Someday you will see, it's coming. [Sovittu]

[Hiswa]

Jacques Ateara

Kun huomasin että toinen oli vihdoinkin hetken hiljaa, annoin ajatuksieni hieman vaeltaa. Tuijotin tyhjällä katseellani toisen ohi kauemmas pimeyteen. Oliko tämä paikka vain pelkkä suuri vitsi? Jokin masokistinen ajatus kiduttaa juuri kuolleita ihmisiä heittämällä heidät suoraan hautuumaalle joka olisi loputon? Ei, ei se voinut olla loputon. Muistin kuinka olin selvästi aikaisemmin nähnyt kaupungin valoja hautuumaan toisessa päässä, joten kaipa tämä paikka oli vain hautuumaa, osa jotain suurempaa kokoonpanoa. Jotain missä kärsittäisiin tuomio aiemmasta elämästä, oliko tämä helvetti?
Siltä minusta alkoi pikkuhiljaa tuntua, kun painosta hiljaisuus laskeutui minun ja tuon muukalaisen välille. Aavemainen sumu alkoi jo hämärtää ennestäänkin hämärää hautuumaata, ja huomasin sivusilmästäni kun toinen istahti maahan hieman väsyneen näköisenä.
»Tuota..» minä aloitin mutta hiljenin sitten. Enhän minä tiennyt tästä paikasta yhtään enenpää kuin hänkään? Ja mikä tuon muukailaisen nimi edes olikaan, olisiko väärin kysyä sitä? Olettaisiko hän että etsisimme asutusta - yhdessä?
»Minä en ole aivan varma» sanoin ja purin sitten huultani. Oli todella ärsyttävää elää - tai mitä sitten juuri teimmekään, epätietoisuudessa. Painostavaa. Aivan kuin joku huutaisi korvani vieressä »tutki, ota selvää».
Loin katseeni häneen, ja silmäilin hänen vaatetustaan. Hänellä näytti olevan melkoisen paksu takki, vaikka siellähän ei ollut edes kylmä, ei, vaikka minulla ei farkkujen lisäksi muita vaatteita ollutkaan. Päätin kuitenkin olla takertumatta niin pieniin seikkoihin kuin pukeutumiseen, minulla ilmesesti riittäisi siihen aikaa muulloinkin.
».. olin näkevinäni kaupungin valoja tuolla..» aloitin kääntäen katseeni hautuumaan toiseen päähän ja osoitin sinne samalla kädelläni.
»ja haistoin lievää savua, kuin tehtaan savupiipusta silloin kun --» olin jatkamaisillani mutta hiljenin sitten. Kurtistin kulmiani, ja katsahdin taas häneen.
»Mutta unohdin esittäytyä» aloitin nopeasti estäen häntä avaamasta suutaan.
»Minun nimeni oli Jacques Ateara, ystävät sanoivat Jakeksi.»

[Tika]

Caitlynin silmät välähtivät. Hän siis oli oikeassa, toinen oli susi ja mies. Mutta ei onneksi tällä hetkellä vaikuttanut vaaralliselta, eikä sutenakaan ollut hyökännyt kimppuun vaan juossut pois... Ehkäpä täällä olisi suhteellisen turvallista. Tai niin turvallista kuin vain voi olla jollain tuntemattomalla hautausmaalla.
"Eli täältä pääsee pois. Siis täältä hautausmaalta. Huojentavaa kuulla", sanoi Caitlyn kevyesti yrittäen vakuuttaa itselleen, ettei tulevaisuuden näkymät olleet ainoastaan synkkiä. Valopilkut kyllä olivat hyvin pieniä, mutta sille ei voinut mitään.
"Hmm, selvä -öm- Jake?" Caitlyn sanoi viimeisen sanan varovasti ja kysyvästi.
"Minä taas olen Caitlyn Dawson, kutsutaan vaan Caitlyniksi", sanoi neiti kohteliaasti kun toinenkin oli esittäytynyt. Caitlyn nojasi kyynärpäillään polviinsa ja laski päänsä kämmeniensä varaan. Hänen ruskeat hiuksensa heilahtivat osittain peittämään kasvoja.

