Vuorovettä odotellessa

[Shiroi]

[[Vain JiiBee ja Samppa.]]

Sade oli yltynyt kaksikon suunnatesa kirkolle. Sade oli onnistunut kastelemaan tytön mekon, mikä valui vettä kirkon noesta tummuneelle kivilattialle. Päästyään rakennukseen tyttö oli marssinut lähimmän, puoliksi hiiltyneen penkin päälle, jossa nyt värisi viluissan. Hän muisti pienen kankaanpalan, jonka hän oli jättänyt kirkkoon, mutta totesi, että se ei auttaisi häntä pysymään lämpimänä. Nyt teki mieli saada sytytetyksi nuotio lattialle, mutta hänellä ei ollut tulta, - eikä sen puoleen kuivaa puutakaan. No, onneksi kuolleena ei voinut kuolla keuhkokuumeeseen. Kait, ehkä. Ei hän ollut varma. Mitä jos hän saisi keuhkokuumeen ja kuolisi kuolleena? Hyi, ei hänen pitäisi ajatella moisia. Entä Eiri? Toinen varmasti oli jossakin likomärkänä, mokomakin! Se oli toiselle oikein, kun jätti hänet tänne. Mutta toisaalta, kyllä toisen oli parempi löytää veljensä, sillä Magnus tuskin osaisi huolehtia itsestään.
"Mitäs nyt?" Tytön ruumin lävitse meni jälleen kylmät väreet. Hän hytisi paikoillaan, vetäen jalkat rintaansa vasten pysyäkseen lämpimänä. Tytön katse kiinnityi puoliksi palaneeseen kattoon, jossa oli jäljellä pahoin tummuneet kattomaalaukset. Yksi maalauksen enkeleistä kurotti romahtanutta katonreunaa kohden, aivan kuin se olisi halunnut päästä pakenemaan rakennuksesta. Samaa Silviakin halusi, sillä hän halusi päästä pois tästä kirotusta maailmasta, jossa kaikki asiat olivat valhetta, - hän oli ensin luonut syvemmän suhteen Eirin kanssa, mutta lopulta he olivat eronneet riideltyään. Tulisiko samoin käymään myös Samuelin kanssa? Hänen tulisi olla mahdollisimman ystävällinen toiselle, vaikka se sitten olisikin tehtävä hampaita kiristellen. Toinen ei saisi jättää häntä.

[[Jee, täissä on kivaa. Täällä saa olla koneella ]]

[JiiBee]

//And heeeeeeeeerrre we COME ^.^//

Ympäristö ei ollut paljoa muuttunut vanhan ja rappeutuneen rakennuksen ilmestyessä näköpiiriin ja kahden vaeltajan suunnatessa kohti sitä. Kirkon rauniot olisivat saattaneet olla hienoakin katsottavaa, jos tilanne olisi ollut toinen - läpimärkänä sateesta ja kaikesta tapahtuneesta uupuneena ja edelleen hämmentyneenä Samuel näki pyhän rakennuksen jäänteet ainoastaan sateensuojana ja lepopaikkana. Ei sillä, että mies olisi koskaan ollut erityisen uskonnollinen, hänen vanhempansa olivat olleet melko voimakkaasti uskovaisia, mutta Suomeen muuttamisen jälkeen tahti oli hidastunut sopeutumista helpottamaan. Tällä hetkellä tummaihoinen oli vain kiitollinen saadessaan katon pään päälle suojaksi kylmältä - tai ainakin sellaiseksi muuttuvalta - yöltä. Sam asteli tytön perässä sisälle, mutta jäi itse melko lähelle ovea seisomaan ja laski salkun maahan. Hän vilkaisi tyttöä toisen kysymyksen jälkeen ja kääntyi katsomaan kaatosadetta takanaan nostaen kädet lepäämään lanteilleen.
"Jaa-a", hän aloitti, "viisainta olisi ehkä odottaa rauhassa sateen laantumista, ja seuraavaksi etsiä jostain sivistystä", 'jos sellaista täällä on', hän lisäsi mielessään, muttei sanonut ääneen mitään - se olisi sen ajan murhe.
Mies haukotteli ja kääntyi tutkimaan kirkkoa - seinillä ja oli haalistuneita maalauksia, osa selvemmin näkyvissä ja osasta oli vain varjo jäljellä. Ikkunat olivat kaikki säpäleinä, joissain näkyi vielä kirkkaat värit, mutta useimmista ne olivat palaneet ja noestuneet. Samuelin kiertävä katse pysähtyi taas hytisevän Silvian puoleen, toinen näytti painuneen omiin aatoksiinsa. Myös Sam tunsi kylmyyden, mutta ei kovin voimakkaana, takki oli jotenkuten onnistunut pysymään kuivana sisäpuolelta, vaikka se oli kokonaan college-kangasta. Enempiä miettimättä mies riisui takkinsa ja käveli Silvian luo, asettaen vaatteen nuoren harteille.
"Toivottavasti tämä auttaa", hän hymyili. Tässä vaiheessa tummaihoisen olisi ehkä pitänyt muistaa asekotelo ja ladattu pistooli, mutta mies oli jo ehtinyt tottua sen painoon kainalossaan, eikä huomannut sitä riittävän äkkiä.

