Lihavia luurankoja

[Yuki]

[[Vain Saalistajan Ashley~]]

Päivässä ei ollut mitään kehuttavaa. Aurinko oli pilvessä ja kajasti sen vuoksi väritöntä paistettaan lämmittämättä maan pintaa. Vaikkei aurinko näyttänyt kultaisia kutrejaan, pilvien alla ei ollut kylmä, sillä tuuli oli eksynyt jonnekin toisaalle. Näin oli tehnyt myös eräs toinen olento, joka oli jokseenkin eksyksissä. Valkoinen ja pörröinen pää kääntyili etsien selkeästi jotakin. Maisema oli yhtä harmaa kuin tummemmat pilvet taivaalla. Punaiset silmät vilkaisivat ensin taivaalle ja sitten takaisin edessä seisovaan kaupungintapaiseen. Hän oli onnistunut jollain keinolla tulemaan ulos kuivasta metsästä tähän pisteeseen, jossa nyt seisoi. Eiri seisoi pienellä kukkulalla, josta näkyi kaupungin talot ja niiden asukkaat. Poika ei ollut vielä koskaan saapumisensa jälkeen päätynyt näin suureen kaupunkiin, ja jos totta puhutaan, niin hän ei uskonut sellaisen edes olevan olemassa.

Eiri oli hämmästynyt nähdessään ensimmäisen kerran kaupungin kaukaa ja nyt lähestyessä askel askeleelta hän oli kerrassaan riemuissaan. Kuvitella, sivilisaatiota! Kaikkien metsien rämpimisen jälkeen tuntui melkein kodikkaalta tulla kaupungin melskeeseen. Toisaalta, hän ei saanut riemuita liikaa, sillä veljen muisto häilyi uhkaavana pojan alitajunnassa. Magnuksen miettiminen sai omatunnon taas heräämään ja Eiri tunsi olonsa taas hyvin epämukavaksi. Hän sai omaksi onnekseen jotain muuta ajateltavaa saapuessaan kaupungin pääkadulle. Katu tulvi kaikenmuotoista- ja karvaista porukkaa, jotka olivat joutuneet kuolemansa jälkeen tänne välitilaan. Osa heistä näyttivät ruttosilta ja luotaantyöntäviltä, mutta osa taas näytti aivan tavallisilta ihmisiltä tavallisissa vaatteissa. Eiri yritti luokitella itsensä näkemänsä kasvojen ja olemuksien perusteella oikeaan kategoriaan, mutta päätyi siihen tulokseen, ettei kuulunut tarkasti ottaen kumpaakaan. Ajatuksen katkaisi kojun ruuan tuoksu, joka veti nälkäisen pojan eteensä. Siellä myytiin hedelmiä ja sämpylöitä. Vasta nyt Eiri ymmärsi, ettei omistanut lantin lanttia ja päätti pihistää yhden kumpaakin lajia. Se kävi harvinaisen helposti ja onnellisena päivän saaliista Eiri käveli edelleen katua pitkin.

Syöden oudon muotoisen hedelmän ja palaneen sämpylän, poika tunsi voimansa palaavan takaisin suoniinsa (kuolleisiin sellaisiin). Kun vatsa oli täytetty, hän pystyi ajattelemaan selkeämmin ja sai ajatuksen siitä, että veli saattaisi olla täällä kaupungissa. Osa Eirin sisäisestä äänestä sanoi, ettei niin säikky hilleri kuin Magnus voinut olla näin tunkkaisessa paikassa, mutta toisaalta jäljet olivat loppuneet hieman ennen kaupunkia. Ajatusten juoksun pysäytti äkisti eräs sivukatu, jonka poika näki sivusilmällään. Kuja oli leveydeltään varsin suurehko ja pituutta sillä oli aina pimeyteen asti. Se mikä veti pojan huomion, seisoi keskellä kujaa. Se näytti ihmiseltä, mutta jokin siinä kuitenkin oli erilaista. Ihmisenkaltainen olento seisoi pienessä kumarassa ja sen suupielistä valui limaista ja läpinäkyvää kuolaa. Olennon silmät olivat kohdistuneet edessään olevaan seinään ja Eiri saattoi vannoa nähneensä silmien hehkuvan aavemaisesti. Se oli varsin karmiva näky, joten uteliaisuudesta poika lähestyi kujan seinää. Hän ei halunnut, että olento näkisi hänet, joten tämä jäi piiloon pääkadun puolelle ja kurkki tapahtumia nurkan takaa. Hämmästyksekseen olennon molemmille puolille oli kuin tyhjästä ilmestynyt kaksi samankaltaista kuolaavaa kitaa. Eiri mietti mitä nämä mahtoivat tuijottaa niin nälkäisinä.


[[Otsikon nimen nappasin YUP'n yhdestä biisistä, sillä se sopi tähän pelin juoneen. Näin ilmoitusluonteinen asia, jos joku siis ihmettelee ^^;;]]

[saalistaja]

[[Comin'. Pahoittelen kestoa, koulukiireitä hieman niskassa. Sain ne onneksi hetkeksi pois.]]

