Someday you will see, it's coming. [Sovittu]

[Tika]

[Juu, eli Fuji raahatkoon hahmonsa tänne, kiitooos~ Ja täähän on sitten offlinea]

Caitlyn istui nojaten kylmään harmaaseen kiveen. Itseasiassa se oli hautakivi, sen hän oli jo tajunnut. Ei tosin ollut vielä uskaltanut katsoa, mitä siinä luki. Ensin pitäisi hieman koota ajatuksia. Mitä ihmettä olikaan tapahtunut. Vastahan Lontoon kadut olivat levittäytyneet Caitlynin edessä, ja nyt sitä oltiin jossain pimeällä hautausmaalla. Vielä illalla, eli tosiaan pimeällä. Miksi ihmeessä tälläiset asiat tapahtui aina iltapimeällä? Ihan hassua. No kuitenkin, Caitlyn tunsi saaneensa tarpeeksi voimia ja nousi varovasti seisomaan. Neiti puisteli hiukan mustaa pitkää takkiaan ja kiersi sitten nopein askelin kiven toiselle puolelle. Hän siristeli silmiään. Kivessä luki... Caitlyn Dawson. Caitlyn otti monta nopeaa askelta taaksepäin typertyneenä.
'Siinä... Siinä on minun nimeni? Mitä ihmettä tämä on...'
Caitlyn seisoi hiljaa paikoillaan miettien. Pimeys syveni yhä hiljalleen ja tähdet alkoivat pikkuhiljaa syttyä taivaalle. Kuuta ei vielä näkynyt, se ilmaantuisi vasta parin tunnin kuluttua. Caitlyn kallisti päätään hiukan ja nipisti itseään. Hän ei herännyt, eli tämä ei ollut unta. Oliko hän siis... Kuollut?

[Hiswa]

Jacques Ateara

»Pimeää, pimeää» ajattelin samalla kun astelin ripeästi neljällä upouudella jalallani tumman sumun lävitse. Pitelin revenneitä farkkujani hampaissani, voisinhan vielä tarvita niitä. Jos en vaatteiksi, niin kenties pehmusteeksi? Nukkuminen pää kostealla nurmella ei tuntunut houkuttelevalta.
Vilkuilin ympärilleni ja samalla kovensin tahtiani - näytin olevan hautuumaalla. Keskitin ajatukseni kuulemaan, tai edes haistamaan jotain mikä antaisi merkkejä muista ihmisistä. Vaikka eihän tälläistä kammottavaa hirviötä enää voi ihmiseksi laskea..
Yht'äkkiä liiankin tarkat korvani kuulivat muutaman askeleen äänen ruohikolla. Ihminen! Saatoin haistaa sen selvästi sieltä asti. Ehkä näistä kyvyistä olisi hyötyäkin. Tai ehkei sentään.
Ponnahdin juoksuun, ja näin jo selvästi tumman hahmon kauempana seisomassa. Mutta sitten hidastin.
Jos se tosiaan oli ihminen, niin mitä se ajattelisi tälläisestä jättisudesta? Ehkä se kirkuisi ja juoksisi kaupunkiin. Ehkä voisin seurata sitä..
Ajatukseni kuitenkin katkesivat ja pysähdyin, kun huomasin miten hätääntyneeltä tuo hahmo jo valmiiksi näytti. Shokissa, arvelin.
»Ehkä pitäisi rauhoittua», ajattelin ja vedin syvään henkeä. Otin muutaman askeleen lähemmäs, ja laskin farkkuni maahan. Yritin tervehtiä hahmoa, mutta kaikki mitä suustani sain, oli vain urinaa ja ulvahtelua.

