Post by Yuki on Jul 21, 2009 22:43:33 GMT 2
Hei siellä ruudun toisella puolella! Mie nyt innostuin kirjoittamaan romaanin pätkää, minkä olisi oikeasti pitänyt tapahtua. Kerron lyhyesti mistä tämä ajatus lähti liikkeelle. Se lähti tästä biisistä (Evanescence - Hello). Kuunnelkaa tämä ihanainen biisi edes kerran, ennen kuin rupeatte lukemaan tekstipätkääni, niin ymmärrätte oikeasti paljon enemmän! Kun kuulin tämän pitkän tauon jälkeen, niin olin melkeinpä liikuttunut näistä sanoista. Ne sopivat täydellisesti hahmooni Eiriin, mutta siinä on pieni mutta. Eiri kuoli ennen kihlattuaan, mutta biisin sanat ovat toisenlaiset. Niinpä päätin vaihtaa näiden kahden kuolinaikaa, jotta saisin toteuttaa angstaavan tekstin Eirillä~ Näin lyhyesti sanottuna teksti käsittelee tunteita, muistoja sekä filosofiaa kuoleman ihmeellisestä kosketuksesta.
HUOM! Teksti on vielä kesken, mutta halusin niin kovasti laittaa sen alku tänne teidän kaikkien luettavaksi, jotta saisitte esimakua. Varautukaa pitkään kerrontaan~
PS. Otan kommentteja hyvin mielelläni vastaan ^^
PPS. Kirjoitelman/novellin nimi saattaa vielä muuttua, mutta tilapäisesti se on nyt tuo. Katsotaan.
PPPS. Teidän ei tarvitse tietää etukäteen tässä tekstissä esiintyvistä hahmoista mitään. Kaikki kyllä selitetään.
Ei varsinaista ikärajasuositusta. Lukeminen omalla vastuulla.
Eiríkur G. sekä teksti NPC-hahmoineen (c) mie itse
Silvia sekä hänen perheensä (c) Shiroi
-------------------------------------------------------------------------------------
EDIT:
Shiroin pyynnöstä laitoin lopun kirjoitetun osan tänne luettavaksi. Tarina jatkuu kuitenkin edelleen...
From the beginning, I...
Ulkona satoi kylmiä syksyn sadepisaroita, jotka täyttivät pikkuhiljaa kuopat lätäköiksi. Lätäköt alkoivat taas tulvia yli rajojensa ja valua asfalttia pitkin muuttaen ne puroiksi. Vaikka vettä ei tullut kaatamalla, se oli alkanut jo pari päivää aikaisemmin, eikä näyttänyt loppuvan koskaan. Oli siis syksyn alku ja jo nyt satoi vettä lakkaamatta, aivan kuin kesä olisi ollut jotenkin liian kuiva. Islannissa kesä ei ole koskaan kovinkaan lämmin ja silloinkin saattoi sataa useita päiviä aurinkoa näkemättä. Joten sateiset päivät eivät ole mitenkään yllätyksellisiä, mutta tämä sade sai toisenlaisen vaikutelman. Tämä sade alkoi juuri sillä hetkellä, jolloin kyse oli elämästä ja kuolemasta. Sateella oli siis suurikin vaikutus tapahtuneeseen, jota eräs ajatteli taukoamatta.
Pienellä asuinseudulla oli keskikokoinen kermanvärinen talo, jonka ikkunat olivat sateen vuoksi juovikkaita. Rakennus oli kaksikerroksinen vanhahtava sekä puinen omakotitalo, joka muistutti naapureitaan samalla tyylillään. Vihreä piha lainehti liiallisesta vedestä ja pieni kukkapenkki oli kärsinyt suurimman tappion kuin muu pihamaa. Kukat olivat nuukahtaneet ja roikkuivat nyt märkinä puisen särmän yli kuolleina. Kuitenkaan kukaan tästä talosta ei ollut korjannut kukkapenkkiä, sillä talon sisällä vallitsi painostava tunnelma. Kukaan ei uskaltanut avata suutaan, vaikka kaikki halusivat puhua ajatuksensa vapaiksi. Painostavan hiljaisuuden lisäksi talon asukkaat olivat murtuneen hermostuneita ja ennen kaikkea väsyneitä. Talon kolme perheenjäsentä pyrkivät karttamaan neljättä jäsentä, joka istui huoneessaan tuijottaen ikkunasta märälle pihalle. Grimssonien taloon tuotiin kaksi päivää sitten murheellinen viesti; Wildcut’in ainoa tytär sai surmansa onnettomuudessa. Sanoja oli vain kolme, mutta lausujan oli hyvin hankala edes sanoa niitä ääneen. Viestin toi henkilökohtaisesti Wildcut’in perheen pää, joka näytti kalpeammalta kuin koskaan olisi uskonut. Grimssonien äiti oli ehdottanut kuumaa teetä, mutta herra Wildcut oli kieltäytynyt ja yritti ryhdistäytyä.
Silvia on kuollut. Nuo kolme kolkkoa sanaa kaikuivat kaikkien kuulijoiden päässä kuin aaveet. Tyrmistyksen sekä hiljaisuuden painostavuuden olisi voinut peräti koskettaa ja tuntea ihollaan. Herra Wildcut rikkoi tuon hiljaisuuden nyökkäämällä surullisesti ja kertoi onnettomuudesta, jossa hänen tyttärensä oli menehtynyt. Juuri silloin oli vesisade alkanut ja Silvia oli lähtenyt ulos, jonka syytä ei ollut kenelläkään tiedossa. Heidän talon lähellä oli kivikkoinen rinne, jota pitkin tyttö oli lopulta päättänyt mennä. Kivet ja sora olivat saaneet jo kosteutta sadepisaroiden tipahtellessa taivaalta. Märkä maa oli koitunut tytön kohtaloksi. Hän oli mitä luultavammin liukastunut ja kaatunut, jonka seurauksena oli niskan taittuminen. Lääkäri vakuutti, että kuolema oli ollut nopea, eikä tyttö joutunut kärsimään rinteen juurella, josta hänet lopulta löydettiin.
Herra Wildcut’in ilmeestä huomasi kuinka järkyttynyt hän itse oli ja kuinka vaikeaa hänen oli kertoa kaikki tämä Grimssoneille ja varsinkin Silvian kihlatulle, Eiríkurille. Eiri ei koskaan voisi unohtaa juuri tuota herra Wildcut’in katsetta, joka oli kuin porautunut pojan kasvoihin. Tämä oli tuijottanut kertoessaan pelkästään Eiriä, joka tunsi itsensä hyvin vaivautuneeksi. Kaiken kukkuraksi hän tunsi myös syyllisyyttä painostavan katseen alla. Onneksi herra Wildcut’n vierailu ei kestänyt kauan ja lopuksi kertoi vanhemmille hautaus- sekä muitotilaisuudesta, joka oli määrätty neljän päivän päästä kuolemasta. Herra Wildcut’in ollessa lähdössä, hän viittoi Eirin luokseen, jota tämä olikin pelännyt heti tämän saapumisen jälkeen. Poika totteli ja valmistautui pahimpaan. Herra Wildcut katsoi häneen ja pakotti kasvoilleen surullisen hymyn. Seuraavat sanat tulivat niin yllätyksenä, että Eiri oli horjahtaa hämmästyksestä.
Anna anteeksi tyttärelleni, Eiríkur. Jotta hän voisi levätä rauhassa, hänen täytyy saada sinulta hyväksyntäsi. Sanat kaikuivat Eirin päässä kuin tyhjässä luolassa. Eiri olisi halunnut irvistää ajatukselle, mutta tunsi sen olevan hieman sopimatonta tässä tilanteessa. Hän tiesi, ettei ilme kuitenkaan ollut edustava, mitä hän katuikin melkeinpä heti. Eiri ei todellakaan tiennyt mitä tähän olisi voinut sanoa ja tyytyikin vain nyökkäämään vastaukseksi. Herra Wildcut nyökkäsi vaisusti ja sulki oven. Eiri oli jäänyt tuijottamaan valkoista ovea tyhjä ilme kasvoillaan muutamaksi toviksi, jonka jälkeen hän pyörähti nopeasti ympäri ja juoksi rappusia ylös vihaisen oloisesti omaan huoneeseen. Muu perhe oli keittiössä ja kuulivat kuinka puinen ovi paukahti ilkeästi kiinni.
Eiri muisteli tapahtunutta jo kaksi päivää, eikä saanut ajatuksiaan järjestykseen. Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Miten joku typerys onnistuukin kaatumaan rinteessä ja taittamaan niskansa tuosta noin vain? Se kuulosti todella huonolta aprillipilalta, mutta ongelmana oli se, ettei se ollut ensimmäinen päivä toukokuuta. Se oli 11. syyskuuta, tiistai iltapäivä, kaikista mahdollisista päivistä juuri tuo päivä. Tasan kaksi vuotta sitten heille kerrottiin, että heidän kihlauksensa oli päätetty juttu, jota ei voinut enää muuttaa. Juuri silloin he istuivat mustan auton takapenkillä kuunnellen isiensä työasioita, mutta lopulta Wildcut sai sanotuksi sen, mitä he kirosivat yhdessä. Ainoastaan Silvia oli sanonut asiansa ääneen ja saanut siitä selkäänsä. Eiri muisti hyvin tarkasti tuon päivän, sillä se tuntui painajaiselta. Ja sanansa mukaisesti painajaiset jäävät yleensä hyvin mieleen. Juuri tuosta päivästä lähtien heidän oli määrä tavata toisiaan kerran kahdessa viikossa, mikä totisesti tuotti molemmille tuskaa ja turhautumista. Yhtäkkiä hän tajusi pelottavan myöhään, että näin ei tulisi enää koskaan tapahtumaan.
Eiri oli ollut jo kaksi päivää huoneessaan ja kävi syömässä aina pyytäessä, mutta oli vastahakoinen puhumaan. Kaiken lisäksi he elivät keskellä viikkoa, jolloin hänen oli myös käytävä koulua. Herra Wildcut’in vierailun jälkeen Eirin oli hankala nukahtaa kaikkien ajatusten pyöriessä hänen päässään. Oli sanomattakin selvää, että keskiviikko oli suoraan sanottuna tuskainen. Asiaa ei auttanut yhtään se tosiasia, että mihin ikinä Eiri katsoikin, kaikki tuntui muistuttavan Silviasta. Hänen kaappinsa päällä oli rikkinäinen pöytäkello, jonka hän oli säikähtäessään tiputtanut vahingossa lattialle. Eiri jäi miettimään tapahtumaa kesken repun pakkaamisen ja tuijotti kädessään olevaa kirjaa. Siitä oli kulunut jo yli kuukausi, mutta kellon nähdessään Eiri muisti tapahtuman hyvin. Heille oli tullut taas riita ja hän oli häipynyt sanomatta sanaakaan omaan huoneeseen, eikä huomannut, ettei ovi mennytkään kokonaan kiinni. Hetken kuluttua ovi avautui hiljaa, eikä Eiri nähnyt sitä istuessaan selkä oveen päin. Tulija oli Silvia, joka oli pilailutuulella. Tämä hiipi aivan pojan taakse ja puhalsi pörröttäen Eirin vaaleaa tukkaa. Siinäpä oli karmiva keino säikyttää, jos tosiaan olisi ollut Silvia. Eirin reaktio oli arvattavissa ja siinä sivussa hän oli huitaissut kellon lattialle. Kello oli mennyt rikki ja Eiri edelleen ärtynyt mauttomasta pilasta, mutta Silviaa se taisi huvittaa suunnattomasti. Se taisi olla myös niitä harvoja kertoja, jolloin tyttö oli hymyillyt heidän luonaan. Eiri nakkasi tylysti kirjansa reppuun ja lähti huoneestaan.
