Ennustan runsaasti ongelmia

[R.I.P]

"Jaa-a...?" Veronica toisti voimatta uskoa korviaan, "Jaa-a?! AAARGH!"
Nyt hänkään ei voinut enää katsoa Juliukseen, ettei repisi tältä korvia päästä. Hän käännähti ympäri ja alkoi marssia ees taas hiuksiaan haroen. Vastaus ei oikein ollut tyydyttävä - ei siis ollenkaan tyydyttävä. Sehän oli suorastaan ala-arvoinen! Surkea! Ja.. ja..ja siis mitä helvettiä?! Eihän tässä voinut enää ajatella ollenkaan selkeästi, etenkin kun Juliuksen .. . .. .. maku tuntui edelleenkin suussa. Maku tietysti oli kyllä varsin ällöttävä, mutta se oli pientä, etenkin jos mädäntyneeseen makuun oli menneisyydessään tottunut. Pahinta tässä oli se, miten tämä maku oli naisen suuhun päätynyt, eikä sitä seikkaa voinut vain sivuuttaa. Hän ei saanut kiinni yhdestäkään ajatuksestaan, jotka kaikki poukkoilivat hänen sekavassa pääkopassaan kuin flipperissä. Ensin riita, sitten sovinto, itku ja.. suukko?! Eihän tuon miehen mielen liikkeitä ymmärtänyt Jeesuskaan!
Herran Jumala...
Veronica pysähtyi selkä Juliukseen päin ja vei käden huulilleen. Hän tiesi punastuneensa - jälleen. Hän sulki silmänsä hengittäen syvään, ennen kuin avasi ne ja käännähti katsomaan Juliusta.
"Jos.. Jos tuo oli taas jotain sinun pilojasi, niin ei kyllä naurata", Veronica sai viimein sanottua.

[raato]

Julius puristi hiuksiaan niin tiukasti nyrkkissään, että tuntui kuin päänahka hetkenä minä hyvänsä repeäisi irti. Kaikki oli mennyt taas ihan päin mäntyä. Kaikki meni AINA päin mäntyä, kun hänet pistettiin samaan huoneeseen jonkun toisen kanssa. Hänen ei tosiaankaan olisi pitänyt olla ihmisten kanssa paria tuntia pitempään.
"Ei se..." Julius ähkäisi ja vääntelehti paikoillaan vaivautuneesti. Hän olisi halunnut vain nousta ja lähteä, muttei tietenkään voinut tehdä niin. Hän olisi halunnut selittää, muttei voinut sitäkään. Veronican ilme ja äänensävy taas kertoivat, että jos hän yrittäisi lyödä asian leikiksi, hän saisi varmaan ilmaisen kastoroinnin. Piti keksiä joku nerokas valhe.
"Ei se mitään pilaa ollut. Se vain..." mietimietimieti "...lipsahti. EIKÄ! Siis!" Julius ponnahti pystyyn kädet aseistariisuvasti pystyssä. "En minä tiedä. Minä olen mies, sinä olet nainen, näitä juttuja tapahtuu! Entä sitten? Et sinä ensimmäinen nainen ole, jota olen... niin!"
Nuorukainen huitoi tuohtuneena käsiään. Hänen olisi tehnyt mieli ottaa itseään niskasta kiinni ja hukuttaa itsensä yleisövessaan. Hän tunsi olevansa ansassa, ja tämän ansan hän oli itse itselleen rakentanut.

[R.I.P]

