|
|
Post by mammutti on Sept 20, 2007 15:32:17 GMT 2
Doylen mennessä Wiikunan häkkiin sisälle, pasuunasaurus nousi paikaltaan ja tunnusteli tiensä lähemmäs tilannetta.
”Satutakin häntä, niin minä puren molemmat kätesi irti”,
Cynder sanoi varoittavasti ja viskaisi päänsä kerran ylös osoittaakseen ihmiselle pitävänsä itseään parempana. Mies ei kumminkaan reagoinut urokseen, olihan se vahvassa metallihäkissä lääkkeiden vaikutuksen alaisena, ei dinosauruksesta olisi mitään vaaraa, vaikka se pääsisikin pois häkistään. Cynderin uhoaminen oli vain turhaa tunteiden ulos päästelyä, jota se teki tuntiessaan itsensä heikommassa asemassa olevaksi.
Oudon, radiopuhelimesta tulevan äänen kuultuaan, Cynder pärskähteli pari kertaa ja sen keho värähteli hieman hermostuneesti. Mitä Doyle teki Wiikunalle? Oliko naaras mennyt miehen kosketusetäisyydelle? Kuunnellessaan tiedemiehen hiljaisia, epämääräisiä sanoja, pasuunasaurus sai selvää vain muutamasta. Poissa? Kuinka? Pitää varmistaa… Ettei tule hälytystä. Evakuointi? Ei missään nimessä.
Lopetettuaan puhumisen, Wiikuna liikahti äänekkäästi ja uros urahti hätäisesti, kuin kysyäkseen oliko naaras vaarassa. Doyle sanoi jotain ja alkoi lähteä pois häkistä. Kävellessään Cynderin häkin ohi, mies hymähti nopeasti ja hieman tylysti:
”Nähdään pian, metallipoju.”
Cynder jäi hieman hämmentyneen oloisesti paikoilleen, kuunnellen kuinka Doyle katosi pois huoneesta. Pieni irvistyksentapainen välähti uroksen huulilla, kun se viimein kääntyi naarasta kohti. Tuikkiva kipu poltteli hännässä ja kallossa epäsäännöllisesti, aina kadoten uudestaan ja uudestaan pehmeään tunnottomuuteen.
”Hänen nimensä on Doyle. Ja hän on nähtävästi taas yksi tiedemiehistä”,
uros veti syvään henkeä ja vastasi Wiikunan kysymykseen. Pudistaen kevyesti päätään, Cynder koitti jälleen hamuta kaltereiden välistä naaraan olemusta.
”Hän oli täällä kanssani, ennen kuin sinä tulit. Eräänlainen opettaja minulle, kertoi tästä maailmasta ja sen tavoista. Opetti minut lukemaankin”,
uros jatkoi ja pieni muotoinen hymynpoikanen käväisi sen huulilla.
”Doyle oli hyvä mies, kunnes hän lähti pois. Sen jälkeen täällä aloitettiin pikkuhiljaa nämä kidutukset. Ellei hän olisi lähtenyt mitään tätä ei olisi välttämättä…”,
pasuunasaurus jätti lauseensa kesken ja puristi hampaansa yhteen. Sen mielestä kaikki se kipu ja pelko mitä dinosaurukset olivat täällä joutuneet kärsimään oli Doylen syytä. Olihan Doyle luvannut alkuaikoina, ettei Cynderiä satutettaisi muuten kuin hänen kuolleen ruumiin ylitse.
Pasuunasaurus heilutti laiskasti häntäänsä ja kallisti päätään.
”Doyle varmaan tahtoo tutkia missä kunnossa me olemme, että hän voi mennä ja kertoa muille että lisäkokeet voidaan aloittaa. Varmasti hän on saanut takaisin entisen työhuoneensa ja piirtelee siellä suunnitelmia meidän päämme menoksi”,
Cynder murahti ajatukselle.
”Toivottavasti Doyle ei nyt ottanut sinua silmätikukseen. Muuten minä tosissani puren häntä seuraavalla kerralla.”
