Post by Yuki on Nov 22, 2010 13:28:21 GMT 2
Nimi: Eiríkur Grimsson (lausutaan Eiriikur Grimsson)
Kutsumanimet: Eiri, Riku, Riikur ja lisää saa toki keksiä
Ikä kuoltuaan: 16 (henkiseltä tasoltaan nykyään 19)
Sukupuoli: Poika
Laji: Ihminen / epäluonnollisen kuoleman kokenut
Kansallisuus: Islantilainen
Ulkonäkö: [Lukemisen lomassa suosittelen kuvan vilkaisemista]
Eiríkur voi näyttää päällepäin varsin normaalilta nuorukaiselta, mutta ei hän loppujen lopuksi olekaan aivan tavallinen. Se mikä hänestä tekee hieman muista poikkeavan näköisen, on hänen hyvin pörröinen vaalea tukka, joka hämärässä valaistuksessa näyttää hyvinkin sinertävältä. Oikealla puolella hiuksiin on kiinnitetty tummia helmiä, joita on yhteensä seitsemän. Näitä vaaleita hiuksia pitää pystyssä päälaen yli menevät pilotin lasit. Eiríkur pitää näitä laseja silmillään aina päiväsaikaan, varsinkin kun aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Lasien linssit ovat oranssit, jotka ovat kiinni kevyessä metallilevyssä, ja itse lasien runko on tehty tummasta ja jäykästä nahasta.
Kasvoihin katsottua voi kokea pientä hämmennystä, sillä ne ovat epätavallisemmat kuin vaalea tukka. Eiríkurin iho on kevyesti ruskettunut ja vaaleiden hiusten alta se korostuu vielä enemmän. Hänen ihonsa on paikoittain tummien ruskeiden täplien peitossa, jotka muistuttavat eräänlaisia suomuja. Täplien olemassaololle on oma tarinansa, josta Eiríkur ei yleensä kerro muille, vaan antaa asian olla niin kuin se olisi päivänselvä asia. Ihon jälkeen huomio kiinnittyy silmiin. Silmät ovat väriltään punaiset ja niiden kirkkaus ja eloisuus pelottavat muita, varsikin kun kyseessä on kuollut henkilö.
Pojan vaatteet eivät sen sijaan kiinnitä sen enempää huomiota. Punainen pitkäkauluksinen neulottu liivi lämmittää mukavasti kylmiäkin iltoja, jonka alta pilkistää vihreän puuvillapaidan hihat. Hihojen reunoihin on ommeltu eräänlainen turkis koristeeksi ja lämmikkeeksi. Paljaissa käsivarsissa näkyy selkeästi tummia pilkkuja, kuten kasvoissakin. Housut on tehty jäykästä ja kuluneesta purppuranpunaisesta kankaasta, jonka etupuolille on ommeltu mustat kankaanpalaset. Housut loppuvat nilkkoja ylemmäksi ja tekevät niistä pussimaisen. Eiríkur käyttää mustasta kuluneesta nahasta tehtyjä kenkiä. Kenkien pohjat ovat punaiset ja niiden kärjissä on palaset metallia. Kenkiä voisi kutsua saappaiksi, vaikka loppuvarsia ei näykään housujen alta. Kenkien pohjat tekevät hänestä muutaman sentin pidemmän näköiseksi, onhan hän vain 163 cm pitkä. Eiríkur on alipainoinen pituutensa nähden, ja sen kyllä pystyy huomaamaan, hän painaa vain 49 kg. Vaikka alipaino ei häiritsekään kuollutta, se kuitenkin pysyy sellaisenaan.
Tuonpuoleisessa ei selviä ilman jonkin sortin asetta, joten Eiri kantaa mukanaan veistä. Tämän veitsen poika löysi sattumalta matkustellessa ympäri Tuonpuoleista. Veitsi oli heitetty ja unohdettu lammikkoon, nostettuaan se oli likainen ja paikoin ruosteinen. Putsattuaan ja teroitettuaan, veitsi alkoi muistuttaa jo lähemmäs uutta. Kahva on tehty luultavasti norsun luusta, joka on käytössä tummunut puun väriseksi. Itse veitsen terä on kunnon kokoista keittiöveistä suurempi ja pitempi.