Varsinainen surkeiden sattumusten sarja.
Ashley tunsi olonsa aika turhaksi ja yksinäiseksi liikkuessaan autioilla sivukujilla, yrittäen vältellä pääkadun vilinää. Vaaleatukkainen tyttö silmäili haaleilla, surullisilla silmillään tyhjää kujaa edessään ja pysähtyi hetkeksi, kääntäen katseensa hitaasti pölyiseen maahan. Haamun elämä saattoi olla aika surkeaa, tai ainakin siltä se tuntui Ashleystä, jolla ei ollut erikoisen paljoa ystäviä. Gootti huokaisi lähes äänettömästi ja oli aikeissa lähteä eteenpäin, mutta pysähtyikin vavahtaen kauttaaltaan, tuntiessaan oudon kihelmöinnin niskassaan. Haamun kylmähköt silmät laajenivat kun se kääntyi kohtaamaan - ei enää niin tyhjän - kujan takanaan. Tytön katse pysähtyi jysähtäen naskalinterävänä karmivaan olentoon, joka seisoi keskellä kujaa, tukkien toisen ulospääsyn suhteellisen suurella ruumiillaan. Olennon suusta tippui vastenmielisesti kuolaa maahan kun sen tyhjät silmät tuijottivat rävähtämättä Ashleytä.

Gootti kavahti taaksepäin kauhuissaan, koska tajusi olennon tarkoituksen ja aikeet paremmin kuin muut. Se oli kuullut näistä. Se tiesi, että olisi päästävä karkuun ja mahdollisimman nopeasti vieläpä. Tyttö ei kuitenkaan kerinnyt perääntyä takaperin paljoakaan, kun tunsi toisen olennon katseen niskassaan. Haaleasilmä henkäisi terävästi ja kääntyi toiseen suuntaan, kohtaamaan prikulleen samanlaisen katseen kuin aikaisemmin. Haamu hengitti nopeasti ja pinnallisesti, etsien pakokeinoa mielessään, mutta pitäen jääkylmän, kuolleen katseensa tiukasti toisen olennon silmissä. Kuja oli leveähkö, mutta tyttö ei pääsisi helposti noitten olentojen ohi. Ashley tiesi sen ja sipaisi hajamielisesti hiuksiaan, yrittäessään miettiä jotain keinoa. Olennot eivät kuitenkaan pysyneet paikoillaan kauaa ja tyttö yritti päästä mahdollisimman kauas niistä perääntymällä vasten seinää. Samassa haamu keksi keinon - ja muutti itsensä näkymättömäksi. Olennot kuitenkin vain nauroivat kamalaa, selkäpiitäkarmivaa nauruaan tytölle kuin osoittaakseen, että siitä ei olisi apua. Tyttö nielaisi hermostuneena, mutta pysyi kuitenkin näkymättömänä, tuijottaen peloissaan ympärilleen kerääntyneitä olentoja, joita oli ilmestynyt lisää.

[[Ihan huomautuksena: en keksi, miksei se menisi vain tuosta seinän läpi kun kerta pystyisi, mutta sanotaan nyt vaikka, että Ashley ei keksinyt sitä vaihtoehtoa pakokauhuissaan? : DD Tuntuu vähän hölmöltä, mutta olkoon ^^' Tai sitten siinä on joku esto tai jotain krhm.]]

[Yuki]

Aluksi Eiri luuli, ettei mitään enää tulisi tapahtumaan. Näytti yksinkertaisesti siltä, että kuolaavat ja puolinäkyvät oliot tulivat pimeydestä salakavalasti ja varsin epämiellyttävästi. Punaiset silmät tutkailivat tilannetta niin tarkasti, että poika unohti peräti räpyttää niitä. Aina kun hän räpäytti, hänestä tuntui siltä, että yhä uusi kuolaava kita olisi ilmestynyt muiden joukkoon ja uuden räpäyksen aikana se oli taas kadonnut. Eiri ravisteli valkoista päätään ja mietti, mitä kaikkea silmät saivatkaan aikaan. Nyt olioiden silmiin oli ilmestynyt lisää nälänhimoa ja ne alkoivat liikkua. Liikkuminen oli naurettavan hidasta, ainakin Eirin silmille, sillä niitten kehot rätisivät kuin vanha televisio lumisateen kera. Poika hätkähti kun huomasi, että olioita oli jo yli kuusi nopeasti laskettuna. Ne näyttivät kerääntyneen jonkun ympärille kehämuodostelmaan, aivan kuin he olisivat saartaneet jonkun.

Eirin mielenkiinto heräsi näitä niljakkaita otuksia kohtaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt tämän kaltaista ja siksi hän ei juossut kirkuen pakoon ja häntä koipien välissä, vaan uteliaisuus vei kuitenkin kaiken voiton. Eiri katsoi kaikkea, minkä vain pystyi näkemään ja hämmästyi nähneensä muutoksia otusten naamoilla. Ne näyttivät irvokkailta, mutta kyllä niistä otti sen verran selvää, että ne nähtävästi nauroivat, vaikkei mitään ääntä kuulunutkaan. Se ei kuitenkaan kestänyt kuin sekunnin murto-osan ja he palasivat samaiseen asentoon kuolavana tippuen maahan. Eiri ei käsittänyt näiden otusten käyttäytymistä, mutta päätteli, että he näkivät jotain mikä oli tavalliselta kuolleelta ihmiseltä kätkössä. Poika oli tosiaan hyvin utelias näkemään sen, mikä ei näkynyt. Toisaalta se alkoi raivostuttaa, kun tilanne ei muuttunut, vaikka räpyttämällä silmiä saattoi nähdä hyvin pientä liikettä. Aivan kuin monta vanhaa valokuvaa olisi selannut nopealla vauhdilla, jotka muodostivat liikkeen. Eiri muisti, että juuri niin tehtiin animaatioelokuvia, vaikkei se nyt mitenkään liittynyt aiheeseen.