[Tika]

Caitlyn tuijotti hautakiveä. Omaa hautakiveään. Mutta jos hän oli kuollut, niin miksi oli niin pimeää? Ei kait kuolleissa olisi näin pimeää? Nyt hän alkoi tosissaan hiukan hätääntyä. Oliko hän päätynyt helvettiin?
Caitlynin ajatuksen juoksu katkesi yllättäen murahteluun ja urinaan. Neiti käännähti nopeasti jalat valmiina pakenemaan, minne hän ei tiennyt, mutta ainakin jonnekin. Jos tarve tulisi. Pitkähköksi venähtänyt heinikko kahisi hiukan tämän astuessa askelen taaksepäin. Jokin tumma alkoi hahmottua Caitlynin silmien tottuessa pimeään vielä paremmin. Oliko se jokin eläin? Varmaan, kun tuommoista ääntä piti. Pelko häivähti neidin ruskeissa silmissä.
'Susi!'
Voi ei. Ei auttaisi juosta karkuun, ei, tuo saisi kuitenkin kiinni. Mitä tässä sitten pitäisi tehdä? Caitlyn pälyili hurjana ympärilleen ja sattui huomaamaan suden jaloissa jotain. Housut. Oliko tuo otus siis ihmissyöjä?
'O-ou, nyt ollaan pulassa'
Caitlyn yritti saada jalkansa paniikissa liikkeelle, mutta ne eivät vain suostuneet liikkumaan, oli kuin ne olisi valettu kiinni maahan. Tässäkö se todellinen loppu sitten oli? Tosin jos hän oli jo kuollut, pystyisikö hän kuolemaan uudestaan? Hmm.

[Hiswa]

Jacques Ateara

Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni vasten kun huomasin toisen hätääntyvän vielä enemmän huomattuaan minut. Korvani luimistuivat automaattisesti, ja suustani pääsi ulvahdus. Nappasin housut äkkiä suuhuni ja käännyin pois tuosta hätääntyneestä ihmisestä, ilmiselvästi naispuolisesta. Jos olisin osannut vain puhua..
Lähdin nopeaan juoksuun poispäin tuosta ihmispolosta joka selvästi pelkäsi tätä hirviötä. Silmäni etsivät ahnaasti paikkaa minne piiloutua - aikoisiko se huutaa? Tulisiko joku sen seuralainen paikalle ja ampusi minut.. Aivan kuten minä ammuin sen suden?
Äkkiä palaset loksahtivat päässäni paikoilleen. Se susi. Siinä oli ollut jotain kummallista. Alitajuntani yhdisti sen niihin tarinoihin, joita jokaisessa sukukokouksessa aina kerrottiin. En ollut kuunnellut tarkkaan.. Niisä puhuttiin jotain heimomme ja henkisusien sopimuksesta, verivalasta, murhasta.. Se sen täytyi olla.
Jos olisin voinut, olisin huokaissut. Tämä tieto ei auttanut minua yhtään nykyisen ongelmani kanssa; miten voisin puhua?
Silmiini kuitenkin osui pieni mökinrähjä hautuusmaan keskellä. Ilmeisesti huoltomaja.
Rynnistin kohti ränsistynyttä mökkeröä, ja pinkaisin sen taakse. Lysähdin maahan hengästyneenä.
Miksen minä vain voinut olla ihminen, normaali, kahdella jalalla kävelevä ihminen jolla on kymmenen sormea ja kymmenen varvasta, kaksi kättä ja kaksi jalkaa, eikä tassuja.
Huokaisin hiljaa ja nojasin selälläni seinään.
Huokaisin? Olinko opetellut juuri puhumaan? Hätkähdin niin että löin pääni seinään. Automaattisesti käteni siirtyi pääni päälle osuman saaneen kohdalle. Tapahtuma alkoi pureutua tajuntaani. Huokaus, käsi...
Nousin pystyyn ja katselin käsiäni taivaan himmeässä valossa. Omat, ihmisen käteni kääntyivät, ja sormet taipuivat kun puristin niitä nyrkkiin.
Äkkiä tajusin että minulla ei ollut mitään vaatteita päällä, joten häpeissäni vetäisin farkut jalkaani ja pysähdyin sitten miettimään samalla kun pääni täyttyivät kysymyksistä.
Olisiko se naishenkilö vielä siellä? Huomasiko se että juoksin tänne? Mitä minä teen?
Kurkistin mökin reunalta, muttan nähnyt mitään, mikä oli täysin normaalia. Liian pimeää ihmissilmille.
Kokosin itseni ja päätin lähteä kävelemään. Ennen pitkään kyllä löytäisin jonkun joka ehkä kertoisi missä olen.

Käveltyäni hetken, tunsin kuinka joku tuijotti minua.

