Post by sakura on Jul 23, 2009 22:03:50 GMT 2
[ Tänne kaipailisin Hewwoa Jalin kera. 8) Otsikosta en sitten puhu.! x) ]
Usein sanotaan, että ihminen pelkää omaa historiaansa, suorastaan kaihtaa sitä, mutta on kiinnostunut muiden historiasta. Ehkä juuri tämä syy oli ajanut tummanpuhuvan nuoren mieshenkilön vanhan museorakennuksen suurten ovien eteen, jotka eivät näyttäneet lainkaan niin kutsuvilta kuin olisi etukäteen voinut olettaa. Niiden tumma väri mukaili täysin Tuonpuoleisen synkkää värimaailmaa, johon ruumiinrakenteeltaan hontelo Christian oli jo hyvin tottunut. Aikaisempi elämä oli muutenkin ollut normaalin ihmisen elämään verrattuna vaikea ja kivinen tie, josta kuolema oli vapauttanut. Tai niin tummahiuksinen oli ainakin aluksi luullut.
Itsemurhan tehnyt mies oli heti saapuessaan saanut niskaansa kiroukseksi luokiteltavan elämänmuutoksen: hänestä oli tullut ihmissusi lajitoverin pureman takia. Itse muutosprosessi ei ollut ensimmäisestä kerrastakaan tuntunut kiroukselta, vaan Christian oli ottanut sen enemmänkin lahjana. Lahjana, joka toi mukanaan velvollisuuksia. Ja juuri velvollisuudet olivat tehneet kuoleman jälkeisen elämän, Taivaan ja Helvetin välimaastossa elämisestä lähes samanlaista kuin eläminen Elävien maailmassa (muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta). Ihmissutena olemisella oli hyvät ja huonot puolensa.
Emonuoreksikin luokiteltu mies kohotti vihertävät sielunpeilinsä museon vanhaan ulkosivuun, joka synkkyydestään huolimatta sai katsojansa tuntemaan arvostusta rakennusta kohtaan, joka kohosi korkealle jykevine seinineen. Vaikka maali oli paikka paikoin rispaantunut ja muutamien ikkunoiden lasit näyttivät siltä, että ne oli vain nopeasti korjattu rikkoontumisensa jälkeen, tunsi kalpeakasvoinen kuinka poskipäille kohosi aavistuksen lämmin hymynalku. Normaalisti niin vakavalta näyttävä Christian osasi toki hymyillä, mutta harvinaista oli, että hänen nähtiin kohottavan suupieliään ylöspäin julkisilla paikoilla, joissa liikkui paljon ihmisiä. Museon ympärillä ei todellakaan ollut sellaista ihmisvilinää, joka olisi saanut tuntemaan itsensä näkymättömäksi siinä suuren museorakennuksen pääovien edessä. Ja juuri se oli hyvä, sillä tummahiuksinen ei kaivannut sillä hetkellä itsellensä kummemmin seuraa.
Seuralliseksi ihmiseksi häntä ei voinut kutsua: normaalisti Christian viihtyi omissa oloissaan ja hyväksyi harvemmin seuraansa ketä tahansa. Yksinäisyys oli hyve miehestä, jonka suonissa virtasi suden veri, ja seura toisarvoista, mutta hyväksyttävää. Muutenkin kalpean 19-vuotiaan miehenalun elämänkatsomus poikkesi paljolti muiden ikäistensä elämän normeista. Aikaisemmin maanis-depressiosta kärsinyt Christian oli omaksunut itsellensä täysin erilaisen elämäntyylin kuin olisi uskonut. Kiinnostuksen kohteetkin olivat enemmänkin keski-ikäisen henkilön tasoa ja välillä miehen puhe kuulosti kuin se olisi karannut 1800-luvulta.