#Viestissä on hieman Ooc-Cynderiä, mutta ei se haittaa. Ainakaan kamalasti. x) Sain meseviestisi. Jos se siis oli se tekstari, jossa käskit meseen silloin joskus. XD Me nähdään vklna, toivottavasti. Ellei mitään traagista tapahdu. Ja fiilistele sitten ku nähdään, jookos? xD Tahdon kuulla kaiken Norgesta ja Svärjestä! Oli varmaan ihanaa siellä. Kuulemma hyvät ilmat. ^_^ Toitko sen norjalaisen kiven miulle? Et varmaan muistanu, ei se haittaa. XDDD Noh, mut juu. Nähdään sit vklna. Mullakin on paljon kerrottavaa. >) #
|
|
|
|
Post by helo on Sept 20, 2007 19:42:40 GMT 2
Cynder. Cynder oli aina ollut lämmin, lähellä ja turvallinen. Tukipilari, johon voisi tukeutua. Nyt vasta naaras tajusi, että nämä miehet olivat voimakkaampia mitä Cynder. Cynder ei voisi häkistään tehdä mitään, jos miehet päättäisivä tehdä Wiikunalle jotain. Cynderin äänikin kuulosti oudon metalliselta, kun se kajahti tyhjässä hallissa. Jotenkin pelottavalta. Toinen puhui ihan liikaa ja Wiikuna vain tuijotti ystäväänsä. Se ei pysynyt ollenkaan toisen sanojen perässä, eikä ymmärtänyt, miksi Cynder edes puhui siitä miehestä. Noin paljon. Liikaa sanoja.
Cynder... Mikä sinun on?
Wiikunaa alkoi pelottaa enemmän Cynderin puheliaisuus, kuin toisen sanat. Jotenkin se kaikki vaikutti äkkiä niin vieraalta. Cynder oli pitänyt siitä miehestä? Pitänyt ihmisestä? Wiikuna ei sanonut mitään, käänsi vain katseensa pois. Se tunsi itsensä jälleen niin pieneksi ja heiveröiseksi. Kaikkialla oli äkkiä niin kylmä.
Cynder...
Miksi sinä puhut?
En minä kaipaa sanoja.
Minä kaipaan vain lämpöä.
Tähän kylmyyteen, joka on jäädyttänyt minut jo kauan sitten.
Metallioven narahdus sai dinosauruksen hätkähtämään. Häkin ovi. Repsotti auki.
Wiikuna tunsi värisevänsä. Niin jännityksestä kuin äkillisestä pelostakin.
Siinä samassa alkoi kuulua hälytystä. Punaiset valot syttyivät vilkkumaan ovien vieressä ja hirveä ulina täytti koko salin. Wiikuna säikähti ääntä perin pohjin, peruutti häkin laitaan ja törmäsi kaltereihin vingahtaen. Ennen paniikkiin joutumistaan se kuitenkin tajusi paeta häkistä. Metalliovet alkoivat automaattisesti rullautua ylöspäin ja korviaviiltelevä ulina vain jatkui.
Naaras katseli kauhuissaan ympärille ja kääntyi sitten jälleen Cynderin puoleen. Vaikka se oli äsken epäillyt ystäväänsä, Cynder oli silti se ainut tukipilari täällä. Ja naaras päätti uskoa jälleen sokeasti siihen, että uskomalla Cynderiin, se pääsisi pois täältä.
"Cynder!"
yksisarvissaurus huudahti.
"Auta minua."
Minä en koskaan pelkäisi sinua.
Vaikka sinä uhkaisitkin minua aseella.
Minä olen avuton ja heikko.
Ehkä sinä jaksat vielä kerran suojella minua.
|
|
|
|
Post by mammutti on Oct 14, 2007 11:37:17 GMT 2
Kaamea ulina täytti salin ja Cynder hätkähti takaisin tähän maailmaan ajatuksistaan. Se kuunteli hetken ääniä liikahtamatta, kunnes Wiikunan ääni kantautui sen korviin aivan oudosta suunnasta.
”Ei hätää, minä autan.”
Äkkiä uroksen mieleen välähti katkonainen mielikuva. Se oli kuullut tuon hälytysäänen ennenkin. Miksi se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin uroksen selkää? Muistikuva nostatti mieleen ihmisten huutoja ja Doylen sanat.
”Maailmassa on vain yksi asia, jota ihmiset eivät voi täysin kesyttää. Tulta, Cynder poju, tulta.”
”Wiikuna. Meidän on päästävä ulos täältä, heti!”