[Tika]

Caitlyn ei ehtinyt miettiä kuolemis kysymystään yhtään pitempään, kun tuo jättikokoinen susi jo ulvahti ja kohta lähti juoksemaan pois. Caitlyn jäi paikoilleen hämillään. Mitä ihmettä oli meneillään? Olikohan normaalia villieläimille juosta pois noin vain? Jotenkin Caitlyn tunsi epäilevänsä asiaa. Lontoossa ei toki ollut mitään tuohon verrattavia otuksia, mutta silti. Kyllä sen nyt järkikin sanoi. Hetken aikaa Caitlyn seisoi vielä jähmettyneenä yrittäen kuulostella. Sitten uteliaisuus vie voiton ja hän otti muutaman varovaisen askeleen eteenpäin. Kun mitään erikoista ei tapahtunut, rohkaistui tämä reippaanpaan askellukseen. Pakkohan täältä hautausmaalta muutenkin olisi joskus liikkua johonkin. Niinpä Caitlyn hipsutteli eteenpäin siihen suuntaan, minne epäili sudenkin juosseen. Mutta taisipa tuo eksyä hiukan, koska ei nähnyt sutta missään. Caitlyn pysähtyi hiukan hengästyneenä miettimään, mistä etsisi seuraavaksi. Vai olisiko edes järkevää etsiä sutta, joka voisi ihan hyvin läimäistä hnätä isolla tassullaan? Neidin ajatuksen kulku keskeytyä, kun hän kuuli jotain. Läheneviä askelia. Caitlyn hiukan hätääntyi. Jos se oli se susi, olisi varmaan parasta mennä piiloon. Caitlyn vilkaisi pikaisesti ympärilleen ja huomasi muutaman tiheämmän ja korkeamman pensaan lähellä. Mahdollisimman hiljaa hän hiipi pensaiden luo ja ryömi niiden taakse jääden makoilemaan kosteaan maahan, tirkistelemään oksien alta. Pian jonkun jalat ilmestyivätkin näköpiiriin. Jalat vain olivat täysin paljaat. Hmm, missäköhän tuon vaatteet olivat. Uteliaana Caitlyn nosti varovasti päätään ja katseli tuota tuntematonta joka oli ilmestynyt kuin tyhjästä, ja näytti olevan puolialasti. Tuolla miehellä - koska mies se selvästi oli - oli vain housut jalassa...
Hetkinen. Nuo housut olivat juuri samannäköiset kuin ne, mitkä olivat olleet sen suden suussa. Havainto sai Caitlynin ihan hämilleen. Mitä tämä meinasi? Mikä ihmeen paikka tämä oli? Hän pelkäsi jo sekoavansa. Mitä hän oikein hullutteli tosiaan, piileskellä nyt pensaikon takana iltapimeällä kostealla nurmella tuntemattomalla hautuumaalla.

[Hiswa]

Jacques Ateara

Pysähdyin, ja pääni kääntyi hätkähdyksestä, kun tunsin jonkun katseen selässäni. Silmäni tutkivat maisemaa nopeasti, mutta pysähtyivät sitten erääseen pensaaseen, jonka takana piileskeli selvästi tutun tuoksuinen.. - hetkinen, enhän minä selvästikään enää ollut susi, mistä lähtien olin alkanut tunnistaa ihmisiä hajun perusteella? Outoa.
Jokatapauksessa näin kun se samainen naishenkilö piileskeli pusikossa, tuijottaen hieman hämillään suoraan minuun, katse tiukasti kiinnittyneenä housuihini.
»Paska» minä mutisin niin hiljaa, että toisella ei olisi ollut mahdollisuutta kuulla ellei hänkin sitten olisi jonkinmoinen mutanttieläinseos. Tuo selvästikin oli huomannut, että minulla oli jalassani samat housut, kuin mitä kannoin juuri minuutteja sitten sutena. Minkä johtopäätöksen tuo toinen oli tehnyt?
Päätin rauhoittua, joten loihdin kasvoilleni mitäänsanomattoman ilmeen, ilmeen jota olin monesti tottunut käyttämään kun äitini kuulusteli juomakavereitani.. Äitini, jonka olin raa'asti murhannut.
Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, mutta palasin nopeasti maan pinnalle ajatuksistani.
»Krhmm» minä äännähdin selvittäessä samalla hieman käheää ääntäni.

