Post by sakura on Nov 21, 2008 14:48:48 GMT 2
Joo en sano nyt mitään tähän. Tahdoin vain kokeilla osaanko kirjoittaa enää ja tämä siitä syntyi. Sanoisin, että ainoana varoituksen sanaisena tähän liittyen on, että siinä ei oikeastaan ole lähes päätä eikä häntää. Se vain on... Jotenkin outo pätkä, mutta pidän siitä.
Hymy, se on kaunis. Hymy. Otan askeleen eteenpäin, mutta en liiku. Lasken katseeni jalkoihini, joita ei ole. Mitä helvettiä? Yritän liikuttaa jalkojani uudestaan, mutta yhä näen vain tyhjää. Jokin on vialla, tosin en tiedä mikä. Outoa, pelottavaa, mutta silti kaikki tuntuu erittäin ihanalta. Nautin pelosta. Nautin epävarmuudesta. Tuntuu kuin olisin keskellä painajaista, joka samanaikaisesti pelottaa ja miellyttää. Miksi? En osaa vastata, enkä edes tiedä haluanko vastausta.
Muistan yhtäkkiä hymyn, sen kauniin hymyn. Hassua, olin jo aivan unohtanut sen. Katseeni kohottautuu hitaasti hymyn tasolle, mutta sen nähdessäni kavahdan näkymää; kauniista hymystä ei ole tietoakaan, tilalle oli vain tullut suu. Lähes mätänevän näköinen, enemmänkin se näytti ruumiin suulta. Alkuihmetyksestäni toivuttua hymähdän. Pelko on poissa ja kaipaan jo sitä tunnetta, sitä epävarmaa oloa. Miksi? Asetan itselleni kysymyksiä, joihin haluan vastauksen, mutta en halua vastata. Miksi? Miksi toimin näin?
Viileä tuulahdus heiluttelee aukinaisia hiussuortuviani. Minä pelkään. Nautin siitä, nautin pelkäämisestä. Suljen silmäni. Tunnen kuinka jokin lähestyy, kuulen askeleet, aistin sen läsnäolon. Pelkään. Sydämeni lyö kovempaa. Avaan hitaasti silmäni, mutta näen vain mustaa. Edes sitä entistä hymyä, mätänevää suuta ei näy. Sen omistajaakaan ei näy. Miksi? Taas kerran kysyn itseltäni kysymyksen. Epävarmuus ja pelko, miksi ihminen nauttii sellaisesta. Olenko edes normaali? Olenko järjiltäni?
Tunnen kuinka kylmä käsi laskeutuu olkapäälleni. Sydämeni tykyttää pelosta, mutta poskipäilleni kohoaa vain hymy. Takanani olevan hengitys osuu paljaaseen selkääni, jäätävän kylmä. Hymähdän pienesti, lähes äänettömästi ja käännyt ympäri. Haluan nähdä ”hänet”. Mielenkiinto, tuo ihmisen pahe. Se vainoaa minuakin. Silti epävarmuus ja pelko kalvavat, mutta paheeni voittaa ne leikiten.
Näen sen, tuon lähes luurankomaisen hahmon, mätänevän ruumiin. Pelkään, tällä kertaa enemmän kuin aikaisemmin. Raottuneet huuleni kuivuivat kylmässä ilmassa. Tahdoin sanoa jotakin hiljaisuuteen, mutta hahmon lähes tyhjät silmät lumosivat minut. En kiinnittänyt enää huomiota mätänevään lihaan ja osaksi paljastuneihin luihin. En huomioinut ollenkaan kasvojen rappeutumista. En nähnyt mitään. Miksi, kysyn taas itseltäni. Miksi?
Hahmo ojentaa minulle kätensä. Haluan tarttua siihen, vaikka koko kehoni huutaa ei. Hahmo huomaa epävarmuuteni ja laskee pettyneen oloisesti päätään alemmaksi, mutta ei siirrä kättään. Tahdon vieläkin tarttua tuohon luiseen käteen, vaikka järjen ääni on eri mieltä. Miksi? Hahmo nostaa katseensa minuun. Vaikka silmät loistavat tyhjyyttä, näen niissä kaipauksen. Minäkin kaipaan, kaipasin. Turrutin tunteeni. Voisiko… Kasvoilleni kohoaa pieni hymy ja hitaasti kohotan kättäni. Pystynkö?
Kaipaus. Suru. Pelko. Epävarmuus. Negatiivisia tunteita, mutta osaksi olen nauttinut niistä. Edessäni seisova vaikuttaa liikaa minun kaltaiseltani. Haluan tuntea hänet. En välitä ulkomuodosta. Tartun kylmään käteen.