Pasuunasaurus sanoi vakavasti ja alkoi raapimaan terävillä etukynsillään silmiensä edessä olevia kääreitä. Riekaleisten siteiden tipahtaessa lattialle, uros siristeli silmiään. Punaiset valot aiheuttivat synkkään huoneeseen varjoja ja välähdyksiä, joiden hahmottamiseen dinosaurukselta meni hetki. Pudistellen päätään ja unohtaen polttelevan tunteen ihollaan, Cynder katsahti Wiikunaa. Vaikka naaras oli hieman riutuneen näköinen kaiken kokemansa jälkeen, se oli silti tällä hetkellä maailman kaunein näky urokselle.
”Saan sinut ulos täältä, vaikka se veisi minulta vapauteni ja henkeni.”
Pasuunasaurus katsahti naaraan häkkiä, jonka ovi retkotti auki. Siirtyen nopeasti oman ovensa luo, Cynder arvioi sitä hetken, kunnes peruutti jälleen. Käännähtäen ympäri ja läimäisten saranoita hännällään muutaman kerran, pasuunasaurus heikensi häkinovea. Kohottautuen takajaloilleen, se rynnisti pää edellä ovea kohti. Metalli vääntyi hieman uroksen pään alla, kunnes se ei enää voinut antaa periksi ja ovi pamahti irti.
Huoneen pimeys hämäsi urosta hieman ja poltteleva kipu sai sen askeleet horjahtamaan hieman, kun se käveli naaraan ohitse, koskettaen tätä sipaisten päällään, kuin varmistaakseen, että toinen ymmärsi, että nyt oli heidän tilaisuutensa.
”Mennään. Kierretään sivuovesta, niin ihmiset eivät huomaa”,
Cynder nyökkäsi ja lähti puolijuoksulla kulkemaan kohti auenneita metalliovia. Varmistaen, että naaras todella lähti seuraamaan sitä, Cynder vilkaisi vielä taakseen, ennen kuin kiiruhti ovien alta.
Laboratorio oli sokkeloinen, pitkine samankaltaisine käytävineen ja samoine harmaata valoa antavine kattolamppuineen. Cynder katsahti käytävää, jota pitkin se kulki. Kummallakin puolella oli avonaisia ovia, ihmisten työhuoneita. Paperit olivat tipahtaneet lattialle, ihmiset olivat lähteneet kiireellä. Kaikki olivat varmaan jo etuovella juoksemassa. Uros puristi huuliaan yhteen, sivuovelle mentäessä pitäisi kiertää käytävän kautta pidempi reitti. Toivottavasti tämä hälytys olisi vain pelkkä väärinkäsitys.
”Oikaistaan tutkimusosaston läpi eteläkäytävälle”,
Cynder katsoi taaksensa, nyökäten naarasta seuraamaan sitä vasemmalle. Uros ei tuntenut laboratorion aluetta kokonaan, mutta normaalin aitaukseen viemisreitin, joka kiersi käytäviä pitkin pitkän kaarroksen, lisäksi se oli kerran kulkenut tutkimusosaston läpi, joka vei ylimääräistä aikaa pois jopa minuuteilla. Painaen etujaloillaan tavallista suuremman harmaan oven nurin, uros meni sisälle huoneeseen.
Tutkimusosasto oli suuri huone, ehkä suurempi mitä heidän häkkisalinsa, täynnä pöytiä, kemiallisia pulloja, tietokoneita ja lisää papereita. Huoneen toisella puolella oli avonainen ovi, joka johti eteläkäytävälle. Siitä ei ollut pitkä matka sivuovelle ja pihalle. Cynder hymyili pienesti, lähtien kulkemaan eteenpäin. Äkkiä se kumminkin pysähtyi. Se haistoi jotain tuttua, mutta samalla vaarallista. Katsahtaen oikealle, se näki jotain hyvin kirkasta, jotain joka tuntui tanssivan edestakaisin, kurotellen yhä korkeammalle ja korkeammalle. Tanssivien liekkien loiste satutti uroksen silmiä ja se ravisti äkkinäisesti päätään.