"...."
Veronica laittoi kätensä puuhkaan yrittäen odottaa kärsivällisesti Juliuksen vastausta. Tyyni ilme - tai olotila - ei vain tahtonut pysyä on-asennossa. Hän liikahteli hermostuneesti ja puri huulensa melkein verille. Hänen oli vähällä tarttua Juliusta hartioista ja ravistella voimakkaasti, kun tämä vain vääntelehti omituisesti ja yritti tehdä itsestään ennenaikaisesti kaljun. Oli kuitenkin parasta hillitä itsensä, koska muuten Julius ei ehkä puhuisi hänelle enää...
Hermostuneisuudelle ei kuitenkaan voinut mitään tällaisessa tilanteessa. Veronican aikakautena tyyliin suudeltiin vasta naimisiinmenon jälkeen - jos silloinkaan. Joskus uusi morsmaikku kannettiin vain suoraan makuukammariin ja... Noh. Kyllähän sen varmaan osaa hahmottaa, mitä sen jälkeen tehtiin. Veronica oli kyllä itse suudellut Juliusta jo kerran hetken mielijohteesta, mutta Juliuksen tapauksessa tätä voisi periaatteessa harkita jo kosintana! Tai no.. Ei nyt ihan, mutta ainahan sitä saattoi toivoa. Tai siis.. Oliko se toivoa vai pelkoa, jos kyseessä oli mädäntyvä lihakasa? Oli miten oli, tällä hetkellä tuntui siltä, että koko elimistö oli täydellisessä umpisolmussa.
Ei pilaa? Sittenhän - Veronica veti terävästi henkeä - se tarkoitti sitä, että se... se... Lipsahti? Lipsahti?! Naisen kasvot tuimistuivat tuimistumistaan ja puruote alahuulesta senkuin voimistui.
"Näitä juttuja tapahtuu? Tapahtuu?!", Veronica lähes kiljahti, "Mistä ihmeen barbaariaikakaudelta sinä oikein olet? Sinä.. Sinä.. Sika! Niin juuri! SIKA!"
Rauhanaika taisi taas järkkyä.
"Näinkö vähän sinä minusta välität, kun voit noin vain tulla ja.. ja.... ja kajota minuun? Olenko minä sinulle vain nainen, johon voit purkaa miehisyyttäsi?!"

[raato]

Veronican kanssa ei käynyt keskusteleminen järkevästi, sen Julius sai kerta toisensa jälkeen huomata. Hän päästi pitkän ärähdyksen, joka kuulosti auton jarruäänen, aasin ölinän ja raivoisan karhun yhteiseltä kakofonialta. Tämä ei voinut olla todellista! Veronica oli niin eri planeetalta kuin hän. Hän oli aikakaudelta, jolloin baarin vessakin oli synonyymi panopaikalle ja toisia pussailtiin ihan vain koska se kuului siihen, että oltiin ulkona ja kännissä ja puutteessa. Yritä tässä nyt sitä selittää naiselle, jolle jo nilkan väläytteli oli sama kuin olisi viuhahdellut merimieskapakassa vailla rihman kiertämää.
"No, öh, joo?" Julius älähti ja huitoi käsillään. Hän ei voinut sietää Veronican syytöksiä. Nainen ei edes yrittänyt ymmärtää häntä, selkeästi! "Siis, sitähän rakkaus on, eikä vain? Ihmiset purkavat jotain typeriä eläimellisiä paritteluvaistojaan toisiinsa..."
Heeeeeet-kinen.
Voi p...
Julius läimäsi käden kasvoilleen ja nosti toisen nopeasti pystyyn vaientaakseen Veronican, jos tämä aikoikin sanoa jotain. Hän veti syvään henkeä ja yritti rauhoittua. Nyt ei parannut lipsautella enempää.
"Okei, älä sano mitään", hän sanoi, kykenemättä katsomaan Veronicaa. "Juttu on näin..."
Pitkä, syntisen pitkä tauko.
Julius veti henkeä. Nyt tai ei koskaan. Sillähän siitä päästäisiin.
"Minä tykkään sinusta. Aika lailla, luulisin", Hän yritti pitää äänensä vakaana ja hermot kurissa, mutta mitä pidemmälle hän pääsi, sitä levottomammaksi hän kävi, huitoen taas lopulta ilmaa kuin olisi yrittänyt hätisellä kimpparaiskaavien hyönteisten armadaa. "Mutta minä en halua pitää sinusta, koska aina kun pidän jostakin, jotain pahaa tapahtuu ja minä saan taas yrittää jotenkin elää sen saatanan menetyksen tuskan kanssa!"
Lopussa Julius potkaisi maata ja huusi jo niin kovaa, että ei olisi mikään valhe sanoa hänen raivoavan. Hän oli viimeisen kolmen vuoden aikana menettänyt käytännöllisesti katsoen koko perheensä ja oli siitä maailmalle yhä harvinaisen katkera. Katkerampi kuin mitä oli muistanut tai edes halunnut ajatella. Hän ei halunnut enää ikinä kokea mitään sellaista, ja parhaiten se onnistui kun ei ollut ketään, ketä jäisi kaipaamaan.

