The Other Side [off]

[sakura]

[ No siinä sitten 8) Offlinea siis. ]

Vain muutamia kymmeniä minuutteja sitten eteenpäin asteleva mies oli herännyt hautausmaalta tiedottomana edellisen elämänsä tapahtumista. Pää oli lähes koskettanut omaa hautakiveä ja muutenkin kaikki tuntui liian epätodelliselta. Todellisuutta kaikki kuitenkin oli. Alussa hämmennys oli vallannut ruskeahiuksisen mielen kokonaan, mutta kun ajatukset olivat siitä hieman selvinneet, muuttui kaikki vain paremmaksi. Edes kuolemalla ei ollut väliä, ei millään. Itse asiassa – vaikka tämä nyt oudolta kuulostaakin – Chris ei ollut edes pahoillaan kuolemastaan ja tämä niin sanotusti uuden elämän saaminen toi vain rajattomasti vaihtoehtoja esille, joskaan ruumiinrakenteeltaan hontelo ei tiennyt Tuonpuoleisen olevan vain paikka Taivaan ja Helvetin välillä. Eihän Chris edes uskonut moisiin hömpötyksiin, ei ollut koskaan uskonutkaan. Jos Jumalaa olisi edes ollut, niin tämä olisi varmasti estänyt nuoren miehen töppäilyt ja itsetuhoisuuden, vaan ei, niin ei. Jumalaa ei ollut. Taivasta ei ollut. Helvettiä ei ollut. Niin se vain oli eikä se muuksi muuttuisi – ainakin niin Chris oletti.
Kuitenkaan ei ole hyvä puhua tulevaisuudesta ennen kuin se tapahtuu, joten on vain parempi säilyttää silmät, nenä ja korvat nykyhetkessä, vaikka tulevaisuus olisikin kuinka mielenkiintoista tahansa. Mies ei edes huomioinut kulkunsa suuntaa, sillä ei muutenkaan tuntenut Tuonpuoleisen katuja tai alueita ollenkaan. Mielenkiinto. Niin, se oli vallannut kokonaan emoksikin kutsutun pään, mielenkiinto. Chris halusi tietää paikoista niin paljon kuin oli mahdollista. Englannissa, Brightonissa, asuessaan tämä tosin oli tuntenut vain oman asuinympäristönsä, kotikaupunkinsa. Mutta silloin oli ollut sellainen tilanne, että mies oli ollut erittäin masentunut ja muutenkaan mikään asia ei ollut oikein kiinnostanut, ei edes eläminen. Siinä syy, miksi Chris sillä hetkellä käveli eteenpäin. Ja aivan huomaamattaan tämä hontelo hahmo oli saapunut kirkon eteen, tai no mitä siitä nyt oli jäljellä.
Kirkon rauniot. Mies hymähti pienesti ja istahti yhdelle kivenmurikalle, joka oli varmaan joskus muinoin ollut osa kirkon massiivista kiviseinää. Joku olisi osoittanut varmaankin kunnioitusta tuolle kiviläjälle, kirkon raunioille. Joku muu, mutta ei Chris. Häntä kun ei kiinnostanut pätkääkään paikka, joka oli ollut joskus pyhä. Toisaalta taasen ei paikka olisi ollut pyhä silloinkaan kun se oli pystyssä, ainakaan Chrisin mielestä.

[ Ei siitä nyt sittenkää tullu pitkä D8 ]

[Koji]

Punahiuksinen hahmo asteli lähellä hautausmaata. Oli jo kulunut kauan, ainakin siltä tuntui, kun hän oli tänne Tuonpuoleiseen saapunut. Hän muisti kirkkaasti melkeinpä koko elämänsä. Kaiken mitä oli joutunut kokemaan. Olisi ollut parempi unohtaa ne tuskat. Miten perhe oli halveksunut ja jättänyt yksin. Miten oli monesti meinattu kuolla ja pakotettu muita kuolemaan. Miten oli oma isoveli tapettu. Ja lopulta miten oli itse kuoltu, raa'asti. Pyhällä vedellä terästetty lampaanveri ei ollut mitään ihanaa, ei tosiaankaan. Kun vain jo muisteli sitä, miten oli pakotettu juomaan sitä. Tuntui kuin joku olisi kitannut sitä uudestaan kurkkuun. Kaikista oudoimmalta tuntui, se ettei sydäntä enään rinnassa ollut. Sen Aka-Chi oli huomannut. Ja olihan iso arpi siitä todisteena. Ei vampyyri kuitenkaan tiennyt, miksi oli menettänyt sen. Sitä ei muistanut.
Viileähkö tuuli leikitteli nuoren miehen hiuksilla. Aka siirsi pari hiussuortuvaa korvansa taakse. Pääsisiköhän täältä edes koskaan pois? Vai joutuisiko vaeltelemaan ikuisuuden täällä. Mutta, minnehhän sitten joutuisi? Taivaaseen vai Helvettiin? Jos ne nyt edes olivat olemassa. Varmaan Helvettiin, sinnehän pimeyden olennot nyt joutuivat.
Kai.
Niinhän aina sanotaan. Voisikohan edes mitään onnea, tai sen tapaista löytää? Ehkä joskus oltiin edes tiedetty miltä onni tuntui. Oikeastaan se loppui jo ennen kuolemaa. Hänen veljensähän olivat tappaneet Akan ihastuksen, tämän silmien edessä. Ja hän saikin sitten tuntea sen tuskan, minkä oikeasti veljensä olisivat joutuneet kokea.

[sakura]

Vihreät sielunpeilit mittalivat katseen lomassa raunioita, joskaan ajatus ei keskittynytkään harmaisiin kivikasoihin ja vielä muutamiin linjoihin, jotka todennäköisesti olivat vielä pystyssä olevia seinänjämiä. Harmillista vain, ettei raunioiden kauneutta moni osannut arvostaakaan sitten ollenkaan. Ei, enemmänkin harmiteltiin sitä, että kirkko olisi erittäin loistokas jos se nyt pystyssä vielä seisoisi. Niin, miksiköhän asiat olivat aina niin, että jossiteltiin? Sehän harvoin edes asiaan auttaa, saati sitten saa mitään aikaiseksi. Enemmänkin pitäisi nähdä sielunpeiliensä kautta sekin kauneus, joka piili syvemmällä. Piti oppia arvostamaan asioita, joita normaalisti ei arvostettu.
Turhaa. Kaikki oli turhaa, Chris hymähti itsekseen, pudistaen hieman päätään karistaakseen moiset hullut ajatukset. Liian epähänmaisia, ettei ollut tosikaan. Liiankin jos suoraan sanottiin. Normaalisti kun miehen mielessä ei mitään niinkään liikkunut, kaikki oli vain tyhjää ja synkkää. Ja muutenkin aika nuoresta pitäen tämä oli tiennyt kuolevansa varhoin – varsinkin oman käden kautta. Mieluusti tuo olisi halunnut helpomman kuoleman, vaikka joissain määrin oli itselleen aiheuttamasta kivusta nauttinutkin. Vaaleille kasvoille kohosi pieni hymy. Pitäisiköhän yrittää...? Voisiko kaikki tunteet olla samoja kuin vielä maan päällä eläessä? Olisiko Tuonpuoleinen vain kuin synkempi kopio kaikesta alkuperäisestä? Elämä ilman aisteja, tuntoa, tunteita. Mitä sekin edes olisi? Hontelo käsi sipaisi muutaman hiussuortuvan kasvojen tieltä, katseen samanaikaisesti tutkaillen maata. Vino hymy kohottautui kasvoille kun katse löysi kulahtaneen nurmen seasta terävän kiven. Chris nosti nopeasti kiven käteensä ja pienesti naurahtaen tämä paljasti arpisen ranteensa ja painoi kiven terävimmän reunan iholle.
Pää käännähti kuitenkin muutamassa suunnassa, kuin tarkistaen, ettei ketään ollut näköetäisyydellä. Vihreiden silmien todetessa, ettei näkyvillä ollut ketään (, joskaan Chris ei ollut huomannut pimeydestä lähenevää henkilöä) mies painoi kiven reunan yhä kovempaa ranteeseensa, rikkoen ihon pelkästään sillä. Kipu ei ollut edes sitä, mihin tämä oli tottunut. Normaali henkilö olisi varmaan pienesti edes henkäissyt tunteesta kun iho aukesi nopeasti. Chris taasen – no sanottakoon, että Chris oli tottunut. Katse tiivistyi viiltoon, josta valui muutama veripisara samanaikaisesti miehen liu'uttaessa kiveä ranteessaan. Hymähtäen mies päästi kivestä irti ja viskasi sen olkansa yli. Kipu, se tuntui lähes samalta, joskin vasta sillä hetkellä ruumiinrakenteeltaan hontelo huomasi hauksissessaan tykyttävän tunteen. Olkiaan pienesti kohoittaen mies nosti katseensa vertavaluvasta ranteestaan ja näki sen. Tumman hahmon.