Tulta. Cynder ei voinut käsittää, että se oli johtanut Wiikunan suoraan liekkien alkulähteeseen. Savunhaju ei ollut päässyt leviämään harmaan oven lävitse, eikä pasuunasaurus ollut pystynyt haistamaan sitä. Liekit tanssahtelivat huoneen oikeassa reunassa, kurotellen kattoa ja kattopaaluja kohti. Pasuunasaurus peruutti taaksepäin vaistonvaraisesti, kunnes se huomasi, että liekit pystyi kiertämään ja huoneen poikki pääsisi vielä juoksemaan.
”Wiikuna, kuuntele minua”,
Cynder käännähti naarasta kohti, joka oli varmaan aivan kauhuissaan.
”Anteeksi, en tiennyt tästä, näistä liekeistä, mutta kuuntele minua. Jos me juostaan todella nopeasti, pääsemme kiertämään tulen ja pääsemme pakoon sivuovesta”,
uros selitti Wiikunalle ja katsoi sitä suoraan silmiin.
”Luota minuun. En anna sinulle käydä yhtään mitään. Mennään, juokse!”
Pasuunasaurus vakuutteli ystäväänsä ja alkoi puskea tätä päällään juoksuun. Koittaen töräytellä kipeällä sarvellaan kannustavia ääniä, uros lähestulkoon työnsi naaraan huoneen poikki.
Liekit hipoivat katossa ja purivat hampaillaan kuumuudesta heikentyneistä kattopaaluja. Tulen tasaisen rätinän keskellä kuului outo poksahdus ja narinaa. Cynder vilkaisi nopeasti ylös ja huomasi kattopaalun. Sen pupillit pienentyivät kauhusta ja se karjui varoittavasti. Uros otti vauhtia ja puski juoksevaa naarasta kaikin voimin, työntäen sen liukumaan lattiaa pitkin.
Palava kattopaalu rämähti alas kovalla metelillä ja uros peruutti taaksepäin, ärjyen polttaville liekeille, jotka hipoivat sen kuonoa. Paalu oli tipahtanut suoraan sen pään eteen. Tumma savu pimensi huonetta entisestään ja uros koitti mylviä naaraalle. Sen ääni oli täynnä hätäännystä, huolta ja syyllisyyttä.
”Wiikuna! Wiikuna! Oletko kunnossa?!? Vastaa! WIIKUNA!”
#Erittäin cliche, ylitunteellinen viesti. xD Tykkään siitä. Kuitenkin. Anteeksi kun en vastannut aikaisemmin. Sain koneen takaisin eilen ja viikolla en kerinnyt läksyjen takia mennä iskän koneelle, koska se sulki sen aina ennen kahdeksaa. -_- Anteeksi.#
|
|
|
|
Post by helo on Oct 14, 2007 13:10:14 GMT 2
Wiikuna oli aivan sekaisin. Väsynyt, sekaisin ja niin suuttunut ja vihoissaan tälle kaikelle, että sen oli vaikea pysyä tapahtumissa mukana. Cynder puski ovensa auki aika helposti, mikä sai naaraan vain tuijottamaan ihmeissään. Miksei Cynder ollut koskaan aiemmin karannut, jos se kävi noin helposti? Eikö toinen ollut halunnut paeta? Ajatuksistaan kummastuneena Wiikuna ei sanonut toiselle mitään ja lähti miltei vastahakoisesti seuraamaan. Se ei tunnistanut käytäviä, eikä seiniä, niinkuin Cynder taisi puhuessaan tehdä. Cynder puhui taas liikaa. Liian rakastavalla äänellä tätä paikkaa kohtaan. Naaras ei sanonut taaskaan mitään, ei halunnut. Sitä alkoi epäilyttää, oliko Cynder koskaan halunnut lähteä täältä. Täältä tutusta ympäristöstä ja ihanien tiedemiesystäviensä luota.
Savunhaju oli ollut Wiikunan nenässä jo vaikka kuinka kauan, joten se oli ihmetellyt, miksi ne olivat yhä jatkaneet eteenpäin. Vasta nähdessään liekit, Cynder näytti tajuavan, mikä sai naaraan entistä sekavammaksi. Miksei toinen ollut valinnut parempaa reittiä? Miksi toinen oli puhunut niin tietävästi, kun savun kerta haistoi kauas? Wiikuna ei kuitenkaan sanonut mitään ääneen. Kaikki johtui vain sen omasta ärsyyntyneisyydestä ja pelosta, joka kihelmöityi vihana kaikkea ja kaikkia kohtaan.
