Pimeä päivä [off]

[Lazie]

[[Koji tänne : )]]

Kotro ei ollut majaillut Tuonpuoleisessa kovinkaan kauaa, ehkä viikon. Suurimman osan siitäkin ajasta mies oli viettänyt rottana talojen nurkissa ja inhonnut uutta, jyrsijämäistä olomuotoaan varsin syvästi. Kun se lopulta oli uskaltautunut tutkimaan paikkoja hieman laajemmalti, oli se ollut vähällä liiskaantua jonkun imbesillin maahan rymäyttämän laatikon alle. Kaikeksi onneksi moinen järkytys sai aikaan jotain, joka palautti rotta-Kotron oikeaan olomuotoonsa. Mies oli könynnyt kiroillen pystyyn kadulta, jolle oli kaatunut, kerännyt kamppeensa ja painellut etsimään kunnon tupakkaa.
Ja ollut oikeasti onnellinen jostain. Niin ei ollut tapahtunut pitkiin aikoihin.

Niin riemuissaan kuin Kotro olikin ollut tässä pari päivää aiemmin, hänen suhteellisen positiivinen mielentilansa oli haihtunut kuin tuhka tuuleen miehen samoillessa varsin raivostuttavassa maastossa, jossa ei meinannut edes eteensä nähdä.
Ei ollut tainnut olla kovin fiksu veto lähteä tutkimaan tätä turhauttavaa friikkilandiaa, kun eksyi saman tien. Olisi voinut ottaa jonkun alueita paremmin tuntevan mukaan oppaaksi. Mutta eihän Kotro nyt sellaisia ollut tajunnut. Tosimiehen piti selvitä itse. Ei siihen mitään oppaita tarvittu. Ja nyt mies oli eksyksissä. Tilanteen kehittymiseen ei oltu tarvittu kovin paljoa; Kotro oli vain lähtenyt tutkimaan kauempaa ympäristöä, kävellyt miten sattuu ja päätynyt tänne. Hämärässä oli suuntavaisto varsin nopeasti kadonnut, kun maastossakaan ei ollut mitään järkeviä kiintopisteitä, joiden mukaan suunnistaa.

Tällainen tilanne johti varsin nopeasti turhautumiseen. Kotro haroi harvenevaa mustanruskeaa hiuspehkoaan likaisella kourallaan. Ei tästä kyllä tulisi mitään. Pikaisesti mies paikansi mukavan kokoisen, melko tasaisen näköisen kiven aivan läheltään ja päätti leiriytyä kiven luokse hetkoseksi. Metallisen lapion, jota hän oli tottunut raahaamaan mukanaan jo eläessään, ja toki kuljetti sitä kanssaan täälläkin, mies asetti nojaamaan kiveä vasten. Itse hän asettui istumaan karhealle kivelle. Se tuntui kylmältä jopa harmaiden housujen napakan kankaan läpi. Kotro kaiveli ruskean kangastakkinsa povitaskua toisella kädellään, kun korjasi toisella kädellä pyöreiden silmälasiensa asentoa. Nopeasti sormet löysivät tupakka-askin ja sytkärin, kaivoivat askista yhden vaalean pötkön ja asettivat sen rohtuneiden huulten väliin. Sytkäriin napsahti liekki varsin näpsäkästi, eikä savukkeen sytyttäminenkään tuottanut ongelmia.
Jo ensimmäisten savujen aikaan Kotro tiesi, että tämä jos mikä selventäisi tilannetta. Varmasti tässä olisi joku ratkaisu, sen keksimiseen tarvittaisiin vain hieman rauhoittumista ja yksi tupakkatauko. Sitten kaikki näyttäisi huomattavasti selkeämmältä.

[Koji]

Eräs toinenkin henkilö kuljeskeli lähistöllä. Tällä oli pitkät punaiset hiukset, jotka ihme kyllä nyt liehuivat vapaina tuuless. Yleensä mies piti niitä ponnarilla tai letillä. Nyt vaihteen vuoksi ihan vapaana. Hänellä oli myös erittäin kalpea iho. Aluksi olisi voinut luulla gootiksi, mutta vaatetuksen perusteella taas ei. Ihan normaalilta näyttävät vaatteet punapäällä oli, mutta tosin hieman veriset. Veriläikkiä oli pitkässä takissa siellä sun täällä ja muuallakin vaatteissa. Jos tarkkaan katsoi miehen komeita kasvoja saattoi huomata alahuulen päällä hampaat, vampyyrinhampaat. Muttei ehkä ihan näin hämärässä niitä erottaisi kunnolla.
Aka ei pitänyt vampyyrina olemisesta. Melkein inhosi sitä. Monet vihasivat ja pelkäsivät vain sen takia, että joku vampyyri oli tappanut heidän läheisensä. Tai vihasivat sen takia, että he tappoivat monia, jotta saisivat itse elää. Ei ainakaan Aka tahtonut kuolla. Hän tahtoi elää, kun kerran toinenkin mahdollisuus saatiin. Nyt oli myös kaikki muukin hyvin. Hänellä oli ystäviä ja seurustelukumppanikin. Ne antoivat hänelle syyn elää. Jos heitä ei olisi punapää tuskin olisi jaksanut elää vuotta Tuonpuoleisessa. Yli vuosihan siitä on jo, suurinpiirtein puolitoista vuotta, kun poistuttiin elävien kirjoista.