[Hiswa]

Jacques Ateara

Hetkena ajan olin näkevinäni pienen tietäväisen pilkkeen toisen silmäkulmassa, ja mietin olisinko paljastanut jo liikaa itsestäni. Käänsin katseeni nopeasti pois toisesta, olin nimittäin tainnut jo tuijottaa häntä hetken.
Kun toinen alkoi kuulostaa jo melkein huojentuneelta, minä mutristin suutani. Niin, jos täältä pääsee pois. Olisi kiva tietää olisiko täällä mitään muuta kuin pelkkä hautuumaa, mutta toisaalta - ei olisi.
Taisin hetken tuijotella hieman tämän yhä täysin tuntemattoman naisen ohitse loputtomalta näyttävää hautausmaata, hätkähtin kun hän lausui nimeni ikään kuin kokeillen sen lausumista. Niinhän se yleensä oli ihmisillä tapana, kun tutustuttiin. Suupieleni nytkähti pienesti, ja toivoin ettei hän ollut huomannut ulospäin pyrkivää hymyä. Ehkä mukavassa seurassa tulevaisuus ei vaikuttaisikaan niin synkältä kuin nyt.. Ei, silti tämä oli väärin. En voinut antaa itsestäni liian ystävällistä kuvaa, olinhan yhä murhaaja, hirviö.
Päädyin vain nyökkäämään hieman hajamielisesti toisen kysyvälle ja varovaiselle yritykselle tehdä meistä ystäviä, tai edes tuttavia.
Caithlyn? Hmm, ei kovin yleinen nimi amerikassa.. Mutta mistä minä oikein voisin tietää; oliko hän ylipäätänsä amerikasta? Jos todellakin olimme kuolleet niin hänhän voisi olla vaikka maailman toiselta puolelta. Pakotin ajatukseni keskeytymään ja tukahdutin uteliaisuuteni kääntäen katseeni Caithlyniin.
Hänellä näytti olevan musta, melkoisen paksun näköinen takki yllään. Muutenkaan hän ei ollut pukeutunut mitenkään kevyesti, vaikka ulkonahan oli ihan lämmin.. Ei, oli siellä sittenkin hiukan viileää. Tunsin kylmän sumun kiertelevän ympärillämme.
Itselläni oli päällä vain ne samat repeytyneet farkut, joita olin aiemmin kantanut hampaissani. Silti minulla ei ollut kylmä - oikeastaan minulla oli juuri sopivan haalea olo. Kuin aina keväällä auringon paistaessa ja jäljellä olevan lumen viilentäessä ilmaa siedettäväksi.
Normaalia ihmistä olisi varmasti palellut, ja se minua kummastuttikin. Olinhan yhä ihan ihmisen näköinen, ja silti minulla oli yhtä lämmin kuin silloin aiemmin jolkotellasseni vielä turkin omaavana eläimenä.
Oliko tää jotenkin liittyväinen niihin susijuttuihin? Vai oliko koko paikka pikkuhiljaa tekemässä minut hulluksi.
Loin katseeni Caithlyniin ja kurtistin hieman kulmiani.
»Onko täällä sinusta kylmä kun pidät noin paksua takkia?» kysäisin kuin ohimennen, katsellen häntä sivusilmällä.

[Tika]

Caitlyn hyräili hiljaa laulunpätkää, vaikka ei muistanutkaan sanoja. Toinen näkyi olevan mietteissään, eikä Caitlyniä huvittanut häiritä. Neiti tukahdutti haukotuksen, hän kun oli väsynyt ja olihan jo melkein yö. Missäköhän täällä voisi edes nukkua? Tuskin täällä oli omaa kotia jossa yöpyä, joten mihin sitten? Pitäisikö etsiä joku kaupunki jonka kaduilla nukkua, siitähän hänellä oli jo kokemustakin. Noh, ehtisihän sitä vielä.
"No onhan täällä vähän, tai ei minulla ole kun on takki, mutta luulisi että sinulla on kylmä", sanoi Caitlyn hiukan kummastusta äänessään. Toisella olisi varmasti kylmä noin vähissä vaatteissa, ainakin Caitlyn uskoi että hänelle tulisi kylmä. Hyvä kun jo nyt ei ollut kylmä, vaikka oli vaatetta runsaasti.

