Minä pelkään pimeää [offline]

[helo]

# Mammutti vain 8) Tämä on siis hahmojen menneisyyspeli. #

Aurinko, joka oli ollut koko pitkän iltapäivän pilvien peitossa, uskalsi lopulta kurkistaa niiden takaa ja antoi säteidensä valaista kaupungin katuja. Kesäilta oli kaunis ja Wiikuna saattoi tuntea auringonsäteiden lämmön kasvoillaan. Vaikka auringonvalon määrä oli huomattavasti vähäisempi täällä tehtaan ulkopihalla, kuin kaupungissa tai tasangoilla, Wiikuna nautti silti siitä vähästä, minkä sai. Kevyt tuulenvire puhalsi lännestä päin ja Wiikuna haisteli ilmaa niin paljon mitä ehti. Se tuoksui metsälle; kukkiville kukille, lampien ja vesiputouksen makealle vedelle, eläinten erilaisiin hajuille ja ennen kaikkea, se tuuli tuoksui vapaudelle.

Kaupungin hälinä, joka kantautui yleensä vain vaimeana huminana tehtaan suurten ja korkeiden piippujen sekä metallisten ovien läpi pienelle rajatulle ulkopiha alueelle, oli vaimentunut huomattavasti iltaa kohti. Enää Wiikuna ei kuullut oikeastaan minkäänlaisia ääniä kaupungista, se vain kuuli ohimennen parin lintujen siiven iskut, mutta ne lensivät nopeasti pois tehtaan varjosta. Jäljelle ei jäänyt kuin Wiikunan oma hengitys ja tehtaiden ilmastointikanavoiden suriseva ääni sekä sisältä kantautuvat vaimeat metallin kalahdukset ja pumppujen jyskeet.

Tuulenpuuska laantui aivan liian pian, eikä Wiikuna voinut enää haistaa ulkomaailmaa. Nyt se saattoi haistaa vain tunkkaisen ja eltaantuneen tehtaan hajun, vaikka seisoikin nurmikolla, niin lähellä tasankoja ja kauempana kohoavaa metsää.
Välissä oli vain valtava kivimuuri, joka esti Wiikunaa näkemästä metsän ja tasangon. Näkemästä vapauden. Ja pääsemästä sinne.
Wiikuna hätkähti ajatuksistaan kuullessaan metalliovien aukeavan rakennuksen sisällä. Se kääntyi katsomaan ulko-ovea ja odotti, milloin kuulisi lukon naksahtavan ja näkisi miehet, jotka tulisivat taas. Pian alkoi kuulua miesten ääniä ja samalla myös kuului kahden vihaisen koiran ärinää. Wiikuna värähti. Niillä oli koirat tällä kertaa.

Ulko-ovi avautui jysähtäen koodin aktivoituessa ja Wiikunan silmien eteen astui pari valkoiseen pukeutunutta miestä, jotka pitivät molemmat hihnassa kahta mustaa koiraa, jotka ärisivät ja haukkuivat toisilleen. Naaras tiesi, etteivät ne olleet oikeasti sellaisia. Ne oli opetettu vihaiseksi. Kiusattu sellaisiksi.
Ja Wiikuna ei halunnut samaa kohtaloa.

Se pelkäsi miesten hajua, peruutti pari askelta nähdessään ne. Ne tulisivat koirien kanssa, käskisivät koirien ajaa kaksi koodikappalettaan takaisin sisään. Takaisin pimeään. Takaisin häkkiin. Wiikuna värisi ja peruutti yhä. Tiedemiehet jutustelivat jotain aidan toisella puolella ja tsintaosaurus kääntyi ympäri. Puisesta aidasta saattoi vielä jotenkin päästä yli tai ali, mutta sen jälkeen kohosi muuri, jonka yllä oli valtavasti piikkilankaa. Ei. Siitä Wiikuna ei pääsisi yli. Ei varsinkaan tämän kokoisena.

Naaras katseli tiedemiehiä ja kääntyi sitten sen ainoan olennon puoleen, jota oli voinut koskaan kutsua ystäväksi tässä maailmassa. Uros oli Wiikunaan selin.
"Cynder...",
Wiikuna kuiskasi hiljaisella äänellä, tullessaan varovaisesti lähemmäs.
"Cynder, ne ovat täällä taas."
Ääni hajosi kuiskaukseksi ja naaraan siniset silmät kapenivat pelosta. Sen alahuuli alkoi väristä, vaikka Wiikuna yritti hillitä pelkonsa. Tänään. Tänään ne miehet olivat sanoneet. Ennen häkkiin laittamista, ne halusivat laittaa Wiikunan kaulaan polttomerkin.

[mammutti]

"Jo nyt...",
hiljainen huokaus pääsi uroksen huulilta ja tämä pudisti pienesti päätään. Aika tuntui pysähtyneen täällä tehtaiden sisäpuolella. Joka ikinen päivä aina tiettyyn aikaan tapahtui tietyt asiat. Eläminen oli muuttunut konemaiseksi ja puuduttavaksi. Ainoat hetket, jolloin sai edes hieman virkistäytyä, olivat ulkoaitauksessa vietetyt parit tunnit kerran viikossa. Ja nekin oli kai päätetty lopettaa.

Cynder käänsi hitaasti väsyneen katseensa kohti naarasta ja hymyili surullisesti toiselle. Sen pää oli sidottu valkeisiin kääreisiin, jotka punertivat hieman sieltä ja täältä. Uros koitti painaa silmiään kiinni, mutta liikuttaessaan luomiaan, sen kehon läpi syöksähti kiivas kipuaalto, joka sai sen irvistämään pedonhampaillaan. Valkoiset siteet punertuivat taas hieman enemmän.

Kuului kolaus, kun toinen miehistä avasi puiden portin auki ja viittoi toiselle miehistä jotain. Cynder kohotti päätään ja katsoi miehiä hitaasti. Sen katse oli tyhjä ja kylmä. Uros oli niin väsynyt noihin miehiin ja koko elämäänsä täällä Tuonpuoleisessa. Jos valta olisi ollut pasuunasauruksella, se olisi mielellään jättänyt elämänsä kesken ja kuollut pois. Valta ei kumminkaan ollut sillä itsellään, vaan sen sydämellä.

Vihreät silmät kääntyivät jälleen, kohdatakseen nuo pelosta kristallisoituneet siniset silmät, joita Cynder vaali koko elämässään eniten. Se ei voinut jättää elämäänsä kesken, ei niin kauaa kun ihmiset vielä pystyivät satuttamaan Wiikunaa. Naaras oli koko tämän paikan ainut oikea valonlähde, Cynderin rakas ystävä, jota uros aikoi puolustaa vaikka loppuun saakka.

"Kun he laskevat koirat tänne, pysy kauempana. Minä vedän niiden huomion itseeni, niin juokse sinä vasenta laitaa myöten portille",
Cynder sanoi hiljaa, kurottaen päätänsä lähemmäs Wiikunan päätä.
"Pidän huolen etteivät nuo koirat saavuta sinua",
uros hymyili ja kosketti pienesti naaraan otsaa sidotulla kuonollaan.

#Heh. Voi Cynni parkaa, sillä on pää täynnä siteitä. ^_^ #

[helo]

Kenties kaikki johtui Cynderin matalasta ja rauhoittavasta äänestä, tai sitten toisen silmistä, mutta Wiikuna tuni rauhoittuvansa heti. Se nyökkäsi Cynderin sanoille ja kääntyessään ympäri, oli valmis kohtaamaan miehet. Se peruutti pois Cynderin luota ja meni jo valmiiksi lähemmäs aidan reunaa. Sen katse pysyi koirissa, jotka louskuttivat leukojaan ja ulisivat kiivaasti toisilleen ja isännilleen. Kului vain hetki, kun tiedemiehet laskivat naruista irti ja kaksi vihaista koiraa syöksyi aitaukseen. Wiikuna näki heti, miten ne juoksivat kohti Cynderiä.