[R.I.P]

Veronica ei tahtonut pysyä liitoksissaan. Hänen rintakehänsä kohoili epämääräiseen rytmiin, kun nainen yritti rauhoittua siihen kuitenkaan kykenemättä. Mikä ihmeen luonnonlaki oikein ajoi hänet aina Juliuksen tykö? Juliuksesta ei koskaan seurannut mitään hyvää. Aina tapahtui jotain ja-
.....
Mitä Julius oli äsken päästänyt suustaan? Se oli varmana se r-sana. Ihan varmana - mutta kun se ei voinut olla se (!!!!!!!!!!!!!).
Veronica valahti saman tien valkeaksi kuin lakana. Valkeiden hiuksiensa ja mekkonsa kanssa hän näytti melkein kummitukselta. Mielikuvaa edesauttoi vielä omituinen hänen kasvoilleen jämähtänyt kauhun ja vihan sekainen ilme, jota korostivat ymmyrkäiset silmät ja auki loksahtanut suu.
Nainen päästi kurkustaan inahduksen, kun ei sanoja saanut aikaiseksi ja sulki saman tien suunsa, kun Juliuksen käsi ponnahti pystyyn.
Okeiokeiokeiöööööö
Juliuksen selitys tuntui menevän kuuroille korville, sillä Veronican aivot olivat liian kiireisiä rekisteröimään niitä kunnolla. Niiden piti pitää nainen pystyssä, sillä hän oli äärimmäisen lähellä reaktiota, jota myös pyörtymiseksi kutsutaan.
Veronica veti pitkään henkeä katsellen Juliuksen variksenpelättimäistä tuulimyllyn huidontaa. Okei. Tätä hän ei ollut osannut odottaa tuon haisevan ystävänsä suusta. Etenkin tällä hetkellä tuo asia vaikutti kertakaikkisen absurdilta. Ensin he olivat pitkän aikaa pippurisessa riidassa, sitten he sopivat ja.. sitten... . . . .. .
Suoraan sanottuna, Veronica ei oikein tiennyt miten reagoida. Jos tilanne olisi ollut hieman toisenlainen - Ehkä kynttiläillallinen? Tai jotain muuta yhtä kivaa - niin hän olisi samantien kapsahtanut miekkosen kaulaan. Vai olisiko sittenkään? Tuossa tovi sittenhän nainen oli ollut valmis lopettamaan koko typerän "ystävyyssuhteen", kun edestakaisin soutaminen ja huopaaminen alkoi kyllästyttää. Hän oli jo todennut tyypin toivottomaksi tapaukseksi, johon oli turha haaskata aikaansa. Mutta... kuitenkin... Kyseessähän oli Julius? Julius, jolle moisen asian tunnustaminen oli sama kuin imagon viskaaminen tiejyrän alle?
Hei oho!
Julius ei halunnutkaan pitää hänestä. Wuhu! Eikun.. mitä? Oliko se nyt hyvä asia? Ainakin syy oli hyvä.. Siis suloinen... tai no... no....No, oli miten oli. Ehkä.. tämä nyt jotenkin lutviutuisi.
Raadon linnunpelättimäisen tuulimyllyn huidonnan ja raivonpurkauksen mentyä ohi, Veronica tiesi, että nyt oli hänen aikansa sanoa tai tehdä jotain - mutta mitä? Öööääääh...
"Aha. Okei", hänen onnistui sanoa ja pakottaa päänsä maaniseen nyökyttelyyn.
Ei ehkä mikään paras mahdollinen tapa hoitaa homma kotiin, mutta alkuhan se tämäkin oli. Kai.

[raato]