[Koji]

Aka ei ollut vielä myöskään huomannut Chirisä, ajatuksiinsa kun oli vaipunut. Vaikka pimeässä nyt paremmin vampyyrina näki, ja silmät olivat pimeään tottuneet. Kun aina oli eletty kuun alla, aurinko oli ehkä vain vilkaisulta nähty. Tosin sinä eräänä päivänä saatiin kuoleman lisäksi tuntea auringossa olo. Mitään ihanaa ei ollut... Täällä ollessa ei olla enään haavoituttu vaarallisesti, kovia taisteluita ei oikeastaan ole edes ollut. Ihme... Tai eihän Chi nyt tiennyt, mitä oli toisessa persoonassaan tehty. Vain on saanut kuulla jotain, ikävää.
Hän pysähtyi yhtäkkiä. Akahan oli tappanut veljensä, Ôroran, joka varmasti oli tehnyt paljon syntiä. Olisikohan hänkin täällä? Jos olisi, haluaisikohan kostaa? Vai.. Vai mitä? Toivotaan ettei olisi, vihamiehiä ei haluttu. Joutuisikohan sitten myös Warui ja Samuikin... Ei. Silloin olisi kolme, veljeä, jotka havittelisivat kostoa ja saada hänen päänsä pois hartioilta. Olisi kauheaa tulla veljiensä tapetuksi. Mielummin kuoltaisi nopeasti ja kivuttomasti. Sellaista kuolemaa tuskin tultaisi kokemaan, varmasti kivuliaampi. Vampyyrithan ovat aina tunteettomia raakalaisia, eikä heitä tarvitse sääliä. Aka vihasi sitä, että kaikkia vammpyyreja sellaisina pidettiin. Ei hän ainakaan sellainen ollut, mielummin hän haluaisi olla täysin normaali ihminen. Silloin ei ainakaan halveksuttaisi, ja olisi enemmän mahdollisuutta tulla hyväksytyksi. Ei kukaan, ei ihminen, ole melkein koskaan hyväksynyt. Ja syynä oli nuorukainen itse.
Katse vaipui hetkeksi maahan.
Miksi kaikki oli joskus näin vaikeaa?
Miksi, miksi kaikki ei voinut olla hyvin?
Miksi monella muulla meni paljon paremmin?
Miksi juuri hän?
Monet kysymykset olivat hänen mielessään, vailla minkäänlaista vastausta. Jouduttiinko tässä kärsiä muitten tuskat? Välillä siltä tuntui... No, on jonkun ne pakko kokea. Huokaus. Pitäisikö vain tapattaa itsensä, että pääsisi parempaan paikkaan. Ei, ei Chi halunnut. Hän halusi vielä koittaa löytää onnen. Ja ystävän. Löytää jonkun syyn elää, jonkun jonka takia jaksaisi elää. Jonkun joka aina kuuntelisi. Jonkun jolle voisi puhua mistä vain. Jonkun, joka ei välittäisi toisesta persoonastaan. Jonkun joka yksinkertaisesti hyväksyisi. Vai oliko tuo liikaa toivottu.
Pian ilmassa leijailikin veren haju. Aka tunnisti sen helposti. Jossain aivan lähellä. Vampyyri nosti katseensa ja huomasi jonkun kauempana. Ei hän viitsinyt vielä mitään sanoa, niimpä päätti vain lähteä varovaisesti kävelemään lähemmäs.

[sakura]

Kalpeille kasvoille kohosi vino hymy, joskaan lämpöä tuo ei säteillyt sitten pätkääkään. Katse pysyi tiukasti tummassa hahmossa, mikä ei näyttänyt liikkuvan mihinkään. Sielunpeilit heijastivat selvästi mielenkiintoa, joskaan erakoitunut luonne ei antanut edes Tuonpuoleisessa sen vertaa periksi, että miehestä saisi edes kunnolla jonkin tason juttuseuraa. Ellei puheenaihe kohdistunut tarkalleen aiheisiin, joista Chris olisi normaalistikin ollut valmis keskustelemaan voisi yhtä hyvin puhua kivelle. Kivi saattaisi jopa vastata, jos oikein kovasti sellaiseen uskoisi kun taas ruskeahiuksinen olisi lähes 99,9 prosentin varmuudella tuppisuuna. Normaalisti tuo ei edes ottaisi kuuleviin korviinsa keskusteluja voinnista tai säästä, mutta uteliaisuudessaan Chris saattaisi aivan hyvin kuunnella tumman hahmon jutut tarkkaan – mikäli tämä nyt nuoren miehen luokse saapuisi – tai ehkä jopa puhua. Niin, sellainen hän oli sillä hetkellä istuessaan kirkon raunioilla, erään mustuneen kiven päällä. Voisi jopa kuvailla lapseksi, joka on innoissaan joulusta ja Joulupukin saapumisesta. Ideanahan oli tarkalleen vain saada mahdollisimman paljon tietoa tästä paikasta, mihin Chris oli kuollessaan joutunut. Ihme kyllä itse kuolema ei ollut edes paljoa hätkäyttänyt tätä miestä, mikäli nyt oman hautakiven nähdessään tullutta alkuihmetystä ei laskettu. Niinpä, ruskeahiuksinen oli valmis jopa uhraamaan osan luonteestaan – tunnusmerkeistään ja jopa tyylistään – hetkeksi saadakseen tietoa. Kuitenkaan mies ei ollut aivan kaikkeen valmis, joku raja nyt oli oltava. Todellakin.
Hetkeksi katse siirtyi tykyttävään ranteeseen ja mies vetäisi paidan hihan alas, peittääkseen viiltojäljen kokonaan. Hymähdys karkasi raottuneilta huulilta, toispuolisen hymyn kohotessa samanaikaisesti. Vihreiden silmien katse nousi takaisin tummaan hahmoon. Chris ei tekisi minkäänlaista aloitetta puheen suunnalta, siitä nuori mies ei luistanut ollenkaan. Se ei vain ollut todellakaan asioita, joihin ruskeahiuksinen oli tottunut. Häntä tervehdettiin, mutta ikinä emoksi kutsuttu ei tehnyt aloitetta. Ei ikinä. Vaikka Chris olikin kiinnostunut lähistöllä olevasta, mieleen hiipui kuitenkin salakavalasti pientä tunnetta, mikä käski tämän olevan varovainen tuntemattomien kanssa. Normaalisti mies ei olisi edes kuunnellut moista 'tunnetta', vaan olisi vain jatkanut omaa elämäänsä sitä huomioimatta, mutta jotenkin kaikki oli erilaista Tuonpuoleisessa. Ties keitä – tai jopa mitä – siellä liikkui yöaikaan, ellei päivälläkin. Tumma hahmohan saattoi olla vaikka joku hirviö, jopa satuhahmo; vampyyri, ihmissusi tai joku sellainen. Chrisillä – ihmissutena Gerardilla – kun ei ollut mitään hajuakaan, että välillä hauiksessa tykyttävä kipu oli kuin olikin lähtöisin ihmissudelta. Tajuttomana ollessaan miestä oli purrut ihmissusi ja siitä seurauksena Chris tulisi jossain vaiheessa, kun täysikuu ilmaantuu taivalle, muuttumaan ihmissudeksi. Pelottavaa, kiinnostavaa.
Kasvojen ilme vakavoitui hieman, joskaan huulilta ei kadonnut lähes ilmeettömän oloinen hymy, kun tumma hahmo lähti hitaasti kulkemaan miestä kohti. Pää heilahti pienesti ja samalla silmien eteen tulleet hiukset siirtyivät näkökentän edestä. Siinä paikallaan istuen ja tumman hahmon lähestymistä tarkkaillen Chris veti kuin vaistomaisesti vielä hihaansa alemmas, piilottaen nyt varmasti tuoreen viiltonsa.