Luonne: Oinaan tähtimerkki vaikutti ja vaikuttaa nykyäänkin syvästi Eiríkurin käyttäytymiseen. Eläessään hän oli positiivisin, suorasanaisin ja johtavin omalta luokaltaan. Nykyään, kuolleenakin, Eiri on suorastaan liian positiivinen ollakseen kuollut. Vaikka poika onkin positiivinen melkein kaikilta aloilta, ei hän sitä näytä loputtomiin. Positiivisuus kuultaa Eirin tulisen luonteen alta alitajuisesti, vaikkei poika sitä tiedostaisikaan. Voisi luulla, että positiivisuus on hyvä asia, mutta se voi näyttää myös omat piikkinsä.
Eirin vahvin ase onkin (heti veitsen jälkeen) piikikäs ja lipevä kieli. Hän kertoo asiansa hyvin suoraan ja voi olla kiusallisen rehellinen omien mielipiteidensä suhteen. Suorasanaisuudellaan Eiri saattaa tehdä pahempiakin haavoja aikaan kuin veitsellään, riippuen henkilöstä ja tämän henkisestä kestävyydestään. Poika ei ajattele tekojensa tai lauseidensa seurauksia alkuunkaan, vaan antaa asian mennä menojaan.
Johtava luonteenpiirre kuuluu myös Eirin käyttäytymiseen. Oli kyseessä mikä tai kuka tahansa, hän pystyy nousemaan johtavaksi hahmoksi henkisessä taistelussa. Jos Eirillä olisi hieman heikompi luonne, hän olisi jo kerjäämässä Tuonpuoleisen kaupungin kaduilla. Sitä hän ei ole, päinvastoin. Tappelemalla pääsee eteenpäin, silloin pääsee huipulle, niin Eiri ajattelee. Suorasanaisuus luokitellaan paheeksi, yhtä hyvin kuin uhkarohkeakin. Eiri ei edes voisi kuvitella kävelevänsä kultaista keskitietä pitkin, mutta ei hän ole läpeensä paha. Vaikka pistävät kommentit voivat olla pahaakin aiheuttavia, Eiri yrittää pysyä sietokyvyn rajojen sisäpuolella. Toisen loukkaantuminen pojan lausahduksille ja kommenteille ei ole uutta, eikä aina tahallistakaan.
Jos kuitenkin poika ylittää toisen sietokykyrajan ja saa toisen itkemään, hän hämmentyy hieman, eikä osaa lohduttaa loukattuaan melkeinpä yhtään. Siinä on Eirin heikkous: lohduttamisen puute. Tulipäisen luonteensa kanssa ei ole ihan helppo elää, ilman että suuttuisi silloin tällöin. Eiri suuttuu melko pienestäkin asiasta, mutta ylimääräiset höyryt hän pitää yleensä sisällään (tai purkaa ne Magnusiin). Jos juttu menee yli Eirin oman rajan, silloin kannattaa varoa, sillä silloin sanat satelevat terävien neulojen lailla. Kiukuttelu ei tapa ketään, eikä saa jäädä oman vihansa keskelle.
Kuitenkin sisimmässään Eiríkur Grimsson uskottelee itselleen, että maailma voi vielä muuttua, hän voisi vielä muuttua. Aikaa Maan päällä hän ei enää saisi ostettua, eikä sitä saisi surra, ei nyt eikä myöhemmin. Pitäisikö yrittää levätä rauhassa?