Aka ei silti ollut ennen käynyt täälläpäin. Vampyyri oli kuullut, ettei tänne kannattaisi tulla, kun voisi olla suuressa vaarassa. Mitäpä väliä. Helpostihan kiidettäisi vain pois täältä, jos vaara tulisi. Jos edes tulisi. Punaiset silmät katselivat ympäristöä. Ei näyttänyt olevan oikein ketään. Hetken päästä Akan silmiin kumminkin osui mies jonkin matkan päässä. Täällä oli joku muukin.
'Voisi mennä tutustumaan.' hän mietti ja hymähti. Vampyyri rupesi kulkemaan Kotroa kohti pitäen kasvoillaan lempeää hymyä. Päästyään jonkin matkan päähän toisesta Aka pysähtyi. "Hyvää iltaa." mies tervehti.

[Lazie]

Kotro tuijotti varsin keskittyneenä mustasta nahasta tehtyjä saapikkaitaan. Likaiset olivat, varmaan tällä nimenomaisella reissulla ryvettyneet. Ikävämpi homma, ne pitäisi puhdistaa, jahka sitä joskus löytäisi takaisin sivistyksen pariin… Jos täällä asuvaa väestöä kovin sivistyneistöksi saattoi kutsua. Kotro oli kaupunkireissuillaan törmännyt varsin sekalaiseen porukkaan, eikä saattanut millään muotoa sanoa, että olisi pitänyt kovinkaan monesta. Kiltisti mies oli kuitenkin hoitanut parin talouden tuholaisongelman ja saanut rahaa majapaikkaa ja tupakkiaskia varten.

Mies oli niin keskittynyt tupakkaansa ja nuhjuisiin kenkiinsä, ettei kuullut lähestyvän hahmon aiheuttamaa ääntä ennen kuin vieras seisoi aivan tämän lähettyvillä. Kotro hätkähti hieman säikähtäen, kun vieras ääni tervehti häntä. Rauhallisellä liikkeellä mies laski tupakkaa pitelevän kätensä nojaamaan toista jalkaansa vasten ja kohotti katseensa vieraaseen. Täältä alempaa oli raivostuttavaa koettaa saada selvää toisen kasvonpiireistä, mutta Kotro ei vaivautunut nousemaankaan.
”Iltaa”, Kotro murahti varsin vaisun ja innottoman näköisen vastauksen. Siinä missä vieras mies näytti hymyilevän, oli Kotron partaisen suun ilme varsin tympeää katseltavaa. Ei hän ollut seuraa kaivannut. Vain vähän ideaa siihen, miten täältä pääsisi pois.

Mitäänsanomaton ilme kasvoillaan mies tarkkaili toista kiveltään samalla, kun veteli savuja tupakastaan. Kotro ei ollut elämänsä aikana juurikaan perehtynyt vampyyreihin tai muihin epäluonnollisuuksiin, eikä se näin ollen ollut oppinut tunnistamaan erikoisempien lajien edustajia täällä Tuonpuoleisessakaan. Miehen silmiin vieraan omituiset kulmahampaat olivat lähinnä purentavika. Muutenkin tyyppi oli omituisen näköinen. Juuri sellainen, ettei Kotro välttämättä tulisi moisen kanssa toimeen. Mutta oli hyvinkin mahdollista, että tämä punahiuksinen henkilö sattui tietämään tien pois täältä pimeästä, joten kaipa sitä pitäisi vaivautua keskustelemaan hieman enemmänkin.
”Oletko kotoisin täältäpäin?” Kotro tiedusteli vaivautumatta hienosti teitittelemään nuorempaansa. Ei mies tosin oikein tajunnut, miksi kukaan olisi täällä kivikossa asunut, mutta eihän sitä koskaan tiennyt.
”Taidan itse olla hieman… hukassa reitiltäni”, mies lisäsi miettien lopun sanavalintaansa hetken verran lauseen keskellä. Oli äärettömän noloa myöntää eksyneensä, eikä Kotro sitä mielellään tehnytkään.
Vaan pakkotilanteissa sitä löysi itsensä sanomasta ties mitä omituista.