[[Lyhyt ja kökkö, köhköh x)]]

[Hiswa]

Jacques Ateara

Tarkat korvani kuulivat kuinka seuralaiseni hyräili hiljalleen jotain minulle tuntematonta laulunpätkää. Huokaisin hiljalleen ja raaputin hetken päätäni oikealla kädelläni, ja sitten vetäisin kumilenksun hiuksistani päästäen ne vapaasti harteilleni. Tuijotin maahan ja pyörittelin pienen hetken pientä tupsua hiukstani käsissäni kärsimättömästi, mutta valpastuin sitten kun toinen viimein vastasi. Tai, en ehkä olisi voinut käyttää sanaa 'viimein', sillä olinhan odottanut vastausta vasta muutaman sekunnin ajan. Jotenkin aika vain tuntui matelevan tänään.
Ai, tosiaan, minullahan ei ollutkaan päälläni mitään muita vaatteita kuin repaleiset farkkuni. Kurtistin hieman kulmiani toisen arvaukselle, mutta rentoutin sitten ilmeeni ja vastasin esittäen hieman välinpitämättömämpää kuin oikeasti olin.
»Aijaa.. minusta täällä on juuri sopivan leutoa» lausahdin ja loin taas ilmeettömän katseeni Cynthiaan. Mieleni hinkui kysymyksiä; mistä hän päin maailmaa hän oli? Oliko hän kauan ollut täällä paikassa, mikä paikka lieneekin?
Tiesin että olisi väärin antaa uteliaisuudelle voitto tälläisessä tilanteessa, hänhän saattoi olla kokoajan vaarassa. Kaikenlisäksi tuolla neitosella ei tainnut olla kovin hyvää itsesuojeluvaistoa, istui vain rennosti maassa tälläisen järkäleen edessä selvästi tietäen että olin juuri äsken jolkotellut paikalla sutena.
Pudistin päätäni, ja toinen käteni siirtyi vaivautuneena niskani taakse. Selvitin ensiksi hieman kurkkuani luoden välinpitämättömän ja hieman tylsistyneen oloisen katseeni pilvien peittämään taivaaseen.
»Niin tuota, mistä päin maailmaa sinä oletkaan? Et vaikuta amerikkalaiselta. Britti, kenties?» aloitin ja lopuksi päästin suustani pienen arvauksen. Vilkaisin Caitlyniin, nyt hieman katseellani häntä arvioiden. Olinhan nähnyt paljon brittielokuvia ja sarjoja, joten uskoin tunnistavani naisen aksentin.

[Tika]

Ai sopivan leutoa? ... Lisää kummallisia asioita tuostakin siis selvisi. Koska täällähän ei ollut mitenkään 'sopivan leutoa', ei varmasti kenenkään normaalin ihmisen mielestä. Tosin, oltiinko tässä nyt itsekään niin normaaleja, kun vasta oli todettu että oltiin kuolleita jossain ihme paikassa. Ei, se ei mahtanut olla mitenkään normaalia. Ei sitä joka päivä nimittäin huomannut olevansa kuollut. Noh, olkoon. Jos ei kerran tuolla ollut kylmä, niin parempihan se vain olisi, ei tarvitsisi ainakaan olla siitä huolissaan. Niinpäniin. Kosteus alkoi tunkeutua maasta naisen housujen ja takin läpi, niinpä tämä päätti nousta jälleen seisomaan, ei ollut kiva olla märissä vaatteissa. Vaikka vahinko oli toki jo tapahtunut, mutta kuitenkin.