Okei?
OKEI?!
Julius ei ollut uskoa korviaan! Tämäkö oli se aina sanavalmiin, kaikkitietävän Veronican vastaus? Hän oli juuri avannut itsensä toisen edessä, paljastanut tunteensa ja tämä oli palkka. Pelkkä OKEI!?
Julius oli vähällä raivostua silmittömästi, ja sen kyllä huomasi tavasta, jolla hän tuijotti Veronicaa silmäkulma epäuskosta nykien. Hän oli jo avaamassa suunsa, kun sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa ja ärtymys vaihtui huvittuneeseen lannistuneisuuteen. Niin tietenkin. Näinhän siinä aina kävi. Aina, kun hän lakkasi esittämästä, ettei millään ollut mitään väliä, hän sai vastaukseksi jotain tällaista. Niinhän se maailma meni. Vaikka pientä ihmistä kannustettiin puhumaan tunteistaan ja elämään avoimesti, ei kukaan loppujen lopuksi halunnut kuunnella. Kukaan ei halunnut joutua vastuuseen siitä, että tulisi kuulleeksi jotain, mihin pitäisi jopa reagoida muutenkin kuin sosiaalitaidon tunnilla opituin lohduttavin, sievin ja täysin mitättömin pikku sanoin.
Julius heilautti käsiään ilmaan kuin olisi viskannut painolastin yltään ja hymyili sarkastisesti.
"Joo. Juuri niin. Tässä uutiset tältä päivältä, seuraavaksi talous ja sää. Hyvää, vitun, päivänjatkoa!"
Lopuksi hän vielä läimäytti kätensä pari kertaa yhteen. Hän ei suoranaisesti osoittanut ivaansa Veronicalle, vaan pikemminkin koko maailmanjärjestykselle, tai pikemminkin epäjärjestykselle. Eläessään Julius oli tiennyt maailman kummalliseksi ja ihmiset tekopyhiksi narreiksi ja hän oli jokseenkin ilahtunut saadessaan todeta tilan olevan täsmälleen sama Tuonpuoleisessa. Tosin nyt hän ei oikein jaksanut suhtautua asiaan yhtä huumorilla kuin oli tehnyt eläessään.

[R.I.P]

Veronica olisi voinut lyödä päänsä irti siltä seisomalta.
Voi helvatan helvatta ja kauhistuksen kanahäkki! Hän kirosi itsensä seitsemänteen Helvettiin surkeiden sananlahjojensa takia.
"Julius.. Älä nyt... Rauhoitu, jooko?"
Nainen änkkäsi nostaen kätensä rauhoittelevasti pystyyn. Tämä tosin taisi olla turhaa, koska Julius ei loukkaannuttuaan ihan helposti rauhoittunutkaan. Veronica yritti - siis ihan oikeasti - saada ajatuksensa jälleen hallintaansa ja kehonsa pois yllättävän uutisen aiheuttamasta hälytystilasta, jotta voisi keskittyä paremmin siihen, mitä seuraavaksi sanoisi. Jos.. nyt sanoisi mitään.
Tuntui siltä, kuin hänen mielensä olisi jakautunut kahtia kuin kirveen iskusta. Toinen puoli väitti toista ja toinen toista. Jossain tässä ajatusten sekamelskan välissä seisoi Veronican pääkopan oikeudellinen osasto, jota nyt pommitettiin hyvin vaihtelevan tunneskaalan aatteilla. "Hyppää sen syliin, suutele sitä!" "Juokse pois! Tapa se paskiainen!"
Veronica laski kätensä ja kääntyi pois päin Juliuksesta vetääkseen syvään henkeä. Hän oli jälleen hyvin lähellä antaa tunteilleen vallan, mutta tiesi, että nyt oli aika pysyä tyynenä - etenkään kun ei tiennyt, mitkä tunteet pulpahtaisivat ensimmäisenä pintaan. Jos veronica-suomi -sanakirjasta tarkisti kohdan Julius, sai tulokseksi useita eri sanoja, joista toiset olivat positiivisia, toiset negatiivisia ja toiset niin käsittämättömiä, ettei niitä tajunnut se legendaarinen Erkkikään.
Hän ehtisi selvittämään ajatuksensa ja tunteensa myöhemmin. Nyt piti korjata aikaansaatu vahinko ja säästää Julius mielipahalta - jos se oli mahdollista.
Urheasti Veronica kääntyi kohtaamaan nuorukaisen katseen, joka saman tien sai hänet vavahtamaan ja oli saattaa hänet tyystin pois raiteiltaan. Voi Julius! Argh! Hän hieroi ohimoaan hetken ennen kuin uskaltautui avaamaan suunsa.
"Anteeksi, tuota.... niin... Minä vain kun.... tuo", perhana, "En tiedä mitä ajatella, kun..... En osannut kuvitella, että sinä....."
Naisen ääni haipui joksikin mitä ei edes mutinaksikaan voinut kutsua ja hänen katseensa painui kivetykseen ja kädet hapuilivat jälleen valkeita hiussuortuvia pyöriteltäväksi sormien ympärille. Miksei sitä koskaan onnistunut rakentamaan edes kunnon lausetta, kun piti?
Puna nousi Veronican poskille. Hän näytti viimein pikku hiljaa käsittävän, mitä Julius oli hänelle sanonut.
...
"Mi... minä taidan pyörtyä kohta..."