Menneisyys: [Valitettavasti lyhennettyä versiota ei ole vielä saatavilla]
Eiríkur syntyi tarkalleen maaliskuun loppupuolella, ja sai oinaan tähtimerkin päällensä. Hän eli lapsuusaikansa pienessä islantilaisessa kylässä, jossa oli vain muutama talo ja kyläkoulu. Poika oli normaali kepposten tekijä ja tykkäsi leikkiä sotaa kavereiden kanssa soramontuissa. Hän tuli kotiin likaisena mudasta, mutta kasvoillaan hymyilevä virne. Äiti aina nuhteli häntä huonosta käytöstavoista ja putsasi ja kuurasi pojan perinpohjaisesti. Äiti ei ollut vihainen pienen lapsensa leikkeihin, ja Eiri kyllä ymmärsi sen. Isä oli aivan oma tapauksensa. Hän työskenteli NATO:ssa tärkeänä avustaja jossakin hyvin salaisessa toimistossa. Eiri ei tiennyt paikasta, mutta tiesi, että isä joutui ajamaan autolla pitkän matkan pääkaupunkiin työtoimistoonsa. Isä oli arvokkaan näköinen ja kuuloinen ihminen, ja Eiri osasi aina kunnioittaa häntä. Heidän lisäkseen perheeseen kuului isosisko ja aivan pieni pikkuveli.
Aika vyöryi eteenpäin ilman mitään esteitä, ja Eirin perhe muutti lopulta pääkaupunkiseudulle isän työpaikan takia. Eiri oli silloin jo kahdeksan ja uusi, paljon isompi koulu pelotti häntä. Viikon kuluttua hän jo tottuikin uuteen kouluelämäänsä, sillä häntä pidettiin erään poikajengin johtajana. Vaaleahiuksinen poika kasvoi huomiossa ja oli osittain lellitty kotona. Hän piti kerskailusta ja kertoili päästään heitettyjä tarinoita. Ne olivat huolettomia vuosia, kunnes Eiri täytti 14 eräänä kevään viileänä aamuna. Kunnes kahden perheen isät päättivät suunnitella omille lapsilleen tulevaisuuden. Grimsson’in sekä Wildcut’in isät tekivät sopimuksen keskenään, että heidän lapsensa täytettyään 18 vuotta menisivät keskenään naimisiin. Tämähän on nykyään hyvin vanhanaikaista, mutta olivathan perheiden juuret peräisin aristokraattisilta ajoilta. Jo 14–vuotiaana heidät tutustuttiin keskenään, ja tämä tapahtui kylmänä aamuna koulun pihalla.
Eiri oli oman jenginsä parissa kertomassa jotakin pilkkaavaa biologian opettajasta, jonka jälkeen kuului remakka nauru. Kesken naurun, koulun pihaan ajoi musta auto, jonka takaikkunat olivat tummennetut. Eiri katsoi sitä hieman kummissaan, sillä harvoin täällä hienoja autoja tuli hakemaan lapsia koulusta. Etupenkin ikkuna avautui ja sieltä näkyivät tutut kasvot: isä, joka viittoi pojalleen. Eiri käveli auton luo ja katsoi kysyvästi isää. Takana koulun kellot soivat ja muut jengiläiset huusivat johtajalleen ja lähtivät sitten koulua kohti laahustaen. Eirin tunnit olivat ohitse ja isä viittoi häntä istumaan autoon, ja niin poika tekikin, mutta halusi saman tien hypätä autosta ulos. Takapenkillä istui hänen luokallaan oleva tyttö, jonka kanssa ei oikein viitsinyt edes puhua. Eiri istuutui takapenkille hyvin vastahakoisesti ja laittoi kätensä puuskaan.