[Tika]

Ups. Nyt taidettiin olla nähty. Noloa, jäädä nyt kiinni pensaan takaa tirkistelystä. Noh, jospa sillä nyt ei olisi niin paljon väliä, kun olihan toinenkin aika erikoinen tapaus. Puolialasti jalassaan pelkästään suden repimät housut. Mistä toinen edes oli löytänyt nuo? Eikös se susi olisi tappanut sen. Hmm. Kuitenkin, Caitlyn nousi ylös niin arvokkaasti kuin kykeni ja pyyhki hiukan heinän korsia takistaan saadakseen aikaa. Hän mietti mitä sanoisi tuolle. Mitä sellaiselle nyt voisi sanoa? Caitlyn asteli hitaasti ja harkitusti lähemmäs toista.
"Öh, tuota. Mikä sinä oikein olet?" kysyi neiti hiukan ujosti ja ärsyyntyi samalla itseensä. Nyt ei ehkä ollut oikea hetki ujostella, oudossa paikassa ihme miekkosen kanssa. Jos tuo nyt oli normaali mies, mitä Caitlyn epäili melkoisesti. Paikka oli muutenkin niin epänormaali, lähtien hänen omasta hautakivestään. Ei, ei toinen voinut olla normaali mies. Mutta ei se nyt susikaan ollut.. Eihän? Toisen äännähdys oli kuitenkin kuulostanut jossain määrin pelottavan tutulta. Vähän kuin susi. Kammottavaa. Tämä tosiaan oli kammottava paikka.

[Hiswa]

Jacques Ateara

Tuijotin samainen mitäänsanomaton ilmen kasvoillani, kun toinen nousi ylös ja alkoi pudistelemaan heinää vaatteistaan. Outo ihminen, kiinnittää paljon huomiota ulkonäköönsä jopa tälläisellä hetkellä. Tai ehkä se oli vain tekosyy olla katsomatta minuun, tälläiseen hirviöön.
Kun toinen sitten nosti katseensa ja astui lähemmäs, minä peräännyin refleksimäisesti. En voisi antaa kenenkään tulla liian lähelle, ettei kenellekkään kävisi huonosti kun suuttuisin.. Ei, nyt ei ole aikaa hermoiluun, en saa suuttua. Ja nyt oli tosi kyseessä, jos haluaisin joskus päästä sieltä pois. Ehkä minun pitäisi vain valehdella pokkana, minä ajattelin. Sitten toinen esitti kysymyksensä.
Paska, hän oli ehkä sittenkin tajunnut liikaakin. Mutta mitä minä olisin voinut sanoa? Olisinko voinut sanoa että olen hirviö, mutantti, tappaja, outo?
»Näytänkö minä infotaululta?» napautin kiertämällä kysymyksen ovelasti, toisen kulmani kohotessa hieman sarkastisesti.

[Tika]

Caitlyn kurtisti kulmakarvojaan hiukan. Jahas, sitä oltiin muka hauskoja. Tai sitten vaan kierreltiin. Todennäkösempi oli tuo jälkimmäinen vaihtoehto, kuka muka haluaisi myöntää olevansa susi joka muuttui ihmiseksi, tai ihminen joka muuttuu sudeksi? Jos tuo nyt edes oli se. Mutta ihan hyvin voisi olla. No olkoon, nyt tuo ei vaikuttanut kauhean vaaralliselta, vaan pelkästään umpinoituneelta ja omituiselta. Mutta oli se sentään seuraa, sehän oli jo jotakin. Niinpä neiti vain kohautti olkiaan ja päätti siirtyä seuraavaan pakottavaan asiaan.
"No sori vaan herra infotaulu..." mutisi tämä kuitenkin vielä ennen kysymystään.
"No tiedätkö edes että missä me ollaan? Vai riittääkö aivokapasiteettisi", kysyi Caitlyn hieman uhmakkaasti ja samalla haluten näyttää, ettei ollut ihan tyhmä itsekään. Ei tosin olisi mitenkään järkevää alkaa riitaa haastamaan, toinen kun oli melko lihaksikas ja jos se oikeasti pystyi muuttumaan sudeksi, niin ei ollut mikään kiva juttu silloin suututtaa sitä. Pitäisi siis olla varovainen, mutta ei nyt kuitenkaan tarvitsisi ihan alistua tuon edessä, ei kai sentään? Tosin, riski siihen että toinen ei vastaisi kasvoi tuollaisella nokkavalla käytöksellä. Mutta mitä toinen jo oli näyttänyt itsestään, niin tuskin se vastaisi muutenkaan. Eihän tuo kuulemma ollut mikään infotaulu...

