Post by Aeris on May 2, 2008 19:13:04 GMT 2
Ikäraja: salittu
paritusta ei ole
genre: lähinnä general tai angst
summary: kuvittele mielessäsi hylätty hautausmaa, jolla saattaa yhä tavata levottomia eteenpäin siirtymättömiä ja yksinäinen henkilö kulkemassa pitkin hänelle kuulumattomia polkuja
AN: Tarkkaan en muista mistä tämä pienoinen pätkä sai aikoinaan alkunsa, muistan sen vain kehittyneen samoihin aikoihin erään toisen one-shottini kanssa, josta taisi tulla paljon pidempi. Tekstissä tavattavalla henkilölle en ole koskaan keksinyt mennyttä, en tulevaa. Hänellä ei loppujen lopuksi taida olla edes nimeä. Siis puhtaasti tähän hetkeen syntynyt henkilö.
Hautausmaa
Takorautaiset portit koristavat kivisen muurin aukkoja, kohoten yhtä korkealle muurin kanssa. Muuri itsessään on rakennettu harmaasta kivestä, korjailtu sieltä täältä laastilla ja lopulta jätetty täysin heitteille. Siellä täällä näkyy rappeutumia ja maahan pudonneita kiven siruja. Tien puoleisella sivulla ei ollut juuri mitään kasvustoa, vain muutamia muurin yli kurottavia köynnösnauhoja. Viimeinen kulkija portista on aikoinaan jättänyt sen hiukan raolleen, mutta enää sitä ei saa auki tai kiinni saranoiden ruostuttua puhki ja pudottua paikaltaan. Pitäisi olla todella laiha, jotta mahtuisi pujahtamaan raosta tai koreasti taivutettujen rautatankojen poikki.
Sisälle vilkaisu ei juuri tuo lohtua sydämeen. Muurin sisäpuoli on vielä huonommassa kunnossa kuin sen etupuoli, suuria järkäleitä on tipahdellut hautakivien päälle ja suurinta osaa seinämästä peittää tummanvihreän eri sävyt, joko köynnökset tai sammaleet ovat kiivenneet pitkin muinaisia pintoja. Illan ollessa jo todella pitkällä, hautakivien välissä leijuu sankka sumu, johon kenen tahansa kulkijan olisi helppo kätkeytyä. Hoidetut polut ovat aikoja sitten kadonneet, mutta vielä voi erottaa reittejä joita pitkin kulkea pitkin hautausmaata. Puut ovat villiintyneet ja mukanaan nostelleet hautakiviä. Jos katsoisi tarkasti maahan, voisi melko varmasti jossain nähdä levostaan nousseita luita.
Vanha hautausmaa on melko sivussa nykyajan moderneille ihmisille, enää tänne ei tule oikeastaan ketään. Kaupungin joutuessa tulipalon uhriksi, kuolleet haudattiin tänne ja uusi kaupunki hautausmaineen rakennettiin huomattavasti lähemmäs vettä. Hautausmaa jäi palaneiden raunioiden lähelle, seuraamaan hiljaa kuinka luonto vähitellen vaatii omansa takaisin ihmisiltä, ja kokemaan oman osansa siitä. Paikkaan yhdistyy silti muistoja, ainoa jäljellä oleva osa vanhan kaupungit sielusta on olemassa juuri hautausmaalla. Herkät tai vain joukossa rohkeat ihmiset eivät yleensä kestäneetkään kovin pitkään hautojen seassa kuljeskelua. Jäädessään katsomaan jotain tiettyä paikkaa saattoi sumu näyttää kiinteytyvän kuin ihmisen varjoksi. Hyvä syy jättää kokonaan menemättä.
Nainen kulkee tottuneesti pitkin sumuun peittyneitä polkuja, välittämättä siitä, minne oikeastaan astuu. Naisesta on mahdotonta sanoa onko hän kaunis vai ruma, mutta hätkähdyttävä näky kuitenkin. Hiukset on vedetty taakse tiukalle poninhännälle, iho on kalpea ja silmät hohtavat sinistä jäätä. Paljaat sormet ovat pitkät ja todella laihat, kämmen luut paistavat selvästi esiin ihon alta. Luultavasti saman huomaisi solis- tai lapaluista, jos se olisi mahdollista, mutta naisen korkeakauluksinen takki peittää ihon muualta paitsi kämmenistä ja kasvoilta. Takin liepeet heiluvat askelten tahdissa, yläosan metalliset soljet roikkuivat aukinaisina.