Niin tukala ajomatka kesti, kuunnellen kun isät juttelivat työasioitaan ja eräässä liikennevaloissa herra Wildcut muisti mitä pitikään sanoa. Hän selitti ensin miten kahden suuren suvun yhdistäminen olisi hieno ja kunniallinen asia. Lopulta kierrellen ja kaarrellen hän kertoi suoraan mitä he olivat sopineet. ’Hyvä tyttäreni, tässä on sinun sulhasesi, etkö edes tervehtisi häntä.’ herra Wildcut lausahti ja katsoi peilistä tytärtään. Tyttö, jonka nimi oli Silvia, sanoi tuhahtaen suorat sanat mitä oli mieltä heidän typerästä ideasta. Herra Wildcut’n silmät menivät viiruiksi tyttärensä epäkohteliaista sanoista, ja pysäytti auton lähimmälle parkille. Herra nousi autosta ja veti myös tyttärensä pois penkiltä. Ovi pamahti kiinni, eikä oven takana näyttänyt olevan menossa kiitospuhe. Eiri oli aivan hiljaa, eikä edes hänen isänsä sanonut mitään.
Heidän välinen hiljaisuus jatkui seuraavillakin viikoilla, ja Eiri oli tyytyväinen, ettei häntä haettu enää autolla kotiin. Eräänä lauantai-iltana istuen television äärellä, talon kello soi ja Eiri meni avaamaan sen. Ovella seisoi se sama tyttö, Silvia. Hänen takanaan tiellä oli musta auto, jonka ikkunasta herra tarkasteli tapahtumaa. Eiri huokaisi ja päästi tytön sisälle, mutta lopuksi mulkaisi herra Wildcut’ia.
Näin jatkui kaksi vuotta, Silvia tuli Eirin luo joka toinen viikko kokonaiseksi illaksi. Jonakin päivinä Eiri ei yksinkertaisesti kestänyt tuota tyttöä ja jätti hänet yksin lähtien jonnekin ulos tarpomaan teitä. Hänen pikkuveljensä Magnus piti yleensä tuolloin seuraa Silvialle, ja oli heitä peräti viisi vuotta nuorempi. Eirin ja Silvian suhteet eivät parantuneet, vaikka he pääsivät molemmat pois koulusta hyvine papereineen. Kylmänä kevätiltana kohtalo hiipi salakavalasti mukaan kuvioihin. Eirin isosisko oli jo muuttanut pois kotoa vuosi sitten, joten Eiri joutui pitämään huolta veljestään sillä välin kun heidän vanhempansa illastivat jossakin ravintolassa. Tuona yönä, jonka syytä ei edes tiedetä, Grimsson’ien talo syttyi palamaan. Seuraavan päivän lehdissä luki kahden pojan kuolemasta ja surevista sukulaisista.
Eihän elämä kuitenkaan siihen päättynyt. Eiri päätyi välitilaan, Tuonpuoleiseen. Ensijärkytys muuttui lopulta uteliaisuudeksi tuossa oudossa paikassa. Hämmennys iski toisenkin kerran, kun Eiri löysi oman pikkuveljensä, Magnusin. Hän ei ollut se Magnus, jonka oli joskus tuntenut, hän oli muuttunut hilleriksi. Jälleenkohtaaminen oli samalla iloinen, mutta ajatus oli surullinen siitä, ettei pieni veli näkisi enää koskaan maailmaa elävien silmien kautta.
Taidot: Äärimmäisen vahva luonne, jota ei helpolla murreta. Eiri on näppärä sormistaan ja onkin hyvä pikkuvarkaisiin, jota ei pahemmin kyllä harrasta. Hänen pienikokoisuudesta on joskus ihan hyötyäkin: mahtuu kulkemaan ahtaissa olotiloissa sekä voi piiloutuminen helpommin. Eiristä uskoisi viimeisenä, että hän pakenisi kuin tuli hännän alla, hän on itse tuli.
Tuonpuoleisessa hän on oppinut jonkin verran taistelemaan, mutta fyysinen kunto ei ole yhtä vahva kuin henkinen tulisuus. Jos tarve vaatii, niin kyllä Eiri on valmis taistelemaan, ja joskus tuntuu siltä että hän pitää siitä. Joskus taas tuntuu siltä, ettei Eirillä olisi mitään erikoista kykyä, mutta lähemmin katsottuna, hänen voimansa voivat ehkä näkyäkin, pelottavina, tulisina vai ystävällisinä?