Cynderin lähtiessä viemään Wiikunaa huoneen poikki, naaraan päässä naksahti jokin.
"Älä koske minuun!"
dinosaurus rääkäisi korviariipivällä äänellä ja yritti kavahtaa kauemmas Cynderistä, mutta toinen työnsi sen yhä lähemmäs liekkejä. Naaras pani vastaan minkä pystyi, muttei ollut tarpeeksi vahva.
"Mene pois, sinä tapat minut!"
naaras jatkoi huutamistaan, joka kuitenkin hukkui Cynderin huutojen alle. Se ei olisi halunnut mennä eteenpäin, mutta heikkona ja pienenä Cynderin oli helppo laittaa se liikkeelle. Wiikuna vihasi Cynderiä niin kovin sillä hetkellä.
Tuli oli jo sokaissut Wiikunan ja savu mustentanut sen mielen. Se ei halunnut ottaa enää yhtään askelta vaan katseli syyttävänä Cynderiä, joka oli tuonut sen liekkien keskelle. Naaras ei edes huomannut kattoparrua, joka putosi ja se kiljui Cynderille takaisin, toisen alkaessa huutamaan ja työntäessä naaraan liukumaan lattiaa pitkin. Wiikuna ei kääntänyt päätään, ennenkuin näki tulen lukinneen takaisinpääsyreitin. Huutamisesta kipeä ääni ja pelosta vapisevat jalat saivat naaraan puremaan huultaan ja vuodattamaan pari turhaa kyyneltä.
Cynderin huutoihin, jotka kuuluivat vaimeana kaiken muun melun yli, Wiikuna ei vastannut mitenkään. Sillä ei ollut aikaa siihen. Heti ylös päästyään, se lähti juoksemaan kohti sellaista reittiä, missä ei näkynyt tulta. Se oli dinosaurus. Se pelkäsi tulta, pelkäsi aivan hirveästi. Ei se voinut siinä tilanteessa ajatella mitenkään järkevästi. Se oli kauhuissaan.
|
|
|
|
Post by mammutti on Oct 16, 2007 16:32:13 GMT 2
Sirot, lumoavat liekit tanssahtelivat keinahdellen katossa, sivuilla ja edessä. Ne kuiskuttelivat hiljaa rätisten kauniita sanoja Cynderin korviin. Kuvankauniita ajatuksia lopusta, väistämättömästä tapahtumasta. Sanoja kodista, menneestä lämpimästä kodista keskellä tasankoa. Sanoja laumasta, perheestä joka laski luottavaisesti päänsä maahan, vaikka yö olikin petojen aikaa. Sanoja menneestä rakkaudesta, sen pehmeästä katseesta ja kaipuusta syleilyyn. Sanoja Wiikunasta, sen ystävyydestä ja kaipuusta vapauteen. Sanoja lopusta, joka oli kohdannut kaikki aiemmat ja kohtaisi nyt Cynderin. Älä vastusta, tule tänne. Tule tänne tanssimaan. Tanssimaan viimeisen kerran.
”WIIKUNA!”
Vastausta ei kuulunut. Cynder mylvi ja huusi hätääntyneenä, peruuttaen aina askeleen, kun liekit kurottelivat otetta. Uros joutui paniikkiin, naaras oli varmaan loukkaantunut, eikä päässyt pois toiselta puolelta. Koittaen kohdata liekit, pasuunasaurus otti pari askelta eteenpäin, joutuakseen vain peruuttamaan uudestaan. Se ei pelännyt liekkejä, olihan sillä vielä muistot viime elämästä ja aikaisemmista kohtaamisista tulen kanssa. Cynderillä oli vielä entistä johtajaa itsessään, vaikka se olikin Tuonpuoleisessa. Liekeistä ei kuitenkaan päässyt läpi ja uroksen oli peräännyttävä taaksepäin.
Kääntyen juoksemaan takaisin pohjoiskäytävälle, pasuunasaurus yski savua ulos keuhkoistaan. Päästen vihdoinkin ulos tulen valtaamasta huoneesta, Cynder kiihdytti juoksuaan, nousten kahdelle jalalle. Harmaat ovet ja levinneet paperit kiisivät ohitse, kun uros painoi askeleensa kerta kerralla syyllisempänä. Terävät, satuttavat ajatukset risteilivät Cynderin mielessä.