Eirin äiti oli ehdottanut aamulla, että tämä saisi jäädä kotiin jos haluaisi, mutta Eiri tyytyi murahtamaan menevänsä kouluun. Matka lukioon tuntui pitkältä ja hyvin tyhjältä, mitä ennen se ei ollut. Matkan varrella Eirin piti kestää omia jengiläisiään ja heidän puujalkavitsejään, sillä eiväthän he tienneet mitä oli tapahtunut. Ja Eirihän ei sitä ääneen enää toistamiseen olisi sanonut. Koulun käytävillä oli korvia huumaava meteli, mikä ärsytti Eiriä suunnattomasti. Hän oli muutenkin noussut väärällä jalalla unettoman yön takia ja nyt piti vielä kestää pitkät oppitunnit. Maantiedon tunnilla Eiri ei keskittynyt edes yhden prosentin verran ja tuijotteli ärtyneen näköisenä vihkoonsa, jonka sivun reunassa luki Sveim!. Yksi asia lisää, mikä muistutti tuosta tytöstä. Sana oli kirjoitettu koukeroisella käsialalla, joka tosiaan oli Silvian kirjoittama. Heillä oli silloin ryhmätyöskentelyä luokassa ja tyttö oli istunut Eirin vieressä muiden paikkojen ollessa varattuja. Eiri ei keskittynyt ja tuijotti ikkunasta ulos nojaten siihen päällään. Opettaja selitti tehtävänannon ja antoi kymmenen minuuttia työskentelyaikaa. Muut ryhtyivät maristen töihin, mutta Eirin unelmoiva ilme kiinnitti tytön huomion. Tämä ei kuitenkaan tapansa mukaan törkkäissyt poikaa terävällä kyynärpäällään kylkeen vaan kirjoitti tämän vihkoon sanan, jota Eiri vihasi. Haaveilija. Niin siinä luki. Eiri ei pitänyt sen alentavasta merkityksestä ja mulkaisi Silviaa huomatessaan kirjoituksen. Silvia oli vain virnistänyt ilkikurisesti, sillä he molemmat tiesivät, että opettaja tuli hetkessä vihaiseksi pienemmästäkin äänestä. Eiri virnisti tytölle takaisin ja otti tussin penaalistaan ja kirjoitti vastauksensa tämän vihkoon. Nyt tytön vihossa luki isolla mustalla tussilla Kerlig!. Silvian ilme oli kyllä näkemisen arvoinen. Ensin hän oli hämmästynyt, sitten vihainen, josta hänen kasvonsa muuttuivat pikkuhiljaa punaiseksi. Eiri vain hymyili omahyväisesti kuin kylläinen kissa. Eukko sopi juuri sopivasti kostoksi. Kuitenkin tunnin loputtua Silvian paksu karttakirja oli löytänyt funktionsa Eirin pään menoksi.
Ajatus katkesi opettajan huhuillessa Eirin nimeä. Opettaja katsoi hieman huolestuneena ja jatkoi tuntia samalla huomauttamalla Eirin ollessa luokassa eikä unten mailla. Ja Eirihän vähät välitti. Hän tiesi, että opettajalle oli ilmoitettu tapahtuneesta onnettomuudesta. Eiri sai ajatella päänsä puhki niin monta kertaa kuin häntä huvitti, eikä kukaan saisi häiritä häntä. Tuona hetkenä, ennen kellojen soittoa, Eiri tajusi juuri, että oli myöntänyt itselleen ajattelevansa vain Silviaa. Hän oli toisaalta tyrmistynyt äkillisestä oivalluksesta, mutta toisaalta myös vihainen. Suunnattoman vihainen. Hän vihasi Silviaa, hän kirosi tämän mielessään. Hän vihasi myös itseään. Kello soi ja Eiri nousi ylös potkaisten samalla pöytäänsä. Hän halusi näyttää kaikille, ettei ollut juttelutuulella, ettei halunnut ketään lähelleen. Eikä kukaan sitten lähestynyt häntä keskiviikon iltapäivään mennessä.
Eiri oli juuri silloin kävelemässä käytävällä viimeiselle tunnilleen, kun hänen luokanvalvojansa pysäytti hänet.
"Hyvä nähdä sinut tunneilla", opettaja aloitti varovaisella lähestymistavallaan. Eiri nyökkäsi.
"En sanoisi tätä mielelläni, mutta muut luokkatoverisi ovat ansainneet kuulla onnettomuudesta. Olisi sinun ja muiden kannalta parasta, jos sanoisit sen heille." Eiriä rupesi raivostuttamaan vielä enemmän kuulemansa jälkeen. Yrittikö opettaja olla auttavainen vai? Vai halusiko tämä saada Eirin tuntemaan syyllisyyttä? Eiri puri hampaansa yhteen ja katsoi kulmiensa alta opettajaa.
"Mun mielestä se on opettajan velvollisuus kertoo luokallee oppilaan kuolemasta." Eiri vastasi piikikkäästi ja käveli hiljaiseksi muuttuneen opettajan ohitse. Hän ei välittänyt yhtään, että minkälaisen vaikutelman oli jättänyt itsestään, ei sitten yhtään. Viimeinen tunti meni, eikä Eirin muistiin jäänyt mitään jälkeä siitä mitä siellä puhuttiin. Hän ei edes jaksanut enää ajatella.
Kotiin päästyään Eiri huomasi, ettei siellä ollut kaikki ihan kunnossa. Ilmassa leijui makeahko tuoksu, joka tulee yleensä kynttilöiden palaessa kauan. Talo näytti aluksi autiolta, mutta kurkistaessa olohuoneeseen Eiri huomasi veljensä istuvan sohvalla tuijottaen pöydällä palavia kynttilöitä.
"Mitä täällä tapahtuu?" Eiri kysyi hieman hämmentyneenä, vaikka osittain jo tiesikin vastauksen kysymykseensä. Magnus hyppäsi ylös ja katsoi arasti veljensä suuntaan. Jos hän olisi holtiton ja sanoisi jotain sopimatonta, Eiri mitä luultavammin olisi taas suuttunut.
"Tuota... Äiti laittoi kynttilät palamaan ja käski minua vahtimaan niitä ja..." Magnus epäröi ja nypläsi sormiaan hermostuneena. Eirin ilme oli kysyvä ja osittain hoputtava.
"Silvian muistolle." Magnus kuiskasi hiljaa ja painoi katseensa lattiaan. Eiri suostui vain tuhahtamaan vastaukseksi. Vai että muistolle? Äidillä oli näemmä kynttilävarasto liian täynnä, kerran tuhlasi niitä tähän. Eiri oli jo kääntymässä pois kun Magnus pyyhälsi hänen luokseen ja tarttui tämän käteen kiinni.
"Äh, päästä irti." Eiri tuhahti närkästyneenä. Magnus vain pudisti raivokkaasti päätään ja tuijotti sinisillä silmillä veljeään.
"Olisit meidän kanssa tänä iltana. Äiti on huolissaan. Me kaikki olemme." Magnus selitti nopeasti yhä pidellen veljeään kädestä. Eiri veti nopealla liikkeellä kätensä vapaaksi ja vilkaisi veljeään vihaisesti. Magnus mutristi suutaan ja katsoi muualle loukkaantuneena. Eiri oli nähnyt tuon ilmeen jo liian monta kertaa elämässään, ettei jaksanut enää kiinnittää siihen huomiota.
"Sori Magnus, en välitä." Eiri yritti kuulostaa vakuuttuneelta ja varmalta, mutta alkoikin epäillä itseään. Osittain hän tiesi tekevänsä väärin jättäessä perheensä mietiskelemään yksinään, mutta hän ei kestänyt äidin säälivää katsetta, isän syyllisyyden täyttämiä silmiä ja vähiten Magnusin surullista hiljaisuutta. Hän kääntyi ja lähti huoneeseensa jättäen veljensä kynttilöiden keskelle.
Keskiviikko oli siis kulunut vain tyhjänpäiväiseen ajatteluun, mikä – kumma kyllä – otti Eirin voimille. Hän nakkasi repun huoneensa nurkkaan ja istuutui sängylleen. Katse oli tyhjä, mitäänsanomaton. Rikkinäinen kello tuijotti kaapin päältä poikaa, joka esitti kovaa, mutta oli selkeästi menossa rikki sisältäpäin. Eirin oli hyvin hankalaa myöntää itselleen se pieni tosiasia, että sittenkin oli välittänyt tuosta tytöstä. Hän kaatui sängylleen ja jäi tuijottamaan valkoista kattoa. Eiri ei tiennyt ajankulusta mitään, eikä pahemmin oikein välittänytkään. Valkoinen katto taisi olla ainoa kohde, josta hänelle ei tullut mieleen tuo tyttö. Se oli peräti niin tyhjä, ettei Eiri saanut mitään vastauksia siitä irti. Tajuamattakaan hän rupesi vajoamaan uneen. Ei kestänyt kauaa kun Eiri oli näkemässä rauhattomia unia viimeaikaisista tapahtumista. Silvian viimeisestä vierailusta heidän luonaan, Silvian viimeisistä sanoista, heidän viimeisestä riidastaan. Kaikki pyörivät hänen unessaan kuin hitaalle laitetussa elokuvanauhassa, kaikki oli selkeää ja yksityiskohtaista. Jokainen liike ja ilme oli niin selkeä, että Eiri alkoi vihata omaa yksinkertaista tapaansa katsoa maailmaa. Unessa hän katsoi tapahtumia sivusta käsin ja näki kaikki virheensä, joita ei edes yrittänyt korjata silloin. Uni oli piinaavan pitkä ja inhottavan todentuntuinen, että hän kuvitteli elävänsä menneitä hetkiä uudestaan, paitsi paremmassa valossa. Äkillinen kolahdus herätti pojan nopeasti valveille. Äänen lähteenä toimi Magnus, joka tuli huoneeseen ja kaatui miltei saman tien maassa lojuvaan tyynyyn. Eiri nousi istumaan ja katsoi veljeään huokaisten. Magnus tunsi itsensä noloksi ja nousi ylös kasvoillaan hieman anteeksipyytävä ilme.
"Mitä sä täällä teet?" Eiri kysyi lujasti, sillä hänen huoneeseen ei noin vain rymistellä sisään.
"Tuota, äiti halusi sinut illalliselle." Magnus vastasi taas epäilevään sävyynsä. Eiri mietti hetken ja nousi sitten seisomaan. Magnus oli toisaalta iloinen nähdessään veljensä suostuvan noin helposti, mutta häntä silti häiritsi tämän käyttäytyminen. Se ei tuntunut mitenkään oikealta, aivan kuin veljen sisäinen maailma oli juuri saanut ison halkeaman. Magnus oli vielä suhteellisen pieni ymmärtämään suhdesotkuja, joten ei ole ihmeellistä, että asia pelotti häntä. Eiri oli jo ottanut muutaman askeleen kohti ovea, kun pysähtyi nähdessään veljensä miettivän katseen. Eiri kasvoilla käväisi kysyvä ilme, mutta Magnus oli nopeampi vastaamaan.
"Et ole kunnossa", tokaisi 11-vuotias poika nopeasti katsomatta Eiriä silmiin. ”Etkä edes myönnä sitä. Miksi teet niin? Kaikki ymmärtää syyn ja tukevat...” Magnusin lause jäi kesken Eirin astuessa vain yhden askeleen häntä kohti. Katse oli sekoitus vihaa sekä kärsimättömyyttä.