Kuvagalleria:
i43.photobucket.com/albums/e360/Yuki91/yuki/new_hair_eiri1.png]
Kutsumanimet: Eiri, Riku, Riikur ja lisää saa toki keksiä
Ikä kuoltuaan: 16 (henkiseltä tasoltaan nykyään 19)
Sukupuoli: Poika
Laji: Ihminen / epäluonnollisen kuoleman kokenut
Kansallisuus: Islantilainen
Ulkonäkö: [Lukemisen lomassa suosittelen kuvan vilkaisemista]
Eiríkur voi näyttää päällepäin varsin normaalilta nuorukaiselta, mutta ei hän loppujen lopuksi olekaan aivan tavallinen. Se mikä hänestä tekee hieman muista poikkeavan näköisen, on hänen hyvin pörröinen vaalea tukka, joka hämärässä valaistuksessa näyttää hyvinkin sinertävältä. Oikealla puolella hiuksiin on kiinnitetty tummia helmiä, joita on yhteensä seitsemän. Näitä vaaleita hiuksia pitää pystyssä päälaen yli menevät pilotin lasit. Eiríkur pitää näitä laseja silmillään aina päiväsaikaan, varsinkin kun aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Lasien linssit ovat oranssit, jotka ovat kiinni kevyessä metallilevyssä, ja itse lasien runko on tehty tummasta ja jäykästä nahasta.
Kasvoihin katsottua voi kokea pientä hämmennystä, sillä ne ovat epätavallisemmat kuin vaalea tukka. Eiríkurin iho on kevyesti ruskettunut ja vaaleiden hiusten alta se korostuu vielä enemmän. Hänen ihonsa on paikoittain tummien ruskeiden täplien peitossa, jotka muistuttavat eräänlaisia suomuja. Täplien olemassaololle on oma tarinansa, josta Eiríkur ei yleensä kerro muille, vaan antaa asian olla niin kuin se olisi päivänselvä asia. Ihon jälkeen huomio kiinnittyy silmiin. Silmät ovat väriltään punaiset ja niiden kirkkaus ja eloisuus pelottavat muita, varsikin kun kyseessä on kuollut henkilö.
Pojan vaatteet eivät sen sijaan kiinnitä sen enempää huomiota. Punainen pitkäkauluksinen neulottu liivi lämmittää mukavasti kylmiäkin iltoja, jonka alta pilkistää vihreän puuvillapaidan hihat. Hihojen reunoihin on ommeltu eräänlainen turkis koristeeksi ja lämmikkeeksi. Paljaissa käsivarsissa näkyy selkeästi tummia pilkkuja, kuten kasvoissakin. Housut on tehty jäykästä ja kuluneesta purppuranpunaisesta kankaasta, jonka etupuolille on ommeltu mustat kankaanpalaset. Housut loppuvat nilkkoja ylemmäksi ja tekevät niistä pussimaisen. Eiríkur käyttää mustasta kuluneesta nahasta tehtyjä kenkiä. Kenkien pohjat ovat punaiset ja niiden kärjissä on palaset metallia. Kenkiä voisi kutsua saappaiksi, vaikka loppuvarsia ei näykään housujen alta. Kenkien pohjat tekevät hänestä muutaman sentin pidemmän näköiseksi, onhan hän vain 163 cm pitkä. Eiríkur on alipainoinen pituutensa nähden, ja sen kyllä pystyy huomaamaan, hän painaa vain 49 kg. Vaikka alipaino ei häiritsekään kuollutta, se kuitenkin pysyy sellaisenaan.
Tuonpuoleisessa ei selviä ilman jonkin sortin asetta, joten Eiri kantaa mukanaan veistä. Tämän veitsen poika löysi sattumalta matkustellessa ympäri Tuonpuoleista. Veitsi oli heitetty ja unohdettu lammikkoon, nostettuaan se oli likainen ja paikoin ruosteinen. Putsattuaan ja teroitettuaan, veitsi alkoi muistuttaa jo lähemmäs uutta. Kahva on tehty luultavasti norsun luusta, joka on käytössä tummunut puun väriseksi. Itse veitsen terä on kunnon kokoista keittiöveistä suurempi ja pitempi.