Caitlyn hymyili hiukan vinosti. Toinen oli arvannut heti oikein.
"Jep, olen Lontoosta. Mikähän vuosi täällä muuten on, ainakaan ei ole sama vuodenaika kuin silloin kun minä kuolin. Minä nimittäin kuolin kesällä..." mietiskeli Caitlyn osittain itsekseen. Hän oli kuollut vuonna 2009, joten olikohan täälläkin sama vuosi? Vuodenaika vain poikkesi. No sehän selviäisi jos tältä hautausmaalta löytäisi pois ja pääsisi kaupunkiin. Kaupungissahan sen näkisi heti, että mikä vuosi oli, tai ainakin mikä vuosikymmen. Caitlyniä alkoi jo kutkuttaa poistuminen täältä, mutta hän malttoi mielensä. Ei olisi varmaan mitenkään kohteliasta poistua kesken keskustelun toisen luota. Vai mistä sitä tiesi, minkälaiset tavat toinen oli oppinut. Olipa hankalaa tälläinen, kun ei tiennyt toisen taustasta mitään.
"Entäs mistä itse olet kotoisin?" kysyi neiti siis uteliaana. Caitlyn tarkkaili toista kun tuo leikki hiuksillaan. Komea mieshän toinen oli, lihaksikas ja pitkä ja hiukan eksoottisen värinen. Caitlyn hätkähti hiukan, kun hänen mieleensä tuli, ettei hän muistanut milloin oli viimeksi ollut ihastunut. Caitlyn ei ollut koskaan edes ollut yhdessä kenenkään kanssa. Ajatus sai hänet hiukan surulliseksi, olihan hän sentään jo 21 vuotta! Elämä vaan lipui ohi... Tai ei varmaan enää lipunut, ei kait hänellä edes ollut elämää enää, jos hän kerran oli kuollut? Kamalaa, hänene elämänsä oli mennyt ohi aivan liian nopeasti.

Caitlyn hätkähti ajatuksistaan maanpinnalle hiukan häpeissään. Hän se vain leijaili ajatuksissaan, vaikka hänellä oli seuraakin! Se jos mikä oli epäkohteliasta, olikohan toinen huomannut? Toivottavasti ei, Jake oli varmaan muutenkin saanut jo ihan nurinkurisen kuvan Caitlynistä muutenkin. Miksi piti olla niin vaikeaa olla edes jotenkuten järkevä ihmisten seurassa? Caitlyn ei pitänyt itsestään sen vuoksi. Hän alkoi jo hiljalleen vajota itsesääliin, olisi parempi vain lopettaa ajattelu tähän ja odottaa toisen vastausta.

[[Yritä saada selvää tuosta sotkusta x')]]

[Hiswa]

Jacques Ateara

Ilmesesti maa ei ollut kovin kuivaa, sillä tutkiskeltuani Caitlynia hetken sivusilmällä, kunnes hän nousi äkisti seisomaan ruohikolta hieman ehkä vaivaantuneen näköisenä.
Lontoosta? Hmm, pääkaupunkiseutu ei ihan ensimmäiseksi ollut tullut mieleeni, hän ei nimittäin minun silmiini näyttänyt kovin kaupunki-ihmiseltä. Pikemminkin jonkun pikkukaupungin naapurintytöltä.
Tajusin vasta hetken päästä, että Caitlyn oli juuri esittänyt epäsuoran kysymyksen. Katseeni keskittyi hieman nolostuneena maahan, olin tainnut tuijottaa häntä jo jonkin aikaa. Minälie perverssinä hän pitikään minua, tuijotin tässä puolialastomana tuntematonta ihmistä, pimeällä hautuumaalla. Siirsin katseeni eteenpäin, katsoen taas pimeään tyhjyyteen hänen takanaan.
»Öm, itseasiassa minä tuskin tiedän nykyvuodesta yhtään enenpää kuin sinäkään» aloitin hieman vaivaantuneena ja tajusin vasta nyt ihmetellä sitä, miten äänessäni ei kuulunut tippaakaan murrosiän käheyttä. Kuulostin hieman oudolta, jopa omiin korviini. Aivan kuin olisin vanhempikin.
Siirsin painoa jalalta toiselle, yrittäen estää katseeni vaellusta kokoajan kohti Caitlynia. Hän tuntui silmilleni kuin magneetilta, ja minun todella piti ponnistella jotta hänen uuden kysymyksen utelias äänensävynsä ei olisi puhkaissut naamaani iloista hymyä. Outoa.
»Minä olen Amerikasta, tarkemmin yhdysvaltain länsirannikolta» aloitin ja loin pikaisen katseen toiseen. Yht'äkkiä hän näytti siltä kuin olisi hieman .. häpeissään? Mitä minulta oli jäänyt huomaamatta. Huomaamattani kallistin hieman päätäni ja yritin hillitä silmissäni välkehtivää uteliaisuutta. Noloa.