"Magnus, jos todella luulet, et oon rikki tai jotai, nii oot pahasti väärässä. Ihminen ei oo kone, joka menee rikki tosta noin vaa. Sanoin jo aiemmin, etten välitä tippaakaa. En haluu toistaa itteäni, joten jätät mut tästä lähtien rauhaan noilta sun kysymyksiltä." Eirin ääni pysytteli vakaana (mutta vahvana), vaikka hänen teki mieli huutaa. Magnus katsoi veljeään harmissaan. Miksei veli vain suostunut myöntämään? Eiri nappasi veljeään olkapäistä ja käänsi tämän ympäri, jotta he saattaisivat mennä alakertaan syömään.
Tuli ilta ja perhe oli ollut taas hiljaa. Eirille se sopi hyvin, vaikkei pitänytkään painostavasta ilmapiiristä. Heti tilaisuuden tullen Eiri lähti huoneeseensa ja pysyi siellä seuraavaan aamuun asti. Hän tosiaan yritti nukahtaa tällä kertaa, mutta piinaavat unet eivät tahtoneet jättää häntä rauhaan. Hän näki taas samaa unta heidän viimeisestä tapaamisestaan, josta lopulta syntyi kaaos. Syy oli ollut hänen. Hän oli pilannut taas kaiken, vaikka asiat olivat juuri menossa parempaan suuntaan. Silvia oli tullut silloin heidän luokseen iltapäivällä ja oli kuin olikin hyvin huonolla tuulella. Eirin avatessa ovea, hän tunsi kuinka vihainen ja äkäinen tyttö olikaan. Eiri päästi tytön ohitseen kasvoilla epäilevä ilme. Siinäpä vasta olikin kylmä ja sanaton tervehdys, vaikka Eiri olikin ollut kohtelias tervehtiessään. Tuosta pienestä kireästä hetkestä lähtien koko illan ilmapiiri oli ollut samanlainen kuten Silvia sen halusi olevan; ärtyinen ja loukkaava. He eivät olleet tähänkään mennessä tulleet toimeen ja nyt se tuntui täysin mahdottomalta. Silvia oli silloin istunut olohuoneen sohvalla kasvoillaan sellainen ilme, että jos tälle sanoisi edes yhden sanan, saattoi palkkiona olla hyvinkin murhaava katse. Vaikkei Eiri ymmärtänytkään, että mistä oli kysymys, puhuminen tuntui turhalta vaihtoehdolta. Muu perhe oli silloin lähtenyt maatilalle kyläilemään, joten he olivat jääneet kahdestaan, mitä Eiri oli kironnut.
Tämänkaltainen tilanne kuitenkin mietitytti Eiriä, sillä harvoin Silvia oli ollut täysin masentunut. Ja silloinkin kun tämä oli ollut huonolla tuulella, aina kaiken hän purki poikaan huutamalla tai muuten vain kiusaamalla. Nyt tilanne oli kuin vastakohta, jolloin tytöstä oli tullut hiljainen ja joka pyrki työntämään kaikki pois luotaan. Eiri oli vilkaissut sivusilmällään murjottavaa tyttöä ja istahtanut lattian pehmeälle matolle. Hän laittoi television päälle ja vaihtoi kanavia hiljaisuuden yhä vallitessa. TV:stä tuli jokin turha ohjelma, jonka Eiri jätti päälle kuitenkaan sisäistämättä, mitä siellä tapahtui. Jos totta puhutaan, tuo tilanne oli suorastaan sietämätön, sillä kukaan ei avannut suutaan, eikä ohjelman meteli korvannut sitä. Tietäen Eirin luonteen, saattoi tietysti olettaa, ettei hänellä ollut rautaiset hermot. Vain yhdessä hetkessä hermo napsahti poikki ja Eiri kääntyi tytön puoleen.
"Luuletko tosiaa, et murjotus on hyväks?" Eiri kysyi, jotta saisi hiljaisuuden rikottua. Hän myönsi, ettei ollut kaunopuheinen, mutta jotakin oli pakko huomauttaa, että tuo tyttö edes reagoisi häneen. Silvia oli vain mulkaissut häntä sillä katseella, mikä tappaisi kärpäsen yhdeltä istumalta. Eiri oli saanut jo niin monta kertaa noita katseita, että oli kyennyt saamaan jonkin sortin immuniteetin. Silvia vain käänsi katseensa pois ja tuijotti tyhjä ilme kasvoillaan eteensä. Eiri vain suuttui siitä ja käänsi hänkin katseensa muualle. Hiljaisuus taas laskeutui heidän välilleen. TV huusi mainoksia autoista sekä voileivistä. Pienen hetken päästä kuului hyvin pieni niiskahdus. Poika käänsi saman tien päänsä Silvian suuntaan.
Näky oli niin uskomaton, että jos Eiri ei olisi jo valmiiksi istumassa, olisi tämä kaatunut hämmästyksestä. Silvia oli vetänyt jalkansa rintaansa vasten kasvoillaan sellainen ilme, jolloin kyyneleitä ei voi enää pitää sisällään. Kohta vihreistä silmistä rupesi valumaan vettä. Poika vain tuijotti hämmentyneenä ja täysin mykistyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Silviaa itkevän, koskaan tämä ei ollut näyttänyt heikolta. Nyt Silvia näytti häiritsevän heikolta ja hauraalta, normaalilta tytöltä, jolla oli normaalin ihmisen ongelmia. Eiri ei oikein osannut suhtautua tähän tilanteeseen oikein ja tunsi itsensä syylliseksi kaikkeen. Kuitenkin Eiri tiesi, että oli tehtävä jotakin, sillä hiljaa istuminen oli hyvin turhauttavaa. Hän nousi seisomaan ja käveli sohvalle istuutuen sille. Eiri kuitenkin piti huolen siitä, etteivät he olleet liian lähellä toisiaan. Silvia jatkoi silmiensä moppaamista hihallaan. Eiri uskoi, että vaivaantuneeksi tunsi itsensä parhaiten juuri Silvia.
"Okei, mikä on?" Eiri uskalsi avata suunsa hetken kuluttua. Hän yritti kuulostaa normaalilta ja melkein välinpitämättömältä, mutta ei oikein tiennyt kuulostiko se siltä oikeasti.
"Asiahan ei kuulu sinulle." Silvia murahti vastaukseksi. Eiri ei ollut oikeastaan odottanutkaan kunnollista vastausta ja sellaisen saikin. Poika suuttui jälleen tuon tytön uppiniskaisuudelle, sillä hänhän yritti edes jollakin tapaa auttaa. Eiri ei vain osannut näyttää sitä, mikä raivostutti tätä yhä enemmän.
"Okei, iha miten haluut." Eiri mutisi takaisin ja jäi murjottamaan. Silvian kyyneleet olivat näemmä loputtomat, sillä ne valuivat yhä uudestaan tämän poskille, vaikka tyttö kuivasikin niitä koko ajan. Unen ollessa niin todentuntuinen, Eiri tunsi itsensä kamalan turhautuneeksi seuratessaan tuota tilannetta uudestaan sivusta käsin. Painostava hiljaisuus jatkui niin sietämättömän kauan, että pojan teki mieli jo huutaa. Koko unen näkeminen sai Eirin vielä huonommalle tuulelle, joten miksei hän vain voinut herätä? Ei, hän ei herännyt ja katsoi tuskastuneena unen painostavaa tunnelmaa.
Eiri istui yhä sohvalla tietämättä mitä pitäisi tehdä. Hänen päänsä löi loputtomasti tyhjää, sillä ei hän ollut ennen tällaiseen tilanteeseen joutunut. Ennen kaikkea Eiri oli hermostunut; hän raapi aina välillä takaraivoaan, liikutteli sormiaan ja nieleskeli, vaikka hänen suunsa oli kuiva. Eiri oli vilkaissut kelloa ja hänestä alkoi tuntua siltä, että se tosiaan oli pysähtynyt kokonaan. Viisarit eivät liikkuneet, mikä vain vahvisti jo valmiiksi inhottavaa tunnelmaa. Vihdoin tilanteeseen tuli käännös: tyttö lakkasi itkemästä. Silvia vain niiskutteli ja pyrki olemaan samanaikaisesti mahdollisimman hiljaa. Tässä vaiheessa Eiri saattoi hengähtää helpotuksesta. Hän vilkaisi sivusilmällä tytön tilannetta ja totesi, ettei häntä tarvittu jonkun itkupuuskan selvittelemisessä. Eiri nousi ja kävi hakemassa yksinäisen kaukosäätimen lattialta sammuttaen TV’n kokonaan. Jos hänen apuaan ei tarvittu äsken, niin turhaa hän täällä enää aikaansa tuhlaisi. Eiri jätti kaukosäätimen pöydälle ja oli lähdössä pois huoneesta, mutta hiljainen ääni pysäytti hänet.
"Älä lähde." Siinä oli vain kaksi sanaa, jotka Silvia pystyi sanomaan. Eiri huokasi ääneen ja kääntyi takaisin sohvan suuntaan. Hän ei todellakaan halunnut samanlaista tunnelmaa kuin äskeinen oli ollut. Eiri istuutui ja katsoi kysyvänä tytön suuntaan. Silviasta huomasi, että hän alkoi kerätä itseään itkemisen jälkeen, mikä alkoi jo muistuttaa tuttua Silviaa. Tyttö ei kuitenkaan katsonut Eirin suuntaan, joko ollessaan häpeissään tai muuten vain haluton. Eirin teki mieli ravistella tuo tyhjä katse pois Silviasta, muttei kyennyt liikkumaan. Hiljaisuus oli taas laskeutunut heidän välilleen, johon Eiri oli jo tarpeeksi tympääntynyt. Hän oli jo avaamassa suunsa, kun huomasi Silvian olevan häntä nopeampi.
"Olen varmaan anteeksiannon velkaa", Silvia aloitti yhä vältellen pojan katsetta.
"En vain halunnut..." Tytön lause jäi kesken hänen nielaistua palan pois kurkusta. Eiri huokasi jälleen ja raapi taas takaraivoaan.
"Et halunnu ketää sun vierelle, vaikka oikeesti tiesit et yksinolo olis vielä pahempaa." Eiri jatkoi tytön lausetta myöskin katsomatta tähän. Silvia tyytyi nyökkäämään. Luultavasti asia oli paljon syvempi, mitä tyttö antoi itsestään tietää. Vaikka Eiri saattoi olla ajoittain tyly, ilkeä sekä vihamielinen, se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö poika osaisi olla myös järkevä.
"En oikein tiedä, kenelle voisin sanoa tämän", tyttö puhui niin hiljaa, että saattoi luulla hänen puhuvan itsekseen kuin vieressään istuvalle Eirille.
"Se koskee isääni." Silvia sylkäisi sanat aivan kuin ne olisivat olleet myrkkyä ja hänen ilmeensä muuttui tyhjästä vihaiseksi. Eiri kurtisti kulmiaan ja osittain jo tiesikin syyn tytön käyttäytymiselle. Silvia nielaisi kuuluvasti ja tuijotti eteensä keräten rohkeutta.
"Tänään me riitelimme pahemman kerran. Taas. Aiheena oli kihlaus, kuten yleensä." Silvia jatkoi ja tunsi itsensä epämukavaksi pojan katseesta, mutta pyrki olemaan näyttämättä sitä ulospäin.
"Yhden hetken ajan luulin, että isä myöntäisi sen mitä olin sanonut, mutta olin väärässä. Pahasti väärässä. Isä suuttui ja..." Silvian sanat hukkuivat, eikä Eiri enää saanut muusta selvää. Tyttö nieli kipeän asian ja pakottautui jatkamaan, vaikkei Eiri sitä vaatinutkaan. Hän ei oikein edes halunnut kuulla enempää, sillä tiesi mitä oli luvassa.