[Hiswa]

Jacques Ateara

Odotin vastausta hieman huvittuneenä siitä miten toinen reagoisi. Juoksisiko se uhkaavaa käytöstäni pakoon, vai jähmettyisikö se vain paikalleen niin kuin äsken...
Silmäni siristyivät hieman kun kuulin tuon naishenkilön äänessä pienen purevan sävyn. Kun tuo sitten jatkoi yhä purevammalla sävyllä, nytkähti suupieleni hieman kun yritin pidätellä virnistystä. Aika söpöä, noin uhkaavaa puhetta tuollaiselta heiveröiseltä ihmistyttöseltä. Tiesin kuitenkin, että jos alkaisin yhtään ystävällisemmäksi, ei se olisi turvallista kummallekkaan.
»Ei ole meitä» minä näpäytin uudestaan, ja yritin pitää virnistykseni kurissa. Eikö tuo ihminen tajuaisi pysyä tälläisestä murhaajasta loitolla? Sehän oli selvästi nähnyt jotain, silti se vain oli hinkumassa seuraa..
»Ja itseasiassa..» aloitin hieman mietteliäänä katsellen sivulle, ja vihdoin päästin virnistyksen naamalleni.
».. ei hajuakaan» jatkoin katsellessani hieman kiinnostuneena toisen reaktiota.

[Tika]

"No ei tietenkään, anteeksi väärä sananvalinta... Olisi pitänyt sanoa, että missä minä ja kummajainen ollaan. Mun moka", sanoi Caitlyn nyt hajamielisellä äänellä, miettien. Tuokaan ei siis tiennyt missä oltiin. Tiesiköhän kukaan? Vai oliko täällä ketään, paitsi Caitlyn ja susimies?
"No ainakin me ollaan hautausmaalla, jos huomasit..." aloitti tämä nyt äänessään taas hiukan purevuutta.
"... ja lisäksi tuolla on minun hautani. Olen kait sitten kuollut", sanoi Caitlyn pitäen äänensä neutraalina ja katsahti sitten kysyvänä toiseen. Jos hän kerran oli kuollut, niin tarkoittiko se sitä, että toinenkin oli kuollut? Ja jos se tarkoitti, niin mikä tämä paikka sitten voisi oikein olla? Tuskin taivas, mutta ei varmaan ihan helvettikään, vaikka pimeä ja kurja paikka olikin. Olikohan tämä hautausmaa umpinainen, sellainen josta ei päässyt pois, vai pääsisikö täältä jonnekin? Olisiko jossain portti, josta pääsisi pois hautausmaalta.. Niin minne? Caitlynin mielenkiinto alkoi pikkuhiljaa heräillä ja hän vilkuili ympärilleen etsien porttia. Pimeä oli kuitenkin jo tiheä, ja kovin kauas ei nähnyt. Löytäisiköhän täältä koskaan pois? Mitä jos tuo susimies tulisi nälkäiseksi, muuttuisi sudeksi ja söisi tämän? Se ainakin olisi hyvin kurjaa. Mielessään Caitlyn oli jo päättänyt, että toinen oli susimies. Vaikka se olikin aika outoa, eikä välttämättä edes totta, niin missään tapauksessa Caitlyn ei halunnut monimutkaistaa asioita. Helpointa oli vain uskotella itselleen että susi ja tuo mies olivat se ja sama.