”Suojele häntä, älä satuta. Älä anna hänen olla kuollut!”
Aikaa kului, käytävä kaartui ja muuttui eteläkäytäväksi. Arvokkaita minuutteja meni hukkaan, lieskojen vallatessa lisää tilaa. Kun Cynder viimein pääsi taas tutkimusosaston oven eteen, se huomasi tulen romauttaneen koko katon alas. Liekit olivat nyt suuria, todella vaarallisen punaisia. Naarasta ei näkynyt missään.
”Wiikuna! Oletko siellä?!”
Pasuunasaurus huusi ja mylvi, mutta vastausta ei kuulunut. Uros koitti kurkata huoneeseen, mutta tuli aukaisi kitansa ahnaasti ja tarttui käytävän seinästä kiinni, alkaen levitä ulos huoneesta. Cynder peruutti ja puri hampaitaan yhteen. Ajatukset olivat jumissa, se ei tiennyt mitä pitäisi tehdä. Se ei tiennyt oliko naaras tuolla helvetin liekeissä, loukussa. Uros teki jotain, joka karjui suoraan sen luonnetta vastaan. Uros juoksi pois pakoon tulta, toivoen olevansa väärässä ja että naaras oli kunnossa.
Käytävä jatkui pidemmälle ja sen päässä näkyi sivuovi, josta pääsi pakoon pihalle. Juostessaan pakoon, Cynderin ajatukset eivät meinanneet pysyä koossa. Sen teki mieli huutaa ja itkeä, mutta samalla järki käski juosta ja unohtaa. Äkkiä jostain kuului ääni.
”Kaikki on lopussa. Anteeksi poju, anteeksi…”
Heikko voivottelu kantautui pasuunasauruksen korviin ja tämä pysähtyi tahtomattaan. Järki ja tunteet huusivat jatkamaan juoksemista, mutta jokin muu pakotti katsomaan kuka puhui. Pienen hetken ajan, uros sai koottua paniikin ja tietämättömyyden pois ajatuksistaan.
Cynder käveli sisälle avonaisesta ovesta, erään työpöydän äärelle ja katsoi lattialla makaavaa ihmistä. Vahva alkoholin lemahdus tunkeutui uroksen kuonoon ja se pärskähti inhosta. Tietokoneesta näkyi kuvaa tutkimusosastosta, jonka liekit olivat vallanneet kokonaan. Mies oli nähtävästi tarttunut pulloon huomattuaan tutkimusten tuhoutuneen liekkeihin. Pasuunasaurus katsoi kylmästi ihmistä, josta se oli kerran välittänyt, jonka puolesta se olisi voinut jopa taistella. Uros katsoi inhoten entistä opettajaansa, Doylea.
Cynder huokaisi hiljaa, tietäen ettei pystyisi antamaan itselleen anteeksi, jos vain jättäisi tuon inhokin sammuneena makaamaan tuleen. Puraisten tätä takista, uros peruutti poispäin pöydästä, tönäisten sitä vahingossa. Äkkiä tietokoneesta kuului ääni. Kuva liekeistä muuttui ja pasuunasaurus nosti katseensa ruutuun. Kuvassa oli Cynder, seisoen kahdella jalalla, täysin normaalina. Kuva alkoi äkkiä muuttua ja urokselle ilmestyi metallinpalasia päähän ja häntään. Muutos jatkui edelleen, metallinpalasia tuli vain lisää ja lisää. Kuvan pasuunasaurus joutui laskeutumaan neljälle jalalle, se oli täynnä metallinpalasia. Häntään muotoutui metallista piikkinuija, sarviin kasvoi piikkejä, samoin selkään. Cynder oli muuttunut käveleväksi metallihirviöksi, joka murskasi pelkällä olemuksellaan kaikkea.
Kuva vaihtui. Cynder henkäisi nähdessään Wiikunan. Naaras katsoi ruudun takaa, nostaen äkkiä päätään ja kääntäen sarveaan edestakaisin. Sulat, jotka olivat sen kyljissä, alkoivat kasvaa. Ne laajenivat, suurentuen kauniiksi, suuriksi siiviksi, jotka jaksoivat kantaa naaraan painon. Naaras heilautti päätänsä ja sarvi alkoi äkkiä hohtaa. Cynder nielaisi katsoessaan, kuinka Wiikunan sarvesta ampui mahtava valonsäde. Nopea, lentävä ja tuhoava. Nuo sanat lukivat Wiikunan alapuolella kuvassa.