[ Mitäää helvettiäääää]

[raato]

# Suloistaaa helvettiääää! #

Juliuksesta tuntui hyvin vahvasti siltä, että häneltä alkoi hiljalleen loppua huumorintaju tämän asian, tämän koko epäonnisen, kirotun suhteen, vatvomiseen. Ei sinänsä mikään ihme, sillä hän tunsi pudonneensa kärryiltä jo siinä vaiheessa, kun Veronica oli häntä ensi kerran suudellut. Nyt hänestä tuntui lähinnä siltä kuin kärryt olisivat pakittaneet takaisin poimiakseen hänet kyytiin, mutta sitten ajaneetkin hänen ylitseen useampaan otteeseen. Tilanne alkoi käydä niin monimutkaiseksi, että Julius olisi tahtonut vain lyödä kättä päälle, toivottaa Veronicalle hyvää loppuelämää-kuolemaa-mitälietä ja katkaista koko tuttavuussuhteen siihen. Se ei kuitenkaan enää tainnut olla mahdollista, eikä hänellä ollut ihmeidentekijän pätevyyttä. Niinpä hän tyytyi vain tapittamaan Veronicaa ja seuraamaan tämän änkytystä juurikaan vaikuttumatta näkemästään saati kuulemastaan. Hivenen hän kyllä säpsähti, kun Veronica uumoili ottavansa kohta lukua, mutta siihen se sitten jäikin.
"Siitä vain, mutta älä luule, että minä otan kopin", raato tuumasi tylysti ja risti kätensä rinnalleen vahvistaakseen sanomisiaan.

[R.I.P]

"Tervehtikäämme vanhaa kunnon Juliusta..."
Veronica mumisi kyyristyen ja hakien tukea omista polvistaan yrittäen saada veren kiertämään päässään. Sitä sanottiin, että aina kun pyörrytti, piti hengittää syvään, mutta se tuntui usein vain pahentavan tilannetta. Nytkin nainen oli lähes hyperventiloinnin partaalla.
Okei.. Noniin.. Nyt lähti.
Hän suoristautui ja onnistui pysymään pystyssä horjahtamatta. Varovasti hän katsahti Juliukseen. Nyt oli aika puhua kuin mies miehelle... ei kun.. siis.. No. Kuitenkin!
"Olitko tosissasi?"
Hän uskaltautui kysymään pitäen katseensa visusti ystävänsä kalansilmissä ja risti hänkin kätensä näyttääkseen varmemmalta. Epätasaisesta hengityksestä kuitenkin huomasi, miten hermostunut nainen oli.
Veronica tiesi, että mitä tahansa hän nyt tekisi, se satuttaisi Juliusta joka tapauksessa. Jos tämä oikeasti tunsi jotain häntä kohtaan, niin ei hän voinut myöntää omia tunteitaan (jos nyt oli itsekään selvillä omista tuntemuksistaan), sillä Julius ei halunnut olla hänen kanssaan, joten asiat vain monimutkaistuisivat. Jos hän taas kieltäisi kaiken niin.. noh... kai sen nyt osasi jo arvata?

[raato]

Tuntui hivenen pahalta katsoa Veronicaa niin sekaisin, mutta Julius oli niin kiireinen itsesäälissään, ettei jaksanut jakaa empatiaa muille. Eikä hän toisaalta halunnutkaan. Hän oli äsken tehnyt jotain niin noloa, että nyt vaadittiin melkoista itsekkyyttä ja ultimaattista ääliömäisyyttä, että tunteiden paljastamisen vaikutukset saataisiin kumottua. Hän ei oikeasti halunnut asioiden liikkuvan tähän suuntaan. Hän kyllä piti Veronicasta, tällä oli sievät kasvot, nätit hiukset ja persoona, jota ei pahalla tahdollakaan voinut kutsua tylsäksi. ...Ja sitä paitsi häntä oli mukava kiusoitella.
"Juu, totta kai, en ajatellut ottaa koppia, jos pökräät."
Juuri niin kuin näin.