Askeleet ovat varmoja, sulavia ja lähes täysin äänettömiä. Pehmeät tömähdykset kuitenkin vaimenevat sumussa lähes saman tien ja pitäisi olla kissa, jotta tietäisi naisen tulosta. Selatessaan katseellaan hautakiviä, nainen löytää ilmeisesti vihdoin etsimänsä ja hymähtää alentavasti. Hautakivi on halkeillut monesta kohtaa, kultaus on suurilta osin rapistunut pois, mutta yhä voi erottaa nimet ja kuolinvuoden sen pinnassa.
Brenda 1755-1798 ja Michel Roswood 1749-1798
”Vai olette te vielä täällä. Ihme ettei aika ole teitä vielä rapistanut”, nainen sanoo ja kaivaa hetken takkinsa taskuja. Hän ei muista enää, miksi hän käy katsomassa tätä tiettyä hautaa, mutta tekee sen silti. Syvältä kumpuavasta velvollisuuden ja uskollisuuden tunteesta. Lopulta hän vetää esiin kynttilän pätkän, sytyttää sen ja asettaa sen hautakiven eteen. Se saa seurakseen yksinäisen ruusun. Nainen seisoo hetken hiljaa haudan äärellä, mutta kääntää sitten selkänsä sille ja katoaa sumuun yhtä äänettömästi kuin on tullutkin. Hänellä ei ole täällä enää mitään asiaa, ei ennen kuin seuraavan kerran jokin hänen sisällään
Naisen kadottua taivas vetäytyy vähitellen pilveen ja muutamaa pisaraa seuraa nopeutuvalla tahdilla yhä useampia. Pian kynttilä haudalla on sammunut ja hautausmaa on saanut hetkessä takaisin omansa. Lehdet putoilevat haudalle. Hiljalleen kynttilä peittyy niiden alle, rehottavaan ruohoon ja maasta esiin työntyviin puuntaimiin.
AN2: Otettu olisin, jos joku viitsisi laittaa edes pientä kommenttia siitä, mistä tykkäsi ja miksi.
paritusta ei ole
genre: lähinnä general tai angst
summary: kuvittele mielessäsi hylätty hautausmaa, jolla saattaa yhä tavata levottomia eteenpäin siirtymättömiä ja yksinäinen henkilö kulkemassa pitkin hänelle kuulumattomia polkuja
AN: Tarkkaan en muista mistä tämä pienoinen pätkä sai aikoinaan alkunsa, muistan sen vain kehittyneen samoihin aikoihin erään toisen one-shottini kanssa, josta taisi tulla paljon pidempi. Tekstissä tavattavalla henkilölle en ole koskaan keksinyt mennyttä, en tulevaa. Hänellä ei loppujen lopuksi taida olla edes nimeä. Siis puhtaasti tähän hetkeen syntynyt henkilö.
Hautausmaa
Takorautaiset portit koristavat kivisen muurin aukkoja, kohoten yhtä korkealle muurin kanssa. Muuri itsessään on rakennettu harmaasta kivestä, korjailtu sieltä täältä laastilla ja lopulta jätetty täysin heitteille. Siellä täällä näkyy rappeutumia ja maahan pudonneita kiven siruja. Tien puoleisella sivulla ei ollut juuri mitään kasvustoa, vain muutamia muurin yli kurottavia köynnösnauhoja. Viimeinen kulkija portista on aikoinaan jättänyt sen hiukan raolleen, mutta enää sitä ei saa auki tai kiinni saranoiden ruostuttua puhki ja pudottua paikaltaan. Pitäisi olla todella laiha, jotta mahtuisi pujahtamaan raosta tai koreasti taivutettujen rautatankojen poikki.
Sisälle vilkaisu ei juuri tuo lohtua sydämeen. Muurin sisäpuoli on vielä huonommassa kunnossa kuin sen etupuoli, suuria järkäleitä on tipahdellut hautakivien päälle ja suurinta osaa seinämästä peittää tummanvihreän eri sävyt, joko köynnökset tai sammaleet ovat kiivenneet pitkin muinaisia pintoja. Illan ollessa jo todella pitkällä, hautakivien välissä leijuu sankka sumu, johon kenen tahansa kulkijan olisi helppo kätkeytyä. Hoidetut polut ovat aikoja sitten kadonneet, mutta vielä voi erottaa reittejä joita pitkin kulkea pitkin hautausmaata. Puut ovat villiintyneet ja mukanaan nostelleet hautakiviä. Jos katsoisi tarkasti maahan, voisi melko varmasti jossain nähdä levostaan nousseita luita.