Naaras oli vielä niin pieni ja pelokas, ettei uskaltanut mennä auttamaan Cynderiä. Silti sitä sattui, kun se lähti juoksemaan ja pelkäsi kokoajan kuulevansa Cynderin huutavan takanaan. Koiriahan ei oltu opetettu tappamaan tai satuttamaan, vaan viemään koekappaleet takaisin sisään. Harmi vain, että koirat olivat siinä kamalan innokkaita. Niitä ei haitannut paljonkaan, jos ne saivat hampaansa kiinni dinosauruksen lihaan. Päinvastoin.

Päästessään jarruttaen portille, Wiikuna pysähtyi. Portti oli auki ja tiedemiehet seisoivat aitauksessa katsellen koiriansa ja Cynderiä. Naaras huomasi valtavan tilaisuuden nähdessään avonaisen portin, eikä se ajatellut silloin sitä, ettei voisi aidan ulkopuolelta karata mihinkään, vaan se pinkaisi aitauksesta ulos. Tiedemiehet hätkähtivät samantien, kun Wiikuna sujahti portista.
"Hei, katso nyt vähän, siellä se juoksee!"
toinen miehistä ärjyi sangen vihaisena.
"Äh, älä huoli",
toinen kuitenkin vastasi vakuuttuneena sanoistaan.
"Homma on hanskassa."

Homma on hanskassa? Wiikuna ei ymmärtänyt mistä miehet puhuivat, vaan sen silmät haravoivat maisemaa paniikinomaisesti. Ovi oli kiinni, eikä sitä saisi auki paitsi koodilla, eikä dinosaurus harmikseen osannut sellaisia. Se juoksi kohti muuria ja pysähtyi hengästyneenä katsomaan sen korkeutta. Paniikinomaisena ja pelokkaana se haroi maisemaa ja hengitti syvään paikoillaan. Ei mitään, mistä voisi päästä pakoon. Ei ollut ainottakaan pakoreittiä. Ei ollut mitään.

Naaras ei ollutkaan kovin yllättynyt, kun paikoillaan seistessään tunsi ketjujen kiertyvän kaulansa ympärille. Se katsoi surullisena ketjua, joka kuristi sen kaulaa ja sitten Cynderiä, joka oli vielä aitauksessa. He eivät ikinä pääsisi täältä. Eivät ikinä.
Alistuneena kohtaloonsa dinosaurus lähti seuraamaan tiedemihiä ja nosti päänsä hämmentyneenä, kun miehet pysähtyivätkin erään sivuoven kohdalle ja alkoivat näppäillä koodia siihen. Wiikuna vilkaisi kysyvänä päädyssä olevaa ovea, mihin se ja Cynder oli aina viety ja... Silloin se muisti.

Se oli kävellyt tästä ovesta silloin kauan sitten, kun se oli pitänyt polttomerkitä. Wiikuna muisti, miten se oli hypännyt kauhuissaan ylös vuoteelta, hajottanut koneet ja paennut. Vahinkojen korjaamiseen oli mennyt aikaa, eikä kukaan tiedemiehistä ollut enää muistanut polttomerkkiä. Paitsi nyt.
Wiikuna yritti rimpuilla vastaan, se nyyhkäisi avuttomasti, mutta kun se näki, miten paljon tiedemihiä oli ja miten paljon ketjuja, se tiesi, ettei voisi paeta tällä kertaa. Se astui oven sisäpuolelle ja katse kääntyi avuttomana Cynderiin, joka oli vielä aitauksessa.
"Cynder!"
naaras sai kiljaistua peloissaan. Sen katse huusi apua, vaikka se tiesi, ettei Cynder voisi sitä auttaa. Wiikuna olisi huutanut lisää, mutta silloin ovi aktivoitui ja laskeutui kolahtaen Cynderin ja Wiikunan välille. Naaras jäi yksin pimeään. Se värisi ja nyyhkytti ja seurasi tiedemihiä pää maata viistoen.
'Minä en jaksa enää.'

[mammutti]

Maa pöllysi koirien käpälien alla, kun ne juoksivat intoa täynnä kohti urosta. Niiden silmät välkkyivät kiivaasti, tämä oli varmaan ainut hetki, jolloin ne pääsivät kunnolla juoksemaan. Cynder peruutti pari askelta ja paljasti terävät hampaansa suunnilleen samankokoisille koirille. Ohimennen uros vilkaisi kuinka Wiikuna juoksi aidan viertä pakoon ja sen kehon täytti kevyt helpotuksen tunne. Koirat eivät olleet tajunneet naarasta. Hetkellinen herpaantuminen oli kuitenkin paha virhe.

Valkeat hampaat lähestyivät kovaa vauhtia alhaaltapäin, kun toinen koirista päätti aloittaa härnäämisen. Cynder heilautti päätänsä ylemmäs, mutta hieman dobermannin näköinen koira sai otteen sen leuasta ja ärisi matalasti. Pasuunasaurus puristi suunsa kiinni ja alkoi riuhtomaan koiraeläintä irti. Toinen koira kaarsi sen taakse ja koitti näykkiä sitä vatsan alta, missä nahka oli ohuempaa.

Pasuunasaurus veti syvään henkeä ja kohosi seisomaan kahdelle jalalle. Se riuhtoi koko kehoaan edestakaisin, koittaen saada leuassa olevan koiran irti. Suunnitelma onnistui osittain, koira irtosi, mutta se sai hampaansa kiinni uroksen päässä oleviin kääröihin. Valkea harsoside purkautui pikkuhiljaa, kun koira repi sitä innoissaan irti. Toinen koira hyppelehti dinosauruksen taakse ja sai osuman sen hännästä. Cynder oli saanut kaadettua toisen maahan ja alkoi kääntyä porttia kohti. Silloin se kuuli Wiikunan hätääntyneen avunhuudon.

Naaras seisoi kahlittuna, tiedemiesten ympäröimänä sivuovella. Wiikunan katse porautui suoraan Cynderin mieleen, sen syvimpiin perukoihin. Uros herpaantui. Sen mieli huusi sille käskyjä, Wiikunaa piti auttaa, mutta sen keho pysyi paikoillaan. Kun metallinen ovi meni pamahtaen kiinni, tilanne iski kuin kivijärkäle sen päähän.

”Wiikuna!”
Cynder huusi täyttä kurkkua ja puhalsi keskimmäisellä sarvellaan syvän, pitkän karjunnan, joka sai paikalla olevat koirat laskemaan hännät koipien väliin ja painumaan maata vasten. Uros kohosi taas kahdelle jalalle ja lähti kiivaaseen juoksuun kohti sivuovea. Muutamat ihmiset koittivat pysäyttää sen matkaa, mutta juokseva pasuunasaurus ohitti heidät kevyesti.

Päästessään ovelle, Cynder raapi sitä ensin raatelukynsillään tuloksetta.
”Wiikuna! Jos kuulet minua, vastaa! Tulen auttamaan sinua! Wiikuna!”
Pasuunasaurus alkoi hermostumaan. Tämä oli se ovi, jonka taakse eläimiä vietiin vain yhdestä syystä. Niille tehtäisiin jotain. Tämän oven takaa uros oli saanut reidessä olevan polttomerkkinsä ja päässä olevat metallilaatat.