[Tika]

No olihan se odotettavissa, ettei toinen tiennyt mikä vuosi nyt oli. Olihan hänkin vasta saapunut, miten tuo olisi voinut tietää.
"Tuota, kysymykseni saattaa kuulostaa tyhmältä, mutta mikä vuosi oli silloin kun kuolit?" kysyi neiti ja punastui hiukan, koska kysymys oli hänen mielestään suht typerä, mutta olisi kiintoisaa kuitenkin tietää. Caitlyn nosti kättään ja huitaisi muutaman häiritsevän hiussuortuvan pois naamaltaan. Hymyilin hiukan toisen vastaukselle. Vai Amerikasta sitä oltiin, sehän kiintoisaa. Milaistakohan siellä oli asua? Mahtoi olla melko mielenkiintoista. Ainakin Caitlyn oletti niin, eihän hän toki tietää voinut oliko oikeassa.

Caitlyn astahi kevyesti hiukan sivuun ja siristi silmiään. Hän alkoi olla levoton, hän ei oikein viihtynyt paikallaan. Hänen teki mieli vähän juoksennella ympäriinsä, mutta ei tietenkään kehdannut alkaa pelleilemään toisen edessä, se vasta olisikin noloa. Niinpä Caitlyn hillitsi itsensä ja yritti rentouta edes hiukan. Aika huonolla menestyksellä tosin, hänellä oli vieläkin levoton olo.

[Hiswa]

Jacques Ateara

Tutkailin katseellani hetken Caitlynia, mutta käänsin sitten pääni ripeästi pois. Vaihdon taas painoani jalalta toiselle, ja huokasin kuullessani toisen kysymyksen. Ei yhtään tehnyt mieli ajatella niitä päiviä jolloin vielä.. elin. Sanasta huokuva epätoivoisuus hermostutti minua. Olinko tosiaan kuollut? En voinut vieläkään uskoa sitä.
»Mmmhh, vuosi 2007 syksy» mutisin hermostuneena hiukan etäisen kuuloisesti. Mitä jos toinen olisi vaikka elänyt vaikka kymmenen, tai sata vuotta minun jälkeeni? Olisiko se ylipäätänsä mahdollista, että saapuisimme silti tänne samaan aikaan? Miten paljon maailma olisi ehtinyt muuttua..
Vilkuilin Caitlyniin ja panin merkille, että hänen minun silmiini normaalilta näyttävä asunsa ei ollut kovin erilainen kuin olin nähnyt eläessäni televisiossa. Sisälleni huokui helpotusta, mutta yritin pysyä varautuneena. Hänhän olisi voinut kuolla vaikka teatteriharjoituksissa.. Köhäisin. »Entäs sinä?» kysäisin äänensävyllä joka jopa omiin korviinikin kuulosti hieman välinpitämättömältä, vaikka kysymys ei todellakaan sitä ollut. Katsahdin taas maahan samalla kun pyörittelin mustaa hiussuortuvaa sormenpäissäni.