Vanha hautausmaa on melko sivussa nykyajan moderneille ihmisille, enää tänne ei tule oikeastaan ketään. Kaupungin joutuessa tulipalon uhriksi, kuolleet haudattiin tänne ja uusi kaupunki hautausmaineen rakennettiin huomattavasti lähemmäs vettä. Hautausmaa jäi palaneiden raunioiden lähelle, seuraamaan hiljaa kuinka luonto vähitellen vaatii omansa takaisin ihmisiltä, ja kokemaan oman osansa siitä. Paikkaan yhdistyy silti muistoja, ainoa jäljellä oleva osa vanhan kaupungit sielusta on olemassa juuri hautausmaalla. Herkät tai vain joukossa rohkeat ihmiset eivät yleensä kestäneetkään kovin pitkään hautojen seassa kuljeskelua. Jäädessään katsomaan jotain tiettyä paikkaa saattoi sumu näyttää kiinteytyvän kuin ihmisen varjoksi. Hyvä syy jättää kokonaan menemättä.
Nainen kulkee tottuneesti pitkin sumuun peittyneitä polkuja, välittämättä siitä, minne oikeastaan astuu. Naisesta on mahdotonta sanoa onko hän kaunis vai ruma, mutta hätkähdyttävä näky kuitenkin. Hiukset on vedetty taakse tiukalle poninhännälle, iho on kalpea ja silmät hohtavat sinistä jäätä. Paljaat sormet ovat pitkät ja todella laihat, kämmen luut paistavat selvästi esiin ihon alta. Luultavasti saman huomaisi solis- tai lapaluista, jos se olisi mahdollista, mutta naisen korkeakauluksinen takki peittää ihon muualta paitsi kämmenistä ja kasvoilta. Takin liepeet heiluvat askelten tahdissa, yläosan metalliset soljet roikkuivat aukinaisina.
Askeleet ovat varmoja, sulavia ja lähes täysin äänettömiä. Pehmeät tömähdykset kuitenkin vaimenevat sumussa lähes saman tien ja pitäisi olla kissa, jotta tietäisi naisen tulosta. Selatessaan katseellaan hautakiviä, nainen löytää ilmeisesti vihdoin etsimänsä ja hymähtää alentavasti. Hautakivi on halkeillut monesta kohtaa, kultaus on suurilta osin rapistunut pois, mutta yhä voi erottaa nimet ja kuolinvuoden sen pinnassa.
Brenda 1755-1798 ja Michel Roswood 1749-1798
”Vai olette te vielä täällä. Ihme ettei aika ole teitä vielä rapistanut”, nainen sanoo ja kaivaa hetken takkinsa taskuja. Hän ei muista enää, miksi hän käy katsomassa tätä tiettyä hautaa, mutta tekee sen silti. Syvältä kumpuavasta velvollisuuden ja uskollisuuden tunteesta. Lopulta hän vetää esiin kynttilän pätkän, sytyttää sen ja asettaa sen hautakiven eteen. Se saa seurakseen yksinäisen ruusun. Nainen seisoo hetken hiljaa haudan äärellä, mutta kääntää sitten selkänsä sille ja katoaa sumuun yhtä äänettömästi kuin on tullutkin. Hänellä ei ole täällä enää mitään asiaa, ei ennen kuin seuraavan kerran jokin hänen sisällään
Naisen kadottua taivas vetäytyy vähitellen pilveen ja muutamaa pisaraa seuraa nopeutuvalla tahdilla yhä useampia. Pian kynttilä haudalla on sammunut ja hautausmaa on saanut hetkessä takaisin omansa. Lehdet putoilevat haudalle. Hiljalleen kynttilä peittyy niiden alle, rehottavaan ruohoon ja maasta esiin työntyviin puuntaimiin.
Mikään ei ole yhtä pysyvää kuin muutos,
mutta jokaisen tulisi pystyä olemaan osa tätä muutosta.
Muutoin hän sotii omaa itseään vastaan.
mutta jokaisen tulisi pystyä olemaan osa tätä muutosta.
Muutoin hän sotii omaa itseään vastaan.
AN2: Otettu olisin, jos joku viitsisi laittaa edes pientä kommenttia siitä, mistä tykkäsi ja miksi.