Uros puri hampaitaan yhteen ja alkoi puskemaan metalliovea päällään. Iskien päätänsä kerta toisensa jälkeen kovempaa ovea vasten, se päätti, ettei jättäisi ystäväänsä sinne. Sieltä täältä punertavat siteet alkoivat värjäytyä syvemmän punaiseksi. Peruuttaen uros otti lisää vauhtia ja iski taas päänsä metallia vasten. Kolaus toisensa jälkeen kaikui ilmassa, paikalle juosseet ihmiset eivät uskaltaneet tehdä mitään, sillä pasuunasaurus ärisi vihaisesti jos he tulivat kolmea metriä lähemmäs.

Metalliovi antoi hieman periksi ja siihen jäi punainen painauma. Verinoro valui uroksen silmän edestä ja kääröt olivat auenneet kokonaan, paljastaen sen vasta vähän aikaa sitten kiinnitetyt metallilaatat, joiden reunojen alta veri valui. Uroksen vauhdinotto alkoi muuttua hoipertelevaksi ja se hengitti syvään. Koko sen keho tärisi holtittomasti ja sen pää oli nyt kokonaan värjäytynyt verestä. Se iski vielä kerran ja valui järkähtämätöntä metalliovea pitkin maahan. Sulkiessaan väsyneet silmänsä ja niellessään hyödyttömyydestä aiheutunutta itkuaan, uros muodosti huulillaan muutaman sanan, ennen kuin se antoi periksi tajuttomuuden mustalle kankaalle.

”Anteeksi Wiikuna.”

[helo]

Huone oli sysipimeä. Korkealla sijaitsevista pienistä ikkunoista ei päässyt ollenkaan valoa sisään, koska pilvinen yö oli verhonnut koko tienoon allensa. Ainut valonlähde huoneeseen oli aukeutuva ovi, josta Wiikuna astui sisään yhden tiedemiehen kanssa. Väsyneenä ja pökerryksissään se seurasi raskain askelin itseään taluttavaa miestä, joka avasi nopeasti ja helposti häkin oven. Sen saranat kirskuivat tutulla tavalla ja naaras ojensi päätänsä, saadakseen ketjun kaulastaan.
"No niin, eihän meillä ole mitään hätää",
mies sanoi yllättävän rauhallisella ja rohkaisevalla äänellä, mutta Wiikuna tiesi, ettei tuo mies pelkäisi satuttaa sitä, mikäli häntä käskettäisiin. Ihmiset olivat pahoja, epäluotettavia ja ennenkaikkea, ne eivät ajatelleet ketään muuta kuin itseään.

Dinosaurus vilkaisi miestä horjuessaan eteenpäin. Se katseli alakuloisena häkkiään, mutta astui kaltereiden sisälle. Se hoiperteli häkin perälle ja kuunteli, kuinka häkin ovi paukahti kolahtaen kiinni. Miehen askeleet kaikuivat suuressa ja tyhjässä huoneessa ja Wiikuna seurasi väsyneenä, kun valkoiseen takkiin pukeutunut ihmisolento lähti toiseen suuntaan ja kapusi kolisevat portaat ylös yksitoikkoisen hitaasti. Hän pysähtyi suuren oven eteen ja näppäili koodin. Oven mekanismi aukeni rymisten ja sulkeutui pamahtaen, jättäen jälkeensä pimeyden ja hiljaisuuden.

Wiikuna lysähti maahan, kylmän häkin karkealle pohjalle, välittämättä, miten kivipohja raapi sen vatsan herkkää ihoa. Se vapisi kauttaaltaan ja katseli ympärilleen hädissään, eikä päässyt enää ylös, vaikka yritti. Se tunsi polttavan kivun kaulassaan joka kerta, kun liikahti edes vähän ja tunsi itsensä niin avuttomaksi ja väsyneeksi. Niiskahdus karkasi taas sen huulilta, kunnes se äkkiä muisti. Cynder.
Naaras käännähti ympäri, kivusta huolimatta, mutta ei jaksanut pysyä pystyssä, vaan lysähti toiselle kyljelleen makaamaan. Sen pimeään tottumattomat silmät haroivat toista suurta häkkiä sen omansa vieressä. Jonkin ajan kuluttua, kun väsymyksestä ja itkusta turtat silmät alkoivat nähdä jotain, Wiikuna erotti tutunlaisen mustan möykyn häkissä. Sen sydän hypähti helpotuksesta, mutta samalla huolesta. Miksi toinen makasi noin? Mitä Cynderille oli edes käynyt? Äänieristettyjen ovien takia, Wiikuna ei ollut kuullut enää mitään ääniä aitauksesta.

"Cynder...",
ääni oli värävä kuiskaus, joka särkyi nyyhkäykseen. Wiikuna ei osannut olla tarpeeksi vahva. Se käpertyi entistä enemmän kasaan ja katseli kyynelten sumentamilla silmillään Cynderiä. Kuinka se halusikaan äidin luo, tai käpertyä Cynderin viereen... Jonnekin kauas pois, pois tästä kivusta, pois tästä loputtomasta painajaisesta. Wiikunan piti kerätä voimia, jotta se olisi jaksanut sanoa vielä jotain. Sen ääni oli käheä aikaisemmasta huutamisesta. Sen mielessä välkkyivät yhä kauhukuvat huutavista tiedemiehistä, kuristavista ketjuista ja tulikuumasta hehkuvasta raudasta, mikä läheni koko ajan. Ja sen jälkeen tuli verenpunainen kipu.

Naaras hengitti raskaasti liikauttaessaan taas väärin kaulaansa. Se tunsi itsensä hetki hetkeltä heikommaksi ja väsyneemmäksi. Kumpa se voisi vain tänä yönä nukahtaa ikiuneen, kohtaamatta enää koskaan valkopukuisia miehiä, ruiskeita, koiria tai piinaavaa kipua. Katse kävi jälleen Cynderissä ja Wiikuna yritti erottaa toisen kasvoja pimeyden keskeltä. Se oli kuitenkin hankalaa, koska Wiikuna tunsi kivun levinneen nyt sykkiväksi paineeksi sen silmien yläpuolelle. Kaikki tuntui niin raskaalta.
"Cynder, oletko sinä siinä?"
naaras kuiskasi uudelleen jääden odottamaan vastausta.

[mammutti]

Jostain kaukaa kuului heikko ääni. Uros kuuli äänen, muttei erottanut sanoja. Hengittäminen tuntui vaikealta, vaikka mitään loogista syytä siihen ei ollut. Cynder raotti pienesti turvonneita silmiään, muttei huomannut mitään eroa. Mustaa, pelkkää mustaa, oli silmät sitten auki tai kiinni. Pasuunasaurus ei tuntenut kovaa lattiaa poskensa alla, itse asiassa se ei tuntenut lattiaa allansa ollenkaan. Cynderistä tuntui siltä kuin se olisi leijunut tyhjän päällä. Siitä tuntui, että se leijui pimeässä olemattomuudessa.
”Minä olen kai kuollut uudestaan”,
se ajatteli mielessään vakavana.

”Cynder, oletko sinä siinä?”

Nyt uros kuuli äänen kunnolla ja erotti sanatkin. Se tunnisti Wiikunan väsyneen äänen ja sen mieleen välähtivät muistikuvat metalliovesta ja että naaras oli viety sen taakse. Pasuunasaurus pakotti itsensä liikahtamaan hieman. Se koitti vastata ystävälleen, mutta jokin esti sen suuta aukeamasta kunnolla. Cynder aukaisi silmänsä kokonaan, mutta sen silmät painuivat vaistomaisesti heti takaisin kiinni. Sen silmien edessä oli jotain.