[R.I.P]

".....Vai niin..."
Veronica naksautti kieltään. Tämähän oli tietenkin odoteltavissa. Juliuksen käytös oli välillä täysin arvaamatonta, välillä taas niin ennalta-arvattavaa, että tästä olisi voinut tehdä viiden vuoden käytösennusteen. Nainen kallisti päätään sivulle ja hymyili.
"Ei sitten."
Hän kehräsi. Inhotti olla taas näin ämmämäinen, mutta kun Julius... Julius oli aina Julius.
Hän pyörähti ympäri lähteäkseen, lähinnä siksi, että se nyt tuntui hyvältä ajatukselta. Kesken askeleensa aika tuntui kuitenkin pysähtyvän ja hänellä oli yhtäkkiä loputtomasti aikaa ajatella asioita, joita hän ei ehkä olisi halunnutkaan ajatella. Helvetti. Kuinkakohan mones kerta tämä oli tämän pienen tovin aikana, kun hänen aivolohkonsa tuntuivat sotivan toisiaan vastaan.
Juu. Ei. Juu. Ei. Juu ei!
"No voi helvetti..."
Veronica ärähti itselleen ja vetäisi komean piruetin kääntyessään jälleen takaisin Juliukseen päin. Hän kurotti käsiään tarttuen tätä kauluksesta ja nykäisi itseään päin.
Mitä menetettävää tässä enää oli, jos kerta oli jo kerran kuollut? Hitto, mistä sitä tiesi jos tämä kaikki oli vain jotain typerää unta.
Ja niin Veronica painoi vuorostaan huulensa vasten Juliuksen huulia.

[raato]

Hetken Julius luuli jo saavansa taas kuonoonsa, niin äkkipikaiselta Veronican liikkuminen vaikutti. Joten voi aivan valehtelematta sanoa hänen yllättyneen melko kuninkaallisesti, kun yhtäkkiä löysikin itsensä - taas vaihteeksi - suu Veronican suuta vasten. Hän suorastaan säikähti. Ei näin, ei näin! Hän ei halunnut tätä! Mikä tuota naista oikein vaivasi? Eikö hän juuri ollut sanonut selkeästi, ettei halunnut enää olla missään, tai ei ainakaan näissä tekemisissä tämän kanssa?! Julius läimäytti kätensä Veronican olkapäille tyrkätäkseen tämän kauemmas, mutta hetkeä ennen kuin hän lopulta olisi sen tehnyt, jokin pysäytti hänet.

Se jokin oli pehmeä, mutta voimakas tunne. Ylitsekuohuva. Se saattoi olla jonkin yliluonnollisen puuttuminen tilanteeseen, jumalallinen kosketus, joka sai tajuamaan, mikä tässä kuoleman jälkeisessä elämässä oikeasti oli tärkeää. Taaai, sitten se saattoi olla yksi niistä Juliuksen paljon mainostamista eläimellisistä paritteluvaistoista, mutta yhtä kaikki, se sai Juliuksen hetkeksi käyttäytymään hyvin... epäjuliusmaisesti. Hän pudottautui Veronican tasolle ja kiepautti kätensä naisen ympärille, vetäen tämän lähemmäs sen sijaan, että olisi työntänyt kauemmas.
Niinhän sitä sanotaan, että kolmas kerta toden sanoo.

Mutta silti...
Silti epäilys painoi yhä Juliuksen rintaa.
Ei. Näin.
Ja siltikin hän halasi Veronicaa lujempaa. Olihan tämä ainoa henkilö, jolta hän saattoi hakea lohtua kuolemansa jälkeen.
Miksi elämän piti olla näin vaikeaa - silloinkin kun ei enää ollut edes elossa.

[R.I.P]

[ *head explodes* AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH jfj j voi aws.]

Juliuksen tarttuessa Veronicaa olkapäistä, hän oli jo varma, että lentäisi katukivetykseen kuin hikinen rukkanen, mutta toisin kävi. Sitä saattoi miettiä, oliko yllättävä käännös hyvä vai huono asia, mutta juuri tällä hetkellä se tuntui mitä mainioimmalta tilanteelta. Kietoessaan kätensä Juliuksen ympärille vastauksena tämän syleilyyn, Veronica tunsi räjähtävänsä tunteesta, jota hän ei osannut sanoin kuvailla. Se tuntui tukahduttavana tuskana sydänalassa, mutta levisi jäseniin kihelmöintinä, joka tuntui huumaavan hänet. Jossain vaiheessa se oli tuntunut melkein lopotomian kaltaiselta operaatiolta sammuttaen siinä sivussa hänen ajatuksensa.
Voi. Herran. Jumala.