[Koji]

Ei tämä vampyyri osannut ollenkaan aavistaa, että juuri lähestyi ihmissutta päin. Tai siis ihmissudelta pureman saanutta... Ja tänäänhän taisi täysikuu olla. Kumpihan on voimakkaampi... Vampyyri vai Ihmissusi? Riippuu varmaan ihan henkilöstä. Ja muusta. Oliko hyvä taistelemaan, vai ei. Miten nopea oli... Onneksi vampyyrit olivat nopeita. Ainakin Aka oli. Muista Tuonpuoleisen vampyyreista ei tiennyt. Ei täällä nyt oltu oikein ketään tavattu... Yöllä ei kovinkaan moni liikkunut. Ellei juuri satu olemaan vampyyri, joka ei muualla voinut liikkua. Chistä tuntui toisaalta oudolta lähestyä kirkkoa, tai siis, entistä sellaista. Kirkoissahan silloin aina ennen oli tietenkin pyhää vettä, josta oli huonoja kokemuksia... Ja ennenkaikkea ristejä, myös muuta mistä vampyyrit ei oikein pidä. Miksi helvatassa vampyyreja pystyi kiduttamaan niin monella tavalla? Kaiken maailman, valkosipulit, pyhät vedet sun muut. Epäreilu maailma. Eikö muka vampyyreilla ollut oikeutta elää? Aka ei koskaan ole halunnutkaan olla vampyyri, ihminen mielummin. Mutta ei kukaan voi vaikuttaa siihen, miksi syntyy.
Edessä oleva istuva hahmo alkoi hahmottua pimeyden keskeltä. Näimmä tämä oli hänet huomannut... Hieman viileä täällä tosiaan oli, onneksi omistettiin takki. Jonka aina pystyi laittamaan kiinni, jos kylmä tuli. Niinkuin nyt. Vaikka Aka tykkäsikin sitä pitää auki. Ainakaan nyt ei olisi pienintäkään mahdollisuutta, siihen että sydämmen kohdalla oleva arpi näkyisi. Miksi helvatassa oli sydän revittävä rinnasta? No, onneksi oltiin silloin jo kuolla kupsahdettu. Ei sitä tuskaa ainakaan tuntisi. Elämässä oli koettu paljon fyysistä ja henkistä kipua. Oli kauheaa, kun ei vanhemmat hyväksyneet. Ja veljet härnäsivät joka päivä. "Isä ei pidä sinusta yhtään, ei ihme olet tuollainen outo." "Et varmaan kärpästäkään pystyisi tappaa." "Et ole kunnollinen vampyyri, et tosiaankaan. Ei ihme, että isä halveksuu sinua.".
Kyynel meinasi vierähtää vampyyrin poskelle, mutta hän onnistui pitämään surun sisällään. Nyt ei ole ketään kelle purkautua. Tulisikohan edes... Ei hänellä tuolloin joskus ystäviä ollut, ei perhetäkään tavallaan. Eikä roolimallia... Tai tavallaan, mutta tämä halveksui. Aka-Chi oli pian muutaman metrin päässä ja pysähtyikin siihen. Vampyyrilta ei toinen yhtään vaikuttanut. Ihminen, tai sen kaltainen. "Hei. Kuka olet?" tämä klassinen repliikki kuului punatukkaisen huulilta. Hän nosti kätensä, ei kätellääkseen, ja pian kämmenen päälle tuli pieni valopallo. Eihän täällä muuten paljoakaan nähnyt, vähän magiaa Aka osasi. Parantaa haavoja, ja herättää kasveja. Tämän hän oli oppinut vähän aikaa sitten. Voisi kai magiaa yrittää enemmän opetella. Hyödyksi voisi olla. Taisteluissa ja muissa. Hyödyllistäkin se olisi. Vastaisikohan toinen hänelle? Vai pysyisiko hiljaa vain? Toivottavasti, ei olisi mukavaa yksin puhua. Pitäisi löytää aihe, mistä tuo nyt tykkäisi puhua. Aka tykkäsi aika monesta asiasta puhua. Muttei ihan kaikesta, mistään ... No, parempi vain olla edes ajattelematta.
"Itse olen Aka-Chi, voit sanoa Aka tai Chi, kummaksi vain haluat."
Hän ei tiennyt kummasta lempinimestä pitää enemmän. Ehkä Akasta, se sopii paremmin. Kuin Chi, ei olisi mukavaa jos vereksi kutsuttaisi. Punainen sopi paremmin. Aka. Ja se kuulosti kivemmalle. Jaa... Muutenkin. No, antaa toisen nyt vain päättää kummaksi kutsuu. Jos nyt edes jommaksi kummaksi. Eihän vielä tuon luonnetta tiedetty... No, pilkkanimiin ja muihin oli totuttu. Veljet käyttivät niitä usein. Voisi varmaan mainita olevansa vampyyri. Jos vaikka tuo olisi vampyyrin vihaaja tai jtn... No, ei Aka kovinkaan paha vampyyri ole. Ei tosiaankaan. Ihminen vampyyrin ruumiissa voisi sanoa... Ehkä oli parempi syntyä vampyyriksi, kuin muuttua. Kaikkiha kaatuisi silloin? Pitäisi alkaa valvoa öisin ja päivisin nukkua. Ennenkaikkea tottua veren makuun ja siihen, että aina oli joku tappamassa. Tai melkein aina. Onneaan siitä vampyyri kiitti, parempaan perheeseen olisi kyllä haluttu. Tai saada edes perhe.

[sakura]