Uros jäi seisomaan paikoilleen hämmästyneenä. Tätäkö varten ihmiset olivat heitä pitäneet häkeissä? Kahlinneet, tutkineet, satuttaneet? Luodakseen heistä, kahdesta dinosauruksesta, tuhoavia hirviöitä? Cynder katsoi tajutonta Doylea ja sen terävät hampaat välähtivät raivosta.
”Jonain päivänä. Te saatte vielä maksaa.”
#Näitä pitkiä viestejä nyt jostain syystä tulee... xD Liikaa asiaa, tunteita ja ajatuksia. Olisi tullut pidempi, jos olisin laittanut kaiken. XDD#
|
|
|
|
Post by helo on Oct 16, 2007 19:56:26 GMT 2
Viileä nurmikko tuntui taivaalliselta kuumettuneita jalkoja ja poskia vasten. Wiikuna ryömi ruohikkoa pitkin kohti metsän turvaa, jaksamatta tai pystymättä enää nousemaan jaloilleen. Se oli itkenyt kasvoilleen pois lähtemättömät kyynelvalat ja sen mitäännäkemättömät punaiset silmät haroivat yhä villisti maisemaa. Korvat eivät enää kuulleet metsän kaunista ääntä, vaan niissä kaikui vain metallin jyske, liekkien rätinä ja kaikki huudot ja... Wiikuna ei halunnut ajatella enää niitä. Pois, pois, pois. Sen eläimen mieli huusi sitä juoksemaan, mutta ruumis ei enää kestänyt. Vielä vähän, pari viimeistä voimanpinnistystä...
Naaras pääsi lopulta metsän suojiin ja käpertyi kerälle ensimmäisten pensaiden lehvästön alle. Oksat raapivat sen nahkaa, mutta se tuskin huomasi. Se makasi hiljaa tuijottaen eteensä ja itkien yhä äänettömiä kyyneleitä. Se oli niin pahoillaan kaikesta, mutta ei ollut sanoja kuvaamaan sitä, ei ollut sanoja enää millekään...
"Äiti, äiti auta minua...",
Wiikuna uikutti hiljaa ja yritti saada kauhukuvat pois mielestään, mutta ne eivät suostuneet lähtemään. Se itki jälleen, itki niin kovin, miten oli koskaan ennen itkenyt. Sen koko maailma makasi sirpaleina sen jalkojen juuressa ja niillä sirpaleilla, se oli viillellyt kehonsa verille.
"Cynder, voi Cynder, anna anteeksi..."
Wiikuna ei ollut tehnyt mitään väärin. Miten se olisi muka pystynyt jäädä sinne tehtaaseen liekkien keskelle? Se oli eläin. Ainut asia, mitä se oli pystynyt siinä tehdä, oli paeta. Ei se ollut voinut ajatella mitään muuta ja sen pitäisi olla ylpeä siitä, että se oli eläin, eikä mikään ihminen. Miten Cynder sitten oli pystynyt ajattelemaan ja puhumaan liekkien läheisyydessä? Miksi Cynder oli pystynyt siihen? Miksei hän? Syyllisyys kalvoi Wiikunaa ja suru Cynderin puolesta, mutta samalla se ei tuntenut muuta kuin suurta helpotusta päästessään pois kaikesta kivusta. Typerä, pieni, itsekäs eläin. Liian heikko mihinkään. Arvoton elämään. Kuolkoot pois. Ei kukaan välitä. Rypeköön omassa veressään ja kirotkoot henget hänen sielunsa. Mokoma eläin.
Mutta silti saastaisesti ylpeä siitä.