Ja kommenttia olisi ihan mukava saada ^^'
___________________________________________
Hymy, se on kaunis. Hymy. Otan askeleen eteenpäin, mutta en liiku. Lasken katseeni jalkoihini, joita ei ole. Mitä helvettiä? Yritän liikuttaa jalkojani uudestaan, mutta yhä näen vain tyhjää. Jokin on vialla, tosin en tiedä mikä. Outoa, pelottavaa, mutta silti kaikki tuntuu erittäin ihanalta. Nautin pelosta. Nautin epävarmuudesta. Tuntuu kuin olisin keskellä painajaista, joka samanaikaisesti pelottaa ja miellyttää. Miksi? En osaa vastata, enkä edes tiedä haluanko vastausta.
Muistan yhtäkkiä hymyn, sen kauniin hymyn. Hassua, olin jo aivan unohtanut sen. Katseeni kohottautuu hitaasti hymyn tasolle, mutta sen nähdessäni kavahdan näkymää; kauniista hymystä ei ole tietoakaan, tilalle oli vain tullut suu. Lähes mätänevän näköinen, enemmänkin se näytti ruumiin suulta. Alkuihmetyksestäni toivuttua hymähdän. Pelko on poissa ja kaipaan jo sitä tunnetta, sitä epävarmaa oloa. Miksi? Asetan itselleni kysymyksiä, joihin haluan vastauksen, mutta en halua vastata. Miksi? Miksi toimin näin?
Viileä tuulahdus heiluttelee aukinaisia hiussuortuviani. Minä pelkään. Nautin siitä, nautin pelkäämisestä. Suljen silmäni. Tunnen kuinka jokin lähestyy, kuulen askeleet, aistin sen läsnäolon. Pelkään. Sydämeni lyö kovempaa. Avaan hitaasti silmäni, mutta näen vain mustaa. Edes sitä entistä hymyä, mätänevää suuta ei näy. Sen omistajaakaan ei näy. Miksi? Taas kerran kysyn itseltäni kysymyksen. Epävarmuus ja pelko, miksi ihminen nauttii sellaisesta. Olenko edes normaali? Olenko järjiltäni?
Tunnen kuinka kylmä käsi laskeutuu olkapäälleni. Sydämeni tykyttää pelosta, mutta poskipäilleni kohoaa vain hymy. Takanani olevan hengitys osuu paljaaseen selkääni, jäätävän kylmä. Hymähdän pienesti, lähes äänettömästi ja käännyt ympäri. Haluan nähdä ”hänet”. Mielenkiinto, tuo ihmisen pahe. Se vainoaa minuakin. Silti epävarmuus ja pelko kalvavat, mutta paheeni voittaa ne leikiten.
Näen sen, tuon lähes luurankomaisen hahmon, mätänevän ruumiin. Pelkään, tällä kertaa enemmän kuin aikaisemmin. Raottuneet huuleni kuivuivat kylmässä ilmassa. Tahdoin sanoa jotakin hiljaisuuteen, mutta hahmon lähes tyhjät silmät lumosivat minut. En kiinnittänyt enää huomiota mätänevään lihaan ja osaksi paljastuneihin luihin. En huomioinut ollenkaan kasvojen rappeutumista. En nähnyt mitään. Miksi, kysyn taas itseltäni. Miksi?
Hahmo ojentaa minulle kätensä. Haluan tarttua siihen, vaikka koko kehoni huutaa ei. Hahmo huomaa epävarmuuteni ja laskee pettyneen oloisesti päätään alemmaksi, mutta ei siirrä kättään. Tahdon vieläkin tarttua tuohon luiseen käteen, vaikka järjen ääni on eri mieltä. Miksi? Hahmo nostaa katseensa minuun. Vaikka silmät loistavat tyhjyyttä, näen niissä kaipauksen. Minäkin kaipaan, kaipasin. Turrutin tunteeni. Voisiko… Kasvoilleni kohoaa pieni hymy ja hitaasti kohotan kättäni. Pystynkö?
Kaipaus. Suru. Pelko. Epävarmuus. Negatiivisia tunteita, mutta osaksi olen nauttinut niistä. Edessäni seisova vaikuttaa liikaa minun kaltaiseltani. Haluan tuntea hänet. En välitä ulkomuodosta. Tartun kylmään käteen.
___________________________________________
Ja kommenttia olisi ihan mukava saada ^^'