[Hiswa]

Jacques Ateara

Virnistys katosi kasvoiltani äkisti, kun toinen heitti taas yhden purevan vastauksen. Ja tämä tyttö tosiaan osasi purra. Ensin ajattelin heittää vastalauseen, mutta hiljenin sitten kun huomasin toisen vielä jatkavan.
Ai, tosiaan, hautuumaa. En ollut aiemmin kiinnittänyt siihen enempää huomiota, kuten en mihinkään muuhunkaan.. Mikä päivä olikaan? Vilkaisin nopeasti taivaalle, ja oli selvästi ilta, vaikka kuuta ei näkynytkään pilvien takaa.
Yht'äkkiä hätkähdin mietteistäni kun kuulin toisen sanat. Kuollut? Hän uskoi olevansa kuollut, ja sanoi minua kummajaiseksi?
»Mitä ihmettä sinä oikein puhut» minä sanoin kurtistaen kulmiani. Miten hän voisi olla kuollut, mutta silti täällä? Eihän hän zombiltakaan näyttänyt, ainakaan sellaiselta mitä näkyi aina TV:ssä. Eihän ihminen voi olla kuollut mutta samaan aikaan elossa, siellä minne minäkin olin joutunut juostuani tielle.. Mieleeni tulvi muistikuva, kirkas valo, suuren rekka-auton liukuminen, suoraan kohti minua joka nyt oli...
»Kuollut» sain vain suustani ja tunsin kuinka veri pakeni kasvoistani. Kuollut, kuollut.. Eihän se ollut mahdollista? Miten ihmeessä voi olla kuollut mutta silti elossa samaan aikaan?!
Halusin huutaa, mutta ääntäkään ei kuulunut. Halusin kirkua kuin pikkutyttö joka näkee hämähäkin, halusin murskata sen joka aiheutti minussa tämän reaktion. Halusin murskata jotakin!
Tunsin kuinka käteni alkoivat täristä, mutta ei pelosta. Ei - tämä oli tutumpi reaktio, reaktio joka viimeksi oli vienyt äitini kuolemaan.
Nielaisin ja puristin hampaani yhteen ja silmäni kiinni. Keskityin kovasti, ja lopulta sain tärinän lakkaamaan. Huokaisin, avasin silmäni ja muistin etten ollutkaan yksin. Puristin oikealla kädelläni nenänvarttani, vedin syvään henkeä ja katsoin sitten taas toiseen.

[Tika]

Ahaa, toinen ei ollut vielä huomannut. Näytti järkyttyneen, ja valahti kalpeaksikin. Hienotunteisesti Caitlyn päätti jättää pistävät kommentit nyt hetkeksi syrjään, ei ollut kovinkaan kiva huomata kuolleensa. Caitlyn itsehän ei ollut koskaan pelännyt kuolemaa, joten asia ei sinänsä ollut niin pahasti järkyttänyt tätä. Mutta monet ihmiset pelkäsivät tuota mysteeriä, jota kuolemaksikin nimitettiin. Caitlyn astahti hiukan taaksepäin, kun toinen alkoi täristäkin. Mutta sitten tuon tärinä loppui. Mikä lie reaktio.
"Noh, niin minä oletan. Miksi muuten haudassa olisi nimeni?" sanoi neiti hiljaa ja tarkkaili toisen kasvoja. Caitlyn muisti Lontoon kauniin aurinkoisen päivän, jolloin hän oli lähtenyt ylittämään tietä. Ja sitten oli tullut auto, kuin musta kiiltävä torpedo heijastaen aurigon valoa. Ja sitten oli iskenyt sanoinkuvaamaton kipu, joka tosin oli loppunut yhtä pikaiseen kuin oli alkanutkin. Seuraava muistikuva olikin kostea nurmikko ja isohko harmaa kivi, jota vasten neiti oli noussut istumaan. Ja lopulta tajunnut sen omaksi hautakivekseen.
"Ja minä jopa muistan, kuinka kuolin", sanoi tämä vielä hiljaa ja hiukan epävarmasti tarkkaillen toisen reaktiota.