[Koji]

Aka tarkasteli punaisilla silmillään miehen ulkonäköä. Taisi olla häntä vanhempi, tai tavallan. Olihan hän ihmisisten iässä laskettuna yli 100 vuotias. Mutta vampyyriksi punahiuksinen oli varsin nuori. Ja Aka tunsi ainakin itsensä aika nuoreksi. Kun oli ainakin kaikkia tuttaviaan vanhempi. Ainoastaan Aka oli tavannut eläimiä, ihmisiä ja vampyyrin-ja demoninpuolikkaita. Ei koskaan kokonaista vampyyria ja se hieman harmitti. Hänestä melkein tuntui, että hän olisi ainoa lajiaan tässä paikassa. Vaikkei asia ollutkaan totta. Ehkä, joskus tavattaisi kokonainen vampyyri vielä. Vampyyri vaistosi Kotrosta, ettei tämä ollut kokonaan ihminen. Muttei kuollakseenkaan tajunnut, että mikä tämä oli. Joku erikoinen haju tässä oli... Tai veressä enemmänkin.

"Miten nyt ottaa... Asun milloin missäkin." punapää vastasi. Eihän Akalla ollut varsinaisesti omaa kotia. Hän nukkui milloin missäkin. Enimmäkseen hylätyissä rakennuksissa tai jossain varastossa. Jossain missä pääsisi turvaan sitä kirottua auringon valoa. Ei kukaan tahtoisi palaa tuhkaksi hitaasti. Onneksi täällä sentään oli hämärää ja oli turvallinen olo sen perusteella. Jokin kumminkin pakotti Akan olemaan varuillaan koko ajan.
Vampyyri nyökkäsi.
"Voin opastaa sinut pois täältä, jos haluat." hän hymyili.

[Lazie]

Kotro nyökkäsi jähmeästi toisen vastaukselle. Kuulosti tutulta. Mies punkkasi itsekin varsin sekalaisissa paikoissa. Yleensä hän maksoi yösijastaan hoitamalla vaivihkaa jonkin majatalon tuholaisongelman. Niitä pirulaisia riitti tälläkin, mikä oli toki vain positiivinen asia Kotron kannalta.

Punahiuksisen ystävällinen ja varsin avulias käytös sai Kotron tuntemaan olonsa hieman levottomaksi. Ei kai kukaan oikeasti ollut noin avoin ja miellyttävä täysin tuntematonta henkilöä kohtaan? Ei Kotro ainakaan. Tuollainen käytös tuntui ennen kaikkea vieraalta. Väkisinkin tuli sellainen olo, että tyyppi haluaisi vielä jotain maksua avustaan. Mutta eipä Kotrolla ollut muitakaan vaihtoehtoja. Se oli joko hyväksyä tarjous tai jäädä tänne eksyksiin. Tilanne tuskin voisi kuitenkaan enää pahemmaksi muuttua, joten ensimmäinen vaihtoehto oli varsin varteenotettava. Jos jotain ongelmia ilmenisi, ei Kotron tarvitsisi kuin mäjäyttää punahiuksista lapiolla päähän ja häipyä paikalta. Ei pitäisi olla liian vaikeaa.
”No mikä ettei”, mies myöntyi hieman epäilevä sävy äänessään, vaikka koettikin kuulostaa rennolta ja innostuneelta. Nopeasti Kotro imaisi viimeiset savut varsin lyhykäiseksi käyneestä tupakastaan, tumppasi sen hajamielisesti kiveen ja antoi natsan pudota maahan. Hieman jähmeästi ruskeatakkinen nousi pystyyn ja koppasi metallilapion käteensä. Hän oli valmis.

Kotro antoi silmälasien terästämän katseensa kiertää ympäristössä. Näkökenttä oli melko pieni, maisema hävisi tehokkaasti hämärään.
”En kyllä tajua millä perusteella sinä täällä suunnistat”, mies murahti varsin värittömästi.
”Mutta näytä toki tie, kun kerran osaat.”
Olihan Kotro täällä tottunut jos jonkinmoiseen hulluuteen. Se oli matkustanut kissankorvaisen hyypiön kanniskelemana ympäriinsä, muuttanut muotoaan rotasta ihmiseksi. Ehkä tällä punahiuksisella olisi sitten jokin sisäinen kompassi, kartta tai muu navigaatiolaite? Mistäpä sitä tiesi. Olihan Kotrollakin jännittäviä asioita, miehen vaatteet ja lapio kun muuntuivat rottamuodossa rumaksi sytkäriksi. Paljon löytyi sellaista, mitä ei kyennyt selittämään.