Luonne: Oinaan tähtimerkki vaikutti ja vaikuttaa nykyäänkin syvästi Eiríkurin käyttäytymiseen. Eläessään hän oli positiivisin, suorasanaisin ja johtavin omalta luokaltaan. Nykyään, kuolleenakin, Eiri on suorastaan liian positiivinen ollakseen kuollut. Vaikka poika onkin positiivinen melkein kaikilta aloilta, ei hän sitä näytä loputtomiin. Positiivisuus kuultaa Eirin tulisen luonteen alta alitajuisesti, vaikkei poika sitä tiedostaisikaan. Voisi luulla, että positiivisuus on hyvä asia, mutta se voi näyttää myös omat piikkinsä.
Eirin vahvin ase onkin (heti veitsen jälkeen) piikikäs ja lipevä kieli. Hän kertoo asiansa hyvin suoraan ja voi olla kiusallisen rehellinen omien mielipiteidensä suhteen. Suorasanaisuudellaan Eiri saattaa tehdä pahempiakin haavoja aikaan kuin veitsellään, riippuen henkilöstä ja tämän henkisestä kestävyydestään. Poika ei ajattele tekojensa tai lauseidensa seurauksia alkuunkaan, vaan antaa asian mennä menojaan.
Johtava luonteenpiirre kuuluu myös Eirin käyttäytymiseen. Oli kyseessä mikä tai kuka tahansa, hän pystyy nousemaan johtavaksi hahmoksi henkisessä taistelussa. Jos Eirillä olisi hieman heikompi luonne, hän olisi jo kerjäämässä Tuonpuoleisen kaupungin kaduilla. Sitä hän ei ole, päinvastoin. Tappelemalla pääsee eteenpäin, silloin pääsee huipulle, niin Eiri ajattelee. Suorasanaisuus luokitellaan paheeksi, yhtä hyvin kuin uhkarohkeakin. Eiri ei edes voisi kuvitella kävelevänsä kultaista keskitietä pitkin, mutta ei hän ole läpeensä paha. Vaikka pistävät kommentit voivat olla pahaakin aiheuttavia, Eiri yrittää pysyä sietokyvyn rajojen sisäpuolella. Toisen loukkaantuminen pojan lausahduksille ja kommenteille ei ole uutta, eikä aina tahallistakaan.
Jos kuitenkin poika ylittää toisen sietokykyrajan ja saa toisen itkemään, hän hämmentyy hieman, eikä osaa lohduttaa loukattuaan melkeinpä yhtään. Siinä on Eirin heikkous: lohduttamisen puute. Tulipäisen luonteensa kanssa ei ole ihan helppo elää, ilman että suuttuisi silloin tällöin. Eiri suuttuu melko pienestäkin asiasta, mutta ylimääräiset höyryt hän pitää yleensä sisällään (tai purkaa ne Magnusiin). Jos juttu menee yli Eirin oman rajan, silloin kannattaa varoa, sillä silloin sanat satelevat terävien neulojen lailla. Kiukuttelu ei tapa ketään, eikä saa jäädä oman vihansa keskelle.
Kuitenkin sisimmässään Eiríkur Grimsson uskottelee itselleen, että maailma voi vielä muuttua, hän voisi vielä muuttua. Aikaa Maan päällä hän ei enää saisi ostettua, eikä sitä saisi surra, ei nyt eikä myöhemmin. Pitäisikö yrittää levätä rauhassa?