Toisaalta mielenkiinto nousi miehen ajatuksiin, olihan siitä mennyt jo ties kuinka kauan kun tämä viimeksi oli edes nähnyt muita, saati sitten puhunut. Viikkoa ennen itsemurhaansa Chris oli vain uhkaillut siitä kaveriporukalleen, jotka eivät ottaneet sitä niinkään tosissaan; ainahan tuo uhkaili tappavansa ittensä. Monet kerrat emo-nuorukainen oli ollut kuoleman partaalla unohdettua huolehtia itsestään, tai muuten vain tämä oli viiltänyt liian paljon tai syvälle. Aina oli ollut joku, joka oli ambulanssin hälyttänyt, saaden pidettyä Christiania vielä hengissä. Toisaalta tuo kaikki oli vasten miehen tahtoja. Kun joku tosiaan halusi kuolla, tämä lopulta kuolisi. Osaksihan nuori mies oli toivonut kuolevansa onnettomuudessa tai nukkueessaan – murhatuksikin tuleminen olisi ollut erittäin mielenkiintoista. Kyllä, mielenkiintoista. Kuitenkaan mitään ei koskaan tapahtunut, tai jos tapahtui, hän ei kuollut. Turhautuneena Chris vajosi aina masennuksen kouriin. Turhautuneena elämäänsä. Mitä järkeä sillä edes oli? Mitä ihminen teki elämällään, jos sillä ei ollut tarkoitusta. Puolet porukasta kulkevat kuin kuolleena ja etsivät itselleen hautapaikkaa. Siispä miksi elämä edes luotiin, kun näin loppujen lopuksi ajatteleen. Ihmiset ovat aina vain aiheuttaneet tuhoa maapallolle, sekä itselleen. Sotia, kunnianhimoa. Katkeruutta. Niin, katkeruus oli tosiaan suurin syy, miksi Chris lopulta ajautui tappamaan itsensä. Aikaisemmat viiltelyt olivat olleet aivan harmittomia, sillä ne tehdessään mies ei ollut avannut käsivarressa kulkevaa suontaan. Mutta itsensä tappaessa ruskeahiuksinen tiesi, että se on menoa se. Ja se oli.
Nyt kuolleena Chris oli saanut uuden mahdollisuuden, tai niin mies ainakin luuli, sillä ei vieläkään tiennyt, että tosiasiassa tämä vain odotti siirtymistään joko Taivaaseen tai Helvettiin. Joskin olisi hyvin loogista, että hän jäisi loppuelämäkseen Tuonpuoleiseen, sillä ei uskonut kumpaakaan. Kuinka kukaan pääsisi paikkaan, jonka olemassaolon kielsi? Miten Chris voisi päästä jonnekkin, mitä ei olisi mitenkään olemassa tämän logiikan mukaan? Siinäpä kunnon kysymys. Toisaalta taasen mies ei edes olettanut, että saisi kuolemansa jälkeen mitään muuta kuin oleilla arkussa mullan alla jossain syvää unta muistuttavassa tilassa ja siinä hän nyt seisoi, tai itseasiassa istui; kuolleena, mutta elävänä, odottaen lähestyvää hahmoa pelkäämättä. Ei ollut kuitenkaan ihme, että mies ei pelännyt. Harvoin tämä oli pelännyt jotain. Normaalistihan ihmisiä pelotti kuolema, mutta Chris piti kuolemaa vain uutena seikkailuna, vaikka nyt ei olettanutkaan uutta elämää. Seikkailu tosiaankin, sillä rinnassa hitaasti tykyttänyt sydän alkoi tumman hahmon lähentyessä enemmän pumpata kovemmin, lähes pelkotilaa vastaavalla nopeudella. Oliko tuo tosiaan sitä...? Pelkoa?
Hymähtäen Chris karisti moisen mielestään ja katsoi hieman etäämmälle jäänyttä mieshenkilöä. Tämän punaiset hiukset näkyivät selvästi illan pimentyessä, joskin emoksikin kutsuttu kummasteli oman pimeännäkönsä parantumista. Miehen tiedusteluihin aluksi hieman tuhahtaen nuorempi osapuoli kohotti vihreät sielunpeilinsä toiseen – tietämättään katsovansa vampyyriin. ”Haukkuvat Christianiksi, lyhennettä tosin mielummin kuulisin”, ruskeahiuksinen totesi, olettaen tietysti, että toinen tietäisi hänen toisen, mutta käytetymmän nimensä lyhenteen automaattisesti. Vaikka nuori mies ei todellakaan ollut niitä, jotka puhuivat, Chris päätti sillä hetkellä olla mukana keskustelussa, edes fyysisesti, vaikka sanojaan ei ulos antaisikaan. Miehen esittäydyttyä Aka-Chiksi, nuorempi osapuoli nyökkäsi pienesti, kääntämättä kuitenkaan katsettaan vampyyristä. Tunne siitä, että jotain kummallista miehessä oli, varoitti koko ajan Chrisiä. Harmi vain, että tämä oli liian utelias kuulemaan toisesta, että ruskeahiuksinen ei edes noteeraanut varoituksia, joita sateli kuin vesipisaroita rankkasateella.
Kaikkein huvittavinta tilanteessa oli se, että Christian ei todellakaan tiennyt olevansa ihmissusi. Edes tykyttävä käsivarsi ei kielinyt moista tietoa ollenkaan. Purema oli alle sekunnissa levittänyt veren mukana haitallisia – jos niin ajatteli – bakteereja miehen kehoon, jolloin ne muutamassa minuutissa muunsivat Chrisin geenit totaalisesti; ihmisestä muuntautui suden tapainen otus. Jos joku tutkija saisi tarkistettua miehen DNA:n, huomaisi tämä siinä vain suden ja ihmisen soluja sekaisin. Sentään ei ollut niin myöhäinen, että kuu valaisisi kirkon pihaa täydellä loistollaan. Silloin olisi ongelmia tiedossa – ainakin jollekin.

[Koji]

Aka toivoi, että saisi Chirsistä edes jonkinmoisen ystävän. Ettei nyt koko loppuelämää Tuonpuoleisessa yksin. Tai, voiko tätä nyt niinkään elämäksi sanoa? Ja tähänkin asti oli eletty... Oliko se sitten niin... Pitikö hänen elää koko elämänsä yksin ja tuskailla huoliensa kanssa. Eihän kukaan vampyyrin ystävä halua olla, ja ei vampyyri halua olla tälläisen ystävä. Vampyyrit olivat vihattuja. Aka toisaalta haluaisi saattaa kaikki vampyyrin vihaajat päiviltä, tai voisi muuttaa ne vampyyreiksi. Pilkka osuisi omaan nilkkaan... Paitsi ei hän ole koko elämässään ketään vampyyriksi muuttanut, ei ainakaan tietoisesti. Vahingossa tai... Ei vain muistettu. Ystäväänsä ei ainakaan voisi muuttaa... Ellei tämä sitä pyytäisi. Se tuntuisikin oudolta... Iskeä hampaansa toveriinsa ja muuttaa. Tapahtuisiko se vain hetkessä, vai miten helvatassa?
Kaunkohan toinen on täällä Tuonpuoleisessa ollut? Voisi varmaan kysyä, jonkinmoinen keskustelu ainakin saataisi alkuun. Aka ei tarkkaan muista kauanko on ollut. Päivämääristä mentiin sekaisin välillä, kun toinen persoona oli. Varmaan jtn muutama kuukausi oli täällä vaelleltu. Niin vähän... Mutta silti niin paljon. Tavallaan oli koko elämä kuolleena oltu, kun eikös vampyyrit ole elävä-kuolleita aina? Tai tavallaan. Nyt oltiin ainakin ihan virallisesti kuoltu. Kuolema tuntui hänestä toisaalta erilaiselta, mitä luuli. Se tapahtui tavallaan nopeasti... Tosin, hänet kidutettiin kuoliaaksi. Mielummin oltaisi kuoltu siihen, että puuseiväs olisi pistetty sydämmen läpi. Toisinkuin veren hukkaan ja siihen, että 'happoa' kaadettiin suuhun. Se oli kauhea tunne. Toivottavasti tuo, Christianiksi esittäytynyt mies ei kysyisi, miten Aka kuoli. Menneisyys oli aina arka paikka. Siitä oli vaikea kertoa ilman kyyneleitä. Hän siirsi menneisyytensä tuskat syrjään ja koitti miettiä muuta. Tapahtuisikohan täällä mitään erikoista koskaan? Vai olisiko kaikki koko ajan samanlaista? Ei Aka tiennyt oikein mitään Tuonpuoleisesta pitäisiköhän kysyä joltain, joka tietää.
"Tiedätkö muuten mitään tästä paikasta? Itse en paljoakaan, nimen vain." vampyyri kysyi. Ei hän tiennyt, että Chris oli vasta muutama kymmentä minuuttia sitten tänne joutunut. Vasta, kun tähän törmäsi. Chi toivoi, jos veli oli tänne päätynyt ei törmäisi tähän. Äh, menneisyys nyt syrjään ja eletään nykyhetkessä. Keskustelu oli saatava alkuun, ainakin muuta mietittävää tulisi. Kohta hän kyllä sanoisi olevansa vampyyri, ei se kai sitten sattuisi niin paljoa. Jos nyt sanoisi. Kuin vasta silloin, kun ystäviä oltaisi, jos edes oltaisi. Ei toisesta tiedä. Äh, kohta sanotaan, meni se syteen tai saveen! Ei Aka tiennyt, toisen olevan tuleva ihmisusi. Vaikka tietäisi, ei se paskaakaan haittaisi. Miten se ystävyyden estäisi? Vampyyri kävi isutmaan myös jollekkin, kivelle. Ei koko yötä jaksa seisoa.
"Tuotaa... Minun olisi varmaan hyvä kertoa... Että olen vampyyri." Aka sanoi viimein, ja jäi odottamaan Chrisin reaktiota. Hätääntyisiköhän toinen, vai antaisiko asian olla, vai olisiko heti tappamassa? Toivottavasti ei ainakaan tappamassa olisi, mielummin käskisi Akan suksia kuuseen. Sekin tuntuisi mukavallamme. Tai... Huoh, ehkä ei.