Valkoinen, todella paksu sideharso oli kääritty pasuunasauruksen pään ympärille. Se esti urosta aukaisemasta suutaan kokonaan ja vaikeutti tämän hengitystä peittämällä osittain sen sieraimet. Cynderin häntäkin oli paketoitu valkoiseen siteeseen, mutta uros itse ei tuntenut sitä. Siihen oli pistetty kovat puudutusaineet, jotka sekoittivat sen koko tunneaistin. Uros koitti haroa jaloillaan maasta otetta, mutta sen jalat luiskahtelivat minne sattui.

Kipua ei tuntunut, vaikka uroksen pää kolahtikin takaisin maahan. Cynder tunsi olonsa epävarmaksi ja vaaralle alttiiksi, vaikka häkissä ei varsinaista vaaraa ollutkaan. Kykenemättä näkemään tai tuntemaan yhtään mitään, kaikki tuntui äkkiä hyvinkin uhkaavalta. Uros ei pystynyt haistamaan kunnolla mitään, koska se joutui hengittämään suunsa kautta, joten ainut sen vastaanottava aisti oli kuulo, joka sekin oli heikko kääröjen takia. Cynder ei sitä paitsi tiennyt yhtään missä se oli.

”Wiikuna? Missä olet? Oletko kunnossa?”
Pasuunasaurus pystyi puhumaan, mutta kääröt eivät antaneet paljoa periksi, joten sen ääni oli hiljainen. Vaikka uros ei pitänyt tilanteestaan ja se tunsi olonsa epävarmaksi, ensimmäinen asia, mitä se pystyi ajattelemaan oli naaras. Se oli joutunut oven taakse, josta ei ollut paluuta ilman kipua. Mitä siellä oli oikein tapahtunut? Cynder ponnisti tosissaan ja sai nostettua itsensä kyljeltään vatsalleen makuulle. Se hengitti suunsa kautta raskaasti ja koitti samalla kuunnella mistä suunnasta naaraan ääni seuraavan kerran kuuluisi.

[helo]

Ehkei Wiikuna ollut verestä punainen, tai käärisiteiden peitossa, niinkuin Cynder, mutta se oli pieni ja avuton poikanen vasta, jolloin kaikki kipu sattui sitä aivan järjettömästi. Ei siihen kipuun tarvinnut verta tai tajuttomuutta. Wiikuna ei ollut vahva henkisesti eikä fyysisesti. Moinen kipu ja verenmäärä, mitä Cynder koki samaan aikaan viereisessä häkissä, olisivat varmaankin tuhonneet Wiikunan, kun se kerta oli kivusta sairas jo nyt. Ehkä oli vain hyvä, ettei se nähnyt Cynderiä. Toisen tilan näkeminen, olisi aiheuttanut Wiikunalle lisää pelkäämistä, kuvotusta ja kyyneleitä.

Pimeyden halki Wiikuna kuitenkin lopulta kuuli viiveellä Cynderin äänen ja käheän vastauksen, tosin oudon hiljaisena. Oliko sitäkin satutettu? Miten ja miksi? Wiikuna vapisi kylmästä, joka hohkasi kaltereista, mutta samalla viilensi sen kuumentunutta ihoa. Naaras oli niin kahden vaiheilla, kuin olla ja saattoi; se halusi yhtä kovin kuolla pois, kuin jatkaa elämäänsä. Se halusi kysyä Cynderiltä tämän vointia, mutta pelkäsi vastausta. Se halusi itkeä ja pelätä, mutta olla rohkea.

Ajatuksiinsa vaipunut tsintaosaurus oli ihan kokonaan unohtanut vastata ystävälleen ja kun se äkkiä muisti sen, se alkoi hätäännyksissään puhua, muttei saanut mitään ääntä, koska sen kurkku oli vain entistä kipeämpi äkillisen lämpötilavaihdoksen takia. Niinpä se pysähtyi, hiljentyi ja koetti saada äänensä taas kestämään. Oli niin paljon sanoja, mutta Wiikuna ei pystynyt sanomaan kaikkia. Sen piti säästellä sanojaan, koska ne olivat niin kovin kallisarvoisia. Kurkkua särki pelkkä hengittäminen, mutta Wiikuna ei voinut vain olla hiljaa.

"Minä olen ihan tässä",
Wiikuna kuiskasi ja toivoi, ettei sen ääni enää värissyt tai särkynyt nyyhkytykseen. Se haroi katseellaan Cynderiä ja erotti nyt jo paremmin toisen ääriviivat ja jotain valkoista...
"Ihan tässä vieressä."
Naaras tunsi jälleen suurta ristiriitaa; se olisi halunnut olla rohkea ja vakuuttaa Cynderille olevansa kunnossa, mutta silti sen teki mieli huutaa, miten sitä sattui ja miten se halusi apua. Mutta se oli niin epäitsekästä, mutta... silti Wiikunalla ei ollut voimia olla rohkea. Miksei se ollut niin kuin Cynder?
"Ja... Voi Cynder, anna anteeksi."
Tsintaosauruksen ääni särkyi jälleen toivottomaan nyyhkytykseen. Se tunsi itsensä niin epäonnistuneeksi ja hyödyttömäksi, pelkäksi raskaaksi taakaksi.
"Minä en osaa olla rohkea ja vahva. Ja minä pelkään. Pelkään niin kovin tätä pimeää."

Naaras painoi päänsä lattiaa vasten ja nyyhkytti ääneti. Kun nikottelu loppui, se sai käännettyä päänsä taas toista häkkiä kohti. Se puri huultansa ja keräsi rohkeuttaan.
"Cynder",
se jatkoi vielä itkunsekaisella äänellä.
"O-oletko sinä kunnossa? Satuttivatko ne sinua?"

Dinosaurus ei uskaltanut edes katsoa Cynderin suuntaan, odottaessaan vastausta. Se tunsi olevansa yhtä paljon vastuussa Cynderin kivusta, mitä Cynder itse. Miten paljon Cynder olikaan pitänyt huolta Wiikunasta? Ja mitä Wiikuna oli tehnyt? Itkenyt ja pelännyt lisää.
"Anna anteeksi. M-minä lupaan yrittää olla rohkea."
Ääni oli jälleen särkyä, mutta Wiikuna yritti pitää sen kovana. Cynderkin kesti, miksei Wiikunakin? Kun Wiikuna lopulta kääntyi katsomaan jälleen Cynderiä, se erotti jo toisen ääriviivat entistä paremmin. Ja silloin se näki kanssa käärisiteet. Wiikuna tunsi kalpenevansa. Mitä ihmettä ne olivat tehneet? Hänen Cynderilleen? Kuinka... kuinka ne olivat saattaneet, naaras ajatteli kauhuissaan.

[mammutti]

#Oletan, että Wiikuna makaa ihan kalterien vieressä ja että häkkejä erottaa vain yksi kalteriseinä. ^_^ Teksti on hieman jumia, väsyttää.#

Cynder hengitti rauhallisesti ja se tunsi kuinka ilma virtasi sen sisälle ja ulos, mutta nielaistessaan sen keho ei tuntenut mitään. Uros kuunteli hiljaa, milloin naaras vastaisi ja kun viimein se kuuli toisen taas puhuvan, ajatukset jotka risteilivät sen mielessä eivät olleet selvimpiä. Wiikuna oli ihan vähän matkan päässä, joten oletettavasti he olivat taas häkeissään. Se mitä ulkona oli tapahtunut, ei palannut pasuunasauruksen mieleen kokonaan. Se muisti vain Wiikunan katseen, juuri ennen kuin ovi pamahti kiinni. Sitten uros oli tuntenut jotain polttavan kuumaa sisällään, joka sai sen hakkaamaan ovea kuin vähäjärkinen. Loppu meni mustaksi ja Cynder pystyi muistamaan vain sumeita kuvajaisia. Valkoiset takit ja katossa olevan valon. Uros puristi hampaitaan yhteen, ei kai sille taas oltu tehty jotain?