"Hän lopulta pahoinpiteli, mikä ei tullut yllätyksenä, sillä isä on monesti lyönyt äitiäkin." Silvian ääni tihkui suurta vihaa sekä sellaista haavoittuneisuutta, jota Eiri ei olisi uskonut koskaan löytyvän tuosta tytöstä. Eiri oli tosiaan hämmentynyt. Hämmentynyt hyvin monesta asiasta yhtä aikaa. Eiri ei uskonut Silvian pystyvän avautumaan hänelle henkilökohtaisista asioistaan. Hän ei voinut kuvitella kerrottua tapahtumaa päänsä sisällä, sillä se tuntui jotenkin kaukaa haetulta. Eiri oli hämmentynyt siihen tosiasiaan, että nyt kun hän halusi auttaa, hän ei kyennyt. Hänestä oli tullut mykkä ja katse harhaili ympäri huonetta. Silvia oli taas hiljaa ja selkeästi nieli pahaa tunnettaan pois.
Hiljaisuus ei tosiaan ollut vieras ilmapiiri näille kahdelle. Eiri kirosi sisällään sitä ettei osannut auttaa, vaikka ensimmäistä kertaa heidän tapaamisensa jälkeen hänen tosiaan teki mieli olla avuksi. Eiri avasi monesti suunsa sanoakseen edes jotakin, mutta sanoja ei tullut. Lopulta hän uskalsi siirtyä tuuman verran lähemmäksi Silviaa ja katsoi tätä hieman kulmat koholla. Eiri tosiaan alkoi potea myötätuntoa ja jokin toinenkin tunne heräili hänen sisällään, mutta sen tunnustaminen todeksi oli silkkaa hulluutta.
"Sattuuko johonki?" Oli sellainen kysymys, minkä Eiri ei olisi välttämättä halunnut sanoa ääneen, mutta sanoi sen vahingossa. Silvia hätkähti pienesti kuullessaan kysymyksen, eikä hän ollut varma, että oliko kuullut oikein. Tyttö vilkaisi Eiriä epäuskoisena ja käänsi katseensa taas muualle, mutta tällä kertaa kasvoilla oli jonkin sortin virne.
"Onko sinulla kuumetta tai jotain?" Silvia kysyi pudistaen samalla päätään. Eirin poskipäille nousi punertava sävy kuullessaan epäilevän kysymyksen.
"No ei." Eiri vastasi loukkaantuneeseen sävyyn. "Nykyää on siis kiellettyä kysyy toisen vointii, vai?" Hän jatkoi nyrpistäen nenäänsä. Oli siinäkin tyttö, joka ei ymmärtänyt, että tämän puheet saisivat kenet tahansa huolestumaan. Silvia hymähti toisen puheille.
"Kiitos." Kuului yksinkertainen vastaus kaikkeen, mitä Eiri kyllä ihmetteli monen tovin verran. Mitä hän nyt oli tehnyt että sai vielä kiitoksia? Eiri kohautti vain olkapäitään. Taas he katsoivat eri suuntiin, taas puhumatta mitään. Kohta oli Eirin vuoro hätkähtää; Silvia nojautui tämän puoleen ja lopulta nojasi pojan olkapäätä vasten. Eiri oli liikkumatta ja kuuli Silvian tasaisen hengityksen. Pojan sydän hakkasi normaalia tahtia nopeammin ja hänelle tuli jotenkin epämukavan kuuma. Silvia vaikutti olevan täysin normaali tilanteessa, jossa hän määräsi tahdin mielensä mukaan. Eirin pään sisällä pyöri ajatuksia kuin muurahaiskeossa muurahaisia. Hän ei tiennyt mitä oli tapahtumassa, hän ei tiennyt mitä pitäisi tuntea, hän ei tiennyt miksi näin tapahtui. Eiri ei siis osannut tehdä muuta kuin istua paikoillaan ja tuntea tytön paino olkapäällään. Kuitenkin ajan madellessa eteenpäin, poika rentoutui ja osasi jo järjestää ajatuksiaan kokoon.
Eiri ei tiennyt kuinka kauan he olivat vierekkäin istuneet, mutta se alkoi tuntua jo pieneltä iäisyydeltä. Rentoutunut olo ei sittenkään kestänyt ja poika alkoi tuntea itsensä hermostuneeksi. Kaikesta. Hän olisi halunnut nipistää itseään ja todeta, että tämä kaikki oli mitä suurella todennäköisyydellä silkkaa unta. Hän oli kuvitellut kaiken ja hämmästeli, että miten ihmeessä hän edes pystyi kuvittelemaan tällaista! Asiassa oli kuitenkin pieni mutka, nimittäin Silvian paino ja lämpö olivat realistiset ja tästä voi yksinkertaisesti päätellä, ettei Eiri nähnytkään unta, vaikka niin toivoikin. Epämukava olo sen kun kasvoi kasvamistaan ja tyttö ei ollut moksiskaan koko asiasta! Eirin tuntien tiesi, ettei tällä ollut kovinkaan kehuttava pinna, joten yhdessä pienessä hetkessä se napsahti poikki. Mikä oli totisesti suurin virhe, jonka hän oli koskaan kokenut.
Poika ei oikein tiennyt, mitä oli tekemässä, mutta hivuttautuminen pois tytön painon alta oli luultavasti tämän päämäärä. Hän siirtyi varsin varovaisesti toiselle puolelle sohvaa ja jäi tuijottamaan käsiään. Silvia oli tietysti tuntenut tämän ja katsoi hämmentyneenä poikaa. Tytön kasvoilla oli hyvin kysyvä ilme, johon Eirin oli hankala vastata. Silvian katse porautui Eiriin kuin mikäkin betonin porauslaite, mistä kuka tahansa saisi pahoja paineita. Hiljaisuus oli puristaa pään kasaan ja ymmärrettävää oli, ettei kukaan kestäisi sellaista.
"Tää on väärin", Eiri tokaisi yksinkertaisesti. Hän näki sivusilmällä Silvian hätkähtävän. Kuka tahansa olisi osannut sanoa tytön loukkaantuneen pahanpäiväisesti kuulemansa jälkeen. Tämä risti kätensä puuskaan ja jäi tuijottamaan edessään olevaa mattoa nyrpeä ilme kasvoillaan. Eiri kirosi jälleen kerran, mutta ei voinut sille mitään, että hän oli suorasanainen missä tilanteessa tahansa.
"Ja sähän tiiät sen parhaiten." Poika jatkoi, mutta tällä kertaa hän katsoi suoraan tyttöä kohti. Silvian kasvot kertoivat aivan kaiken tarpeellisen, eikä sanoja tarvittu. Nyrpeä ilme muuttui tummanpuhuvaksi ja loukkaantuneeksi.
"Ja sinäkö olet oikea henkilö arvioimaan tuollaista!" Silvia tiuskahti ja hän painotti jokaista sanaansa. Eiri tiesi, ettei tyttö pysyisi hiljaa ja hän tiesi myös, ettei itsekään osaisi olla vastaamatta.
"Mä vaan sanoin totuuden!" Eiri oli korottanut ääntään hieman, sillä koko tilanne oli riistäytymässä käsistä. Hetki sitten oli tyyntä. 'Tyyntä ennen myrskyä', niinhän se sanonta menee.
"Me ollaa aina tapeltu. Ihan kaikesta! Ja nyt rupeat tyttömäiseks, joka kaipaa lohduttavaa olkapäätä, vai? Ja sä ihan varmasti tiiät, ettei musta oo siihe", poika jatkoi sapen kiehuessa hänen sisällään. Sanat tulivat pieninä ryöppyinä ulos hänen suustaan ja vaikutti siltä, ettei hän hallinnut niitä.
"Me ei koskaa olla oltu hyvissä väleissä! Miks haluut muuttaa sen? Et oo koskaa välittäny muusta kun itestäs. Oikeesti. Mitä sä nyt haluut? Emme koskaa tule toimee, emme voi rakastaa jonku tyhmän kihlauksen takia!" Eirin pään sisällä surisi, hänen ilmeensä oli yhtäaikaa sekä vihainen että hämmentynyt. Silvian ilme taas ei vaihtunut, tämä katsoi yhä loukkaantuneena. Eiri odotti vastaväittelyä, mutta tyttö pysyi hiljaa ja käänsi katseensa takaisin mattoon. Tämä ei taaskaan ollut Silvian tapaista, hävitä nyt noin nopeasti. Tovi kului ja tyttö avasi suunsa.
"Ja tuossahan olet oikeassa. Olet yhtä typerä kuin vuosia sitten! Et ole muuttunut sitten yhtään! Yhtä houkkamainen ja..." Sanat hukkuivat johonkin kaukaisuuteen. Silvian katse oli hurja, mikä saisi sinut heti katumapäälle. Eiri vähät välitti.
"Houkkamainen ja mikä? Kylmä, tunteeton, sydämetön, vai mikä?" Eiri sähähti hampaittensa välistä ja tuijotti tyttöä vihaisesti silmät kaventuen. Tuona hetkenä hän ei välittänyt enää mitä päästi suustaan, hän oli tosiaan vihainen ja myös hyvin hämmentynyt. Unta sivusta katsova Eiri oli mykistynyt nähdessään tämän kohtauksen, joka piinasi häntä suunnattomasti. Hän halusi huutaa, että he voisivat lopettaa riitelemisen, jotta kaikki olisi paremmin. Jottei sade veisi tytön sielua mukanaan, jottei hänen tarvitsisi kärsiä, jottei... Uni oli pysähtynyt kuin pause- nappulaa painaessa. Eiri näki omat vihaiset kasvonsa, hän näki Silvian loukkaantuneen ilmeen, jonka läpi paistoi suuri pettymys, mitä poika ei silloin ollut huomannut. Tytön silmissä oli kyyneleitä. Eiri käänsi katseensa pois ja toivoi hartaasti, että uni loppuisi, mutta se vain jatkui, sillä pahin oli vielä tulossa.
Kohtaus pyörähti uudelleen käyntiin ja Eirin vihaiset sanat kaikuivat yhä. Silvian silmissä leimahtivat liekit. Hän liikkui ensin. Tytön käsi nousi ja oli lyömäisillään pienen matkan päässä olevaa poikaa kasvoihin, mutta tämä sai kädestä kiinni. Se oikeastaan oli tullut molemmille yllätyksenä. Eiri piti tiukasti Silvian ranteesta kiinni ja molemmat tuijottivat toisiaan niin tuimasti kuin pystyivät. Eiri nousi seisomaan yhä pidellen tytön ranteesta kiinni. Hän astui yhden askeleen lähemmäs Silviaa.
"Siinä näät. Emme koskaa tule olemaa sun mielikuvia. Ei koskaa." Eiri vahvisti sanojaan vääntämällä hieman tytön rannetta, että tämä tuntisi sen varmasti. Sen tehtyään poika päästi käden putoamaan ja vilkaisi vielä kerran tytön hämmentyneitä kasvoja, ja lähti ulos oven paukauksen saattelemana. Uni ei suinkaan päätynyt tähän. Se jatkui kertoen Eirille, mitä tapahtui tämän lähtiessä ulos. Hän näki murtuneen Silvian, joka vaivoin pidätteli kyyneleitään. Hän hieroi varovasti rannettaan kasvoillaan niin kirjava kokoelma erilaisia tunnetiloja, ettei poika osannut edes nimetä niitä kaikkia. Miksi hän oli niin typerä? Kaikkihan oli mennyt hyvin ja oikeastaan paremmin kuin hyvin. Tuska poltteli pojan rinnassa hänen katsellessaan omaa aikaansaannostaan. Hän siirtyi lähemmäksi ja istuutui tytön viereen (tietysti Silvia ei tuntenut hänen läsnäoloaan). Silvia katsoi vihaisesti eteenpäin, eikä huomannut kuinka kyynel vierähti hänen poskelleen. Eirin käsi nytkähti ja tietämättä mitä oli tekemässä, hän nosti kätensä ja sipaisi kylmän kyyneleen pois Silvian poskelta. Unessa voi tapahtua aivan mitä mielikuvitus saattaa keksiä ja poika saattoi vannoa, että unessa oleva tyttö tunsi hänen kätensä ja käänsi katseensa Eiriä kohti. Silvian kasvoilla vilahti helpottuneen iloinen pilke, mutta Eiri ei voinut olla siitä varma, sillä hän heräsi.