//On se hyvä että saa töissä jotain hyödyllistä aikaiseksi ;3//

[Shiroi]

Silvia kuunteli toista, vaikka pitikin katseensa katossa. Hän tuhahti hiljaa toisen sanoille, aivan kuin tässä maailmassa voisi mukamas olla jotakin sivistynyttä! Hän oli joutunut Eirin ja Magnusin kanssa pakenemaan (kuolleen) henkensä edestä pakoon joitakin metsän hirviöpetoja, jonka jälkeen hän oli joutunut telttailemaan Eirin kanssa jossakin typerässä risukasassa. Ei, hän ei todellakaan ollut törmännyt mihinkään sivistyneeseen - ellei Samuelia laskettu. Tuo oli ainut, joka osoitti edes jonkinlaista sivistystä, mutta Silviasta tuntui, ettei toinen ehkä pystyisikään täydellisesti turvaamaan häntä. Kuinka pitkään toinen pystyisi suojelemaan häntä, jos he törmäisivät uusiin kamaluuksiin?
Tyttö heräsi ajatuksistaan huomatessaan toisen astelevan luokseen ja asettavan takkinsa hänen päälleen. Silvia veti takkia kiinnemmäs, se oli hänelle melko iso, ottaen huomioon että sen omistajana oli häntä vanhempi mies. Takki tuntui lämpimältä, se ei selvästikään ollut sisäpuolelta märkä, ehkä korkeintaan hieman kostea, mutta tyttö ei nurissut siitä. Hän oli kiitollinen siitä, että toinen jaksoi huolehtia hänestä, hän oli myös onnellinen siitä, ettei mies maininnut sanallakaan Eiristä. Juuri kaikista vähiten hän halusi kuulla toisesta puhuttavan, vaikka tyttö olikin huolissaan pojasta. Sitä hän ei kuitenkaan aikonut myöntää kellekään.
"Kiitos", Silvia sanoi ja käänsi katseensa mieheen. Lämpö alkoi hiljalleen palautua tytön ruumiiseen kylmän väistyttyä, mutta menisi vielä aikaa, ennen kuin väriseminen lakkaisi.
"Luuletko oikeasti, että tuolla jossakin olisi muka jonkinlainen kylä tai jotain?", tyttö kysyi, kääntäen katseensa miehestä ovelle. Hän itse ei oikeastaan uskonut kirkon ulkopuolella olevan yhtikäs mitään muuta, kuin lisää hirviöitä. Mutta ainoa keino, millä he saisivat siitäkin asiasta varman tiedon, olisi lähteä ottamaan siitä selvää.

[JiiBee]

Tyttö tuhahti - hän ei selvästikään ollut kovin vakuuttunut vanhemman sanoista. Sam huomasi tytön painuvan melko nopeasti takaisin mietteisiinsä. 'Figures', mies tuumahti, päivä oli ollut ilmeisen rankalle kummallekin tapaamalleen nuorelle. Vaikka hän ei tiennytkään mitään asioiden alkuperästä, ei ollut kovin vaikea havaita Silvian - ja Eirinkin - käyneen läpi vaikeita asioita. Tummaihoinen tunsi myötätunnon liikahduksen sisällään. Mahtoi olla surkeaa kuolla noin nuorena, kun koko elämä oli vielä edessä. Kuolemaahan pidettiin keinona vapautua kaikista maallisista murheista - selvästikään niin ei ollut, näilläkin kahdella olivat asiat hyvin pahasti kesken.
Sam nyökkäsi Silvian kiitokselle, toinen värisi yhä voimakkaasti, mutta nuoremman tarrautuminen takkiin osoitti sen auttavan edes jonkun verran. Ollessaan taas selkeämmin tilanteen tasalla Silvia osoitti sanoina aiemman epäluulonsa miehen sanoja kohtaan. Samuel kääntyi myös katsomaan ulos sateeseen, tuumaillen hetken ennen kuin vastasi.
"Onhan täällä tämä kirkko, ja hautausmaa", hän aloitti, "todennäköisesti joku on rakentanut ne." Mies kääntyi taas Silvian puoleen puhumaan.
"Ja olisi mielestäni hyvin outoa ajatella, että ainoastaan me olisimme joutuneet tänne. Todennäköisempää on, että täällä on muitakin, ja että he ovat perustaneet jonkinlaisen yhteisön, kylän tai jopa kaupungin."
Miehen katse jäi seuraamaan kirkon palaneita seiniä ja haalistuneita maalauksia samalla, kun mietti jatkoa.
"Eikä meillä taida oikein olla muutakaan vaihtoehtoa, kuin tarkistaa asia", mies hymyili ja katsoi taas Silviaa, rohkaiseva pilke silmissään. Niin, muuta ei nyt voinut, kuin yrittää pitää itsensä hengissä... Voiko kuollut kuolla? Samuel ei välittänyt ottaa siitä selvää.
Mies haukotteli jälleen ja istui sitten Silvian viereen hiiltyneelle kirkon penkille. Mies yritti nojata käsillä polviinsa, mutta tunsi vasta nyt asekotelon painon. Hän avasi remmin ja irrotti sen ympäriltään, otti aseen esiin kotelosta, poistaen latauksen, saaden pistoolin kevyesti naksahtamaan. Hän irrotti samalla myös panoslippaan, mutta todettuaan salkkunsa jääneen niinkin kauas kuin ovelle, tyytyi asettamaan irrottamat pistoolit paitansa taskuun. Hän taitteli asekotelon remmin siististi ja asetti sen viereensä penkille. Pistoolia ei ehkä tällä hetkellä tarvittaisi, tuskin mikään hyökkäisi keskellä kaatosadetta.

