljaisuus oli varsin painostavaa.

"Koji", hilleri aloitti kohteliaasti, jotta saisi itseensä huomiota. "Oletko kauan ollut täällä?" Tämä kysymys tuli vain ensimmäisenä mieleen, joten sen Magnus myös kysyi. Kohta kuitenkin hillerille tuli mieleen se ensimmäinen ajatus, siitä kuinka nämä kaksi eri maan asukasta ymmärsivät toisiaan.
"Muuten, miten ymmärrät puhettani? Puhutko islantia?" Magnus ei voinut odottaa vastausta omaan kysymykseensä, sillä muuten olisi taas unohtanut sen asian joka oli tullut jo kauan aikaa sitten mieleen. Nyt hän ei kuitenkaan viitsinyt enää keskeyttää uutta tuttavaansa ja istahti ruohoiselle maalle kuunnellen hyvin tarkasti, mitä toisella oli sanottavana.

[[Nooh, kyllä mie anteeksi aina annan : P Olisi mukavaa, jos sie kirjottaisit vaikka kerran viikossa, mutta sitten hieman pidemmän, pitäisin kovin ^^ Miekään en oikein ole saanut inspistä kuumeen ja koeviikon aikana ja nyt sain sitten itseäni niskasta kiinni. Yritystä meille molemmille~]]

[Koji]

"Jotain puoli yli uotta..." Koji sanoi. Suunnilleen sen verran, kun joskus kesällä tänne jouduttiin. Kun siltä vit... idiootilta oli ajokortti vanhentunut. Todella ihanaa... "Kauanko olet ollut itse?" hän kysyi vuorostaan. Kun oli toinenkin kysynyt niin nyt hän kysyi vuorostaan. Ihan oikeutettua se oli. Ja tuskimpa Magnus siitä suuttuisi, kun Kojista ainakin hilleri vaikutti sellaiselta tyypiltä joka ei vetäisi hernettä nenäänsä helposti.
"Öh..?"
Nyt hän vasta alkoi miettiä asiaa. Ei hän osannut islantia sanaakaan.. Eli miten tässä sitten oikeastaan toisiaan ymmärrettiin? Hyvin mystistä. Ei Koji saanut vastausta päähänsä vaikka kuinka mietti. Sitä pitäisi kysyä sellaiselta, joka on täällä ollut jo kauan. Ehkä joku sellainen voisi tietää ja mahdollisesti myös kertoa.
"En tiedä ollenkaan... En osaa sanaakaan islantia." tyttö sanoi.

[Yuki]

Hilleri kuunteli tarkkaavaisesti ja sai kuulla vastauksia kysymyksiinsä. Koji oli ystävällinen ja hänen puhetapansa askarrutti Magnusta. Koji siis on ollut täällä jo enemmän kuin yhden vuoden, vaikka olihan se hankalaa arvioida ajan kulkua täällä päin. Kommunikoiminen toisen kanssa oli toisaalta rentouttavaa ja sai pienen hillerin tuntemaan itsensä melkein kotoisaksi tällä märällä alueella. Koji kysyi saman kysymyksen, mikä tietysti oli oikeutettua ja Magnus olisi mitä luultavammin kertonut itsekin ilman vastakysymystä. Hilleri avasi suunsa sanoakseen vastauksensa, mutta epäröi ja lattoi sen hitaasti kiinni. Nyt kun hän mietti asiaa, Magnus ei ollutkaan yhtä varma kuin äsken oli. Aivan kun hän olisi niellaissut vastauksen mennessään.
"En ole varma. Ehkä... saman verran." Magnus vastasi lopulta hyvin mietteliäänä pihkanväriset silmät kohdistettuina maahan. Jos hän tosiaan on ollut täällä vuoden, niin oliko hän kuollut vuosi sitten? Hänhän olisi nyt jo 12-vuotias, jos tietysti eläisi. Tästä ajatuksesta hillerille tuli haikeampi mieletila. Hän yritti olla näyttämättä sitä.

Magnus säpsähti mietteistään Kojin puhuessa taas. Vastaus hämmensi pientä hilleriä. Koji ei osannut islantia, mutta miten se oli mahdollista, että he ymmärsivät toisiaan niin hyvin. He taisivat ymmärtää paremmin toisiaan kuin Magnus ja hänen veljensä. Hilleri ravisti ajatuksen pois päästään.
"Onpa outoa, en minäkään tiedä miksi. Mitä kieltä sinä sitten puhut?" Kysyi Magnus ihan puhtaasta uteliaisuudestaan. Hän oli vielä niin pieni, ettei tiennyt kaikkia maan maita ulkoa. Aika näytti kuluvan nopeasti ja Magnus halusi tällä kertaa ajan pysähtyvän tai vähintään jatkuvan pitkään. Aivan kuin tilanne karkaisi kohta heidän väliltään. Magnus ei antanut pahojen aavistuksiensa vaivata tämän enempää. Hilleri odotti kuulevansa Kojilta tämän omaa tarinaansa, mutta ei uskaltanut kysyä tämän enempää.