Kuullessaan Wiikunan nyyhkytyksen, se varasi painoa jaloilleen ja pienen taistelun jälkeen se kohottautui seisomaan kyyryssä. Ottaen varovaisesti ensimmäisen askeleen tunnottomilla jaloillaan, se haki kokoajan tasapainoa, pysyäkseen pystyssä. Aivan kuin jalat eivät olisi suostuneet yhteistyöhön. Cynderiä ahdisti sen tämän hetkinen tilanne, sillä se tunsi olonsa niin heikoksi. Jos nyt sattuisi jotain kamalaa, uros ei pystyisi varmaan tekemään yhtään mitään. Ainut asia, minkä uros nyt voisi tehdä, oli lohduttaa naarasta, jonka kunnosta ja kivusta uroksella ei ollut harmainta aavistustakaan. Toivottavasti ihmiset eivät olleet satuttaneet Wiikunaa, sillä muuten uros syyttäisi itseään taas kerran siitä, ettei ollut pystynyt puolustamaan toista tarvittaessa.

Uroksen suu kääntyi lempeään hymyyn, joka ei tosin näkynyt kääröjen alta, kuullessaan naaraan lupaavan pysyä rohkeana. Cynder huomasi hiippailleensa kalterien luo ja haroi etujalallaan kaltereita. Tunto oli hieman palannut jalkoihin kävelyn ansiosta, mutta se ei paljoa lohduttanut urosta. Se kosketti hellästi naarasta, joka makasi kaltereiden vieressä ja valui niitä pitkin makaamaan niin lähelle toista kuin vain pystyi. Pasuunasaurus hengitti vähän aikaa hitaasti, kävely oli verottanut sen vähäisiä voimia.
”Olen kunnossa, älä huoli. En tunne kipua”,
Cynder vastasi totuudenmukaisesti ja huokaisi pienesti. Sitä helpotti tietää olevansa ystävänsä vierellä.
”Olethan sinä kunnossa? Tekivätkö ne mitään sinulle?”
Uros kysyi hiljaa ja toivoi saavansa toiseen kysymykseen negatiivisen vastauksen.

”Wiikuna”,
Cynder aloitti pienen hetken jälkeen. Nyt sen ääni kuului varmasti selvemmin, olihan se paljon lähempänä.
”Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi. Me kaikki pelkäämme jotain”,
uros sanoi pehmeästi ja käänsi päänsä naarasta kohti, vaikkei nähnytkään tätä.
”Rohkeus on jotain, joka tulee, kun sydän ottaa vallan.”
Pasuunasaurus nyökkäsi varmantuntoisesti ja veti syvään henkeä. Hetken ajan se epäröi, mutta työnsi sitten hitaasti kuononsa kaltereiden välistä. Varovasti tunnustellen se etsi naaraan korvan ja kuiskasi siihen hiljaa:

”Minä pelkäsin. Kun ne veivät sinut sinne ja minä jäin oven ulkopuolelle… Pelkäsin kun ovi ei auennut enää, vaikka kuinka hakkasin sitä. Pelkäsin, että sinä…”

Cynder nielaisi. Sen hengitys oli katkonaista ja jos kääröjä ei olisi ollut, olisi voinut huomata, että uroksen poskia pitkin valui pari kyyneltä.
”… et enää palaisi sieltä.”

[helo]

Vaikka Wiikuna oli sekä henkisesti että fyysisesti väsynyt, se jaksoi silti hymyillä aavistuksen verran, kun Cynder kertoi olevansa kunnossa. Ainahan Cynder oli ollut vaatimaton, joten naaras arvasi, että toiselle oli silti tehty jotain. Jotain, mikä ei ehkä sattunut enää, mutta oli sattunut aiemmin.
Kun Cynder ojensi päänsä niin, että pystyi koskettamaan Wiikunaa, naaras värähti kauttaaltaan. Sitten se huokaisi pienesti ja sulki silmänsä ja painoi poskensa tiukemmin Cynderin poskea vasten. Lämpö levisi hitaasti koko sen ruumiiseen, tunne siitä, että oli vielä jotain, minkä puolesta taistella, minkä puolesta elää.

Toistamiseen kuullessaan kysymyksen 'oletko kunnossa', Wiikuna jatkoi päänsä ravistelua.
"K-kyllä minä pärjään",
se sanoi heiveröisellä äänellä ja yritti hymyä kasvoilleen, vaikkei ollutkaan varma, näkisikö Cynder sitä. Mutta hymy sai yksisarvissauruksen itsensä tuntemaan olonsa tuvallisemmaksi ja vahvemmaksi. Edes vähän.

Uroksen puhuessa rohkeudesta ja sydämen voimasta, Wiikuna kuunteli tarkkaan, muttei sanonut mitään. Se oli vain keskittynyt Cynderin pehmeään ääneen, toisen tuttuun ja turvalliseen, metsän tuoksuun sekä toisen ruumiin lämpöön, jonka Wiikuna saattoi tuntea kaltereiden läpi.
Uroksen kuiskatessa sanansa ja pelkonsa, Wiikuna tunsi värähtävänsä. Se tunsi halua itkeä Cynderin sanojen myötä. Kukaan ei koskaan ollut sanonut sille mitään noin kaunista.
"Voi Cynder...",
naaras kuiskasi hiljaa ja hieroi päätänsä toisen päätä vasten, niin hyvin kuin häkin välistä pystyi.
"Me pääsemme pois täältä. M-minä lupaan sen sinulle. Jos en muuta, niin sen."

# Piti tehdä lyhyt kun halusit vastata x) #

[mammutti]

Vaikkei Cynder tuntenutkaan kunnolla kosketusta tai lattiaa, se huomasi kehonsa lämpiävän hieman. Kyhjöttäessään siinä vieri vieressä, dinosaurukset lämmittivät toisiaan kehoillaan ja sydämillään. Wiikunan vastatessa, että se oli kunnossa, uros nyökkäsi pienesti. Se ei kumminkaan saanut ajatuksiaan kuriin ja mietti hiljaa, mitä olisi voinut tapahtua, ellei naaras olisikaan tullut takaisin. Koittaen sulkea pahat ajatukset mielestään, pasuunasaurus keskittyi mitä naaraalla oli sanottavana.

Tuntiessaan Wiikunan hierovan päätänsä sen päätä vasten, uros vastasi siihen myötäilemällä ja koittamalla painautua vielä lähemmäs toista. Miettien toisen sanoja harkiten, sen täytti outo haikeus. Naaras lupasi melkein mahdotonta, mutta sen sanat hohkasivat viattomuutta ja todellista tunnetta. Wiikunalla taisi vielä olla jotain, minkä uros oli kadottanut näiden laboratorio vuosien aikana. Usko parempaan tulevaisuuteen. Sitä pasuunasaurus kunnioitti suuresti toisessa.

”Kiitos”,
Cynder sanoi kiitollisena hiljaa.
”…vaikkei lupauksesi koskaan ehkä toteudukaan.”
Uros lisäsi mielessään, muttei sanonut mitään ääneen, sillä ei se ei tahtonut tuhota toisen puhdasta uskoa, joka teki Wiikunasta niin ainutlaatuisen.