Jatkuu...
HUOM! Teksti on vielä kesken, mutta halusin niin kovasti laittaa sen alku tänne teidän kaikkien luettavaksi, jotta saisitte esimakua. Varautukaa pitkään kerrontaan~
PS. Otan kommentteja hyvin mielelläni vastaan ^^
PPS. Kirjoitelman/novellin nimi saattaa vielä muuttua, mutta tilapäisesti se on nyt tuo. Katsotaan.
PPPS. Teidän ei tarvitse tietää etukäteen tässä tekstissä esiintyvistä hahmoista mitään. Kaikki kyllä selitetään.
Ei varsinaista ikärajasuositusta. Lukeminen omalla vastuulla.
Eiríkur G. sekä teksti NPC-hahmoineen (c) mie itse
Silvia sekä hänen perheensä (c) Shiroi
-------------------------------------------------------------------------------------
EDIT:
Shiroin pyynnöstä laitoin lopun kirjoitetun osan tänne luettavaksi. Tarina jatkuu kuitenkin edelleen...
From the beginning, I...
Ulkona satoi kylmiä syksyn sadepisaroita, jotka täyttivät pikkuhiljaa kuopat lätäköiksi. Lätäköt alkoivat taas tulvia yli rajojensa ja valua asfalttia pitkin muuttaen ne puroiksi. Vaikka vettä ei tullut kaatamalla, se oli alkanut jo pari päivää aikaisemmin, eikä näyttänyt loppuvan koskaan. Oli siis syksyn alku ja jo nyt satoi vettä lakkaamatta, aivan kuin kesä olisi ollut jotenkin liian kuiva. Islannissa kesä ei ole koskaan kovinkaan lämmin ja silloinkin saattoi sataa useita päiviä aurinkoa näkemättä. Joten sateiset päivät eivät ole mitenkään yllätyksellisiä, mutta tämä sade sai toisenlaisen vaikutelman. Tämä sade alkoi juuri sillä hetkellä, jolloin kyse oli elämästä ja kuolemasta. Sateella oli siis suurikin vaikutus tapahtuneeseen, jota eräs ajatteli taukoamatta.
Pienellä asuinseudulla oli keskikokoinen kermanvärinen talo, jonka ikkunat olivat sateen vuoksi juovikkaita. Rakennus oli kaksikerroksinen vanhahtava sekä puinen omakotitalo, joka muistutti naapureitaan samalla tyylillään. Vihreä piha lainehti liiallisesta vedestä ja pieni kukkapenkki oli kärsinyt suurimman tappion kuin muu pihamaa. Kukat olivat nuukahtaneet ja roikkuivat nyt märkinä puisen särmän yli kuolleina. Kuitenkaan kukaan tästä talosta ei ollut korjannut kukkapenkkiä, sillä talon sisällä vallitsi painostava tunnelma. Kukaan ei uskaltanut avata suutaan, vaikka kaikki halusivat puhua ajatuksensa vapaiksi. Painostavan hiljaisuuden lisäksi talon asukkaat olivat murtuneen hermostuneita ja ennen kaikkea väsyneitä. Talon kolme perheenjäsentä pyrkivät karttamaan neljättä jäsentä, joka istui huoneessaan tuijottaen ikkunasta märälle pihalle. Grimssonien taloon tuotiin kaksi päivää sitten murheellinen viesti; Wildcut’in ainoa tytär sai surmansa onnettomuudessa. Sanoja oli vain kolme, mutta lausujan oli hyvin hankala edes sanoa niitä ääneen. Viestin toi henkilökohtaisesti Wildcut’in perheen pää, joka näytti kalpeammalta kuin koskaan olisi uskonut. Grimssonien äiti oli ehdottanut kuumaa teetä, mutta herra Wildcut oli kieltäytynyt ja yritti ryhdistäytyä.
Silvia on kuollut. Nuo kolme kolkkoa sanaa kaikuivat kaikkien kuulijoiden päässä kuin aaveet. Tyrmistyksen sekä hiljaisuuden painostavuuden olisi voinut peräti koskettaa ja tuntea ihollaan. Herra Wildcut rikkoi tuon hiljaisuuden nyökkäämällä surullisesti ja kertoi onnettomuudesta, jossa hänen tyttärensä oli menehtynyt. Juuri silloin oli vesisade alkanut ja Silvia oli lähtenyt ulos, jonka syytä ei ollut kenelläkään tiedossa. Heidän talon lähellä oli kivikkoinen rinne, jota pitkin tyttö oli lopulta päättänyt mennä. Kivet ja sora olivat saaneet jo kosteutta sadepisaroiden tipahtellessa taivaalta. Märkä maa oli koitunut tytön kohtaloksi. Hän oli mitä luultavammin liukastunut ja kaatunut, jonka seurauksena oli niskan taittuminen. Lääkäri vakuutti, että kuolema oli ollut nopea, eikä tyttö joutunut kärsimään rinteen juurella, josta hänet lopulta löydettiin.
Herra Wildcut’in ilmeestä huomasi kuinka järkyttynyt hän itse oli ja kuinka vaikeaa hänen oli kertoa kaikki tämä Grimssoneille ja varsinkin Silvian kihlatulle, Eiríkurille. Eiri ei koskaan voisi unohtaa juuri tuota herra Wildcut’in katsetta, joka oli kuin porautunut pojan kasvoihin. Tämä oli tuijottanut kertoessaan pelkästään Eiriä, joka tunsi itsensä hyvin vaivautuneeksi. Kaiken kukkuraksi hän tunsi myös syyllisyyttä painostavan katseen alla. Onneksi herra Wildcut’n vierailu ei kestänyt kauan ja lopuksi kertoi vanhemmille hautaus- sekä muitotilaisuudesta, joka oli määrätty neljän päivän päästä kuolemasta. Herra Wildcut’in ollessa lähdössä, hän viittoi Eirin luokseen, jota tämä olikin pelännyt heti tämän saapumisen jälkeen. Poika totteli ja valmistautui pahimpaan. Herra Wildcut katsoi häneen ja pakotti kasvoilleen surullisen hymyn. Seuraavat sanat tulivat niin yllätyksenä, että Eiri oli horjahtaa hämmästyksestä.
Anna anteeksi tyttärelleni, Eiríkur. Jotta hän voisi levätä rauhassa, hänen täytyy saada sinulta hyväksyntäsi. Sanat kaikuivat Eirin päässä kuin tyhjässä luolassa. Eiri olisi halunnut irvistää ajatukselle, mutta tunsi sen olevan hieman sopimatonta tässä tilanteessa. Hän tiesi, ettei ilme kuitenkaan ollut edustava, mitä hän katuikin melkeinpä heti. Eiri ei todellakaan tiennyt mitä tähän olisi voinut sanoa ja tyytyikin vain nyökkäämään vastaukseksi. Herra Wildcut nyökkäsi vaisusti ja sulki oven. Eiri oli jäänyt tuijottamaan valkoista ovea tyhjä ilme kasvoillaan muutamaksi toviksi, jonka jälkeen hän pyörähti nopeasti ympäri ja juoksi rappusia ylös vihaisen oloisesti omaan huoneeseen. Muu perhe oli keittiössä ja kuulivat kuinka puinen ovi paukahti ilkeästi kiinni.
Eiri muisteli tapahtunutta jo kaksi päivää, eikä saanut ajatuksiaan järjestykseen. Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Miten joku typerys onnistuukin kaatumaan rinteessä ja taittamaan niskansa tuosta noin vain? Se kuulosti todella huonolta aprillipilalta, mutta ongelmana oli se, ettei se ollut ensimmäinen päivä toukokuuta. Se oli 11. syyskuuta, tiistai iltapäivä, kaikista mahdollisista päivistä juuri tuo päivä. Tasan kaksi vuotta sitten heille kerrottiin, että heidän kihlauksensa oli päätetty juttu, jota ei voinut enää muuttaa. Juuri silloin he istuivat mustan auton takapenkillä kuunnellen isiensä työasioita, mutta lopulta Wildcut sai sanotuksi sen, mitä he kirosivat yhdessä. Ainoastaan Silvia oli sanonut asiansa ääneen ja saanut siitä selkäänsä. Eiri muisti hyvin tarkasti tuon päivän, sillä se tuntui painajaiselta. Ja sanansa mukaisesti painajaiset jäävät yleensä hyvin mieleen. Juuri tuosta päivästä lähtien heidän oli määrä tavata toisiaan kerran kahdessa viikossa, mikä totisesti tuotti molemmille tuskaa ja turhautumista. Yhtäkkiä hän tajusi pelottavan myöhään, että näin ei tulisi enää koskaan tapahtumaan.
Eiri oli ollut jo kaksi päivää huoneessaan ja kävi syömässä aina pyytäessä, mutta oli vastahakoinen puhumaan. Kaiken lisäksi he elivät keskellä viikkoa, jolloin hänen oli myös käytävä koulua. Herra Wildcut’in vierailun jälkeen Eirin oli hankala nukahtaa kaikkien ajatusten pyöriessä hänen päässään. Oli sanomattakin selvää, että keskiviikko oli suoraan sanottuna tuskainen. Asiaa ei auttanut yhtään se tosiasia, että mihin ikinä Eiri katsoikin, kaikki tuntui muistuttavan Silviasta. Hänen kaappinsa päällä oli rikkinäinen pöytäkello, jonka hän oli säikähtäessään tiputtanut vahingossa lattialle. Eiri jäi miettimään tapahtumaa kesken repun pakkaamisen ja tuijotti kädessään olevaa kirjaa. Siitä oli kulunut jo yli kuukausi, mutta kellon nähdessään Eiri muisti tapahtuman hyvin. Heille oli tullut taas riita ja hän oli häipynyt sanomatta sanaakaan omaan huoneeseen, eikä huomannut, ettei ovi mennytkään kokonaan kiinni. Hetken kuluttua ovi avautui hiljaa, eikä Eiri nähnyt sitä istuessaan selkä oveen päin. Tulija oli Silvia, joka oli pilailutuulella. Tämä hiipi aivan pojan taakse ja puhalsi pörröttäen Eirin vaaleaa tukkaa. Siinäpä oli karmiva keino säikyttää, jos tosiaan olisi ollut Silvia. Eirin reaktio oli arvattavissa ja siinä sivussa hän oli huitaissut kellon lattialle. Kello oli mennyt rikki ja Eiri edelleen ärtynyt mauttomasta pilasta, mutta Silviaa se taisi huvittaa suunnattomasti. Se taisi olla myös niitä harvoja kertoja, jolloin tyttö oli hymyillyt heidän luonaan. Eiri nakkasi tylysti kirjansa reppuun ja lähti huoneestaan.