Kohta tapahtui jotain sellaista, joka sai Eirin ajatukset takaisin nykyhetkeen. Nimittäin eräs niljakkaista kuolakidoista näytti valmistautuvan viralliseen hyökkäykseen. Sen ruman keltaiset silmät laajentuivat ja valkoiset mustuaiset laajenivat ja pienenivät häiritsevän nopeasti, joka pisti Eirin ihon kananlihalle. Sen suu oli yllättäen hampaaton ja se avautui tuskallisen hitaasti. Poika luuli kuulleensa narinaa, kuin vanhoista saranoista. Eiri päätteli, että mikä oli näkymättömissä silmiltä, niin täytyi myös äänten olla kuulumattomissa korvilta, koska muuten hän olisi kuullut edes jotain. Olio lähestyi näennäistä uhriaan ja muut näyttivät innostuvan aloituksesta. Eiri pyrki räpyttämään niin usein kuin vain pystyi, jotta näkisi edes vilaukselta uhrin. Hän kuvitteli yhdessä vaiheessa nähneensä vaalean läikän ilmassa, mutta se katosi kuin tuhka tuuleen. Eiri uskoi, ettei oliot olleet huomanneet häntä, joten tämä uskalsi kurkistamaan kunnolla kulman takaa. Jos joku olisi kiinnittänyt jotain huomiota edes hetkeksi valkoiseen läikkään, olisi tämä nähnyt pojan selvästi. Eiri liikautti jalkaansa, jotta saisi paremman tasapainon ja ikäväkseen sai kuulla kiven vierimistä. Se tietäisi pahaa, tässä tapauksessa tosi pahaa. Islantilainen kirosi mielessään kaikki omalla äidinkielellään tuntemansa kirosanat läpi. Ehkä siitä olisi apua.


[[Totta puhuen ihan unohdin, että hän oli haamu, vaikka tietysti tiedostin sen ja tiesinkin hyvin, mutta tuossa vaiheessa tuli vain jokin aukko informaatioon ^^;; Sovitaan, että hää oli kauhusta lamaantunut ja nyt korjasin sen niin, että hänet on sitten lopullisesti saarrettu. Pahoittelen kultakalamuistiani... Toivottovasti tästä eteenpäin osaan kirjoittaa paremmin.]]

[saalistaja]

[[Aa, eipä tuosta mitään - varsinkaan, kun sinulla on minun suhteeni niin pitkä pinna, ettet ole jo pätkäissyt peliä tähän minun jummaamisestani huolimatta, arvostan sitä todella - itsekin unohdan toki välillä kaikki Ashleyn haamumaiset kyvyt sun muut 8)]]

Järkevintä olisi ehkä ollut juosta karkuun, mutta miten Ashley olisi edes päässyt niitten ohitse? Kaikesta huolimatta, tyttö oli kauhuissaan ja sen takia täysin lamaantunut paikoilleen tuijottamaan kuolaavia suita kauhistuttavan lähellä itseään. Norjalainen kavahti hieman kauemmas yhdestä oliosta, joka henkäisi pahanhajuista hengitystään vasten tytön kasvoja. Ashley värisi kauttaaltaan silkasta inhosta, yrittäen keksiä epätoivoisesti pakokeinoa tilanteesta. Sitä ei kuitenkaan löytynyt ja hän alkoi tuntea olonsa varsin pakokauhuiseksi. Tytön haaleat silmät pälyilivät ympärilleen pimeähköllä kujalla, mutta vielä ei haamu huomannut ylimääräistä tarkkailijaa, joka lymysi kulman takana.

Mustapukuinen tyttö oli niin keskittynyt pakokeinon löytämiseen, että unohti hetkeksi tarkkailla ympärilleen kerääntyneitä olentoja ja näin ollen säikähdys oli kaksinkertainen kun eräs niistä avasi kammottavasti suunsa, yrittäen kenties sanoa jotain. Olion irvokkaat sanat kuitenkin hukkuivat terävän kiljaisun alle, jota Ashley ei pystynyt enää pidättämään sisällään. Kimeä ääni leikkasi ilmaa kuin veitsi voita ja sai pari olentoa ravistelemaan kiusaantuneena päätään. Samassa tyttö havaitsi Eirin valkoisen tukan kulman takana ja täsmälleen samalla hetkellä vierivät pikkukivet, jotka poika sai liikkeellään aikaan. Sekunnin murto-osan jälkeen sen havaitsivat myös nimeämättömät olennot, jotka käänsivät varsin rumat kasvonsa islantilaista kohti, tuijottaen tätä rävähtämättä karmivilla silmillään. Tajuttuaan tilanteen Ashley suorastaan läikähti näkyväksi.
"Auta minua!" tyttö huusi paniikinomaisesti, kietoen kädet ympärilleen, aivan kuin olisi sillä tavalla voinut suojautua. Olennot eivät olleet varmoja, pitikö tuo tunkeutuja kenties saada pois alta. Riski olisi toisaalta suuri, jos joku niistä lähtisi pois piirityksestä.