”Sitten kun me pääsemme täältä pois, niin minä jään kanssasi. Kahdestaan on turvallisempaa”,
Cynder hymyili ja hamusi pehmeästi toisen kuonoa. Vaikka uros ymmärsi, että se saattoi jäädä tänne kuolemaansa saakka, se silti tahtoi luvata jotain takaisin naaraalle.
”Lupaan suojella sinua ja olla kanssasi vapaudessa. Se on vähintä mitä voin tehdä kaiken tämän jälkeen”,
pasuunasaurus tunsi, kuinka sen omat sanat upposivat syvälle sen mieleen ja olemukseen. Tuo oli lupaus, jota se ei tahtonut rikkoa, eikä unohtaa. Tuo lupaus kestäisi ikuisesti sen mielessä.

”Ja vaikka joutuisimme erillemme joskus, minä etsin sinut ja palaan luoksesi.”

[helo]

Wiikuna ei voinut muuta kuin hymyillä Cynderin sanoille. Se painoi päänsä toisen poskea vasten.
"Sinä olet aina ollut niin kiltti minulle",
naaras kuiskasi, eikä kehdannut katsoa toista suoraan silmiin.
"Ja minä... en aina ole tuntenut itseäni sinun arvoiseksi. Olen tuntenut itseni liian... huonoksi sinunkaltaisellesi ystävälle. Mutta onneksi sinä olet hyväksynyt minut sellaisena kuin olen... Tai niin ainakin voisin ymmärtää sanoistasi."
Yksisarvissaurus hymyili pienesti ja sulki silmänsä, huokaisten raskaasti.

Vaikka kipu ja kylmyys ja itsetuhoiset ajatukset eivät olleet kadonneet mihinkään, Wiikuna tunsi pitkästä aikaa itsensä vahvaksi ja elinvoimaiseksi. Ehkä se johtui Cynderin sanoista, toisen läheisyydestä tai pelkästä välittämisen tunteesta.
"Ollaanhan me ystäviä ikuisesti?"
naaras sitten lopulta kysyi ja väänsi päänsä kaltereiden sisään. Se vilkaisi vielä kerran pasuunasaurusta hymyillen, kunnes koetti kammeta itseään jaloilleen. Hammasta purren Wiikuna suoristi häntänsä ja haki tasapainoa yrittäen olla välittämättä kivusta.

Se seisoi pitkän aikaa paikoillaan ja hengitteli rauhallisesti, kunnes tunsi voiman palaavaan pikkuhiljaa jäseniinsä.
"Jos me aiomme vielä joku päivä juosta vapaina",
naaras sitten lopulta sanoi, saatuaan itsensä jonkinsortin kuntoon.
"Meidän on aika paeta täältä."
Suuria sanoja, mutta niillä ei avattu häkin lukkoa. Eivätkä dinosaurukset olleet kovin kuuluisia tiirikan käytössä.

[mammutti]

Cynder hymyili kuunnellessaan toisen ääntä. Wiikunalla oli niin pehmeä ääni, että uros välillä tunsi itsensä uppoavan siihen kokonaan.
”Sinua parempaa ystävää en voi löytää. Me ollaan ystäviä aina”,
se nyökkäsi ja tunsi kuinka naaras vetäytyi kauemmas. Pasuunasaurus jäi hieman haikeasti oman häkkinsä puolelle, se olisi tahtonut niin kovasti seurata toisen lämpöä ja pehmoista olemusta, mutta kalterit olivat tiellä.

Kuullessaan toisen sanat, Cynder hätkähti hieman. Se alkoi hakea jaloilleen tukea ja kohottautui seisomaan. Ilokseen se huomasi, että jalat tunsivat jo lattian olemassaolon. Itse asiassa uros tunsi jo aika paljonkin, sillä puudutusaineen vaikutus taisi olla pikkuhiljaa hellittämässä. Tosin, pasuunasaurus huomasi sen muustakin kuin jaloistaan.
”Voi tuhannen yön satakieli”,
uros mutisi ja painoi päätänsä alemmas, koskettaen etujalallaan kevyesti otsaansa. Viiltävä kipu leimahti kääröjen alla pariin otteeseen, mutta hellitti sitten hamuilevan tunnottomuuden vallatessa pään uudestaan. Joku oli työntänyt puudutusainetta paljon dinosaurukseen.

”Ymmärräthän mitä olet sanomassa?”
Cynder kysyi, koittaen urahtaa sarvellaan, mutta ääni vaimeni äkkiä uuden polttavan aallon humahtaessa pään läpi.
”Olen kanssasi samaa mieltä, mutta olethan huomioinut ulkona olevan kivimuurin?”
Uros hengitti syvään ja kuonollaan kaltereita tunnustellen alkoi siirtyä häkin oviaukkoa kohti. Kävely ilman silmiä oli hieman haparoivaa ja pasuunasauruksen etujalat kolahtelivat aina välillä kaltereihin.

Päästyään oven luo, Cynder tunnusteli sitä suullaan ja hampaillaan.
”Minä saan nämä kyllä puskemalla rikki ja varmaan saan sisällä olevat metalliovetkin, mutta paksut ulko-ovet ja kivimuuri ovat minullekin liikaa”,
pasuunasaurus arvioi ja istahti lattialle. Kipu päässä oli nyt kadonnut taas kokonaan, otsa oli taas ihan tunnoton, mutta nyt uros huomasin polttavaa tunnetta muuallakin. Se heilautti häntäänsä ja puri hampaitaan yhteen.
”Jaaha, nyt on sitten häntäkin korjattu vai?”
Se kysyi väsyneesti itseltään ja pudisti päätään. Heidän oli tosissaan päästävä täältä pois.

# Edistystä! Cynder tajusi, että sillä on häntäkin! >) #

[helo]

Mietteliäänä ja vaihtoehtoja punniten, Wiikuna vilkaisi Cynderiä ja hymyili aavistuksen verran. Vaikka pasuunasaurus tuntui haluavan yhtä kovin pois, mitä naaras itse, oli Cynder kuitenkin oikeassa. Olihan Wiikuna todennut asian itsekin tänään, itse asiassa juuri silloin, kun se oli yrittänyt paeta. Matka oli tyssänyt aika nopeasti suureen kivimuuriin, eikä naaras tarkemmin ajatessaan ymmärtänyt, miten se voisi edes paeta täältä Cynderin kautta. Tiedemiehet käyttivät tehtaan etuovia, jos halusivat poistua alueelta, mutta portit olivat tarkkaan vartioidut. Sitäpaitsi, ne toimivat samalla tavalla kuin lähes kaikki muukin täällä; siten, että vain ihmiset osasivat käyttää niitä. Cynderin tarjoutuessa puskemaan ovia rikki, yksisarvissaurus värähti ja vilkaisi hätääntyneenä pasuunasaurusta, ravistellen hurjasti päätään. Missään nimessä ei. Cynderin ei pitänyt enää koskaan kärsiä Wiikunan takia. Ei koskaan.

Tarkastellessaan kalteriovea Wiikuna kuuli Cynderin jatkavan puhumista, mutta uros ei puhunut enää sille. Ihmetellen toisen puhetta hännästä, naaras kääsi päätänsä niin, että saattoi pimeydestä erottaa outoa valkoista ainetta toisen hännän ympärillä. Itse asiassa, sama valkoinen aine hohti nyt Wiikunan silmiin toisen päässä. Miksei yksisarvissaurus ollut aiemmin tajunnut, että Cynder ei nähnyt mitään?
"Voi Cynder...",
naaras henkäisi aitoa myötätuntoa ja pahoittelua äänessään.
"Nuo siteet... Mitä ne ovat tehneet sinulle?"
Viimeisen lauseen myötä ääneen nousi aavistuksen verran vihaa, joka kuitenkin latistui pelkäksi surkeaksi katkeruudeksi. Wiikuna painoi päänsä väsyneenä kaltereiden ovia vasten.