[sakura]

Katse mittaili huomaamattomasti punahiuksisen ulkomuotoa, mikä taisi olla jonkintason päähänpinttymä nuoremmalle osapuolelle. Ensimmäisenä miehen katse oli osunut kirkkaan punasiin – toisaalta enemmänkin oranssia ne tämän mielestä muistuttivat – hiuksiin, joita Chris aivan huomaamattaan vertasi omiinsa. Ja ihan tyytyväisenä omaan 'kauneuteensa' tuo olikin, vaikka nyt ei paljastanutkaan tuntemuksiaan ulospäin. Tunteettomaksihan tuota lähes saattoi kutsua, ellei todella tätä tuntenut. Toisaalta taasen vaadittiin lähemmäksi ikuisuus, että joku loppujen lopuksi tietäisi tarkalleen, mitä emo-nuorukaisen päässä oikeasti liikkui ja/tai miten tämä ajatteli. Yleiskuva maailmasta muutenkaan ei ollut normaali, sellainen kuin tavallisilla ihmisillä. Chris oli muokannut oman mielikuvansa kaikesta ja noudatti samalla myös omia sääntöjään. Yhteiskuntaa kohtaan kun tunnettiin ainoastaan katkeruutta, eikä sen takia sitä paljoa voitu sietää. Nopealla vilkaisulla mies kävi läpi toisen pukeutumisen, joka antoi heti tuosta vanhemmasta sellaisen kuvan, ettei tämä todellakaan ollut samaa – tuota – rotua. Ellei tämä Aka-Chi ollut jonkintason larppaaja, vai mitä ne nyt olivatkaan, jotka hilluivat ties kuinka järjettömissä vaatteissa pitkin kaupunkia. Toisaalta taasen jo pelkkä miehen nimi kertoi jotain, ellei tämä nyt ollut vain keksinyt päästään jotain mukavaa tai sitten kyseessä oli taiteilijanimi. Tai ehkä punapää oli puhunut totta. Kuka tiesikään... Jotenkin Chris oli erittäin tyytyväinen sen hetkiseen ulkonäköönsä (, vaikka nyt paidan hihasta olikin veri tullut läpi jo muutamasta kohtaan ja maassa makaamisen seurauksena vaatteissa muutakin likaa oli) nähdessään toisen eriskummallisen tavan pukeutua, hiustyylikään ei ollut niitä normaalimpia. Toisaalta taasen tuo saattoi olla jokin muotivillitys, joskaan Chris ei helposti moiseen ajatukseen uskonut.
Vanhemman avatessa suunsa kysyäkseen jotain, nosti nuorempi mies vihreän – hieman arvaamattoman oloisen – katseensa tähän ja ihme kyllä kiinnitti huomiotaan puhujaan, mikä oli erittäin suuri ero normaaliin käyttäytymiseen. Kuitenkin kun Chris oli aikonut ottaa selvää asioista, päätti tämä hieman käyttäytyä vastoin luonnettaan (– joka valitettavasti oli liiankin iskoistunut selkärankaan –) mikä oli kuitenkin erittäin hankalaa. Keskittyminen meinasi lähes joka neljäs sekunti herpaantua ja ajatuksetkin harhailivat ties missä, voisi jopa sanoa, että miehen ajatukset kävivät kerran vaaleanpunaisen elefantinkin luona, mikä oli hyvin vastoin normaalia Chrisiä. Nuorempi hymähti pienesti, nostaen vinon, toispuoleisen hymyn huulilleen. ”Taitavat tietoni jäädä samalle tasolle sinun kanssasi Aka-Chi”, tämä totesi, antamatta kunnollista vastausta. Ainakaan mies ei ollut perääntynyt tavastaan puhua; puhekieltä harvoin käytettiin vieraiden parissa ja lauseet olivat toinen toistaan järjettömempiä. Harva edes sai selville saman päivän aikana, mitä Chris oli loppujen lopuksi tarkoittanut. Pettymys oli vallannut miehen mielen hetkessä kun Aka-Chi oli kysynyt nuoremman osapuolen tietoja Tuonpuoleisesta. Ja emo-nuorukainen kun oli toivonut juuri saavansa tietoa uudesta asuinpaikastaan sen sijaan, että joku tuntematon – hieman hullun oloinen – mies kyselee sitä häneltä.
Toisen istuutuessa alas, oli Chris juuri lopettanut lauseensa. Koko ajan kun nuorempi oli puhunut, oli tämä pitänyt tiiviin katseensa kiinni tuossa tulijassa, joskaan ei tiennyt miksi. Kuitenkin se vain tuntui tarpeelliselta. Vanhemman avatessa taas suunsa, mies ei ollut uskoa korviaan. Mitä helvetin pilaa tämä oli?! Vampyyri! Kuitenkin Chris oli erittäin taitava hämäämään ihmisiä, jopa hieman erikoisempiakin (kuten vampyyrit), minkä takia ilmekään kasvoilla ei värähtänyt Aka-Chin kertoessa pienen – ehkä hieman suuremman kuin pienen – salaisuuden itsestään. Kulmiaan pienesti kohoittaen Chris laski hetkeksi katseensa kenkiinsä (”Voi kuinka minun Conversen All Star tennarini ovatkaan kuluneet!”), mutta aivan hetken päästä hän nosti sen takaisin vampyyriin. Vihreät silmät ottivat katsekontaktia vanhempaan. ”Vai niin”, tämä sai suustaan sanottua.

[Koji]

Akasta toinen ei vaikuttanut kovinkaan seuralliselta, tai sellaiselta joka haluaisi jutella nyt jostain. Miksi edes koittaa tutustua? Onko hänet nyt kirottu ikuisesti olemaan yksin? Kun ei ikinä tultu tapaamaan tyyppiä, joka kovastikkin haluaisi tutustua. Vai olisiko nyt näin vain parempi? Ei ainakaan voisi tulla petetyksi ja märehtiä sitä sitten monet päivät ja viikot. Mistähän se sitten johtui? Oliko luonteessa jotain vikaa vai kenties ulkonäössä vai missä? Ei hänestä tosiaan pitänyt katsoa ulkonäköön. Ei väliä, miltä toveri näytää kunhan on mukava. Ja niinsanotusti sisältä kaunis. Kaikki eivät tosin siitä perustuneet...
Chris ei näköjään paljoakaan piitannut siitä, että Chi oli vampyyri. Ihme. Aka oli varma, että toinen lähtisi heti pois tai jtn. Mutta ei, vain istui paikallaan ja ei ilme paljoa värähtänyt. No, parempi vain. Ettei toinen vampyyreja näköjään pelännyt. "Kerroin sen vain, kun aika monet ovat vampyyrin vihaajia." hän sanoi. Miksi vampyyreja vihattiin? Tai no... Vampyyrithan joutuivat ihmisiä tappamaan, saadakseen juotua verta. Ja jotkut tappoivat vain huvikseen, ja yleensä salaperäiset murhat laitettiin vampyyrejen niskoille. Tai muitten tälläisten erikoisten. Mitä hemmetin rasismia tämä oikein oli? Aka koitti miettiä heille jotain puheen aihetta, toinen kun ei varmasti suutaan avaisi, ellei sanoisi itse jotain. Mistä hemmtistä voisi puhua? Ei tästä näinkään tulisi mitään, luovuttaisiko vain ja jatkaisi matkaa? Kirkon läheisyys tuntui vain tyhmän oudolta. Tuntui kuin minä hetkenä vain, sieltä tulisi joku pyhänveden kanssa... Aka ei enään koskaan halunnut joutua kosketuksiin pyhänveden kanssa. Traumat siitä jo jäi. Ilma oli viilentynyt hieman, no yö meni koko ajan pidemmälle. Pitäisiköhän joskus käyttää jotain itseruskettvaa voidetta? Ei ainakaan oltaisi aina näin kalpeita, ja ei heti vampyyriksi epäiltäisi. Äh, ei... Tähän kalpeuteen oli jo totuttu.
"Ömm... Anteeksi jos kysyn, mutta mistä tykkäät yleensä puhua? Kun olisi kivaa puhua jostain..." Aka-Chi kysyi.
-----------------------------------
Anteeksi, vähän lyhkäsempi... Ei inspannu kunnol.