Menneisyys: [Valitettavasti lyhennettyä versiota ei ole vielä saatavilla]
Eiríkur syntyi tarkalleen maaliskuun loppupuolella, ja sai oinaan tähtimerkin päällensä. Hän eli lapsuusaikansa pienessä islantilaisessa kylässä, jossa oli vain muutama talo ja kyläkoulu. Poika oli normaali kepposten tekijä ja tykkäsi leikkiä sotaa kavereiden kanssa soramontuissa. Hän tuli kotiin likaisena mudasta, mutta kasvoillaan hymyilevä virne. Äiti aina nuhteli häntä huonosta käytöstavoista ja putsasi ja kuurasi pojan perinpohjaisesti. Äiti ei ollut vihainen pienen lapsensa leikkeihin, ja Eiri kyllä ymmärsi sen. Isä oli aivan oma tapauksensa. Hän työskenteli NATO:ssa tärkeänä avustaja jossakin hyvin salaisessa toimistossa. Eiri ei tiennyt paikasta, mutta tiesi, että isä joutui ajamaan autolla pitkän matkan pääkaupunkiin työtoimistoonsa. Isä oli arvokkaan näköinen ja kuuloinen ihminen, ja Eiri osasi aina kunnioittaa häntä. Heidän lisäkseen perheeseen kuului isosisko ja aivan pieni pikkuveli.
Aika vyöryi eteenpäin ilman mitään esteitä, ja Eirin perhe muutti lopulta pääkaupunkiseudulle isän työpaikan takia. Eiri oli silloin jo kahdeksan ja uusi, paljon isompi koulu pelotti häntä. Viikon kuluttua hän jo tottuikin uuteen kouluelämäänsä, sillä häntä pidettiin erään poikajengin johtajana. Vaaleahiuksinen poika kasvoi huomiossa ja oli osittain lellitty kotona. Hän piti kerskailusta ja kertoili päästään heitettyjä tarinoita. Ne olivat huolettomia vuosia, kunnes Eiri täytti 14 eräänä kevään viileänä aamuna. Kunnes kahden perheen isät päättivät suunnitella omille lapsilleen tulevaisuuden. Grimsson’in sekä Wildcut’in isät tekivät sopimuksen keskenään, että heidän lapsensa täytettyään 18 vuotta menisivät keskenään naimisiin. Tämähän on nykyään hyvin vanhanaikaista, mutta olivathan perheiden juuret peräisin aristokraattisilta ajoilta. Jo 14–vuotiaana heidät tutustuttiin keskenään, ja tämä tapahtui kylmänä aamuna koulun pihalla.
Eiri oli oman jenginsä parissa kertomassa jotakin pilkkaavaa biologian opettajasta, jonka jälkeen kuului remakka nauru. Kesken naurun, koulun pihaan ajoi musta auto, jonka takaikkunat olivat tummennetut. Eiri katsoi sitä hieman kummissaan, sillä harvoin täällä hienoja autoja tuli hakemaan lapsia koulusta. Etupenkin ikkuna avautui ja sieltä näkyivät tutut kasvot: isä, joka viittoi pojalleen. Eiri käveli auton luo ja katsoi kysyvästi isää. Takana koulun kellot soivat ja muut jengiläiset huusivat johtajalleen ja lähtivät sitten koulua kohti laahustaen. Eirin tunnit olivat ohitse ja isä viittoi häntä istumaan autoon, ja niin poika tekikin, mutta halusi saman tien hypätä autosta ulos. Takapenkillä istui hänen luokallaan oleva tyttö, jonka kanssa ei oikein viitsinyt edes puhua. Eiri istuutui takapenkille hyvin vastahakoisesti ja laittoi kätensä puuskaan.
Niin tukala ajomatka kesti, kuunnellen kun isät juttelivat työasioitaan ja eräässä liikennevaloissa herra Wildcut muisti mitä pitikään sanoa. Hän selitti ensin miten kahden suuren suvun yhdistäminen olisi hieno ja kunniallinen asia. Lopulta kierrellen ja kaarrellen hän kertoi suoraan mitä he olivat sopineet. ’Hyvä tyttäreni, tässä on sinun sulhasesi, etkö edes tervehtisi häntä.’ herra Wildcut lausahti ja katsoi peilistä tytärtään. Tyttö, jonka nimi oli Silvia, sanoi tuhahtaen suorat sanat mitä oli mieltä heidän typerästä ideasta. Herra Wildcut’n silmät menivät viiruiksi tyttärensä epäkohteliaista sanoista, ja pysäytti auton lähimmälle parkille. Herra nousi autosta ja veti myös tyttärensä pois penkiltä. Ovi pamahti kiinni, eikä oven takana näyttänyt olevan menossa kiitospuhe. Eiri oli aivan hiljaa, eikä edes hänen isänsä sanonut mitään.