[Koji]

Aka tarjosi apuaan vain ihan hyvyyttään. Hän tahtoi olla kiltti kaikille, että hänellekkin oltaisi. Vaikka hänelle ei oltaisikaan takaisin ystävällisiä. Se ei miestä haitannut ollenkaan. Ainakin tulee lisää hyviä töitä tehtyä ja saatetaan sitten olla onnellisia jatkossa. Tai silloin, kun täältäkin päästään pois. Eli kuolemalla, mutta ei vampyyri itseään aikoisi tappaa pitkään aikaan. Hänestä tuntui siltä, ettei toinen luottanut täysin apuunsa. Joka tosin ei ole ihme, koska hän on vielä vieras henkilö. Ei edes tiedä punapään nimeä vielä. Mutta Aka ajatteli, ettei se Kotroa kiinnostanut ja ei ruvennut kertomaan ja kyselemään tämän nimeä.
Aka hymähti. Vai millä suunnistaa... Punaiset silmäthän näkivät oivasti täällä pimeydessä. "Helposti." Aka tokaisi. "Nään hyvin pimeässä." hän jatkoi ja vilkaisi Kotroon. Hän lähti pian kävelemään hiljakseen eteenpäin. Käyttäen magiaa vampyyri teki eteensä hieman jalkapalloa pienemmän valopallon.
"Oletko muuten uusi täällä? Tuonpuoleisessa siis." Aka kysyi. Hänestä toinen vaikutti hieman uudelta.

[Lazie]

”Aivan”, Kotro nyökkäsi Akan selitykselle hyvästä pimeänäkökyvystään.
No hitto, olisihan se pitänyt jo arvatakin! Totta kai täällä näiden epämääräisten omituisuuksien keskellä oli joku, joka omisti supersilmät joilla näki ties missä pimeyksissä loistavasti. No, ainakaan tämänkertaisen tuttavuuden päästä tai mistään muustakaan kohden vartaloa ei kasvanut epämääräisiä ulokkeita, joten kaiketi se oli jo muuton parempaan. Vaikka omituinen purentavika tällä tyypillä oli edelleen.

Vaikka mies jäi hieman jälkeen lähdössä (lapiota ei toki voinut heilauttaa olalle liikkeessä), harppoi tämä nopeasti punahiuksisen kiinni. Toinen oli Kotroa pari senttimetriä pidempi, muttei se ollut kovinkaan tuntuva ero, joten moinen ei miestä häirinnyt. Siinä tapauksessa, jos hän olisi joutunut katselemaan paljonkin ylöspäin, olisi voinut jossain vaiheessa alkaa kyrsiä. Kotro ei pitänyt sellaisista tilanteista, joissa joutui tuntemaan itsensä jollain tapaa alempiarvoiseksi, ellei moiseen ollut mitään oikeasti pätevää syytä.

Toinen taiteili esiin varsin huomioitavan kokoisen valonlähteen. Kotro sävähti hieman – mies ei ollut tottunut minkäänlaisiin magialla tuotettuihin asioihin sen lyhyen ajan aikana, minkä oli Tuonpuoleisessa majaillut. Väkisinkin tuli mieleen monia ajatuksia siitä, mitä muuta arvon punahius osasi, voisiko toinen käyttää taitojaan Kotroa vastaan ja olisiko tilanne täysin turvallinen? Sen verran mies kuitenkin tajusi, että piti suunsa kiinni. Kotro ei kuitenkaan voinut estää itseään vilkaisemasta vierasta epäilevästi silmälasiensa takaa.

Ilmeisesti toinen koetti viritellä jotain keskustelua heidän talsiessaan epämääräisen valopallon johdolla kivikossa. Kotro ei välttämättä olisi edes juttelua kaivannut, hän kun ei kovin sosiaalinen persoona osannut olla, ainakaan heti aluksi, mutta päätti antaa vieraalle mahdollisuuden.
”Mjoo”, mies nyökkäsi ja korjaili kulkiessaan lapion paikkaa olkapäällään.
”Mitä nyt viikon täällä oleillut, tai jotain. Sinä vissiin pidempääkin?” Kotro kysäisi toista kulmaansa kohottaen. Oli edelleenkin hieman mysteeri, miten Tuonpuoleiseen saapumisestaan pitäisi puhua. ”Elellyt” ei ehkä ollut kovin osuvaa, ”asunut” ei tuntunut vieläkään luontevalta ja niin edelleen.