Siinä seisoessaan Wiikuna pörhisteli sulkiaan ja katseli ympärilleen huoneessa. Harmikseen se ei kuitenkaan nähnyt yläikkunoiden heikon valaistuksen johdosta paljon mitään, hyvä että erotti Cynderin viereisessä häkissä. Yleensä pimeys oli lohduttavaa, koska sen turviin saattoi kadota ja piiloutua. Se oli yön pimeyttä. Vaikka ulkona oli yö, siellä ei kuitenkaan ollut näin luonnottoman pimeää. Wiikuna tunsi vanhan tutun ahdistuksen leviävän kehoonsa ja se värähti kylmän raudan kosketuksesta, mutta päätti pysyä rohkeana. Se oli jo päättänyt paeta täällä.
Enää piti vain keksiä miten.

Yksisarvissaurus mietti pitkän aikaa hiljaisuuden vallitessa. Oikeastaan, se ei keksinyt mitään keinoa, mutta pysyi silti vaiti ja odotti, että Cynder sanoisi jotain. Tai sitten pasuunasaurus mietti samalla tavalla. Mutta vaikka Wiikuna mietti kuinka, se ei keksinyt mitään. Kaikki suunnitelmat kaatuivat samaan kulmakiveen; teräsoviin ja valtavaan kivimuuriin. Jos sillä vain olisi siivet... Ja jokin lasersäde. Ehkä silloin, mutta nyt se ei voinut tehdä muuta kuin surkutella ja toivoa ihmettä.

Ihmeet ovat kuitenkin varsin ihmeellisiä asioita. Niitä tulee silloin tällöin, mutta niitä ei heti välttämättä ymmärrä ihmeiksi. Joskus niitä tulee myös silloin, kun pyytää, vaikka sillä hetkellä tuntuukin, että ihme on jotain muuta kuin ihme. Että ihme on vitsaus, kohtalon kieron ajatusmaailman tuottama paholainen, joka on lähetetty kiusaamaan. Wiikuna ei tiennyt, että sille oli tulossa ihme. Varsin suuri ja elämää mullistava sellainen.

Yksisarvissaurus hätkähti paikoilleen jämähtäneestä asennostaan kuullessaan tutun piippauksen, kun elektroniovet aktivoituivat. Ovi nousi ylös ja piti korvia särkevää rämisevää ääntä äskeisen hiljaisuuden jälkeen. Myös askeleet, jotka seurasivat oven paikoilleen kalahtamista, tuntuivat kaikuvan ympäriinsä aivan liian voimakkaina. Wiikuna kavahti pois kaltereiden luota ja peruutti pari askelta, turvallisen välimatkan päähän häkin ovesta. Se ei tiennyt, kuka oli tulossa, mutta tiedemiehillä ei ollut koskaan mitään hyvää. Tiedemies oli samanlainen kuin ne kaikki muut, lasit päässä ja valkoinen pitkä takki sekä mustat kengät, jotka kopisivat lattiaa vasten. Tiedemiehellä roikkui myös radiopuhelimen kaltainen viestintälaite vyöllään.

Yksisarvissaurus seurasi tiedemiehen menoa, mutta ihminen ei pysähtynytkään ensimmäisenä Wiikunan ovelle. Se kulki naaraan ohi ja pysähtyi Cynderin ovelle. Naaras näki, miten miehen suu avautui, eikä sillä ollut hajuakaan, mitä asiaa tällä ihmisellä olisi Cynderille.

[mammutti]

”En oikeastaan ole varma. Sitä samaa varmaan mitä ennenkin”,
uros sanoi hiljaa, kun naaras uteli mitä sille oli tehty. Cynder huokaisi ja jäi hiljaa istumaan paikoilleen. Se koitti miettiä, että oliko heillä ollenkaan mahdollisuuksia edes yrittää päästä pois.
”Tilanne ei ole mitenkään parhain”,
uros totesi mielessään, mutta pysyi vaiti.

Aikaa kului ja dinosaurukset olivat vaiteliaina. Pasuunasaurus oli juuri käymässä makuulle, kun se vaistosi Wiikunan värähtävän ja jännittyvän. Paksu metallinen ovi nousi hiljaa ylös ja sysipimeään huoneeseen käveli mies. Cynder ei kuitenkaan nähnyt mitään, mutta se kuuli, kuinka miehen kävely tuli lähemmäs ja lähemmäs. Uros koitti haistella ilmaa, sen sieraimet värisivät herkeämättä, mutta siteet peittivät sen kuonon juuri niin, ettei pasuunasaurus saanut kunnolla selvää hajusta. Mies oli kumminkin tullut jo häkin luo, eikä Cynder kerinnyt peruuttaa, kun miehen käsi jo silitti sen päätä.

”066, pitkästä aikaa. Taitaa Cynder poju olla aika parsittu, etkö olekin?”

Pasuunasaurus istui kylmällä kivilattialla ihan paikoillaan. Miehen käsi jatkoi kevyttä silittämistä, vaikka uroksen keho oli jännittynyt ja se voisi käyttäytyä arvaamattomasti.
”Doyle, että kehtaatkin näyttää naamaasi täällä”,
Cynder murisi syvään. Sen rintakehän väreilyn melkein pystyi näkemään, niin matala ja varoittava tuo ääni oli. Mies lopetti silittämisen ja ymmärsi ottaa kätensä pois kaltereiden sisältä hyvän sään aikana.

”Älä nyt. Ei se minun vikani ole, että minut siirrettiin hieman yli neljä vuotta sitten muualle. Olisin minä täällä sinun kanssa muuten pysynyt”,
Doyle huokaisi ja katsoi dinosaurusta hieman surullisesti. Pasuunasaurus vastasi vain raateluhampaiden vilauttamisella. Mies oli vähän aikaa hiljaa, mutta vilkaisi sitten viereisessä häkissä olevaa Wiikunaa.
”Olet saanut jopa tyttöystävänkin näköjään. Et ole tainnut kaivata vanhaa opettajakaveriasi ollenkaan”,
Doyle mutristi huuliaan, mutta käveli sitten naaraan häkin eteen.

”Ellei sinulla ollut muuta asiaa, niin antaa vetää!”
Cynder paljasti hampaansa kokonaan ja murisi, kun Doyle käveli Wiikunan häkin luo.
”Oli minulla asiaakin sinulle. Käskettiin laittaa sinulle uusi piikki niskaan. Kivun pitäisi alkaa kohta palailemaan. Ja kai minä nyt tahdon tutkia millainen pimatsu sinulla on vieressäsi öisin”,
tiedemies naurahti ja aukaisi Wiikunan häkin lukon. Luikahtaen nopeasti sisälle, mies sulki oven ja kääntyi katsomaan naarasta.
”Sanoivat, että olet aika haka luikahtamaan pakoon käsittelyistä. Vihaiseksi eivät sinua nimenneet. Jos alat riehua, niin kyllä tätä Cynderin lääkettä sinullekin riittää”,
Doyle vilautti taskussa olevaa lääkepulloa ja ojensi toisen kätensä kohti naarasta.
”Tulehan tänne tyttö, en minä pahaa.”


#Anteeksi viestin viivästys, tiedät että mulla on ollu kone jumissa. Sisältö on hieman jumittava, mutta toivottavasti siitä saa selvän. ^_^ #

[helo]

# Ahihi viimeinkin~ En minä ainakaan ole odottanut tätä kuin kuuta nousevaa 8) *hyrisee* Saitko sen meseviestini? Koska nähdään? Ja mikä ihmeen Doyle, sen piti olla James x) Nojuu~ Hei, nyt on ihan itkettävän ihana fiilis~<333 Voithan olla tässä joku päivä? Mitä pikemmin sen parempi 8)) *hyrisee taas* Ahh, Norge och hej jag är Sverige~<333 #

Mies. Valkoisessa pitkässä takissa. Valkoiset pitkät hanskat ja emäksisten lääkeaineiden tuoksu kaikkialla. Takissa ei kuitenkaan ainuttakaan tahraa, hiukset siististi kammattuinta taakse. Kiiltäväpintaiset lasit säteilyvaarantakia. Napit korvissa ja radiopuhelin suuressa taskussa. Isot kengät, jotka haisivat lankatuille. Ne kopisivat liian äänekkäästi ja olivat liian isot ja liian mustat. Niin siisti, niin hillitty. Niin ironinen. Niin vihainen.