Heidän välinen hiljaisuus jatkui seuraavillakin viikoilla, ja Eiri oli tyytyväinen, ettei häntä haettu enää autolla kotiin. Eräänä lauantai-iltana istuen television äärellä, talon kello soi ja Eiri meni avaamaan sen. Ovella seisoi se sama tyttö, Silvia. Hänen takanaan tiellä oli musta auto, jonka ikkunasta herra tarkasteli tapahtumaa. Eiri huokaisi ja päästi tytön sisälle, mutta lopuksi mulkaisi herra Wildcut’ia.
Näin jatkui kaksi vuotta, Silvia tuli Eirin luo joka toinen viikko kokonaiseksi illaksi. Jonakin päivinä Eiri ei yksinkertaisesti kestänyt tuota tyttöä ja jätti hänet yksin lähtien jonnekin ulos tarpomaan teitä. Hänen pikkuveljensä Magnus piti yleensä tuolloin seuraa Silvialle, ja oli heitä peräti viisi vuotta nuorempi. Eirin ja Silvian suhteet eivät parantuneet, vaikka he pääsivät molemmat pois koulusta hyvine papereineen. Kylmänä kevätiltana kohtalo hiipi salakavalasti mukaan kuvioihin. Eirin isosisko oli jo muuttanut pois kotoa vuosi sitten, joten Eiri joutui pitämään huolta veljestään sillä välin kun heidän vanhempansa illastivat jossakin ravintolassa. Tuona yönä, jonka syytä ei edes tiedetä, Grimsson’ien talo syttyi palamaan. Seuraavan päivän lehdissä luki kahden pojan kuolemasta ja surevista sukulaisista.
Eihän elämä kuitenkaan siihen päättynyt. Eiri päätyi välitilaan, Tuonpuoleiseen. Ensijärkytys muuttui lopulta uteliaisuudeksi tuossa oudossa paikassa. Hämmennys iski toisenkin kerran, kun Eiri löysi oman pikkuveljensä, Magnusin. Hän ei ollut se Magnus, jonka oli joskus tuntenut, hän oli muuttunut hilleriksi. Jälleenkohtaaminen oli samalla iloinen, mutta ajatus oli surullinen siitä, ettei pieni veli näkisi enää koskaan maailmaa elävien silmien kautta.
Taidot: Äärimmäisen vahva luonne, jota ei helpolla murreta. Eiri on näppärä sormistaan ja onkin hyvä pikkuvarkaisiin, jota ei pahemmin kyllä harrasta. Hänen pienikokoisuudesta on joskus ihan hyötyäkin: mahtuu kulkemaan ahtaissa olotiloissa sekä voi piiloutuminen helpommin. Eiristä uskoisi viimeisenä, että hän pakenisi kuin tuli hännän alla, hän on itse tuli.
Tuonpuoleisessa hän on oppinut jonkin verran taistelemaan, mutta fyysinen kunto ei ole yhtä vahva kuin henkinen tulisuus. Jos tarve vaatii, niin kyllä Eiri on valmis taistelemaan, ja joskus tuntuu siltä että hän pitää siitä. Joskus taas tuntuu siltä, ettei Eirillä olisi mitään erikoista kykyä, mutta lähemmin katsottuna, hänen voimansa voivat ehkä näkyäkin, pelottavina, tulisina vai ystävällisinä?
Kuvagalleria:
i43.photobucket.com/albums/e360/Yuki91/yuki/new_hair_eiri1.png] 
