Not a hero, but a dead thing?

[payzki]

Sulka vedessä..likainen, jo huonon näköinen sulka.
Mustapinkit hiukset, yksi siipi törröttämässä toisella puolen. Transun näköinen teinipoika, tyhmä virne. Jep, se on Artemis.
" ..Olen yksinäinen."
Nyt tyhjäpää kuitenkin katsoi vedestä omaa kuvajaistaan miettien. Miltä tuntuisi olla täällä vapaasti, ilman toista demonia ajatuksissa virneineen? Voi luoja, kuinka monta kertaa yksisiipi oli tuota jo miettinyt. Käärme hänen kaulansa ympärillä sihahti hiljaa, se ei tiennyt mikä Artemista vaivasi. Joko se oli vain lyhytaikainen ongelma ja hetken tunnetila, tai sitten demoninpuolikas oli todellakin yksinäinen vaikka hänellä oli jo nyt seuraa, jollaista joku muu olisi kavahtanut.
Rikkosiipi laski kätensä veden rajaan ja värähti. Vesi tuntui kylmältä, vaikka oli jo kesä. Tai sitten se oli pelkkää aistiharhaa. Poika nyrpisti nenäänsä mutta ei siirtänyt kättään pois vedestä.
" Less, minusta tuntuu että Michi on yhtä tylsistynyt kuin minäkin."
Käärme vain laski päänsä, se ei tuntunut pitävän Michistä yhtään enempää kuin demoni piti siitä.

[tobo]

Suihkulähteillä oli hiljaista. Tuultakaan ei kuulunut, lapset eivät kiljahdelleet hurmoksessaan ja pikkulinnut olivat kaiketi vielä muualla, tai sitten paremmissa suissa. Suihkulähdettä ympäröivä kivitys oli likaisen harmaa, se oli siinä varmaan nähnyt monet ilot monet surut. Itse suihkulähde ei ollut niin vanhan näköinen, mutta tuskin sekään viime vuosisadalta, tuhannelta oli siihen istutettu. Kivinen suihkulähde solisi hiljaa, vesi suihkusi kohti korkeuksia, ylväitä taivaita ja laskeutui sateen tavoin takaisin altaaseen.
Yksinäinen olento istui juuri tuon altaan reunalla ja näytti hyvin yksinäiseltä, mutta suihkulähteen ympärillä olevissa pusikoissa piileskelevä penikka ei kiinnittänyt huomiotaan mihinkään muuhun pojassa kuin tämän kauniiseen siipeen. Olennon ensi kertaa nähtyään, hänen sydämensä oli jättänyt pari, ellei muutamankin lyönnin lyömättä. Pennun vaivalla metsästämä jäätelö oli lentänyt nurmikentälle sulamaan, oman onnensa nojaan ötököiden armoille, hänen itsensä sukeltaessa pensaaseen piiloon. Pentu, Devoniksi häntä kutsumme virallisemmin, ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa kuin nyt tuolla suihkulähteellä. Valtava lintu… Pentu ajatteli ja laittoi kätensä suunsa eteen, ettei vain hengittäisi liian äänekkäästi ja saisi siivekästään lentämään kotiansa, taivaiden sineen pilvien valtakuntaan.
Devon istui polvillaan liikahtamatta, hengähtämättä, elettä tai ilmettään väräyttämättäkään. Pennun silmät olivat laajenneet kahvilautasiksi, ainakin, ellei jopa ruoka… Hän ei nähnyt mitään muuta kuin sen upean siiven. Ei ennen, kuin siiven omistaja aukaisi suunsa ja puhui hiljaa ympäröivälle maailmalle. Se ei, ollutkaan lintu… Poika ymmärsi katsoa pidemmälle, siiven jälkeen. Hän kohtasi yksinäiset, tylsistyneet kasvot, käärmeen kaulalla ja laihan olemuksen.
Devon nousi istumaan pusikossa ja otti käden suultaan hengittäen syvään vai siksi, että hän antoi kehonsa, ruumiinsa jälleen hengittää. Silkkaa riemua. Pentu haravoi katseellaan suihkulähdettä ja sen ympäristöä. Poika tosiaan oli yksin kauniin siipensä kanssa. Hetken mieli johteesta pentu nousi ylös aggressiivisella tempolla. Silmät liekehtivät värissään ja suu oli tiukkana viivana, poika kumartui, katsoi vaatteitaan älähtäen. Kuinka multaisiksi ne olivat menneetkään polvien kohdalta. Tuima ilme muuttui hitusen nolostuneeksi joka pyyhki mullat äkkiä pois. Pentu hieroi vaivautuneena niskaansa ja astui pois pensaiden ja aluskasvillisuuden seasta.
Devon käveli muutamalla, rennolla ja keinuvalla askeleella yksisiipisen pojan luokse hieroen edelleen vaivautuneesti niskaansa, mutta hymyili itselleen niin ominaisella tavalla. Typerä, lämmin hymy kaareili koko kasvoilla. Minä en tee pahaa. Pentu käveli pojan viereen, mutta jäi aavistuksen kauemmaksi ja istui. ”Anteeks… Sä vain näytit melko tylsistyneeltä tuolta…” , pentu meinasi sanoa pusikoista, mutta ei ajatellut haluavansa idiootti-maineen lisäksi puskaperverssi mainetta joten, ”niin siis, kun sä olit ihan yksin seuratta, niin joo tota… Kelpais seura?” Devon laski kätensä olkapäälleen vaivautuneena. Edellisessä elämässään hän tuskin olisi näin tehnyt, esittänyt rohkeaa, mutta täällä rajan toisella puolen alkoi pikku hiljaa olla piinaavan yksinäistä. Joten, uhrauksi oli tehtävä, kun vuori ei tullutkaan profeetan luo, oli profeetan pakko häpäistä arvokkaat jalkansa ja käveltävä vuoren luo.

