Pelkkää painajaista? (offline)

[naadia X]

[ Ainakin Adam ja Klovni tänne päin. ]

Pimeys muuttui hämäräksi, mutta kylmyys ei hävinnyt minnekään koiran aukaistessa hitaasti silmänsä. Narri makasi hautausmaalla kyljellään ja katseli hetken aikaa ympärilleen liikkumatta. Jokaista lihasta särki eikä Narrilla ollut mitään muistikuvaa siitä, miksi hän heräsi hautausmaalla eikä kaupungin syrjäkujalla, missä hän oli sulkenut silmänsä viime kerran.
Hitaasti ja vaivalloisesti Narri nousi ylös. Hän puisteli itseään kaikesta siitä liasta, mitä maasta oli tarttunut, mutta huomasi sen sattuvan ja lopetti varsin pian.

Liikkumatta uros seisoi hieman kyyryssä, pää alhaalla ja tutkaili ympäristöä. Hän tunsi edelleen palelevansa, eikä synkkä ja autio hautausmaa juuri parantanut Narrin oloa. Ajan määrittäminen siinä tilanteessa oli vaikeaa, mutta koira oli melko varma, että yö oli jo laskeutunut hautausmaan ylle. Sen verran pimeää - ja aavemaista - alueella oli.
Kalvava pelko siitä, missä hän mahtoi sillä hetkellä oli, kasvoi koko ajan. Arpinaamainen koira otti pari varovaista askelta kohti erästä hautakiveä, mutta seisahtui pian ja seisoi edelleen hieman huonossa ryhdissä ja selkeästi epävarmana. Tässä paikassa ei ollut mitään tuttua ja hän oli täällä yksin. Mitä pitäisi tehdä?

[Adam]

Hautausmaa oli hiljaisempi kuin olisi voinut kuvitella. Edes rääkyvien korppien ääni ei kuulunut, vaikka lintuja näkyikin sekä hautakivien päällä että kituvan näköisissä kalpeissa puissa. Laiha koira värähti heikon usvan keskellä, jatkaen silti matkaansa sinnikkäästi eteenpäin. Jokin veti urosta hautakivien katveeseen.
Ruskeaturkkinen eläin nosteli jalkojaan korkealle, otti pitkiä jänteviä askelia. Kaula taipui ruumiin jatkona aavistuksen maata kohti, riiputtaen mustamaskista päätä ja suuria, sivulle käännettyjä korvia. Piiskahäntä kuunteli tarkasti, jokaista pienintäkin rasahdusta. Mitään ei vain tahtonut kuulua.
Sekarotuinen vajosi hiljalleen yhä syvemmälle mielensä suohon. Ajatukset ja muistikuvat valtasivat tajunnan kokonaan. Uros jopa saattoi nähdä tapahtumia silmiensä edessä, yhtä kalpeina kuin kauan sitten. Mielensä pimeään loukkoon juuttuneena ruskea käveli eteenpäin, kunnes säpsähti takaisin maanpinnalle nähdessään heikon usvan ja hämärän keskellä tumman hahmon. Tumman, laihan hahmon. Tutun hahmon. Tutunko?
"Narri?"
Hopeasilmä kysyi hiljaisella äänellä, joka varmasti kuuluisi. Tuon kasvoille syttyi odottava ilme, katse kirkastui ja korvat kääntyivät melkein höröön saakka. Saattoiko hautausmaalla kohdattu eläin olla ystävä? Menneisyydestä, joka tuntui olevan niin kaukana takana.

[naadia X]

Alistuneena Narri tärisi sekä kylmyydestä että pelosta. Mahdollisimman rauhallisesti uros yritti koota ajatuksensa ja keskittyä siihen, mitä hänen pitäisi tehdä nyt. Ensinnäkin pitäisi löytää jokin suoja, sillä avoimella alueella hän ei haluaisi viettää aikaa juuri nyt; se tuntuisi liian turvattomalta. Aluetta uudestaan silmäillen Narri yritti löytää sopivaa paikkaa rauhoittumiselle ja kenties nukahtamiselle, sillä syvällä mielessään hän toivoi heräävänsä tästä painajaisesta sillä samaisella syrjäkujalla, jossa oli törmännyt kulkukoiralaumaan ja voisi etsiä tien oikeaan kotiinsa. Sinne, missä oli lämmin ja turvallinen nukkua.

Musta uros säpsähti kuullessaan hiljaisuuden rikkoutuvan. Hiljainen ääni, hänen nimensä, tuntui kaikuvan liian kovaa hautausmaalla ja vaistomaisesti Narri otti pari askelta taaksepäin. Hän kohotti varovasti päänsä ja katsoi silmiään siristäen sinne, mistä ääni kuului. Narri yritti olla mahdollisimman rauhallinen, mutta kaikki tuntematon ja uusi arvelutti, jopa pelotti häntä, ja vieras näytti tietävän hänen nimensä. Tämä oli hullua.
"Kuka olet?" Narri murahti matalasti. Hän ei tunnistanut edempänä seisovaa koiraa, vaikka oli viettänyt tämän kanssa paljon aikaa. Kenties syynä oli pelko tai Klovnin muuttunut ulkonäkö, mutta Narri ei tunnistanut häntä ainakaan vielä ja piti siksi urosta uhkana itselleen.

[Adam]

Uros seisoi ja katsoi, odotti uskaltamatta kuitenkaan toivoa. Saattoiko vieras ollakin tuttu, tunnistaisiko tuo ystävä vanhan veljen, muistaisiko? Siitä ei auttanut muuta kuin yrittää ottaa selvää.
"Minä tässä.."
Koira jatkoi hiljaisemmalla äänellä, vetäen korviaan luimummas. Eivät kai vuodet olleet niin paljon verottaneet? Piiskahäntä liikkui lähemmäksi usvan seasta, yrittäen pitää hopeisten silmiensä katseen tummassa koirassa.
"Etkö muista minua?"
Maskipää vastasi kysymykseen kysymyksellä, tahtomatta kertoa nimeään. Tuo samankaltainen eläin oli ystävä, mutta miksi he molemmat olivat rajan tällä puolen? Narri ansaitsi olla hengissä. Perheensä luona, kaukana vaikeuksiin joutuneesta pellestä.