[sakura]

[ Eiköhän jos jollakin ole välillä näitä lyhyempiä 8) Ja anteeksi tämä jumituksen tapainen ^^' Ei vain ollut aikaa kirjoittaa. ]

Toisen pyrkimyksistä ja muutenkin ajatuksista tiedottomana istuva nuori mies näytti välillä olevan mietteissään, kaukaisuudessa; keho sieluttomana. Niin, siltä Gerard Christian vaikutti hetkittäin, joskaan ei olisi ollut yhtään – ei voisi sanoa eläväisemmän näköinen – paikallaolevaisempi, vaikka nyt tietäisikin, että Aka-Chi oli toivonut tästä henkilöstä jonkin sortin ystävää. Miehestä, joka ei tiennyt edes olevansa ihmissusi. Miehestä, joka muutenkin oli erittäin epäsosiaalinen ja muutenkin omissa oloissaan viihtyvä. Niin, eipä tainnut Chris tietää paljon tuosta vampyyrin ajatusmaailmasta, mutta valitettavasti sama oli molemminpuolista; eihän Aka-Chi osannut moista aavistaa tästä ruskeahiuksisesta emonuorukaisesta. Harmi vain – olikohan tuo edes harmi? – että sinä iltana, yönä, nousisi taivaalle täysikuu, minkä seurauksena Christianista tulisi ensimmäistä kertaa ihmissusi. Itseasiassa tästä tuli vain erittäin suurikokoinen susiuros Gerard, joka omasi toisaalta mainittaviakin kykyjä. Kuitenkin tuohon kuun lopulliseen loistoon ja ilmestymiseen menisi vielä mainittavastikin aikaa. Ei kaksikolla ollut vielä mitään hätää, ainakaan vielä. Toisaalta eihän sitä tiennyt kumpi tulisi olemaan alakynnessä, jos tappelua syntyisi; vampyyri vaiko ihmissusi. Joskin luultavasti kun kokoon katsottiin niin Gerard jäisi oman kokonsa puolesta hieman häviön puolelle. Sai nähdä. Kaikki riippuisi...
Olkiaan kohauttaen (Chris oli lopulta taas palannut maan pinnalle kun vampyyri puhui) tämä käänsi tyhjän oloisen katseensa vanhempaan ja naurahti vaimeasti. ”Niin on sanottu tosiaan”, ruskeahiuksinen virkkoi ilmeettömänä, äänessään taas kerran poissaolon tunnetta. Toisaalta oli ihme, jos Christianin puhe ei ollut epäselvää tai jotain sinne päin. Monet olivat ennen kuolemaa jopa vältelleet tätä nuorta miestä, jotteivat joutuisi keskustelemaan. ”Vampyyrit on yleistetty kreivi Draculan tarun mukaan pohjasakaksi, jopa hirviöiksi”, Chris lisäsi niinkin tasaisella äänellä, kuin ei olisi puhunut kuin säästä (”Aurinko paistaa erittäin kirkkaasti.”). Mutta toisaalta Aka-Chi oli oikeassa; vampyyreja vainottiin ja pelättiin; syrjittiin rodun takia ja tapettiin. Massamurhia jopa. Jos yhtäkkiä olisi tapettu satakunta ihmistä, olisi tullut kamalat etsinnät ym., mutta jos kyseessä olisi tosiaankin ollut vampyyrien tappo, ihmiset olisivat vain kohauttaneet olkiaan ja todenneet, että mitä siitä. Todellakin taas huomattiin ihmisten kykemättömyys tajuamaan rotujen välisiä eroja. Rasismia, kuten valkoisten ja mustien välillä. Roturasismi, ja tällä kertaa sitä tarkoitettiinkin. Hassua vain, että Chris ei vieläkään aivan sataprosenttisesti uskonut Aka-Chin olevan vampyyri. Mikään ei vieläkään kielinyt siihen, ainakaan vielä.
Kulmat kohosivat vienosti kun punahiuksinen mies osoitti kysymyksen nuoremmalle, joka hymähti pienesti, huvittuneisuutta silämäkulmassaan. Niinpä tosiaan, mistä sitä voisi edes puhua. Chris kun ei erityisemmin pitänyt keskusteluista vieraiden kanssa, toisaalta tämä voisi nyt leveillä sanankäänteillään ja muutenkin tiedoillaan ja mielipiteillään. Pieni naurahdus karkasi raotetuilta huulilta ennen vastausta. ”Kaikesta voi keskustella äärettömyyksiin saakka, eri asia on se, että onko puheenaihe mielekäs molemmille osapuolille”, nuorempi totesi.

[Koji]

Aka toivoi, ettei häntä vihattaisi täällä lajinsa takia. Eihän sitä koskaan voisi tietää... Mutta miksi halveksua kaikkia vampyyreja yhden takia? Ja tosiaan tuo Kreivi Draculan taru... Se sai vampyyrit tähän asemaan. Ihmisten halveksimaksi... Vampyyreja varmaan halveksuttiin eniten, enemmän kuin Ihmisusia. Miksi ihmeessä? Jotkuthan eivät voineet mitään, kun syntyivät vampyyreiksi. Koko elämä jouduttiin silloin halveksittuna elää, tai jotkut muutettiin. Heitä ei vain voitu ihmisten veroisina pitää... Paitsi jotkut, esimerkiksi Akan entinen rakastettu. Ei tämä koskaan ollut vampyyria halveksunut, pitänyt vain ihmisen veroisena. Se oli jotenkin ihana tunne, tuntea kuuluvansa jonnekkin. Tuntea, että elää jonkun vuoksi. Toisin nyt oli... Nyt ei kuuluttu mihinkään ja ei eletty kenenkään takia. Toivottavasti saataisi Chirstianista tosiaankin ystävä. Kovan työn alla se taatusti olisi, ja saattaisi mennä monia kuukausiakin. Tai jos siitä edes mitään tulisi... Toisesta persoonastaan ei Aka aikoisi vielä kertoa. Ei. Ehkä myöhemmin, tai joskus. Jos nyt edes ollenkaan.
"Ei pitäisi vampyyreja yleistää muutaman takia. Emme me kaikki mitään murhaajia olla." vampyyri sanoi. Miksi sitten ei murhaajia niin vainottu? Pistettiin telkien taakse, niinkauaksi aikaa kun on määrätty. Vampyyreja taas ruvettiin heti halveksumaan ja hylkimään kaikkia. Ei annettu sitä toista mahdollisuutta. Kaikille pitäisi se antaa... Rotuun tai muuhun katsomatta. Toinenmahdollisuus taisi olla aivan liikaa pyydetty, hiiteen vain se ajatus. Ei kukaan kyllä koskaan piitannut, jos vampyyreja tapettiin. Olivat he aivan samanlaisia kuin ihmiset, paitsi joivat varta ja niin edelleen. Heillä oli samalaiset tunteet kuin ihmisillä. He tunsivat surua yhtä paljon, iloa, vihaa, katkeruutta ja samoja muita tunteita. Halusivat hekin viettää samanlaista elämää, mutteivät voineet. Jos pääsi ihmisten ilmoille... Heti oli joku vampyyrin tappaja kurkussa... Kaikki ihmiset eivät tosin tienneet, lähistöllä olevista vampyyreista. Ainakaan ns. nykyään. Silloin kun Aka oli vielä hyvin nuori ollut, vampyyreihin uskoi kaikki ja pelkäsi. Nyt oli toisin... Vampyyreja pidettiin taruna. Mutteivät he tosiaankaan olleet. Ihmisusiin ja muihinkaan ei uskottu...
Hän kääntyi katsomaan Chrisiä. "Minulle on ainakin aivan sama mistä puhua." Aka-Chi sanoi siirtäen pari hiussuortuvaa pois silmiltä. Vampyyri ei tiennyt, olevansa perjaatteessa vaarassa. Täysikuu kun oli, ja ilta myöheni koko ajan ja keskiyö lähestyi. Aivan normaalia tämä oli, ja vielä kun ei tiennyt toisen olevan ihmissusi tai tämän mistään kyvyista. Ennen ei punatukkainen ollut ihmisuden kanssa joutunut taistelemaan. Kumpi sitten voittaisi? Nopealiikkeinen vampyyri, joka tarpeen mukaan pystyi lentämään. Vai kenties, vahva ja suurikokoinen ihmissusi. Molemmilla osapuolilla oli hyviä ja huonoja ominaisuuksia. Taistelu ei varmasti olisi mukava, verinen taatusti olisi. Voittajia ei pakosti olisi, vain kaksi häviäjää. Tai sitten taistelu loppuisi siihen, kun toinen lähtee. Ei tälläistä kuitenkaan vampyyri murehtinyt. Luuli juttelevansa täysin normaalin ihmisen kanssa.
"Miksihän vampyyreille ei anneta sitä toista mahdollisuutta? Niinkuin ihmiskunnan murhaajille, heidät vain laitetaan vankilaan. Meidät taas yritetään saada päiviltä..." Aka-Chi sanoi, tai pikemmin ajatteli puoliksi ääneen. Hän katsahti miekkaan vyölleen. Pian irrottikin sen ja laittoi viereensä maahan. Eihän sitä tarvittu. Ainakaan vielä. Halveksuukohan toinen vampyyreja? Ei ainakaan siltä niinkään vaikuttanut, tai sitten toinen vain esitti... Ei sitä tiennyt. Varmaan vampyyrit olivat tuolle samanlaisia kuin muut. Omassa arvossaan. "Saanko kysyä, mitä sinä ajattelet vampyyreista?" Chi kysyi ja oli valmis kuulemaan minkälaisen vain vastauksen. Kyllä se kestettäisi, kestettäisi kuin mies. Ja sehän on vain mielipide, ei siitä nokkiinsa pitänyt ottaa. Ja itsepähän sitä nyt edes kysyttiin. Oma vika vain, jos mieli nyt sitten pahoitetaan. Ei ei pahoiteta. Ollaan kuultu tarpeeksi pilkkoja, kaikki oli hänelle aina sanonut suoraat. Että on surkea... Häpeäksi suvulle ja vampyyreille. Ja tiesmitä. Niin, ei siitä mieltä pahoiteta.
"Sano vain ihan suoraan, en pahoita mieltäni. Olen taatusti kuullut pahempaakin..." lopun Aka sanoi hyvin hiljaa, tuskinkaan edes kuuluvasti. Jos tarkkaan kuunteli, saattoi jopa kuulla, muttei pakosti selvää saada.
--------------------------------
Vähän... Outo? Huomioikaa kellonaika.
Ja pakotin itseni kirjoittamaan pitemmän.