Eirin äiti oli ehdottanut aamulla, että tämä saisi jäädä kotiin jos haluaisi, mutta Eiri tyytyi murahtamaan menevänsä kouluun. Matka lukioon tuntui pitkältä ja hyvin tyhjältä, mitä ennen se ei ollut. Matkan varrella Eirin piti kestää omia jengiläisiään ja heidän puujalkavitsejään, sillä eiväthän he tienneet mitä oli tapahtunut. Ja Eirihän ei sitä ääneen enää toistamiseen olisi sanonut. Koulun käytävillä oli korvia huumaava meteli, mikä ärsytti Eiriä suunnattomasti. Hän oli muutenkin noussut väärällä jalalla unettoman yön takia ja nyt piti vielä kestää pitkät oppitunnit. Maantiedon tunnilla Eiri ei keskittynyt edes yhden prosentin verran ja tuijotteli ärtyneen näköisenä vihkoonsa, jonka sivun reunassa luki Sveim!. Yksi asia lisää, mikä muistutti tuosta tytöstä. Sana oli kirjoitettu koukeroisella käsialalla, joka tosiaan oli Silvian kirjoittama. Heillä oli silloin ryhmätyöskentelyä luokassa ja tyttö oli istunut Eirin vieressä muiden paikkojen ollessa varattuja. Eiri ei keskittynyt ja tuijotti ikkunasta ulos nojaten siihen päällään. Opettaja selitti tehtävänannon ja antoi kymmenen minuuttia työskentelyaikaa. Muut ryhtyivät maristen töihin, mutta Eirin unelmoiva ilme kiinnitti tytön huomion. Tämä ei kuitenkaan tapansa mukaan törkkäissyt poikaa terävällä kyynärpäällään kylkeen vaan kirjoitti tämän vihkoon sanan, jota Eiri vihasi. Haaveilija. Niin siinä luki. Eiri ei pitänyt sen alentavasta merkityksestä ja mulkaisi Silviaa huomatessaan kirjoituksen. Silvia oli vain virnistänyt ilkikurisesti, sillä he molemmat tiesivät, että opettaja tuli hetkessä vihaiseksi pienemmästäkin äänestä. Eiri virnisti tytölle takaisin ja otti tussin penaalistaan ja kirjoitti vastauksensa tämän vihkoon. Nyt tytön vihossa luki isolla mustalla tussilla Kerlig!. Silvian ilme oli kyllä näkemisen arvoinen. Ensin hän oli hämmästynyt, sitten vihainen, josta hänen kasvonsa muuttuivat pikkuhiljaa punaiseksi. Eiri vain hymyili omahyväisesti kuin kylläinen kissa. Eukko sopi juuri sopivasti kostoksi. Kuitenkin tunnin loputtua Silvian paksu karttakirja oli löytänyt funktionsa Eirin pään menoksi.
Ajatus katkesi opettajan huhuillessa Eirin nimeä. Opettaja katsoi hieman huolestuneena ja jatkoi tuntia samalla huomauttamalla Eirin ollessa luokassa eikä unten mailla. Ja Eirihän vähät välitti. Hän tiesi, että opettajalle oli ilmoitettu tapahtuneesta onnettomuudesta. Eiri sai ajatella päänsä puhki niin monta kertaa kuin häntä huvitti, eikä kukaan saisi häiritä häntä. Tuona hetkenä, ennen kellojen soittoa, Eiri tajusi juuri, että oli myöntänyt itselleen ajattelevansa vain Silviaa. Hän oli toisaalta tyrmistynyt äkillisestä oivalluksesta, mutta toisaalta myös vihainen. Suunnattoman vihainen. Hän vihasi Silviaa, hän kirosi tämän mielessään. Hän vihasi myös itseään. Kello soi ja Eiri nousi ylös potkaisten samalla pöytäänsä. Hän halusi näyttää kaikille, ettei ollut juttelutuulella, ettei halunnut ketään lähelleen. Eikä kukaan sitten lähestynyt häntä keskiviikon iltapäivään mennessä.
Eiri oli juuri silloin kävelemässä käytävällä viimeiselle tunnilleen, kun hänen luokanvalvojansa pysäytti hänet.
"Hyvä nähdä sinut tunneilla", opettaja aloitti varovaisella lähestymistavallaan. Eiri nyökkäsi.
"En sanoisi tätä mielelläni, mutta muut luokkatoverisi ovat ansainneet kuulla onnettomuudesta. Olisi sinun ja muiden kannalta parasta, jos sanoisit sen heille." Eiriä rupesi raivostuttamaan vielä enemmän kuulemansa jälkeen. Yrittikö opettaja olla auttavainen vai? Vai halusiko tämä saada Eirin tuntemaan syyllisyyttä? Eiri puri hampaansa yhteen ja katsoi kulmiensa alta opettajaa.
"Mun mielestä se on opettajan velvollisuus kertoo luokallee oppilaan kuolemasta." Eiri vastasi piikikkäästi ja käveli hiljaiseksi muuttuneen opettajan ohitse. Hän ei välittänyt yhtään, että minkälaisen vaikutelman oli jättänyt itsestään, ei sitten yhtään. Viimeinen tunti meni, eikä Eirin muistiin jäänyt mitään jälkeä siitä mitä siellä puhuttiin. Hän ei edes jaksanut enää ajatella.
Kotiin päästyään Eiri huomasi, ettei siellä ollut kaikki ihan kunnossa. Ilmassa leijui makeahko tuoksu, joka tulee yleensä kynttilöiden palaessa kauan. Talo näytti aluksi autiolta, mutta kurkistaessa olohuoneeseen Eiri huomasi veljensä istuvan sohvalla tuijottaen pöydällä palavia kynttilöitä.
"Mitä täällä tapahtuu?" Eiri kysyi hieman hämmentyneenä, vaikka osittain jo tiesikin vastauksen kysymykseensä. Magnus hyppäsi ylös ja katsoi arasti veljensä suuntaan. Jos hän olisi holtiton ja sanoisi jotain sopimatonta, Eiri mitä luultavammin olisi taas suuttunut.
"Tuota... Äiti laittoi kynttilät palamaan ja käski minua vahtimaan niitä ja..." Magnus epäröi ja nypläsi sormiaan hermostuneena. Eirin ilme oli kysyvä ja osittain hoputtava.
"Silvian muistolle." Magnus kuiskasi hiljaa ja painoi katseensa lattiaan. Eiri suostui vain tuhahtamaan vastaukseksi. Vai että muistolle? Äidillä oli näemmä kynttilävarasto liian täynnä, kerran tuhlasi niitä tähän. Eiri oli jo kääntymässä pois kun Magnus pyyhälsi hänen luokseen ja tarttui tämän käteen kiinni.
"Äh, päästä irti." Eiri tuhahti närkästyneenä. Magnus vain pudisti raivokkaasti päätään ja tuijotti sinisillä silmillä veljeään.
"Olisit meidän kanssa tänä iltana. Äiti on huolissaan. Me kaikki olemme." Magnus selitti nopeasti yhä pidellen veljeään kädestä. Eiri veti nopealla liikkeellä kätensä vapaaksi ja vilkaisi veljeään vihaisesti. Magnus mutristi suutaan ja katsoi muualle loukkaantuneena. Eiri oli nähnyt tuon ilmeen jo liian monta kertaa elämässään, ettei jaksanut enää kiinnittää siihen huomiota.
"Sori Magnus, en välitä." Eiri yritti kuulostaa vakuuttuneelta ja varmalta, mutta alkoikin epäillä itseään. Osittain hän tiesi tekevänsä väärin jättäessä perheensä mietiskelemään yksinään, mutta hän ei kestänyt äidin säälivää katsetta, isän syyllisyyden täyttämiä silmiä ja vähiten Magnusin surullista hiljaisuutta. Hän kääntyi ja lähti huoneeseensa jättäen veljensä kynttilöiden keskelle.
Keskiviikko oli siis kulunut vain tyhjänpäiväiseen ajatteluun, mikä – kumma kyllä – otti Eirin voimille. Hän nakkasi repun huoneensa nurkkaan ja istuutui sängylleen. Katse oli tyhjä, mitäänsanomaton. Rikkinäinen kello tuijotti kaapin päältä poikaa, joka esitti kovaa, mutta oli selkeästi menossa rikki sisältäpäin. Eirin oli hyvin hankalaa myöntää itselleen se pieni tosiasia, että sittenkin oli välittänyt tuosta tytöstä. Hän kaatui sängylleen ja jäi tuijottamaan valkoista kattoa. Eiri ei tiennyt ajankulusta mitään, eikä pahemmin oikein välittänytkään. Valkoinen katto taisi olla ainoa kohde, josta hänelle ei tullut mieleen tuo tyttö. Se oli peräti niin tyhjä, ettei Eiri saanut mitään vastauksia siitä irti. Tajuamattakaan hän rupesi vajoamaan uneen. Ei kestänyt kauaa kun Eiri oli näkemässä rauhattomia unia viimeaikaisista tapahtumista. Silvian viimeisestä vierailusta heidän luonaan, Silvian viimeisistä sanoista, heidän viimeisestä riidastaan. Kaikki pyörivät hänen unessaan kuin hitaalle laitetussa elokuvanauhassa, kaikki oli selkeää ja yksityiskohtaista. Jokainen liike ja ilme oli niin selkeä, että Eiri alkoi vihata omaa yksinkertaista tapaansa katsoa maailmaa. Unessa hän katsoi tapahtumia sivusta käsin ja näki kaikki virheensä, joita ei edes yrittänyt korjata silloin. Uni oli piinaavan pitkä ja inhottavan todentuntuinen, että hän kuvitteli elävänsä menneitä hetkiä uudestaan, paitsi paremmassa valossa. Äkillinen kolahdus herätti pojan nopeasti valveille. Äänen lähteenä toimi Magnus, joka tuli huoneeseen ja kaatui miltei saman tien maassa lojuvaan tyynyyn. Eiri nousi istumaan ja katsoi veljeään huokaisten. Magnus tunsi itsensä noloksi ja nousi ylös kasvoillaan hieman anteeksipyytävä ilme.
"Mitä sä täällä teet?" Eiri kysyi lujasti, sillä hänen huoneeseen ei noin vain rymistellä sisään.
"Tuota, äiti halusi sinut illalliselle." Magnus vastasi taas epäilevään sävyynsä. Eiri mietti hetken ja nousi sitten seisomaan. Magnus oli toisaalta iloinen nähdessään veljensä suostuvan noin helposti, mutta häntä silti häiritsi tämän käyttäytyminen. Se ei tuntunut mitenkään oikealta, aivan kuin veljen sisäinen maailma oli juuri saanut ison halkeaman. Magnus oli vielä suhteellisen pieni ymmärtämään suhdesotkuja, joten ei ole ihmeellistä, että asia pelotti häntä. Eiri oli jo ottanut muutaman askeleen kohti ovea, kun pysähtyi nähdessään veljensä miettivän katseen. Eiri kasvoilla käväisi kysyvä ilme, mutta Magnus oli nopeampi vastaamaan.
"Et ole kunnossa", tokaisi 11-vuotias poika nopeasti katsomatta Eiriä silmiin. ”Etkä edes myönnä sitä. Miksi teet niin? Kaikki ymmärtää syyn ja tukevat...” Magnusin lause jäi kesken Eirin astuessa vain yhden askeleen häntä kohti. Katse oli sekoitus vihaa sekä kärsimättömyyttä.
"Magnus, jos todella luulet, et oon rikki tai jotai, nii oot pahasti väärässä. Ihminen ei oo kone, joka menee rikki tosta noin vaa. Sanoin jo aiemmin, etten välitä tippaakaa. En haluu toistaa itteäni, joten jätät mut tästä lähtien rauhaan noilta sun kysymyksiltä." Eirin ääni pysytteli vakaana (mutta vahvana), vaikka hänen teki mieli huutaa. Magnus katsoi veljeään harmissaan. Miksei veli vain suostunut myöntämään? Eiri nappasi veljeään olkapäistä ja käänsi tämän ympäri, jotta he saattaisivat mennä alakertaan syömään.