[Yuki]

Kivet olivat vierineet pari sekuntia ja Eiri oli aikovinaan jo mennä takaisin kulman taakse, kun huomasi, että oliothan eivät olleet ilman korvia. Nämä olivat havainneet tämän sittenkin melkein heti kiven vieriessä kauemmas. Pojan asento oli jännittynyt ja punaiset silmät katsoivat hämmästyneinä kuolakitoja. Tähän väliin Eiri ajatteli, että nyt olisi hyvä mahdollisuus lähteä pakoon, sillä kuka tietää mihin kaikkeen nuo haamuolennot pystyivät. Tilaisuutta tähän mahdollisuuteen ei annettu. Eiri sävähti kuullessaan korvia vihlovat kirkaisun ja katsoi edelleen hyvin varuillaan olentoja. Ääni ei lähtenytkään kuolakidasta vaan jostakin aivan muusta. Olioiden keskelle oli ilmaantunut kuin tyhjästä tyttö, jolta oli karannut äskeinen huudahdus. Eirin silmät laajenivat entisestään sekä säikähdyksestä että hämmästyksestä. Tuossa oli nyt se syy, miksi kuolakidat olivat kerääntyneen niin nälkäisinä, heillä oli uhri.

Tyttö pyysi apua, mikä ei tietenkään ollut yllättävää, mutta mitä tässä tilanteessa pystyisi tekemään? Eiri ei ollut taistelija, mutta oman pintansa hän kyllä osasi pitää. Pelastusoperaation hän mieluusti olisi jättänyt jollekulle toiselle. Poika vilkaisi sivusilmällään isompaa katua, siellä ei ollut ristin sielua. Tämä siis oli tarkoitettu vain hänelle. Eiri ryhdistäytyi täyteen mittaansa ja irvisti kuvotuksesta olentoja kohtaan. Nämä vastasivat hänelle irvokkaalla hymyllään. Heidän ilmeensä kertoivat enemmän tai vähemmän tilanteen vakavuudesta ja mahdollisesti sen seurauksesta. Eiri vähät välitti. Hän veti veitsen tupesta ja piti siitä tiukasti kiinni, ennen kuin teki jotain aivan päätöntä. Pojalla ei ollut mitään ideaa, kuinka pysyisi pelastamaan tyhjästä ilmestyneen tytön kuolakitojen keskeltä. Se vaikutti täysin mahdottomalta, mutta yritys aina hyvä kymmenen.

Eiri oli harvinaisen hillitty ja juoksi kohti ensimmästä olentoa. Hän ei tiennyt kuinka vahingoittaa jotain näin outoa, mutta ainakin hän yritti tehdä vaikutuksen. Otus virnisti, ennen kuin poika sivalsi veitsellään tämän rintaa. Veitsi suhahti ilman halki tekemättä mitään vahinkoa kuolakidalle, sillä se oli kadonnut näkymättömiin. Eiri seisahtui hämmästyksestä ja vilkaisi veistään; siinä ei ollut jälkeäkään. Asiat tapahtuivat liian nopeassa tahdissa, eikä islantilainen oikein ymmärtänyt tämän maailman kulkua. Kuolakidan kadottua tuli pelottava tauko, kun Eirin aivot miettivät kuumeisesti seuraavaa liikettään. Sen huomasivat myös oliot, jotka olivat sittenkin hämmästyttävän nopeita, vaikka aluksi vaikuttivat hitaammilta kuin etanat. Poika reagoi hitaasti eikä tajunnut, että kadonnut olio oli ilmaantunut tämän taakse ja oli nyt kurkottamassa rumia ja hilseileviä käsiään kohti Eirin niskaa. Kuudes aisti oli nopeampi ja poika pyörähti kannoiltaan ja tuijotti rumiin silmiin. Hän sivalsi veitsellään reagoiden ahdinkossaan ja tällä kertaa rauta tehosi. Kuolakidan suu avautui kuin huutoon, mutta mitään ei kuulunut, ainakaan tavalliselle kuolevaiselle. Eiri päätti ottaa tilanteen haltuunsa ja viuhtoi veitsellään mihin vain osui, mutta olennot oppivat nopeasti; he vetäytyivät. Eiri sai tilaisuuden päästä tytön vierelle.
"Ootko kunnossa?" Poika kysyi tarkaillen samalla joukkiota heidän ympärillään.
"Lähe pakoo heti ku saat tilaisuuden, älä aikaile." Eirin ääni oli matala, joka kuulosti pikemminkin täysikasvuiselta mieheltä. Eräs olioista uskalsi tulla lähemmäs ja avasi kitansa. Eiri sivalsi ilmaa ja sai huomata, että olio katosi jälleen. Säpsähtäen poika huomasi, että he olivat sittenkin loukussa kuolakitojen ympäröimänä. Hieno pelastusoperaation alku, ajatteli Eiri itsekseen ja pyöräytti silmiään.