[payzki]

// Minä rakastan sinun tapaasi kuvailla jotain. <3 //

Taivas, sana kuulosti omassakin mielessä kauniilta. Tämä paikka muistutti enemmän Helvettiä, paikan tyhjät kadut ja autio kaupunki ei kuulostanut eikä näyttänyt yhtään kauniilta. Demonin silmät näyttivät tyhjiltä; kuin tämä olisi käynyt sisäistä taistelua elääkkö vai ei. Mutta silti, täällä hän oli, etsimässä itselleen tarkoitusta tai vain olemassa.
Ääni melkein hiljaisuudessa havahdutti Artemiksen. Tämä katsoi tulijaa yhä tyhjästi, kuin katsoisi suoraan tämän lävitse.
Rikkosiipi vain tuijotti, tuijotti kun tulokas istui siihen lähelle.
" Tylsistyneeltä...? Yksin...?"
Ja yhtäkkiä, arvaamatta poika räjähti huvittuneeseen, kylmään ja muuten vain tunteettomaan nauruun. Ei hän ollut yksin, ei tulisi vähään aikaan olemaankaan. Ei ehkä ikinä.
" Voi kuule, sä et tiedäkkään...itse sä olet yksin " , Artemis sanoi nyt naurunsa lomasta, jatkaen sitten naurunsa lopettaen; " ...Mutta toki mulle seura kelpaa. Mä olen Artemis ja tässä on Loveless. "
Lovelessin kohdalla yksisiipi osoitti käärmettään, joka katsoi tulokasta ilmeisen kiinnostuneena.
" Minä voin sanoa hänelle myös jotain kunhan itse olet päässyt vauhtiin", totesi ääni demonin sisällä. Kuin kylmien sormien kosketus iholla. Artemis värähti.
" Michikin haluaa tutustua suhun. "
Enempää ei poika Michistä kertonut, saisi maailma hänestä kuulla.
Sen sijaan rikkosiipi antoi katseensa muuttua ystävällisemmäksi ja katsoi tulokasta tarkemmin.
Ruskeat hiukset, ystävällinen katse, rento muutenkin, paitsi ehkä hieman vaivautunut. Mutta muuten tuo näytti tavalliselta, iloiselta ja muutenkin aivan enkeliainekselta. Joten mitä tuo täällä teki? Nojaa, ei kaikki ollut niin helppoa ja yksinkertaista kuin miltä näytti.
Vaikka olihan se tietysti hieman ironista, hänellä oli yksi siipi, mutta luonne ei ollut mikään paras ja muutenkin elämä tuntui välillä niin ärsyttävän piinalliselta.
Se siitä aiheesta. Nyt poika mietti jo toista asiaa ja päätti lausua sen ääneen;
" Mitä hemmettiä sä tuolla puskassa teit?"
Vaikka hölmö yksisiipi ei kaikkea huomaisi, niin Michi ainakin oli osannut paikantaa ihmisen tai demonin, mikä nyt yleensä olikaan kyseessä, läsnäolon. Ja sen Minkä Michi huomasi, huomasi yleensä Artemiskin.