Tuli ilta ja perhe oli ollut taas hiljaa. Eirille se sopi hyvin, vaikkei pitänytkään painostavasta ilmapiiristä. Heti tilaisuuden tullen Eiri lähti huoneeseensa ja pysyi siellä seuraavaan aamuun asti. Hän tosiaan yritti nukahtaa tällä kertaa, mutta piinaavat unet eivät tahtoneet jättää häntä rauhaan. Hän näki taas samaa unta heidän viimeisestä tapaamisestaan, josta lopulta syntyi kaaos. Syy oli ollut hänen. Hän oli pilannut taas kaiken, vaikka asiat olivat juuri menossa parempaan suuntaan. Silvia oli tullut silloin heidän luokseen iltapäivällä ja oli kuin olikin hyvin huonolla tuulella. Eirin avatessa ovea, hän tunsi kuinka vihainen ja äkäinen tyttö olikaan. Eiri päästi tytön ohitseen kasvoilla epäilevä ilme. Siinäpä vasta olikin kylmä ja sanaton tervehdys, vaikka Eiri olikin ollut kohtelias tervehtiessään. Tuosta pienestä kireästä hetkestä lähtien koko illan ilmapiiri oli ollut samanlainen kuten Silvia sen halusi olevan; ärtyinen ja loukkaava. He eivät olleet tähänkään mennessä tulleet toimeen ja nyt se tuntui täysin mahdottomalta. Silvia oli silloin istunut olohuoneen sohvalla kasvoillaan sellainen ilme, että jos tälle sanoisi edes yhden sanan, saattoi palkkiona olla hyvinkin murhaava katse. Vaikkei Eiri ymmärtänytkään, että mistä oli kysymys, puhuminen tuntui turhalta vaihtoehdolta. Muu perhe oli silloin lähtenyt maatilalle kyläilemään, joten he olivat jääneet kahdestaan, mitä Eiri oli kironnut.
Tämänkaltainen tilanne kuitenkin mietitytti Eiriä, sillä harvoin Silvia oli ollut täysin masentunut. Ja silloinkin kun tämä oli ollut huonolla tuulella, aina kaiken hän purki poikaan huutamalla tai muuten vain kiusaamalla. Nyt tilanne oli kuin vastakohta, jolloin tytöstä oli tullut hiljainen ja joka pyrki työntämään kaikki pois luotaan. Eiri oli vilkaissut sivusilmällään murjottavaa tyttöä ja istahtanut lattian pehmeälle matolle. Hän laittoi television päälle ja vaihtoi kanavia hiljaisuuden yhä vallitessa. TV:stä tuli jokin turha ohjelma, jonka Eiri jätti päälle kuitenkaan sisäistämättä, mitä siellä tapahtui. Jos totta puhutaan, tuo tilanne oli suorastaan sietämätön, sillä kukaan ei avannut suutaan, eikä ohjelman meteli korvannut sitä. Tietäen Eirin luonteen, saattoi tietysti olettaa, ettei hänellä ollut rautaiset hermot. Vain yhdessä hetkessä hermo napsahti poikki ja Eiri kääntyi tytön puoleen.
"Luuletko tosiaa, et murjotus on hyväks?" Eiri kysyi, jotta saisi hiljaisuuden rikottua. Hän myönsi, ettei ollut kaunopuheinen, mutta jotakin oli pakko huomauttaa, että tuo tyttö edes reagoisi häneen. Silvia oli vain mulkaissut häntä sillä katseella, mikä tappaisi kärpäsen yhdeltä istumalta. Eiri oli saanut jo niin monta kertaa noita katseita, että oli kyennyt saamaan jonkin sortin immuniteetin. Silvia vain käänsi katseensa pois ja tuijotti tyhjä ilme kasvoillaan eteensä. Eiri vain suuttui siitä ja käänsi hänkin katseensa muualle. Hiljaisuus taas laskeutui heidän välilleen. TV huusi mainoksia autoista sekä voileivistä. Pienen hetken päästä kuului hyvin pieni niiskahdus. Poika käänsi saman tien päänsä Silvian suuntaan.
Näky oli niin uskomaton, että jos Eiri ei olisi jo valmiiksi istumassa, olisi tämä kaatunut hämmästyksestä. Silvia oli vetänyt jalkansa rintaansa vasten kasvoillaan sellainen ilme, jolloin kyyneleitä ei voi enää pitää sisällään. Kohta vihreistä silmistä rupesi valumaan vettä. Poika vain tuijotti hämmentyneenä ja täysin mykistyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Silviaa itkevän, koskaan tämä ei ollut näyttänyt heikolta. Nyt Silvia näytti häiritsevän heikolta ja hauraalta, normaalilta tytöltä, jolla oli normaalin ihmisen ongelmia. Eiri ei oikein osannut suhtautua tähän tilanteeseen oikein ja tunsi itsensä syylliseksi kaikkeen. Kuitenkin Eiri tiesi, että oli tehtävä jotakin, sillä hiljaa istuminen oli hyvin turhauttavaa. Hän nousi seisomaan ja käveli sohvalle istuutuen sille. Eiri kuitenkin piti huolen siitä, etteivät he olleet liian lähellä toisiaan. Silvia jatkoi silmiensä moppaamista hihallaan. Eiri uskoi, että vaivaantuneeksi tunsi itsensä parhaiten juuri Silvia.
"Okei, mikä on?" Eiri uskalsi avata suunsa hetken kuluttua. Hän yritti kuulostaa normaalilta ja melkein välinpitämättömältä, mutta ei oikein tiennyt kuulostiko se siltä oikeasti.
"Asiahan ei kuulu sinulle." Silvia murahti vastaukseksi. Eiri ei ollut oikeastaan odottanutkaan kunnollista vastausta ja sellaisen saikin. Poika suuttui jälleen tuon tytön uppiniskaisuudelle, sillä hänhän yritti edes jollakin tapaa auttaa. Eiri ei vain osannut näyttää sitä, mikä raivostutti tätä yhä enemmän.
"Okei, iha miten haluut." Eiri mutisi takaisin ja jäi murjottamaan. Silvian kyyneleet olivat näemmä loputtomat, sillä ne valuivat yhä uudestaan tämän poskille, vaikka tyttö kuivasikin niitä koko ajan. Unen ollessa niin todentuntuinen, Eiri tunsi itsensä kamalan turhautuneeksi seuratessaan tuota tilannetta uudestaan sivusta käsin. Painostava hiljaisuus jatkui niin sietämättömän kauan, että pojan teki mieli jo huutaa. Koko unen näkeminen sai Eirin vielä huonommalle tuulelle, joten miksei hän vain voinut herätä? Ei, hän ei herännyt ja katsoi tuskastuneena unen painostavaa tunnelmaa.
Eiri istui yhä sohvalla tietämättä mitä pitäisi tehdä. Hänen päänsä löi loputtomasti tyhjää, sillä ei hän ollut ennen tällaiseen tilanteeseen joutunut. Ennen kaikkea Eiri oli hermostunut; hän raapi aina välillä takaraivoaan, liikutteli sormiaan ja nieleskeli, vaikka hänen suunsa oli kuiva. Eiri oli vilkaissut kelloa ja hänestä alkoi tuntua siltä, että se tosiaan oli pysähtynyt kokonaan. Viisarit eivät liikkuneet, mikä vain vahvisti jo valmiiksi inhottavaa tunnelmaa. Vihdoin tilanteeseen tuli käännös: tyttö lakkasi itkemästä. Silvia vain niiskutteli ja pyrki olemaan samanaikaisesti mahdollisimman hiljaa. Tässä vaiheessa Eiri saattoi hengähtää helpotuksesta. Hän vilkaisi sivusilmällä tytön tilannetta ja totesi, ettei häntä tarvittu jonkun itkupuuskan selvittelemisessä. Eiri nousi ja kävi hakemassa yksinäisen kaukosäätimen lattialta sammuttaen TV’n kokonaan. Jos hänen apuaan ei tarvittu äsken, niin turhaa hän täällä enää aikaansa tuhlaisi. Eiri jätti kaukosäätimen pöydälle ja oli lähdössä pois huoneesta, mutta hiljainen ääni pysäytti hänet.
"Älä lähde." Siinä oli vain kaksi sanaa, jotka Silvia pystyi sanomaan. Eiri huokasi ääneen ja kääntyi takaisin sohvan suuntaan. Hän ei todellakaan halunnut samanlaista tunnelmaa kuin äskeinen oli ollut. Eiri istuutui ja katsoi kysyvänä tytön suuntaan. Silviasta huomasi, että hän alkoi kerätä itseään itkemisen jälkeen, mikä alkoi jo muistuttaa tuttua Silviaa. Tyttö ei kuitenkaan katsonut Eirin suuntaan, joko ollessaan häpeissään tai muuten vain haluton. Eirin teki mieli ravistella tuo tyhjä katse pois Silviasta, muttei kyennyt liikkumaan. Hiljaisuus oli taas laskeutunut heidän välilleen, johon Eiri oli jo tarpeeksi tympääntynyt. Hän oli jo avaamassa suunsa, kun huomasi Silvian olevan häntä nopeampi.
"Olen varmaan anteeksiannon velkaa", Silvia aloitti yhä vältellen pojan katsetta.
"En vain halunnut..." Tytön lause jäi kesken hänen nielaistua palan pois kurkusta. Eiri huokasi jälleen ja raapi taas takaraivoaan.
"Et halunnu ketää sun vierelle, vaikka oikeesti tiesit et yksinolo olis vielä pahempaa." Eiri jatkoi tytön lausetta myöskin katsomatta tähän. Silvia tyytyi nyökkäämään. Luultavasti asia oli paljon syvempi, mitä tyttö antoi itsestään tietää. Vaikka Eiri saattoi olla ajoittain tyly, ilkeä sekä vihamielinen, se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö poika osaisi olla myös järkevä.
"En oikein tiedä, kenelle voisin sanoa tämän", tyttö puhui niin hiljaa, että saattoi luulla hänen puhuvan itsekseen kuin vieressään istuvalle Eirille.
"Se koskee isääni." Silvia sylkäisi sanat aivan kuin ne olisivat olleet myrkkyä ja hänen ilmeensä muuttui tyhjästä vihaiseksi. Eiri kurtisti kulmiaan ja osittain jo tiesikin syyn tytön käyttäytymiselle. Silvia nielaisi kuuluvasti ja tuijotti eteensä keräten rohkeutta.
"Tänään me riitelimme pahemman kerran. Taas. Aiheena oli kihlaus, kuten yleensä." Silvia jatkoi ja tunsi itsensä epämukavaksi pojan katseesta, mutta pyrki olemaan näyttämättä sitä ulospäin.
"Yhden hetken ajan luulin, että isä myöntäisi sen mitä olin sanonut, mutta olin väärässä. Pahasti väärässä. Isä suuttui ja..." Silvian sanat hukkuivat, eikä Eiri enää saanut muusta selvää. Tyttö nieli kipeän asian ja pakottautui jatkamaan, vaikkei Eiri sitä vaatinutkaan. Hän ei oikein edes halunnut kuulla enempää, sillä tiesi mitä oli luvassa.
"Hän lopulta pahoinpiteli, mikä ei tullut yllätyksenä, sillä isä on monesti lyönyt äitiäkin." Silvian ääni tihkui suurta vihaa sekä sellaista haavoittuneisuutta, jota Eiri ei olisi uskonut koskaan löytyvän tuosta tytöstä. Eiri oli tosiaan hämmentynyt. Hämmentynyt hyvin monesta asiasta yhtä aikaa. Eiri ei uskonut Silvian pystyvän avautumaan hänelle henkilökohtaisista asioistaan. Hän ei voinut kuvitella kerrottua tapahtumaa päänsä sisällä, sillä se tuntui jotenkin kaukaa haetulta. Eiri oli hämmentynyt siihen tosiasiaan, että nyt kun hän halusi auttaa, hän ei kyennyt. Hänestä oli tullut mykkä ja katse harhaili ympäri huonetta. Silvia oli taas hiljaa ja selkeästi nieli pahaa tunnettaan pois.