[[I'm back! Mahtavaa taas kirjoittaa täällä~ Jatketaan vielä tätä tappeluhenkeä pari viestiä, ennen kuin päästetään heidät pakoon xP]]

[saalistaja]

Ashley tärisi paikoillaan, tuijottaen anovasti ainoaa oljenkorttaan selviytymiseen. Eiri näytti hämmästyneeltä tytön yllättävästi ilmaantumisesta, mutta osasi kuitenkin toimia suuresta alivoimasta huolimatta. Haamu sävähti kauemmaksi murisevista kuolakidoista, mutta ei vieläkään kyennyt tavoittamaan kiinteää seinää taakseen - tai Ashleylle se ei tietenkään niin kiinteä olisi, hän voisi paeta sen läpi. Mutta tuo poika toisaalta ei näyttänyt ihan niin kyvykkäältä pakenemaan kiinteitten esteitten läpi, eikä haamu halunnut toisaalta jättää Eiriä yksinkään, olihan poika tullut kuitenkin pelastamaan sen.

Tyttö katseli Eirin urheaa pelastusoperaatiota, joka eteni aluksi hieman ontuvasti, koska puukolla ei ollut vaikutusta olentoon. Ashley oli ainut syrjäkujalla, joka kuuli olennon selkäpiitä karmivan matalan naurun pojan ensimmäisen yrityksen johdosta. Hän värisi paikoillaan äänelle, vilkuillen edelleen paniikissa ympärilleen. Pakomahdollisuutta ei ollut vielä tarjoutunut, eivätkä hänen jalkansa olisivatkaan totelleet niin nopeasti. Pian kuului kuitenkin toinen ääni, joka sai Ashleyn kohottamaan huutoaan pidätellen kädet korvilleen. Eiri oli osunut erääseen olentoon ja se oli pitänyt mitä korvia vihlovimman äänen, mitä tyttö kuvitella saattoi. Poika ei tietystikään kuullut sitä, joten se ei hänen menoaan haitannut. Hetkessä Eiri olikin Ashleyn vierellä ja haamu sävähti yllättyneenä, koska ei ollut kyennyt seuraamaan tapahtumia tarpeeksi nopeasti. Norjalainen veti aluksi hiljaa henkeä, yrittäen kasata ajatuksiaan järkeviksi lauseiksi.
"O-olen, aivan .. kunnossa", tyttö yritti änkyttää vieläkin täristen. Vaaleatukka nielaisi hermostuneena pojan seuraaville sanoille, huomaten samalla, että pakomahdollisuudet olivat huvenneet nollaan. Heidät oli saarrettu. Ashley ei kyennyt pakokauhuisilla ajatuksillaan selvittämään nopeaa ratkaisua tilanteeseen, joten se jätti ajattelemisen Eirin hartioille.

[Yuki]

Pojan punaiset silmät vilkuilivat edessä olevaan olentoon, joka ei enää virnuillut. He olivat edelleen loukussa, eikä mistään näyttänyt olevan apua. Eiri sohi veitsellään, jotta saisi edes jonkin verran liikkumatilaa itselleen sekä tyhjästä ilmestyvälle tytölle. Vaaleatukkainen tyttö oli aivan kauhuissaan, eikä islantilainen ollut yhtään yllättynyt tämän käytöksestä. Jos totta puhutaan poika olisi ollut myös kauhuissaan seisoen keskellä epämääräisiä ja etovia olentoja, mutta hänen suonissaan virtasi sen verran adrenaliinia, että pelko saisi nyt jäädä pois juhlista. Olennot eivät kuitenkaan olleet vielä luovuttamassa, joka näkyi aivan selvästi heidän kasvoiltaan. Kuolakitojen halu repiä ja syödä ihmisen kaltaiset olennot suihinsa oli kirjoitettu heidän rumille kasvoilleen. Eiri sivalsi sivullaan olevaa kuolakitaa ja osui tämän käsivarteen, josta seurasi eräänlainen ketjureaktio. Kuolakita ei näemmä ollut varautunut hyökkäykseen tämän ollessa niin sivussa, joten iskun saadessaan tämä huitasi kädellään vieressä seisovaa olentoa, joka tietysti ei odottanut niin huolimatonta liikettä. Siinä sekamelskassa kuolakidat näyttivät tappelevan keskenään, joka tosiaan saattaisi olla heidän pelastuksensa.