# Joo, miltei jaksoin lukea tuon >) Hei, kyllähän siitä viestistä saa pitkän, vaikka selittää vain hepun tunteista, eikä mistään muusta. Ei tarvitse selittää kaikista muista heeboista, tapahtumista yms. saadakseen viestistä pitkän. En kuitenkaan viitsinyt kirjoittaa pitkää, sinä kun et taida tykätä lukea näitä minun tekstejäni^^'
Lopetetaanko tähän vai onko sinulla vielä jotain mitä haluat pelata seuraavan viestisi jälkeen? #
|
|
|
|
Post by mammutti on Oct 17, 2007 15:42:53 GMT 2
Jossain kolahti jotain. Cynder palasi säpsähtäen takaisin tähän maailmaan. Tietokoneen näyttö muuttui mustaksi ja pasuunasaurus huokaisi syvään. Muuttavat kuvat, jotka se oli juuri nähnyt kummittelivat mielessä. Tuo oli ollut päämäärä, ihmisten perimmäinen tarkoitus. Uros pudisti päätään raivoisasti ja puri hampaitaan yhteen. Katkerille ajatuksille, kostolle, niille kaikille oli oma paikkansa ja aikansa, mutta se ei ollut nyt.
Pasuunasaurus tarrasi hampaillaan uudestaan kiinni Doylen valkoisesta takista, joka haisi ihan kitkerälle puhdistusaineelle. Kiskoen tajutonta miestä pois huoneesta, Cynder huomasi sivusilmällä, että liekit olivat vallanneet jo suuren osan käytävää. Kiiruhtaen sivuovelle, uros koitti pysyä rauhallisena, vaikka tuli hermostuttikin sitä.
Päästyään ulos, dinosaurus laski irti miehen takista ja katsahti sitä kohti juoksevia ihmisiä. Ne olivat tulossa kai hakemaan Doylea.
”Varo sitä! Se voi olla vaarallinen!”
Joku huusi varoittavasti.
”Sen kaveri voi tulla perästä. Älä mene liian lähelle!”
Hetken ajaksi uroksen maailma pysähtyi. Nämä ihmiset eivät olleet nähneet Wiikuna. Naaras ei ollut tullut ulos. Kavahtaen omaa ajatustaan, Cynder perääntyi pelokkaasti. Kaartaen kauemmas ihmisistä, pasuunasaurus lähti juoksemaan kahdella jalalla kohti pääporttia. Päästessään metsänreunalle, uros kuuli kamalan äänen ja tunsi kuuman aallon syöksyvän lävitsensä. Vilkaisten nopeasti taaksensa, se näki suuren mustan pilven kohoavan tehtaista. Laboratorio oli räjähtänyt.
Metsän raikas humina otti väsyneen juoksijan vastaan, Cynderin painautuessa nurmikkoa vasten. Uros oli rättiväsynyt kahdella jalalla juoksemisesta, sen päätä ja häntää pakotti ja kirveli, mutta kaikkein polttavimpana kipuna sen sydän jyskytti rinnassa. Raateleva syyllisyydentunto repi väsyneen dinosauruksen mieltä ja sai tulikuumat kyyneleet valumaan sen poskia pitkin.
”Anteeksi. Olen pahoillani, niin pahoillani…”
Pasuunasaurus kuiskutti henkäyksien välistä ja nikotellen puristi silmiään yhteen, irvistäen sekä fyysisestä, että henkisestä kivusta.
”Wiikuna.”
Nimi toistui kivuliaana jokaisessa henkäyksessä, painautuen syvälle, niin syvälle mieleen. Tuo nimi ei ikinä antaisi Cynderille rauhaa.
”Minä tapoin sinut.”
#Aikaisemmasta tuli hieman pitkä. Anteeksi. xD Kyllä minä tyksin lukea tekstejäsi. Ne ovat niin kauniita ja koskettavia. Mutta joskus erittäin vaikeita vastata... xDD
Voidaan lopettaa tähän. Cynder löysi ihmisten tarkoitusperän ja kuulee nyt tappaneensa Wiikunan. Pojulla ei ole enää mitään syytä jumia täällä. xD
Kiitos ihanasta pelistä~ #
|
|
|
|
Post by helo on Oct 17, 2007 18:27:19 GMT 2
# Ai tykkäät lukea tekstejäni? o.o Joskus taisit sanoa jotain ihan päinvastaista tai sitten muistan ihan väärin... Mutta tämäpä hienoa, jos tykkäät lukea 8) Saatkin sitten lukea oikein urakalla tekstejäni, jos kiinnostaa <)
Joo, kiitos itsellesi pelistä~<3 Seuraava ihana peli seuraavaksi 8333 #
|
|