//Kattokaa, mää oon elossa 8'D//

[Shiroi]

[[Sarjassa Nopeat vastaajat xD]]

Silvia haki penkinrahjuksella mukavampaa asentoa, sillä kova puu painoi ohuen kankaan lävitse. Tyttö nyökkäsi Samuelin sanoille. Lähistöllä oltiin varmastikin asuttu, sillä tuskin hirviöt rakensivat kirkkoja. Nehän olivat ihmisten juttu, eikö vain? Tuskin hirviöpakanat näin hienossa kirkossa olisivat mitään palvoneet. Ja hautausmaahan viittasi sivistykseen, sillä vainajat oltiin haudattu (tai ainakin se osa heistä mitä ei syöty).
"Vaikuttaa siltä että kaikki on ollut täällä kauan. Kirkko on palanut ja kivet on sammalessa..", Silvia veti takkia ylemmäs painaen leuan rintaa vasten, päästäen pienen huokauksen. Entä jos tässä maailmassa ei ollut jäljellä enää mitään sivistykseen tai normaaliuteen liittyvää? Ei, ei, hän ei saisi ajatella niin.
Sää ulkona ei vaikuttanut menevän ainakaan parempaan suuntaan. Tuuli leikitteli löytämillään lehdillä ovensuulla, jättäen muutaman lehden kirkon sisäpuolelle muistoksi. Silvia tunsi olonsa lähes samanlaiseksi kuin tuulen riepottelemat lehdet. Tuntui siltä, että ympärillä tapahtui sellaisia asioita joihin hän ei voinut vaikuttaa. Kaikki vaikutti heittelevän häntä suuntaan jos toiseen eikä hänellä ollut juurikaan varaa vaikuttaa siihen. Se jos mikä oli inhottavaa.
Tyttö käänsi katseensa Samueliin joka istui hänen viereensä. Silvia vilkaisi silmänurkasta vanhempaa miestä. Hänen teki mieli painautua toisen olkapäätä vasten, mutta ujous nousi pinnalle. Toinen oli kuitenkin sen verran vieras että nojailu voisi olla epäkunnioittavaa, eikä tyttö halunnut ottaa minkäänlaista riskiä mikä saattaisi johtaa hänen hylkäämiseensä. Pistoolin naksaus sai tytön havahtumaan ajatuksistaan. Hän seurasi uteliaana Samin puuhailua aseen kanssa. Kylmyys kouraisi vatsanpohjaa toisen poistaessa panokset aseesta. Entä jos joku yllättäisi heidät? Eikö aseen pitäisi - ihan vain kaiken varalta, olla ladattuna. Tai edes niin että ammukset olisivat siinä valmiina? Silvia nypläsi takin reunuksia sormillaan, ehkä Samuel kuitenkin oli heistä se joka varmasti tiesi mitä teki.
"Kuule, minä tässä mietin että miksi sinulla on tuo ase, -ei sillä ettei se olisi hyvä asia. Mutta kun kaikissa ohjelmissa vain pahiksilla on ase aina mukana", tyttö sanoi hiljaa. Vihreät silmät tutkivat hieman epävarmoina toisen kasvoja. "En minä syytellä halua, sinulla ehkä vaan sattui olemaan ase. Ja jos sinulla on ase niin.. sinulla on ase."
"Äh, kuulostan varmasti typerältä. Minä, minusta vain tuntuu siltä en kestä enää. Ihan kun päässä on liikaa asioita", Silvia pudisti päätään ja painoi otsansa polvia vasten. Tässä maailmassa oli liikaa sulatettavia asioita ja tapahtumia. Voi kunpa joku herättäisi hänet tästä painajaisesta. Yksinäinen kyynel ehti vierähtää tytön poskelle.