Hiljaisuus ei tosiaan ollut vieras ilmapiiri näille kahdelle. Eiri kirosi sisällään sitä ettei osannut auttaa, vaikka ensimmäistä kertaa heidän tapaamisensa jälkeen hänen tosiaan teki mieli olla avuksi. Eiri avasi monesti suunsa sanoakseen edes jotakin, mutta sanoja ei tullut. Lopulta hän uskalsi siirtyä tuuman verran lähemmäksi Silviaa ja katsoi tätä hieman kulmat koholla. Eiri tosiaan alkoi potea myötätuntoa ja jokin toinenkin tunne heräili hänen sisällään, mutta sen tunnustaminen todeksi oli silkkaa hulluutta.
"Sattuuko johonki?" Oli sellainen kysymys, minkä Eiri ei olisi välttämättä halunnut sanoa ääneen, mutta sanoi sen vahingossa. Silvia hätkähti pienesti kuullessaan kysymyksen, eikä hän ollut varma, että oliko kuullut oikein. Tyttö vilkaisi Eiriä epäuskoisena ja käänsi katseensa taas muualle, mutta tällä kertaa kasvoilla oli jonkin sortin virne.
"Onko sinulla kuumetta tai jotain?" Silvia kysyi pudistaen samalla päätään. Eirin poskipäille nousi punertava sävy kuullessaan epäilevän kysymyksen.
"No ei." Eiri vastasi loukkaantuneeseen sävyyn. "Nykyää on siis kiellettyä kysyy toisen vointii, vai?" Hän jatkoi nyrpistäen nenäänsä. Oli siinäkin tyttö, joka ei ymmärtänyt, että tämän puheet saisivat kenet tahansa huolestumaan. Silvia hymähti toisen puheille.
"Kiitos." Kuului yksinkertainen vastaus kaikkeen, mitä Eiri kyllä ihmetteli monen tovin verran. Mitä hän nyt oli tehnyt että sai vielä kiitoksia? Eiri kohautti vain olkapäitään. Taas he katsoivat eri suuntiin, taas puhumatta mitään. Kohta oli Eirin vuoro hätkähtää; Silvia nojautui tämän puoleen ja lopulta nojasi pojan olkapäätä vasten. Eiri oli liikkumatta ja kuuli Silvian tasaisen hengityksen. Pojan sydän hakkasi normaalia tahtia nopeammin ja hänelle tuli jotenkin epämukavan kuuma. Silvia vaikutti olevan täysin normaali tilanteessa, jossa hän määräsi tahdin mielensä mukaan. Eirin pään sisällä pyöri ajatuksia kuin muurahaiskeossa muurahaisia. Hän ei tiennyt mitä oli tapahtumassa, hän ei tiennyt mitä pitäisi tuntea, hän ei tiennyt miksi näin tapahtui. Eiri ei siis osannut tehdä muuta kuin istua paikoillaan ja tuntea tytön paino olkapäällään. Kuitenkin ajan madellessa eteenpäin, poika rentoutui ja osasi jo järjestää ajatuksiaan kokoon.
Eiri ei tiennyt kuinka kauan he olivat vierekkäin istuneet, mutta se alkoi tuntua jo pieneltä iäisyydeltä. Rentoutunut olo ei sittenkään kestänyt ja poika alkoi tuntea itsensä hermostuneeksi. Kaikesta. Hän olisi halunnut nipistää itseään ja todeta, että tämä kaikki oli mitä suurella todennäköisyydellä silkkaa unta. Hän oli kuvitellut kaiken ja hämmästeli, että miten ihmeessä hän edes pystyi kuvittelemaan tällaista! Asiassa oli kuitenkin pieni mutka, nimittäin Silvian paino ja lämpö olivat realistiset ja tästä voi yksinkertaisesti päätellä, ettei Eiri nähnytkään unta, vaikka niin toivoikin. Epämukava olo sen kun kasvoi kasvamistaan ja tyttö ei ollut moksiskaan koko asiasta! Eirin tuntien tiesi, ettei tällä ollut kovinkaan kehuttava pinna, joten yhdessä pienessä hetkessä se napsahti poikki. Mikä oli totisesti suurin virhe, jonka hän oli koskaan kokenut.
Poika ei oikein tiennyt, mitä oli tekemässä, mutta hivuttautuminen pois tytön painon alta oli luultavasti tämän päämäärä. Hän siirtyi varsin varovaisesti toiselle puolelle sohvaa ja jäi tuijottamaan käsiään. Silvia oli tietysti tuntenut tämän ja katsoi hämmentyneenä poikaa. Tytön kasvoilla oli hyvin kysyvä ilme, johon Eirin oli hankala vastata. Silvian katse porautui Eiriin kuin mikäkin betonin porauslaite, mistä kuka tahansa saisi pahoja paineita. Hiljaisuus oli puristaa pään kasaan ja ymmärrettävää oli, ettei kukaan kestäisi sellaista.
"Tää on väärin", Eiri tokaisi yksinkertaisesti. Hän näki sivusilmällä Silvian hätkähtävän. Kuka tahansa olisi osannut sanoa tytön loukkaantuneen pahanpäiväisesti kuulemansa jälkeen. Tämä risti kätensä puuskaan ja jäi tuijottamaan edessään olevaa mattoa nyrpeä ilme kasvoillaan. Eiri kirosi jälleen kerran, mutta ei voinut sille mitään, että hän oli suorasanainen missä tilanteessa tahansa.
"Ja sähän tiiät sen parhaiten." Poika jatkoi, mutta tällä kertaa hän katsoi suoraan tyttöä kohti. Silvian kasvot kertoivat aivan kaiken tarpeellisen, eikä sanoja tarvittu. Nyrpeä ilme muuttui tummanpuhuvaksi ja loukkaantuneeksi.
"Ja sinäkö olet oikea henkilö arvioimaan tuollaista!" Silvia tiuskahti ja hän painotti jokaista sanaansa. Eiri tiesi, ettei tyttö pysyisi hiljaa ja hän tiesi myös, ettei itsekään osaisi olla vastaamatta.
"Mä vaan sanoin totuuden!" Eiri oli korottanut ääntään hieman, sillä koko tilanne oli riistäytymässä käsistä. Hetki sitten oli tyyntä. 'Tyyntä ennen myrskyä', niinhän se sanonta menee.
"Me ollaa aina tapeltu. Ihan kaikesta! Ja nyt rupeat tyttömäiseks, joka kaipaa lohduttavaa olkapäätä, vai? Ja sä ihan varmasti tiiät, ettei musta oo siihe", poika jatkoi sapen kiehuessa hänen sisällään. Sanat tulivat pieninä ryöppyinä ulos hänen suustaan ja vaikutti siltä, ettei hän hallinnut niitä.
"Me ei koskaa olla oltu hyvissä väleissä! Miks haluut muuttaa sen? Et oo koskaa välittäny muusta kun itestäs. Oikeesti. Mitä sä nyt haluut? Emme koskaa tule toimee, emme voi rakastaa jonku tyhmän kihlauksen takia!" Eirin pään sisällä surisi, hänen ilmeensä oli yhtäaikaa sekä vihainen että hämmentynyt. Silvian ilme taas ei vaihtunut, tämä katsoi yhä loukkaantuneena. Eiri odotti vastaväittelyä, mutta tyttö pysyi hiljaa ja käänsi katseensa takaisin mattoon. Tämä ei taaskaan ollut Silvian tapaista, hävitä nyt noin nopeasti. Tovi kului ja tyttö avasi suunsa.
"Ja tuossahan olet oikeassa. Olet yhtä typerä kuin vuosia sitten! Et ole muuttunut sitten yhtään! Yhtä houkkamainen ja..." Sanat hukkuivat johonkin kaukaisuuteen. Silvian katse oli hurja, mikä saisi sinut heti katumapäälle. Eiri vähät välitti.
"Houkkamainen ja mikä? Kylmä, tunteeton, sydämetön, vai mikä?" Eiri sähähti hampaittensa välistä ja tuijotti tyttöä vihaisesti silmät kaventuen. Tuona hetkenä hän ei välittänyt enää mitä päästi suustaan, hän oli tosiaan vihainen ja myös hyvin hämmentynyt. Unta sivusta katsova Eiri oli mykistynyt nähdessään tämän kohtauksen, joka piinasi häntä suunnattomasti. Hän halusi huutaa, että he voisivat lopettaa riitelemisen, jotta kaikki olisi paremmin. Jottei sade veisi tytön sielua mukanaan, jottei hänen tarvitsisi kärsiä, jottei... Uni oli pysähtynyt kuin pause- nappulaa painaessa. Eiri näki omat vihaiset kasvonsa, hän näki Silvian loukkaantuneen ilmeen, jonka läpi paistoi suuri pettymys, mitä poika ei silloin ollut huomannut. Tytön silmissä oli kyyneleitä. Eiri käänsi katseensa pois ja toivoi hartaasti, että uni loppuisi, mutta se vain jatkui, sillä pahin oli vielä tulossa.
Kohtaus pyörähti uudelleen käyntiin ja Eirin vihaiset sanat kaikuivat yhä. Silvian silmissä leimahtivat liekit. Hän liikkui ensin. Tytön käsi nousi ja oli lyömäisillään pienen matkan päässä olevaa poikaa kasvoihin, mutta tämä sai kädestä kiinni. Se oikeastaan oli tullut molemmille yllätyksenä. Eiri piti tiukasti Silvian ranteesta kiinni ja molemmat tuijottivat toisiaan niin tuimasti kuin pystyivät. Eiri nousi seisomaan yhä pidellen tytön ranteesta kiinni. Hän astui yhden askeleen lähemmäs Silviaa.
"Siinä näät. Emme koskaa tule olemaa sun mielikuvia. Ei koskaa." Eiri vahvisti sanojaan vääntämällä hieman tytön rannetta, että tämä tuntisi sen varmasti. Sen tehtyään poika päästi käden putoamaan ja vilkaisi vielä kerran tytön hämmentyneitä kasvoja, ja lähti ulos oven paukauksen saattelemana. Uni ei suinkaan päätynyt tähän. Se jatkui kertoen Eirille, mitä tapahtui tämän lähtiessä ulos. Hän näki murtuneen Silvian, joka vaivoin pidätteli kyyneleitään. Hän hieroi varovasti rannettaan kasvoillaan niin kirjava kokoelma erilaisia tunnetiloja, ettei poika osannut edes nimetä niitä kaikkia. Miksi hän oli niin typerä? Kaikkihan oli mennyt hyvin ja oikeastaan paremmin kuin hyvin. Tuska poltteli pojan rinnassa hänen katsellessaan omaa aikaansaannostaan. Hän siirtyi lähemmäksi ja istuutui tytön viereen (tietysti Silvia ei tuntenut hänen läsnäoloaan). Silvia katsoi vihaisesti eteenpäin, eikä huomannut kuinka kyynel vierähti hänen poskelleen. Eirin käsi nytkähti ja tietämättä mitä oli tekemässä, hän nosti kätensä ja sipaisi kylmän kyyneleen pois Silvian poskelta. Unessa voi tapahtua aivan mitä mielikuvitus saattaa keksiä ja poika saattoi vannoa, että unessa oleva tyttö tunsi hänen kätensä ja käänsi katseensa Eiriä kohti. Silvian kasvoilla vilahti helpottuneen iloinen pilke, mutta Eiri ei voinut olla siitä varma, sillä hän heräsi.
Jatkuu...