[Tika]

Onneksi toinen vastasi jo kysymykseen, joten Caitlyn sai jotain mihin keskittyä. Levottomat jalat liikehtivät nimittäin hyvin uhkaavasti.
"Ai, ihanko totta? Minä kuolin keväällä 2009" sanoi neiti ja virnisti hiukan. Ei sinänsä, että asiassa olisi mitään hassua ollut. Taisi olla melkein hullunvirne enemmänkin.
'Kuinkahan me silti päädyimme samaan aikaan tänne, vaikka eri vuosina kuolimme? Hmm'
Mietti tämä ja haroi kädellään hiuksiaan, kunnes tajusi mitä ajatuksissaan teki ja päästi kätensä putoamaan alas. Tämä paikka tuntui olevan täynnä mysteerejä, ja Caitlyn halusi palavasti tietää ne kaikki. Mutta se tuskin olisi koskaan mahdollista. Jos kaikki nimittäin olivat saapuneet tähän kummaan paikkaan samalla tavalla kuin hän ja Jake, ei mahtanut olla monillakaan tietoa asioista. Ellei sitten joku syntynyt täällä, mikä sinänsä ei ollut kovin houkuttelevaa. Joutua nyt jossain tälläisessä paikassa asumaan koko ikänsä... Vaikka eihän Caitlyn ollut kovin häävi arvostelemaan, eihän hän ollut nähnyt kuin hautausmaan, ja kuinka usein hautausmaat muka olivat viehättäviä? Niinpä niin.

[[Anteeksi kesto xP Lyhytkin tuli...]]

[Hiswa]

[[ Jessus sentään että meni kauan vastata. 8''D
Anteeksi. *cough cough* ]]

Jacques Ateara
Yllättynyt. Siinä sana kuvaamaan minua kun kuulin seuralaiseni olevan kahden vuoden päästä tulevaisuudesta. Ilmeeni saattoi näyttää hieman epäuskovalta, mutta nyökkäsin sitten ja yritin hyväksyä asian. Kaksi vuotta? Kuinkakohan paljon maailma oli ehtinyt muuttua siinä ajassa? Huomaamattani tein hiljaisen olankohautuksen kertomaan itselleni, että mitä väliä sillä enää oli. Minä olin täällä, ja loput maailmasta oli siellä.
Tutkin hetken katseellani Caitlynia, hän näytti olevan kovinkin mietteissään. Katseeni siirtyi ympäristöömme, ja yllätyksekseni ilma ympärillämme alkoi tummentua yhä enemmän jos se ylipäätänsä oli mahdollista. Sivusilmälläni vilkaisin Caitlyniin joka oli yhä hiljaa. Huokaisin syvään, ja tiedostamattani raavin niskaani.
»Jaa, tuota. Pitäisiköhän meidän lähteä etsimään sivistystä?», jos sitä löytyy, lisäsin mielessäni aiempaan lauseeseeni. Käänsin vartaloni puoliksi suuntaan jossa aiemmin näin sivistyksen valoja. Ehkä löytäsimme kaupungin? Totta puhuen, minulla ei ollut aavistustakaan. Enkä varmaankaan edes välittänyt.

[Tika]

[[ Yeah tosissaan xD ]]

Caitlyn silmäili toista odottaen vastausta. Ilmeisesti Jakella ei kuitenkaan ollut aikomustakaan vastata, tuo kohautti vain olkiaan hetken kuluttua. No, eipä sitten. Ehkä tässä pitäisi itse keksiä jotain sanottavaa, ei olisi kivaa jos olisi vain hiljaista. Caitlyn oli jo avaamassa suutaan sanoakseen jotain, kun toinen puhuikin.
"Joo, mennään vaan", sanoi tämä siksi hyvin nopeasti, kun oli jo valmistautunut puhumaan.
"Tosin en tiedä, että mitä tietä täältä pääsee pois", totesi tyttö vielä.
"Tiedätkö sinä mitään reittiä pois tältä hautausmaalta?" kysyi Caitlyn vielä ja tuijotti toista odottavasti.