Eiri virnisti pirullisesti tietäen seuraavan liikkeensä etukäteen, joka oli ensimmäinen kerta tässä tilanteessa. Juuri kun poika oli lähdössä liikkeelle toteuttamaan suunnitelmaansa, tyttö alkoi puhua, joka sai Eirin säpsähtämään, sillä hän luuli, ettei tyttö pystyisi sanomaan mitään tässä tilanteessa. Vastaus oli änkyttävä ja sanojen välistä tihkui pelkoa, mutta selvää siitä sentää sai. Eiri käänsi päänsä tytön suuntaan ja virnisti rohkaisevasti. Sekamelska jatkui yhä, vaikka se olikin äänetön, näky oli varsin koominen. Äsken niin karmivat olennot olivat melkein kaikki toistensa kimpussa, jättäen hetkeksi kaksikon keskenään. Siinä oli täydellinen tilaisuus, jota niin kauan oltiin jo kaivattu. Heidän oikealla puolella oli aukko, josta oli kadonnut muutama kuoltakita toisten kimppuun hyökäten. Eiri ei aikaillut. Hän tarttui tyttöä käsivarresta kiinni ja veti tämän perässään kaikkien kuolakitojen ohitse. Ensimmäinen rintama oli helppo ohittaa, mutta takana olevat eivät olleet tappelemassa. Heidän katseensa kiinnittyi heti karkulaisiin ja liikkeet olivat taas hämmästyttävän nopeita. Vastassa oli kaksi. Eiri päästi irti vaaleasta tytöstä ja piti veistä taisteluvalmiina.
"Juokse tonne varjoo." Eiri selitti nopeasti ja viittoi olentojen takana olevaa kapeaa kujaa, joka oli pimeyden peitossa. Ensimmäinen kuolakita ilmestyi taas pojan eteen, mutta hän vain virnisti ja pisti veitsensä tämän vatsaan. Olento osasi tietysti odottaa vastaavaa liikettä ja oli kadonnut ennen iskun saapumista perille asti. Eiriä ei pystynyt huijaamaan kahta kertaa peräjälkeen. Hän oli jo melkein odottanut näin käyvän. Islantilainen juoksi toisenkin olennon ohitse ilman taistelua ja oletti tytön seuraavan häntä. Eiri juoksi kapeaan kujaan ja kääntyi sen mukana oikealle. Tässä välissä hän vain käveli ja kuunteli, että oliko kukaan seurannut häntä. Hän saapui leveämmälle sivukadulle ja seisahtui odottamaan tyttöä, jota oli alun perin pelastamassa. Nyt olisi varsin häpeällistä todeta, että pelastettavissa oleva tyttö olisi jäänyt syödyksi. Eiri huokaisi ja pyöräytti silmiään kerran. Oli siinäkin sankari. Yhä odottaen katse tiiviisti kohdistettuna aukkoon, josta hän oli tullut. Poika piti edelleen veistä kädessään, joka alkoi täristä jännityksestä. Jos tyttö ei ilmaantuisi viiden minuutin sisällä, toivo olisi mennyttä.

[saalistaja]

Ashley seurasi perin hermostuneena vierestä Eirin aluksi turhalta vaikuttavaa sohimista ja oli kerrassaan jähmettynyt paikoilleen kauhun lamaannuttamana. Tyttö yritti pitää haaleat, hädästä laajentuneet silmänsä poissa olentojen kytevästä katseesta, mutta ei kyennyt siihen. Niitten vavisuttava katse tuntui vetävän vaaleatukan katsetta puoleensa. Siinä maiharijalka seisoi, vavisten vieläkin, puoliksi haluten tarrata vierellään olevaan poikaan kauhuissaan, puoliksi haluten juosta karkuun. Eiri sohaisi veitsellään erästä otusta, synnyttäen ketjureaktion, jota tyttö seurasi peloissaan. Olentojen huomio kyllä erkani Ashleystä ja norjalainen tunsi helpotusta siitä.

Ashley nieleskeli hermostuneena, tajuten itsekin pakomahdollisuudet. Eirin hymy sai haamun tavoittelemaan pientä hymynhäivettä, mutta epäonnistumaan siinä aika surkeasti. Tyttö oli vieläkin niin hermostunut, että ei kyennyt ajattelemaan selkeästi, minkä johdosta hän muutti kätensä kiinteäksi aikeinaan pitää pakonomaisesti kiinni toisen käsivarresta, sen verran turvan tunnetta haamu tunsi ansaitsevansa. Samalla hetkellä poika kuitenkin kaappasi tytön käden omaansa - mikä oli sinänsä onni, koska muuten Eiri ei olisi kyennyt tarttumaan hänen käteensä - ja veti Ashleyn mukanaan karkuun kuolakitojen keskeltä. Ashley säpsähti äkillistä pysähtymistä ja jäi seisomaan epävarmana paikoilleen, muuttaen pojan irti päästämän kätensä taas pois kiinteästä. Eirin käsky kävi ja tyttö totteli sitä vavahtaen aluksi. Vaalea haamu yritti pysyä tilanteen tasalla, mutta jäi silti pojasta jälkeen tämän juostessa nopeasti pois paikalta. Eiri katosi sivukatujen varjoon ja ennen kuin Ashley kykeni seuraamaan sinne asti, yksi jäljelle jääneistä olennoista asettui sen eteen. Tyttö jähmettyi kauhusta, tuijottaen silmät suurina kuolaavaa olentoa, joka tukki sen tien. Haamu ei kuitenkaan halunnut jäädä liiaksi jälkeen pelastajastaan ja otti hätääntyneenä pari juoksuaskelta sivummalle, yrittäen ohittaa olennon koskematta kuitenkaan siihen. Olento seurasi tyynesti haamua, kunnes tyttö oli juuri sen sivulla, yrittäen sitten kaapata tämän kiinni karmeilla käsivarsillaan. Ashley ei oikeastaan tiennyt, mistä sai sen hetkisen rohkeutensa. Haamu huudahti tukahtuneesti ja potkaisi toisella jalallaan laajassa kaaressa yllättävällä notkeudella kohti olentoa. Otus ei ollut valmistautunut tällaiseen vastarintaan ja tytön ihmeeksi jalka rusahti suoraan olennon ruman pään vasemmalle puolelle. Olento päästi kirahtavan äänen, horjahtaen vasemmalle ja pysähtyen hetkeksi selvittämään runnottua päätään, kääntyen sitten takaisin kohti tyttöä, mutta siinä vaiheessa vaaleatukka oli jo kadonnut. Haamu säntäsi sydän hurjasti tykyttäen Eirin perään, muuttaen itsensä samalla vaistomaisesti näkymättömäksi. Tämän johdosta poika ei kuitenkaan huomannut tyttöä, joka juoksi pakokauhuisesti kujalle ja pysähtyi tämän viereen hengitystään tasaamaan. Tilanteen tajuttuaan Ashley pudisti päätään hieman itselleen ja häilähti yllättäen näkyväksi, kohdaten samalla haalistuneella katseellaan Eirin jännittyneen katseen.