[sakura]

[ Joo no en sit rupee mihinkään pakko_kirjoitta_pitkä_ juttuun, sillä en kirjoita pakosta :3 Se on pitkä jos on tullakseen. ]

Jos tämä emotyylinen mies olisi kuullut vanhemman osapuolen ajatukset, olisi hän unohtanut omat tapansa – pidättäytyvän ja muutenkin eristäytyneen tunteen – ja raivonnut pää punaisena siitä, että mitä toinen tietäisi kurjuudesta. Joskaan Christian ei voinut koskaan olla niin varma siitä, etteikö Aka-Chi olisi kärsinyt edellisessä elämässään, joskin sana 'vampyyri' toi yhä satukirjat mieleen, eikä mies ollut koko elämänsä aikana nähnyt yhtään – ainakaan tietoisesti nähnyt – vampyyria. Toisaalta saattoi olla aivan hyvin niin, että ihmisten ja näiden taruolentojen elinsijat – maailmat – olivat jotenkin rinnakkaistodellisuuksia. Kuitenkaan se ei ollut asian ydin. Osaksi tämä nuori mies olisi todellakin ymmärtänyt punahiuksisen taustoja, varsinkin kaikkea epäluuloisuutta, syrjintää. Aika arkipäiväistä tuo oli ollut Christianin elämässä. Varsinkin kun tämä joutui moisen 'pahuuden' valtaan jo nuorena, erittäin nuorena itseasiassa. Kolmevuotias ilman hellimistä vain sen takia, että perheeseen tuli uusi ipana, jonka ympärillä vanhemmat jatkuvasti pyörivät. Hieman vanhempi lapsi olisi tuntenut itsensä erittäin petetyksi, mutta pieni Gerard Christian ei ymmärtänyt tätä, mitä nyt leikki normaalilla tavalla leluillaan, joskaan pömppömahainen äiti tai pukuun sonnustautunut isä eivät kumpikaan häärineet siinä ympärillä. Ei, molemmat lepertelivät parkuvalle nuken näköiselle vauvalle, joka kuitenkin oli aito. Aito asia, joka oli vienyt aseman perheen ainoana lapsena. Katkeruutta, vihaa. Hassua tosiaan, että jo niin pienenä saattoi tuntea sellaisia asioita. Ja vielä huvittavempaa oli se, että vanhemmat olivat aiheuttaneet kaiken sen omalle 'rakkaalle' lapselleen.
”Kaikkeen on niin helppoa tarttua sanoin. Todellisuus on sitä jotain, mitä me ihmiset – tarkoitan periaatteessa kaikkia eliöitä – emme koskaan tajua”, nuorempi totesi olkiaan kohauttaen, äänessään kuin usvaa. Olisi hyvin voinut sanoa, että Chris oli kuin mikäkin pahainen ennustajaeukko, joka mukauttaa oman äänensä aina 'ennustuksensa' vaativaan tasoon, huijareita kaikki. Harva edes osaa ennustaa tulevaa. Liian monimutkaista, elämä saattaa muuttua yhdessä sekunissa jo vain senkin takia, että ihminen tekee aivan erilaisen päätöksen kuin olisi normaalisti tehnyt – yritä siinä nyt ennustaa mitä tapahtuu. Toisaalta taasen ruskeahiuksista ei kiinnostanut periaatteessa edes keskustella aiheesta 'Vampyyrit ja epäoikeudenmukainen käytös heitä tai jopa voisi sanoa rotua kohtaan'. Jotenkin vain, vaikka aihe nyt lähenteli nuoremman normaaleja puheenaiheita, koko juttu tuntui liian – no joltain. Se ei vain tuntunut mitenkään oikealta. Tämä kun ei vieläkään ollut satavarma, että tuo Aka-Chi tosiaan oli vampyyri, toisaalta taasen Chris ei vieläkään tiennyt olevansa ihmissusi (kuu oli vasta puolillaan sinä iltana – aikaa oli jäljellä sinä iltana), mikä oli erittäin huvittavaa. Varsinkin kun mies ei edes uskonut moisiin ja itse oli saanut DNA:hansa moista moskaa. Erittäin huvittavaa.
Nuorempi kuunteli vampyyrin sanat, joiden jälkeen naurahti kolkosti, joskin äänestä kuuli selvästi huvittuneisuutta; koko tilanne oli jokseenkin sellainen; tunne miehen sisällä sanoi niin, vaikka Chris nyt ei itse tiennyt syytä. ”Minkä verukkeella annattekin tuntemattoman päättää keskustelumme suunnasta”, ruskeahiuksinen totesi kysyvän oloisena, kohoittaen kulmiaan pienesti, luoden samalla katsekontaktia toiseen vihreällä katseellaan. ”Joko esitätte erittäin kohteliasta tai muuten vain omat puheenaiheenne ovat erittäin vähissä”, mies lisäsi olkiaan kohoittaen. Kohteliaisuus. Niin tuo sana taisi olla joissain määrin erittäin tuntematon asia Christianille, varsinkin kun kuunteli miehen sanoja, lauseita, virkkeitä; ellei kyseessä ollut tärkeä tai muuten vain tuttu ym. henkilö, saattoi tämän puhe lähennellä jopa sitä tasoa, mitä kukaan ei halua kuulla edes leikillään festareilla. Toisaalta taasen Chrsin laukomat loukkaukset on aina vain muotoiltu eri tavalla. Hienostuneesti virkkeisiin piilotetut naljailut olivat aivan eri maata jos verrattiin esimerkiksi lausahdukseen: ”Vitun munapää, osaaksä ees tehä mitään saatanan nörtti!” jos nyt tajuttiin mitä merkittiin loukkauksilla.
Aka-Chin avatessa suunsa, karkasi miehen raotetuilta huulilta naurahdus. ”Hetki sitten vielä tiedustelitte lähes toivottomana puheenaihetta ja nyt näköjään jatkammekin sinun rotusi parissa. Varsin – tuota – mielenkiintoinen suunta keskustelullemme”, ruskeahiuksinen virkkoi, joskin sanat sisälsivät selvästi vaikka mitä muuta. Itse Chris olisi lopettanut vampyyripuheet hetkessä, mutta kuitenkaan niin suora palaute ei ollut hänen vahvimpia puoliaan. ”En lajittele teitä mihinkään ryhmään”, emotyylinen totesi kylmän rauhallisesti toisen kysymykseen vastaten. Minkäänlaista mielipidettä tuo ei vielä kunnolla omistanut, ehkä johtuen siitä, että vampyyrit eivät olleet totta. Eivät vieläkään Chrisin mielestä. Toisaalta taisi olla pienoinen harmi, ettei tässä voinut käyttää samaa logiikkaa kuin Peter Pan ja paluu Mikä-Mikä-Maahan lasten piirretyssä; keijun saattoi tappaa vain sanomalla, ettei usko niihin; vampyyrejä noin vain ei tapettu. Hymähtäen miehen viimeiseen kommenttiin Christian lopulta antoi mielipiteensä julki, joskin taas taitavasti muotoiltuna. Joskus saattoi jopa luulla, että tämä mietti sanojaan ikuisuuksiin, vaikka puhetyyli oli hänelle aivan normaali ja luonteva. ”Jos totta puhutaan”, hän aloitti vinosti hymyillen. ”Alunperin en uskonut tähän mihinkään, joskaan myös en ole koskaan aikaisemmin saanut varmistusta teidän kaltaisille henkilöille.”