[JiiBee]

//Siis itse kukin. : D//

Silvian sanoissa oli perää, mutta Sam ei uskonut paikan loppujen lopuksi olevan kovinkaan vanha.
"Totta", mies myönsikin, "kuka tai mikä polton takana lieneekin on tehnyt melkoisen paljon tuhoa. Ehkä paikka ei kuitenkaan olekaan ihan niin vanha kuin näyttää, onhan täällä vielä neljä melkein ehjää seinää ja katto", Sam virnisti pienesti Silvian suuntaan, mutta tajusi saman tien kuinka tökerö hänen yrityksensä keventää jo ennestään painostavaa ja sateen vielä raskauttavampaa tunnelmaa oli. Väsyneillä aivoilla ei pitäisi yrittää keksiä mitään erityisen ovelia letkautuksia, tai ainakaa odottaa niiden toimivan.
Hiljaisuus laskeutui hetkeksi kaksikon välille Silvian miettiessä omia asioitaan ja Samin puuhastellessa tottuneesti aseensa kanssa, ja mies yllättyi hieman kuullessaan tytön taas puhuvan. Kieltämättä nuori puhui melko sekavasti, mutta ei Sam toista siitä voinut moittia. Toinen oli selvästi rasittunut, sekä fyysisesti että henkisesti. Tämä paikka olisi kammottavakin kokemus kenelle tahansa.
"Rehellisesti sanottuna en edes tiedä, miksi se on täällä", Sam puhui asettaan tarkoittaen, "se vain oli vieressäni kun heräsin, vaikkei se ollut minulla edes mukana kun… niin." Miehestä tuntui ylivoimaiselta sanoa 'kuollut', eikä hän tiennyt olisiko se hyvä idea Silviankaan kannalta. "Ehkä jokin ylempi taho oli sitä mieltä, että se voisi tulla tarpeen. Ja jos mietit," hän lisäsi katsoen Silviaa pieni pilke vihreissä silmissään, "eivät pahikset ole ainoita pyssyjen kanssa." Mies katseli liioittellusti ympärilleen kuin tarkkailen kuunteliko joku heitä, ja kumartui mukamas salamyhkäisesti hieman lähemmäs tyttöä. "Myös salaisilla agenteilla on." Saman tien tuon sanottuaan Samuel kuitenkin puhkesi hymyyn. "Luulisi ainakin. Itsehän opiskelen… poliisiksi ja on heilläkin aseet." Tummaihoinen huomasi kyllä virheensä, mutta tyytyi jättämään sen korjaamatta. Vitsiä hän olisi helposti voinut viedä pidemmällekin, Agentti-elokuvat ja vastaavat olivat sen verran muodissa että ainakin osaan nuorista ja lapsista oli uponnut kuin häkä hänen tarinansa siitä kuinka hän on muka salainen agentti. Silvia oli kuitenkin juuri sen verran väsyneen ja rasittuneen oloinen, ettei halunnut suututtaa tyhmillä jutuilla uutta ja tällä hetkellä ainoaa kontaktiaan tässä vieraassa todellisuudessa.
Silvian poskelle karannut kyynel ei jäänyt mieheltä huomaamatta, mutta vaikka halusikin ei hän oikein tyttöä osannut lohduttaa. Mitä hän sanoisi? 'Kaikki hyvin, kaikki järjestyy kyllä'? Silvia oli jo aivan liian vanha uskoakseen sellaista. Jotain hän kuitenkin tytön hyväksi halusi tehdä.
"Taidat olla väsynyt. Haluaisitko nukkua jonkin aikaa?" miehen kasvoilla oli lämmin hymy, vihreissä silmissä näkyi myös huoli. "En usko että kimppuumme mikään hyökkää tällaisen rankkasateen aikana, mutta minä jään silti pitämään vahtia." Sam oli itsekin kuolemanväsynyt - kirjaimellisesti, kuten hän päässään ironisesti tajusi - mutta hänen onnistui piilottaa se ystävällisen ja lempeän hymyn taakse. Hän joutaisi kyllä nukkua kun he löytäisivät ihmisten ilmoille, Silviasta tuskin olisi yksinään pitämään huolta heidän kummankin turvallisuudesta.

//Nyt urakalla päivitystä roolipeleihin//