[Yuki]

Minuutit matelivat inhottavan hitaasti ja aika näytti pysähtyneen kokonaan. Tietysti tällä puolen maailmaa aika oli hyvin "kelluva" käsite, josta siis ei tahtonut ottaa nörttikään selvää. Eiri katsoi edelleen sinne, josta olikin tullut. Hän alkoi turhautua ja tajusi, ettei ollut räpytellyt silmiään sen jälkeen kun oli alkanut tuijottaa käytävää. Joko aika seisoi tai sitten tämä oli jokin Tuonpuoleisen kuivaa huumoria, mutta tyttöä ei vieläkään näkynyt. Eikä myöskään kuolakitoja, jotka niin perinpohjaisesti olivat aiheuttaneet pelkoa ja adrenaliinin kiertoa kehossa. Poika huokaisi ja laittoi veitsensä takaisin tuppeen tietäen, ettei vaaraa enää ollut. Islantilainen odotti pari hetkeä ja oli kääntyvinään toiseen suuntaan, päässään ajatus tytön syödystä ruumiista. Ja juuri sillä hetkellä hänen eteensä ilmestyi tuo tyttö. Tämä oli ilmestynyt taas aivan tyhjästä suoraan pojan kasvojen eteen, mikä tietysti säikäytti Eirin. Pojan suusta pääsi jonkinlainen äännähdys, joka ei muistuttanut huutoa eikä kiljaisua. Eiri astui pari askelta vaistomaisesti taaksepäin ja katsoi hieman hämmentyneenä vaaleaa tyttöä.
"Osaat säikäyttää." Poika tokaisi ja virnisti hieman anteeksipyytävään sävyyn. Toisaalta oli ihan helpottavaa nähdä, että tyttö oli "elossa". Tietysti kukaan täällä ei ollut varsinaisesti elossa, mutta kuitenkin. Eirin sisällä oli pieni ylpeyden tunne, sillä hänhän oli vasta äsken pelastanut jonkun. Eläessään hän ei leikkinyt sankaria jokaisen tytön takia ja pelastikin mieluummin puuhun jämähtäneitä kissoja, jos tietysti oli pakko.

Talot sekä erilaiset muurit heidän ympärillään olivat korkeita ja toivat labyrintin vaikutelman. Sää oli ollut koko päivän harmaa ja nyt keskellä pientä aukeaa näytti tulevan jo iltahämärä. Pilvet muuttuivat tummiksi ja vähän läpinäkyviksi, muttei kylliksi, sillä auringon valoa ei tullut niiden takaa. Eiri katseli ympärilleen ja totesi, että paikka oli hyvin koruton ja karukin. Heidän ympärillään ei ollut mitään, ei edes roskaa keskellä mukulakivitietä. Poika huokasi ja käänsi katseensa takaisin pelastamaansa tyttöön.
"Näytät olevan iha ok?" Eiri pikemminkin totesi kuin kysyi, sillä äsken niin pelonsekaiset silmät näyttivät nyt jo enemmän normaaleilta.
"Oon Eiríkur, mut Eiri käy aivan hyvin." Poika päätti aloittaa keskustelun rennolla ja arkisella tyylillä, esittäytymällä. Tytössä oli jokin tutunoloinen piirre, joka mietitytti Eiriä, muttei saanut lopulta mitään kunnollista ajatusta päähän.
"Entä sun nimi?" Eiri päätti pienen hiljaisuuden jälkeen kysäistä, sillä uudennäköinen seura kiehtoi häntä. Hän oli ollut jo jonkin aikaa erossa veljestään sekä Silviasta, joten toisenlaiset kasvot olivat tavalla tai toisella virkistävä tapaus. Hiljaisuus kesti kuitenkin hieman odotettua kauemmin, joten poika tunsi itsensä hieman vaivaantuneeksi. Eiri päätti vain luoda kasvoilleen hymyn, joka kertoi toiselle, ettei hätää enää ollut.

[saalistaja]

Ashley silmäili hieman hämillään säikäyttämäänsä poikaa ja katsoi nyt ensimmäistä kertaa häntä kunnolla. Haaleat silmät kiersivät toisen olemuksen arasti alhaalta ylöspäin ja pysähtyivät Eirin kerrassaan valkoiseen tukkaan. Mustapukeinen tyttö hymyili sisällään ihailevasti toisen hiuksille. Hän oli aina halunnut niin vaalean tukan, mutta ei ollut koskaan saanut sitä. Ei edes kuollessaan. Mutta tuskinpa Tuonpuoleinen olisikaan toteuttanut tytön toivetta. Ei, Tuonpuoleinen toteutti enemmänkin painajaisia ja omaa erikoista huumoriaan. Ashley Kisha hymähti lähes äänettömästi toisen sanoille, saaden itsekään sitä käsittämättä vienon punan kasvoilleen, mikä oli erittäin harvinaista.