[Koji]

Koji viihtyi Magnuksen seurassa. Tämä oli mukava ja kiltti. Ja eihän se haitannut ollenkaan, että toinen oli hilleri. Ei sillä ollut mitään väliä, vaikka toinen olisi joku muu eläin tai mikä vain. Ei häntä haitannut yhtään, jos kaveri olisi vaikka vampyyri. Olihan hän ollut puolivampyyrin seurassa ja ihan kokonaisen vampyyrin, joka meinasi juoda hänet kuiviin. Ja ohan täällä monia muitakin olentoja. Ja paranormaaleihin asioihin uskonut Koji oli siitä hyvinkin iloinen. Täällähän oli juuri kaikki mitä hänen mielikuvituksessaankin... Vampyyreja, ihmissusia, puhuvia eläimiä, demoneita... Kuin olisi joutunut uneen, joka ei päättyisi heti.
Hän nyökkäsi. Toinenkin siis oli ollut jonkun vuoden täällä. Vuodessa on tapahtunut kaikenlaista, mutta täällä melkein jokainen päivä näkee jotakin uutta. Harmi vain, että ystäviä ei täältä ole oikein saatu, mutta toisesta varmaan saataisi. Kumminkin hän tahtoi myös ystäviä, jotka olivat ihan ihmisiä (, kun ei hän tiennyt, että Magnus oli oikeasti ollut ihminen).

"Puhun Japania." Koji vastasi.
"Se on kyllä erikoista, että ymmärrämme toisiamme... Mutta eiköhän ole todistettu, että täällä on kaikki mahdollista. Itsekkin sain tämän ihme siiven..." tyttö jatkoi pian sen jälkeen. Kaikki oli mahdollista päti täällä todella hyvin.

[Yuki]

Magnus kallisti päätään ja räpytti silmiään pari kertaa. Japania? Olipa hassua, että niinkin kaukaisten maitten asukkaat ymmärsivät toisiaan. Sillä jos he eläisivät vielä maan kamaralla, he tuskin olisivat ymmärtäneet toisiaan sanallakaan. Hillerin kasvoilla käväisi jo tutuksi tullut virnistys, joka merkitsi hymyä. Hän tunsi itsensä turvalliseksi pitkiin aikoihin, varsinkin sen epämiellyttävän riidan jälkeen veljensä kanssa. Ajatus sai hyvän olon häviämään hetkeksi, mutta Magnus pakottamalla pakotti kamalat ajatukset pois päästään ja keskittyi mieluummin keskusteluun, jota Koji jo jatkoikin. Tämä alkoi melkein puhua omasta itsestään ja Magnus mietti, että osasiko Koji lukea ajatuksia, kerran hilleri oli sitä jo ajatellut. Hilleri nosti katseensa ja katsoi ujon näköisenä yksinäistä mustaa siipeä, joka näkyi varsin selvästi harmaata taivasta vasten. Hän ei uskaltanut katsoa sitä liian pitkään, sillä olihan tuijottaminen epäkohteliasta.

Magnusin päässä pyöri hyvin monta kysymystä, mitä hän voisi kysyä, mutta hilleri tunsi itsensä silloin jotenkin tunkeilevaksi, joten hän ei kysynyt. Sen sijaan hän päätti kertoa myös itsestään, sillä olihan siivestä mainitseminen jo sen verran henkilökohtainen asia.
"Minä muutuin täysin tänne tullessa", aloitti Magnus hiljaa ja katsoin tummaa käpäläänsä. "Olin ihminen, eläessä." Muistot omasta perheestään, huoneestaan ja koulustaan tuntuivat kipeiltä, mutta Magnus ymmärsi täydellisesti, ettei saisi näitä asioita enää koskaan takaisin. Ainoa lohtu tässä pimeässä maassa oli ollut hänen veljensä, joka nyt oli jossakin kaukana. Hilleri virnisti jälleen kerran, mutta tällä kertaa silmissä näkyi pientä surua.
"Oletko ollut yksin?" Kuului korkealla äänellä lausuttu kysymys, joka oli pyörinyt jo jonkin aikaa hillerin päässä. Magnus halusi jatkaa keskustelua niin pitkään, ennen kuin omatunto käskisi hänen mennä takaisin veljensä luo, sillä jo nyt hän kaipasi tuttua olkapäätä, mutta viha ei ollut täysin lakannut olemassa oloaan.