Vihreä katse siirtyi pois museon julkisivusta kauempaa tulleen äänen takia, samalla pienen hymyn kadoten kalpeilta kasvoilta. Hymähdyksen saattelemana ruumiinrakenteeltaan hontelo mies lähti kävelemään kohti jykeviä ovia, joiden kahvan paikkaa korvasivat valtavat messinkiset viritelmät. Laihahko käsi ojentui kahvaviritelmää kohti ja veti suhteellisen painavan oven auki, samalla kun sen vanhoista saranoista kuului ikävän kuuloinen narahteleva ääni, joka oli todennäköisesti kaikille tuttu niin kutsuttujen kauhuelokuvien ääniefektien luettelosta.
Sisällä museossa ei ollut sen ihmeellisempää kuin sen julkisivu oli osannut ennalta kertoa: synkkä ja vanha teema jatkuivat niin sisustuksen kuin värimaailmankin kanssa. Seinillä roikkui erinäisiä maalauksia ja opastauluja, joita peitti paksuhko pölykerros; aivan kuin ketään ei kiinnostaisi siivota museon sisätiloja vieraita miellyttävään muotoon. Siellä täällä näki patsaita ja lasikaappeja, jotka sisälsivät historiallisia esineitä, mutta kuten museon teemaan näköjään kuului, lähes kaikki oli peittynyt pölyn alle. Christian tuhahti pienesti tilan huolimattomuudelle, saaden aikaan pienen pölypilven, jonka seurauksena mies siirtyi läheiseen tilaan, jonka seinällä oli vain yksi suuri maalaus.
Ja tuo maalaus oli Leonardo da Vincin Pyhä ehtoollinen. Tummahiuksisen muistin mukaan kyseinen maalaus riippui tosiasiassa Santa Maria delle Grazien kirkon ruokasalissa Milanossa. Kalpeakasvoisen ilme muuttui selvästi hämmentyneeksi, mutta kasvojen piirteistä oli selvästi luettavissa kunnioitus taideteosta kohtaan. Oli syy mikä tahansa, oli ihme, että kyseinen taideteos tosiaan löytyi Tuonpuoleisen museosta (pienen pölykerroksen alta tosin).
[ Joo ja siis Christian siis seisoo tuon maalauksen edessä, että että. :'''D ]
Usein sanotaan, että ihminen pelkää omaa historiaansa, suorastaan kaihtaa sitä, mutta on kiinnostunut muiden historiasta. Ehkä juuri tämä syy oli ajanut tummanpuhuvan nuoren mieshenkilön vanhan museorakennuksen suurten ovien eteen, jotka eivät näyttäneet lainkaan niin kutsuvilta kuin olisi etukäteen voinut olettaa. Niiden tumma väri mukaili täysin Tuonpuoleisen synkkää värimaailmaa, johon ruumiinrakenteeltaan hontelo Christian oli jo hyvin tottunut. Aikaisempi elämä oli muutenkin ollut normaalin ihmisen elämään verrattuna vaikea ja kivinen tie, josta kuolema oli vapauttanut. Tai niin tummahiuksinen oli ainakin aluksi luullut.
Itsemurhan tehnyt mies oli heti saapuessaan saanut niskaansa kiroukseksi luokiteltavan elämänmuutoksen: hänestä oli tullut ihmissusi lajitoverin pureman takia. Itse muutosprosessi ei ollut ensimmäisestä kerrastakaan tuntunut kiroukselta, vaan Christian oli ottanut sen enemmänkin lahjana. Lahjana, joka toi mukanaan velvollisuuksia. Ja juuri velvollisuudet olivat tehneet kuoleman jälkeisen elämän, Taivaan ja Helvetin välimaastossa elämisestä lähes samanlaista kuin eläminen Elävien maailmassa (muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta). Ihmissutena olemisella oli hyvät ja huonot puolensa.