Veronica yritti kieltää itseään ajattelemasta, sillä tiesi, että hän alkaisi samantien tuumia tulevaa ja sitä, mitä Julius ajatteli. Valitettavasti, hän epäonnistui siinä ja hänen adrenaliinin täytteiseen mieleensä ilmaantui mietteitä yksi toisensa jälkeen. Ensimmäisten joukossa tuli tämä on väärin, mikä sai naisen palaamaan hetkessä hattaraisista pilviunelmistaan karuun todellisuuteen.

Nainen pakottautui vastenhakoisesti irtautumaan suudelmasta ja laski päänsä nuorukaisen olalle haudaten siihen kasvonsa.
"Anteeksi...", hän kuiskasi.

[ sdfjjsdfjsdfjsdfjk jj jk ]

[raato]

# Mistä vetoa, että tää euforia ei tuu kestämään ku parin viestin ajan? XD #

Tämä oli niin väärin. Tämä meni koko ajan vain enemmän ja enemmän päin persettä, ja niin edelleen. Sellaisia olivat Juliuksen ajatukset hyvin pitkälti tuolla turmiollisella, mutta silti niin lämpimällä hetkellä. Pieni osa hänestä oli kyllä onnellinen, etteivät he enää riidelleet, mutta toinen, paljon kyynisempi puoli, muistutti, että nämä tilanteet tuppasivat kestämään vain muutaman minuutin. Loppuosa sitten panikoi ja käski tekemään tästä lopun tässä ja nyt. Tämä ei kuulunut suunnitelmiin, tämä ei sopinut niihin vaikka miten olisi survonut ja hakannut. Tämä. Oli. Virhe.

Kun Veronica sitten irrottautui suudelmasta ja pyysi anteeksi, osa Juliuksesta olisi halunnut sopia tilanteen siihen ja tehdä selväksi, että hän halusi jatkossakin olla Veronican kanssa, mutta yksi osa - hyvin kovaääninen ja vaativa sellainen - hoki koko ajan, että tässä ja nyt olisi loistava tilanne pilata koko suhde loppuiäksi. Sitten ei tarvitsisi enää pelätä, että hän menettäisi taas jonkun rakkaan.
"Öh... Joo." Julius älähti ja työnsi vihdoin Veronican kauemmas. Menettämisen pelko jäyti häntä yhä niin voimakkaana, että kutsumus pilata kaikki nyt ja lopullisesti oli harvinaisen suuri. Hän ei kuitenkaan voinut tehdä sitä, hänellä ei ollut sydäntä suoranaisesti sanoa jotain aivan järkyttävää näin herkän hetken päätteeksi. Niinpä hän nousi seisomaan, hieroi ohimoitaan ja yritti syrjäyttää omatuntonsa, että voisi huolettomasti taas jatkaa persläpenä olemistaan.

[R.I.P]

Veronica taantui omaksi vanhaksi itsekseen Juliuksen tönäistessä hänet kauemmas, mikä oli odotettavissakin. Koska Julius oli yleensä hyvin ennalta-arvattava, osasi tämän hyvin tunteva hyvin odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Veronica ahdistui - tapansa mukaisesti - ja alkoi jälleen näperrellä pieniä lettiä hiuksiinsa. Tilanne oli kokonaisuudessaan ahdistava - niin ahdistava, että se tuntui sydänalassa tukoksena. Tulevan odottaminen ahdisti entistäkin enemmän. Hän tiesi, että jos hän ei nyt sanoisi jotain, Julius ehtisi ensin ja sitten kaikki olisi taas piloilla.
Niinpä tämä pienikokoinen nainen venkoili vaivautuneena ja aukoi suutaan kuin happea haukkova kala, yrittäen saada sanoja suustaan, No niiiin. Öö. Syvä henkäys ja sitten lähti - ainakin toivottavasti.
"Ollaanko me nyt vai eikö me olla?" hän sai lopulta sanottua tavalla, mitä ei ehkä ihan omasta suustaan osannut odottaa. Hänen katseensa pysyi tiiviisti katukivetyksessä ja harhaili välillä Juliuksen lenkkareissa.
"..Siis ystäviä?"