[Waah, anteeksi jumitus...]

[Koji]

Oli perin outoa tosiaan, että he ymmärsivät toisiaan. Täällä taisi vaikuttaa suurikin voima. Muttei se nyt mitenkään haittaa, kun toisen seura on oikein mukavaa.
Koji oli ehkä vähän yllättynyt, että Magnus oli ollut ihminen. Ja hänkun luuli ihan oikeaksi hilleriksi... No eipä se niinkään haitannutkaan. Ehkä oikeastaan mukavempaa, kun voisi puhua aika arkipäiväisistä asioista ja toinen ymmärtäisi. Vähän noloa kumminkin oli ollut, kun oli hieman hellinyt toista. No, eipä Magnus asiaa ollut kieltänytkään joten mitä väliä. "Että sitten niillä joillain on kiero huumori." Koji tuhahti. Muuttaa nyt joku eläimeksi... Melkeimpä töykeää. Tyttö hämmentyi vään kysymyksestä. Tietäen vastauksen tosin todella hyvin, kyllä. Kyllä oltiin. Melkeimpä kokonainen vuosi, joka on kulunut hitaasti. Ystäviä täällä ei oikein ole ja eläessäkin oltiin aika yksinäinen. Siksi toivoi tosiaan, että saisi Magnuksesta ystävän itselleen. "Olen ollut." än vastasi. Kysymyksestä päätellen toinenkin on ollut yksin tai on nyt. Hillerinä tuskin on mitenkään helppo elää, kun piti varoa asioita enemmän pienen koon takia. Koji haluaisi auttaa toista jotenkin, muttei tiennyt yhtään miten.
"Entä itse?"
-----------------------------
Ei se mitään n___n

[Yuki]

Korvalehdet värähtelivät hillerin napatessaan ääniä ilmasta. Koji oli tosiaan mukavaa seuraa, vaikka aluksi tämä vaikutti varsin pelottavalta yhden siipensä kanssa. Kun selvisi, että toinen osapuoli oli ollut yksinäinen, niin Magnus kurtisti hieman kulmiaan ja silmissä oli myötätuntoa. Vaikka hilleri oli elänyt vain vähän aikaa maan päällä, hän kuitenkin ymmärsi hyvin, mitä on olla yksin. Hän ymmärsi monia asioita peräti paremmin kuin aikuiset ihmiset, sillä tämä oli saanut ajattelemisen lahjan. Koji kysyi saman kysymyksen. Magnusin katse kierteli, sillä nyt hänen oli vaikea katsoa Kojia suoraan. Kysymys oli osunut juuri siihen kohtaan, mitä Magnus ajatteli silloin kuin oli hiljaista. Hilleri oli hieman hermostunut, mutta kohta tämä virnisti surullisesti.

"Olen ollut jonkin aikaa", kuului heikko ja kimakka ääni. "Minulla on veli, jonka kanssa olen ollut, mutta.." Lause jäi kesken, sillä asiasta oli aika hankala puhua. Kuitenkin nyt kun Koji alkoi tuntua tutulta, Magnusin teki mieli kertoa painavimmat asiat mitä hänelle oli tapahtunut viime aikoina. Hän ei kuitenkaan uskaltanut avata suutaan, vielä. Hilleri oli tovin hiljaa ja mietti mitä voisi oikeasti sanoa ja päätyi taas virnistämään, tällä kertaa rohkaistuneena.
"Ollaanko ystäviä?" Magnus kysyi yhä virne kasvoillaan. Olihan tämä paljon parempi puheenaihe kuin yksinäisyydestä puhuminen. Taivas heidän yläpuolellaan velloi yhä harmaana ja vaikutti hieman uhkaavalta. Magnus vilkaisi yläpuolelleen ja kurtisti jälleen kulmiaan. Hän tunsi viiksissään ilman painostavuuden ja päätteli, että kohta voisi sataa.
"Tiedätkö, että onko täällä lähistöllä suojaa? Taitaa kohta sataa." Magnus totesi lyhyesti ja katsoi pihkanvärisillä silmillään Kojia. Hilleri pystyi menemään pieneen koloon, jos sataisi kaatamalla, mutta Koji oli sen verran iso, ettei mahtuisi sinne. Kohta ensimmäinen pisara tippui ruskealle kuonolle.