Emonuoreksikin luokiteltu mies kohotti vihertävät sielunpeilinsä museon vanhaan ulkosivuun, joka synkkyydestään huolimatta sai katsojansa tuntemaan arvostusta rakennusta kohtaan, joka kohosi korkealle jykevine seinineen. Vaikka maali oli paikka paikoin rispaantunut ja muutamien ikkunoiden lasit näyttivät siltä, että ne oli vain nopeasti korjattu rikkoontumisensa jälkeen, tunsi kalpeakasvoinen kuinka poskipäille kohosi aavistuksen lämmin hymynalku. Normaalisti niin vakavalta näyttävä Christian osasi toki hymyillä, mutta harvinaista oli, että hänen nähtiin kohottavan suupieliään ylöspäin julkisilla paikoilla, joissa liikkui paljon ihmisiä. Museon ympärillä ei todellakaan ollut sellaista ihmisvilinää, joka olisi saanut tuntemaan itsensä näkymättömäksi siinä suuren museorakennuksen pääovien edessä. Ja juuri se oli hyvä, sillä tummahiuksinen ei kaivannut sillä hetkellä itsellensä kummemmin seuraa.
Seuralliseksi ihmiseksi häntä ei voinut kutsua: normaalisti Christian viihtyi omissa oloissaan ja hyväksyi harvemmin seuraansa ketä tahansa. Yksinäisyys oli hyve miehestä, jonka suonissa virtasi suden veri, ja seura toisarvoista, mutta hyväksyttävää. Muutenkin kalpean 19-vuotiaan miehenalun elämänkatsomus poikkesi paljolti muiden ikäistensä elämän normeista. Aikaisemmin maanis-depressiosta kärsinyt Christian oli omaksunut itsellensä täysin erilaisen elämäntyylin kuin olisi uskonut. Kiinnostuksen kohteetkin olivat enemmänkin keski-ikäisen henkilön tasoa ja välillä miehen puhe kuulosti kuin se olisi karannut 1800-luvulta.
Vihreä katse siirtyi pois museon julkisivusta kauempaa tulleen äänen takia, samalla pienen hymyn kadoten kalpeilta kasvoilta. Hymähdyksen saattelemana ruumiinrakenteeltaan hontelo mies lähti kävelemään kohti jykeviä ovia, joiden kahvan paikkaa korvasivat valtavat messinkiset viritelmät. Laihahko käsi ojentui kahvaviritelmää kohti ja veti suhteellisen painavan oven auki, samalla kun sen vanhoista saranoista kuului ikävän kuuloinen narahteleva ääni, joka oli todennäköisesti kaikille tuttu niin kutsuttujen kauhuelokuvien ääniefektien luettelosta.
Sisällä museossa ei ollut sen ihmeellisempää kuin sen julkisivu oli osannut ennalta kertoa: synkkä ja vanha teema jatkuivat niin sisustuksen kuin värimaailmankin kanssa. Seinillä roikkui erinäisiä maalauksia ja opastauluja, joita peitti paksuhko pölykerros; aivan kuin ketään ei kiinnostaisi siivota museon sisätiloja vieraita miellyttävään muotoon. Siellä täällä näki patsaita ja lasikaappeja, jotka sisälsivät historiallisia esineitä, mutta kuten museon teemaan näköjään kuului, lähes kaikki oli peittynyt pölyn alle. Christian tuhahti pienesti tilan huolimattomuudelle, saaden aikaan pienen pölypilven, jonka seurauksena mies siirtyi läheiseen tilaan, jonka seinällä oli vain yksi suuri maalaus.
Ja tuo maalaus oli Leonardo da Vincin Pyhä ehtoollinen. Tummahiuksisen muistin mukaan kyseinen maalaus riippui tosiasiassa Santa Maria delle Grazien kirkon ruokasalissa Milanossa. Kalpeakasvoisen ilme muuttui selvästi hämmentyneeksi, mutta kasvojen piirteistä oli selvästi luettavissa kunnioitus taideteosta kohtaan. Oli syy mikä tahansa, oli ihme, että kyseinen taideteos tosiaan löytyi Tuonpuoleisen museosta (pienen pölykerroksen alta tosin).
[ Joo ja siis Christian siis seisoo tuon maalauksen edessä, että että. :'''D ]