[Koji]

Tämä alkoi tuntua koko ajan yhä toivottomammalta... Tekisi nyt toisaalta vain mieli nousta ja lähteä jonnekkin, etsimään vaikka ihan kunnollista seuraa. Sellaista, että vastapuolikin koittaisi saada keskustelua aikaisesti. Mutta, ei kukaan halunnut tutustua vieraaseen mieheen, joka oli vampyyri, varsinkaan näin myöhään. Ties miksi luultiin... Miksi siis edes vaivautua? No, vaiva nyt aina palkittiin ennemmin tai myöhemmin. Kyllä vielä Tuonpuoleisesta löydettäisi hyvä ystävä itselleen. Olkoot hän sitten vain mikä tahansa, vampyyri, ihminen, demoni... Ei sillä ollut mitään väliä. Ei pitänyt katsoa ulkokuoreen, vaan sisälle ja kaikissa oli jotain hyvää. Tai siihen punatukkainen tosiaan halusi uskoa. Yleensä se oli hyvin, hyvin, vaikeaa. Eihän sitä voinut tietää, miten vastapuoli mielessään mollasi. Hyvä vain ettei tiennyt... Mielummin nykyään puhuttaisi selän takana kuin suoraan. Suoraan puhuminen raastoi sydäntä... Nyt vain se toimi vertauskuvallisesti. Sydän ei enään vampyyrin rinnassa ollut. Miksi helvatassa pitää nyt sydän riistää tapelulta? Varmaankin hänet jätettiin silloin sinne aukealle korppien ja kärpästen ruu'aksi. Ja ei häntä kukaan varmasti kaipaa... Ehkä on vain hyvä, että eletään Tuonpuoleisessa. Vampyyri katsahti toiseen tämän puhuessa. Niinkai se oli... Ihmiset pitivät itseään ylempiarvoisena ja kaikki muut olivat alhaalla. Ja heidän tunteillaan ei ollut mitään väliä. "Niin kai se on... Paha sanoa, koska en ole ihminen koskaan ollut." Aka sanoi huokaisten mielessään.
Niin, vampyyriksihan synnyttiin. Perheeseen, jonka ihanteina oli mahdollisimman tunteeton ja välinpitämätön persoona. Aka-Chi oli päinvastainen, ja on vieläkin. Hän haluaa olla kaikille niin kiltti kuin vain pystyy ja ei muutenkaan halua ketään loukata. Kaikissa oli ne huonnot ja hyvät puolet. Ja ei niitä pitänyt mennä muuttamaan. Ei punatukkaisestakaan saatu kitkettyä pois tätä ystävällisyyttä. Sitten heitettiin pyyhe kehään ja alettiin halveksumaan. Ei hän koskaan saanut keltään tarvitsemaansa huomiota. Ei perheen hepeäpilkkua tarvinnut huomioida. Mokoma roska vain oli, jolla ei ollut mitään väliä. Kärpäsen paskakin oli hyödyllisempi. Onneksi oltiin lähdetty, ei kukaan perään lähtenyt. Maailmalla aluksi pärjättiin hyvin huonosti, ja vielä huonommin kun veljet tulivat yllättäen eteen. Aka mietti itsekseen, miksi toinen nyt ei edes yrittänyt tehdä tuttavuutta. Tai ainakaan kovinkaan paljoa. Varmaan syytkin tällä oli siihen. Ymmärrettiin kyllä.... Ja eihän vieraisiin voinut luottaa, varsinkaan vamyyreihin. Koettu monet kerrat se oli... Varsinaista Dèjá Vu'ta elämä täällä oli. Ja yksitoikkoista. Samanlaista kuin ennen. Toinen mahdollisuus oli saatu... Mutta miksi ihmeessä? Mielummin oikeastaan olisi kuoltu pois elämän tuskista. Tämä piti kuitenkin käyttää hyödyksi.
Vampyyri mietti hetken vastausta, toisen kysyvän oloiseen toteamukseen. Hänelle oli aivan sama mistä puhuisi, menneisyydestä ei kuitenkaan suostuisi puhumaan. Ja pian toinen jatkoikin. Joko esitätte erittäin kohteliasta? Onko siinä pahaa, että haluaa vain olla kiltti ja kohtelias. Ei tässä mitenkään esitetty mitään. Luonne nyt vain sattui olemaan tälläinen, ja se varmaan toista häiritsi... Hieman turhauduttavaa tämä myös alkoi olla. Kulutettiinko vain aikaa tässä? Ei tästä kuitenkaan tule mitään... Turhaa kaikki tosiaan. "Haluan vain olla kiltti ja kohtelias, en minä mitään esitä..." Aka sanoi, jos nyt esitettäisi jtn. Niin välinpitämätöntö idioottia. Sellaista mikä toisessa persoonassa oltiin... Miksihän se oli edes saatu? Tuliko se siitä, kun häntä yritettiin kouluttaa sellaiseksi? Vastausta olisi varmaan aivan turha enään odottaa. Punatukkainen alkoi enemmän uskoa, että toista ei edes kiinnostanut häneen tutustuminen. Toivottomana? No, toivottomia tässä kaiken suhteen oltiinkin. Ja ei aluksi mitenkään vastaan toinen näyttänyt pistävän. Miten tuohon nyt vastata? Jos vain oltaisiin hiljaa koko ajan. Ei. Nyt vielä vähän edes yritettiin.
Mihinkään ryhmään? Vampyyrit taisivat siis olla tuon mielestä pelkkää tarua... Miten nyt muka voitaisi todistaa, että vampyyri oltaisiin? Ei oikein mitenkään. Miten voisi ystävystyä, jonkun kanssa... Joka ei usko vampyyreihi, ja itse on vielä sellainen? Yhtä turhaa, kuin hiekan myyminen Saharassa tai suksien myyminen Afrikassa. Tai jotain. Jotkut vain olivat sellaisia En-usko-ennen-kuin-näen tyyppejä tai sen kaltaisia. Aka laski katseensa hetkeksi jalkoihinsa. Hyvin turhaa.
"No, kukin uskoo mihin haluaa. Mutta voin vakuuttaa, etten valehtele." vampyyri sanoi ja oli nostanut katseensa taas ylös. Niin. Akakaan ei varmaan vampyyreihin uskoisi, ellei itse sellainen olisi. Ehkä. Ei sitä tiedä. Miltähän tuntuisi ihminen olla? Saisi ainakin liikkua valoisan aikaan ihmisten ilmoilla. Nyt ei. Piti pysytellä auringon-aika suojissa ja sitten lähteä käppäilemään. Hyvä että nyt jonkun edes tapasi.

[Koji]

Vedän Akan pois, koska tämä ei ole oikein jatkunut...
-------------------------------