[Hiswa]

Jacques Ateara

Katselin tuota tuntematonta naista hetken, ja hän näytti kaikessa hiljaisuudessaan epävarmalta, mutta silti varmalta tästä asiasta. Miten kukaan voisi olla varma siitä että olisi kuollut?
Ai, noinhan sekin selittyi, ajattelin kun kuulin toisen kertovan jotain hautakivestä. Pääni oli aivan pyörällä: olinko juuri juttelemassa kuolleelle ihmiselle, ja olin itsekin kuollut? En tuntenut itseäni kuolleeksi, vain enemmän tai vähemmän epänormaaliksi ihmiseksi.. joka osaa muuttua jättikokoiseksi koiraksi..
Hämmästyin hieman, kun toinen vielä jatkoi. Miten kukaan voisi unohtaa kuolintapansa? Minäkin tiesin miten olin.. kuollut. Se sana oli yhä vaikea käsittää.
»Perkeleen huolimattomat autoilijat..» mutisin kulmiani kurtistaen ja huokaisin sitten. Eihän se sen pahaa-aavistamattoman rekkakuskin vika ollut, että shokissa oleva murhaajasusi oli juossut suoraan auton alle, ja jutteli nyt ties-kenelle jossain elämän tuollapuolen.
Huomaamattani puristin käteäni nyrkkiin. Jonkun syytä se kuitenkin oli. Oliko jollain tuolla ylhäällä niin kieroitunut huumorintaju, että tapatti kolme elävää olentoa päivässä yhden kilometrin säteellä? Ensin se, susi.. Sitten äitini.. minun omista käsistäni.. Ja sitten vielä minä, kaikkien edellisten murhaaja. Kaipa minä ansaitsin tämän. Ensin kidutetaan henkisesti ja sitten heitetään keskelle ei mitään.

[Tika]

Caitlyn kallisti hiukan päätään toisen kommentille. Autoilijat. Hmm, toinen oli kait siis myös jäänyt auton alle, mikä kurja kohtalo. Caitlyn nyökkäsi ajatuksissaan. Tosiaan, aikamoinen kohtalo. Senhän hän oli itsekin kokenut. Hän tosiaan oli kuollut... Ajatus ei oikeastaan pelottanut. Päällimmäisenä vaivaavana asiana Caitlynin mielessä oli yhä se, että missä oikein oltiin. Joko neiti ei osannut laittaa asioita tärkeysjärjestykseen, tai sitten hän vain halusi keskittyä asioihin joihin periaatteessa pystyi vaikuttamaan. Siihen, että oli kuollut ei varmaan voinut vaikuttaa, mutta varmasti olisi mahdollista selvittää että missä oltiin. Tai sitten pitäisi vain sopeutua asumaan täällä. Olisi vain yritettävä tutkia paikkoja. Jos hautausmaa tosin oli umpinainen, niin se olisi pahempi juttu. Olisi oikeasti kauheaa joutua elämään - jos kuolleena nyt edes elettiin, mikäköhän olisikaan oikea verbi - hautausmaalla. Piti vain toivoa, että jossain oli jotain muutakin. Eikä mieluusti liian kaukana. Mutta vielä ei oikein tuntunut siltä, että olisi jaksanut lähteä tutkimusmatkailemaan mihinkään. Alkoi itseasiassa melkein väsyttää. Täällä Caitlyn tosin ei halunnut nukkua, paikka oli enemmän tai vähemmän karmiva. Ties mitä olentoja tänne ilmestyisi ajan myötä. Jos ilmestyisi, mutta ainakin se vaikutti todennäköiseltä. Caitlyn alkoi kyllästyä seisomiseen ja vaihtoi levottomana jalkaa. Sitten hän peruutti pari askelta ja laskeutui risti-istuntaan maahan. Toinen oli hiukan pelottava ehkä kun joutui katsomaan näin matalalta, kun toinen nyt oli kovin pitkä muutenkin. Mutta seisominen oli jo aivan liian rasittavaa.

"Luuletkos, että täällä, missä minä ja sinä nyt lienemmekin, on muitakin alueita kuin hautausmaa?" kysyi neiti mietteliään oloisena lähinnä vain jotain sanoakseen. Hiljaisuus alkoi nimittäin pikkuhiljaa olla painostava ja inhottava. Parempi olisi puhua jotain kuin vain olla hiljaa omissa ajatuksissaan. Muuten ajatukset saattaisivat vaikka karata jonnekin epäolennaisiin asioihin. Ja nyt ei ollut oikea hetki sille. Hiljalleen alkoi muodostua öistä sumua hautausmaalle näiden ympärille. Kosteus oli varmasti melko inhottavaa, kun ei ollut muita vaatteita kuin housut. Caitlynillä sentään oli lämmin takki, joka suojasi hyvin kosteudelta ja kylmältä.