Lähestulkoon värittömät silmät tutkailivat laimean uteliaina Eiríkurin punaisten silmien katsetta, joka tutkaili hetken aikaa ympäristöä. Ashley pani merkille erikoiset läikät pojan kasvoissa ja kaulalla, mutta ei maininnut niistä vaiteliaaseen tapaansa mitään, vain mietti niitä hiljaa itsekseen. Tyttö tajusi toisen kysymyksen hieman liian myöhään, mutta vastasi siihen kuitenkin, vaikka tulikin jälkijunassa.
"Olen kyllä", hän sanoi hiljaa, mutta ääni korostui ympäristön antaessa sille lievän kaiun. Toisen nimelle tyttö nyökkäsi kevyesti, jopa saaden pienen hymyn kasvoilleen, vaikkakin se pysyi ohuena ja haalistuvaisena Ashleylle tyypilliseen tapaan.
"Olen Ashley Kisha", hän sanoi sitten esitellen itsensä ja vastaten samalla Eirin kysymykseen. Tuntui aina hieman oudolta esitellä itsensä, koska hän oli tavannut niin vähän eri henkilöitä Tuonpuoleisessa, että sosiaalisuus oli vähentynyt jokseenkin huomattavasti. Ashley vastasi toisen hymyyn vieläkin hieman epäröivästi, mutta kelvollisesti kuitenkin.

[Yuki]

Tyttö oli kovin hiljainen tapaus. Tämän haaleat silmät olivat välillä häiritsevän vaaleat, jolloin saattoi luulla tytön olevan sokea. Nämä silmät olivat harkitsevaiset ja varovaiset, mikä tietysti ei tullut yllätyksenä, mutta Eiri pyrki olemaan joka tapauksessa avoin, ettei tyttö tuntisi itseään hämmentyneeksi. Hiljaisuus oli kestänyt jo jonkin aikaa, ennen kuin poika sai kuulla ensimmäisiä sanoja tältä. Ääni oli tämän olemukselle varsin tyypillinen, hiljainen ja jännittävällä tavalla myös kaikuva. Tai Eiri vain kuvitteli kuulevansa tuon kaiun, sillä kaupungin seinät saattoivat yksinkertaisesti vain kaikua äänestä. Kuullessaan tytön kertovansa nimensä, poika kallisti hienoisesti päätään sivulle ja katsoi punaisilla silmillään tuota olentoa. Poika päätteli, ettei Asley ollut aivan tavallinen kuollut, niinkuin hän itse. Tästä lähti eräänlainen kihelmöivä tunne, joka ei oikeastaan ollut pahaksi. Toisin sanoen ensivaikutelma tytöstä ei ollut paha, mutta ensitapaaminen oli ainoaa laatuaan.

"Mukava tavata, Ashley." Eiri vastasi pienen hetken kuluttua herättyään mietteistään. Tuona hetkenä pojan päässä välähti: oliko tyttö islantilainen? Sillä tämähän ymmärsi Eirin puhetta ja kykeni vastaamaan kysymyksiin. Vaaleutensa puolesta tyttö voisi olla pohjoisen saaren asukas, tai no, olisi ollut.
"Mietin täs, et et olis sattumoisin Islannista?" Eiri päätti lopulta kysyä, sillä hän oli tunnettu myös omasta suoruudestaan. Vaikka jutteluseura oli hiljaista sorttia, poika ei väittänyt vastaan ja tällä kertaa pyrki myös ymmärtämään muita, vaikka usein ei välittänyt mitä suustansa päästi. Eiri oli näkevinään punertavan värin valahtavan tytön poskille, mutta päätti sivuttaa sen. Voi olla taas, että hän kuvitteli kaiken. Ja koko äskeinen tapahtuma tuntui hieman epätodennäköiseltä, mutta kuka sitä tietää, mikä on oikeaa tässä paikassa ja mikä taas väärää.
"Aattelin ku sä ymmärrät puhettani. Oon ite Islannista." Eirin teki mieli vielä selittää kysymyksensä, jottei Ashley saisi väärää kuvaa hänestä. Se olisikin jännittävää, jos he sattuisivat olemaan vielä samasta maasta kotoisin.

[saalistaja]

[[ Arghh.. anteeksi, mutta mukavat suunnitelmamme eivät toteudu, koska joudun poistamaan Ashleyn hahmokaartistani epäinspauksen vuoksi ;;___;; Muutenkin uudistan hahmojani täällä, koska inspiraationi on mennyt täysin rappiolle. Ja koska tämä paikka nyt uudestaan henkiin herää, näen sen tarpeellisena. Sääli kyllä, olisi ollut mukavaa. Mutta kiitos hirveästi pelistä - vaikka olinkin epäaktiivinen - ja toivottavasti pelaillaan vielä myöhemmin kun saan itseni kuntoon : 3 ]]

[Yuki]

[[Waaah D: Kauhean surullista kuulla... Miekin kiitän sinua tästä hyvästä vaikkakin lyhyestä pelistä ^^ Oli oikeasti mukavaa pelailla, mutta tietäen kokemuksesta inspiraatio on kinkkinen tapaus x( Mutta me törmätään aivan varmasti, sillä tämä ei jää tähän xP Tulen vainoamaan sinua sitten seuraavaan peliin asti!~]]