[[ Uhh, vähän lyhyt x) Siitä on taas hetki vierähtänyt kun viimeksi roolasin x') ]]

[Hiswa]

// Sry for suddenly changing point of view. I just want to, you know, try this... *cough* //

Jacques Ateara
Caitlynin sanat herättivät jotain pojan sisällä. Niin tosiaan, miten hautausmaalta pääsikään pois? Miten he olivat edes tulleet sinne? Ja tarkemmin, minne he olivat menossa?
Sisäpuolelta vielä epäkypsä, mutta ulkoa hyvin aikuista imitoiva Jake vilkuili hieman ympärilleen. Haalea sumu leijui aavemaisesti parivaljakon ympärillä. Tummat silmät etsivät horisontista kaupungin valoja, valoja, tai edes jotain. Jake siristi silmiään, otti sitten muutaman hitaan mutta varman askeleen eteenpäin, ja kääntyi katsomaan Caitlyniin, kuin odottaen tuon reaktiota.
Nuoren silmät liikkuivat toisen jaloista vähitellen tuon tummanruskeisiin silmiin, ja pieni virnistys kohosi Jaken kasvoille. "Neiti on hyvä ja menee edellä", mustahiuksinen sanoi ja kumarsi sitten leikillään, pitäen katsekontaktin tytön silmissä.

[Tika]

Caitlyn tarkkaili toista odottaen. Sitten tuo näkyi toinen päättäneen suunnan, kun otti pari askelta eteenpäin ja pysähtyi sitten. Neiti oli jo astumassa perässä kun Jake kääntyi. Hmm? Ai että tässä pitäisi alkaa johtamaan. Mutta eihän Caitlyn tiennyt minne piti mennä. No, olkoon, jos toinen kerran halusi. Neiti kohautti olkapäitään ja lähti sitten reippaasti kävelemään suoraan eteenpäin, hän kun halusi jo pian päästä pois tältä hautausmaalta. Ei sillä että se enää pelottaisi.
"No tule sitten perässä"
Caitlyn tokaisi vielä olkansa yli.

[[ Taas tuli lyhyt x__x Anteeksianteeksi. ]]

[Hiswa]

Jacques Ateara

Leikkisän virnistyksen puolikas kaareili hetken pojan naamalla, kunnes tuo sitten lähti seuraamaan Caitlynia, muutaman askelman jäljessä. Yht'äkkiä Jaken mieleen vain tuli eräs laulu jota hän usein kotonaan kuunteli, ja hänen teki mieli laulaa. Se alkoi hymisemällä hieman alkusoittoa, ja sitten hän alkoi laulaa hiljaa;

Dead men lying on the bottom of the grave
Wondering when Savior comes
Is he gonna be saved

Hiljainen, pehmeä ja säveleltään oikea laulu kaikui hautuumaan läpi hiljaisuudessa.

Maybe you're a sinner into your alternate life
Maybe you're a joker maybe you deserve to die

Jaken katse oli hetken aikaa taivaassa, ja sitten hän vilkaisi sivusilmällä Caitlyniin, mutta jatkoi kuitenkin.

They were crying when their sons left
God is wearing black
He's gone so far to find no hope
He's never coming back
They were crying when their sons left
All young men must go
He's come so far to find the truth
He's never going home

Hetken aikaa hiljaisuus oli painostava, mutta Jake päätti vielä jatkaa.

Young men standing on the top of their own graves
Wondering when Jesus comes
Are they gonna be saved

Cruelty to the winner, Bishop tells the King his lies
Maybe you're a mourner, maybe you deserve to die
They were crying when their sons left
God is wearing black
He's gone so far to find no hope
He's never coming back
They were crying when their sons left
All young men must go
He's come so far to find no truth
He's never going home

Welcome to the Soldier Side
Where there's no one here but me
People all go out to die
There is no one here but me

Welcome to the Solder Side
Where there's no one here but me
People on the soldier's side
There is no one here but me

Ja sen jälkeen sulki suunsa, hieman apaattisin ajatuksin.