Kuinka Cynder pystyi puhumaan tuon kanssa? Edes katsomaan tuota. Wiikuna pelkäsi aivan liikaa, että olisi pystynyt tekemään mitään. Se ei ymmärtänyt tai kuunnellut miehen sanoja. Se vain istui hiljaa takimmaisessa laidassa ja katsoi inhoten miestä, joka puhui Cynderille. Mene jo pois, ole kiltti. Älä kiusaa minua enempää. Mutta ei, ne eivät mene pois, vaikka niitä pyytää. Ne eivät halua mennä pois. Ne ovat ilkeitä, vihaisia ja tappavia. Ne eivät halua mennä pois. Ne haluavat tulla vain lähemmäs ja lähemmäs.

Niin tuli tämäkin. Jätettyään Cynderille puhumisen, se tuli uhkaavasti lähemmäs Wiikunan häkkiä. Naaras vain tuijotti, ei inahtanut tai edes kääntänyt katsettaan. Se vain tuijotti pikkulapsen suurilla silmillään, ymmärtämättä, miksi sille tehtiin pahaa, vaikkei se ollut tehnyt mitään pahaa. Mies ei kuitenkaan vaikuttanut ilkeältä tai vihaiselta, ei tullut lyöden tai rautaketju mukanaan. Vaikka ääni oli liian imelä dinosauruksen korviin ja haju luotaantyötävä, kaikki muu näytti olevan hyvin. Wiikunan ei siis tarvinnut yrittää pakoon, koska siitä seuraisi vain enemmän kipua. Ja ehkä nyt olisi niin hyvin, ettei seuraisi ollenkaan kipua. Niin ainakin Wiikuna toivoi.

Ovi pamahti kiinni ja Wiikuna räpytteli silmiään. Mies oli teljennyt itsensä samaan häkkiin naaraan kanssa. Outoa, kukaan muu ei ollut koskaan ennen tehnyt niin. Cynder oli sanonut tietävänsä tämän miehen, mutta kun Wiikuna tutkaili kasvoja, se ei huomannut niissä tuttuja piirteitä. Nämä kaikki miehet haisivat ja näyttivät samoille, mutta Wiikuna ei silti voinut muistaa tätä. Jos tällainen ihminen elikin täällä, ei se ollut ainakaan tullut koskaan yksisarvissauruksen luokse. Ei ainakaan lähiaikoina, koska Wiikuna tunsi hoitajansa ja sen ainoan miehen, joka pukeutui mustaan. Sen, joka tuli aniharvoin ja aina kun hän tuli, kaikki muut miehet olivat hermostuneita ja jännittyneitä. Häntä kutsuttiin johtajaksi ja jonkinsortin kuningashan hänen piti olla. Ihmiset kun harvoin kumartelivat ketään.

"En minä ole koskaan paennut",
Wiikuna kuuli oman äänensä sanovan heiveröisenä. Se ei kuulostanut yhtään omalta ääneltä, joten naaraan piti nieleksiä, saadakseen lisää rohkeutta.
"En kai minä muuten olisi tänne takaisin paennut."
Epätoivoista katkeruutta ja uhkailua äänessä, mutta Wiikuna ei välittänyt siitä. Se näki miehen virnistävän ja nauravan hiljaa, mutta mitään muuta reaktiota ei tullut. Vain pelkkä hiljaisuus, jonka täytti kenkien kopina lattiaa vasten. Mies aikoi tehdä jotain, koska ei voinut olla hiljaa paikallaan. Mietti tällä hetkellä jotain, käsien asennosta päätellen. Wiikuna osasi lukea ihmisiä paremmin kuin ihmiset uskoivatkaan. Niitä oli helppo lukea, kaikki olivat niin ennalta-arvattavia.

"Noh, sittenhän meillä ei pitäisi olla mitään ongelmia",
mies jatkoi rauhallisella äänellä ja Wiikuna saattoi laskea katseensa lasien peittämistä silmistä. Ääni oli rauhoittunut, ei peiteltyn rauhoittunut, vaan oikean rauhoittunut, joten ei ollut pelkoa äkkinäisistä liikkeistä. Se oli aina hyvä asia. Naaras vilkaisi Cynderiä, muttei sanonut toiselle mitään. Se ei halunnut puhua miehen kuullen, halusi vain tuon lähtevän. Tekevän sen, mitä aikoi kohta tehdä ja lähtevän.
"Kuulitko sinä?"
Ääneen oli hiipinyt hieman kireyttä, ei ollenkaan hyvä asia.
"Sinun piti tulla tänne, en minä tee pahaa."
Hitusen pehmeämpi, mutta nyt liian hermostunut.

Naaras kohottautui pystyyn ja otti pari askelta lähemmäs. Hitaasti ja varovasti, katse kokoajan miehen käsissä. Käsistä näki hermostuneisuuden, koska nämä miehet hallitsivat kasvonsa liian hyvin. Sama jäyhä, vakava ilme aina. Siitä ei voinut lukea mitään. Mutta käsille nämäkään eivät mahtaneet mitään. Niiden hätkähdyksistä ja liikkeistä luki kaiken, mitä ihmiset aikoivat. Jostain syystä, mies ei vieläkään tehnyt mitään ja Wiikuna pääsi jo metrin päähän. Ei vieläkään mitään, joten Wiikuna laskeutui jälleen alas, hitaasti maahan polvilleen. Siitä ei pääsisi niin helposti pakoon, mutta koska mies ei aikonut ainakaan vielä mitään pahaa, halusi Wiikunakin osoittaa, että oli yhteistyöhaluinen. Minä vaikka anelen maassa, se kertoi eleillään, ennemmin kuin sinä huudat ja lyöt.

Naaras oli laskenut katseensa, eikä siis tiennyt, mitä tiedemies teki. Pienoinen piippaus kuitenkin nosti sauruksen katseen näkemään miehen käden, joka vetäisi nopeasti radiopuhelimen taskultaan. Hän kääntyi puoliksi seliin puhuakseen ja Wiikuna vilkaisi taas Cynderiä apua saadakseen, vain muistaakseen, ettei toinen voinut mitenkään vastata eleeseen sokkona. Katse palasi lattian kautta takaisin mieheen, jonka äänensävy oli muuttunut kiivaammaksi. Sanoista Wiikuna ei saanut selvää kiireisen ja kuiskaavan puhetyylin takia, eivätkä ne muutamat yksittäiset sanat kertoneet Wiikunalle mitään.

Mies sulki radiopuhelimen vihaisena ja se oli Wiikunalle merkki nousta ylös. Naaras ponkaisi ylös salamannopeasti ja sai mieheltä vihaisen ja hämmästyneen mulkaisun. Mies oli nostanut kätensä suojakseen, aivan kuin olisi luullut, että dinosaurus olisi hyökännyt tai yrittänyt paeta. Wiikuna hämmentyi miehen reaktiota ja mies näytti hämmentyvän sitä, ettei dinosaurus tehnytkään mitään.
"Varsinainen hölmö sinäkin olet",
mies sanoi tälläkertaa aiempaa vihaisemmalla äänellä. Oliko hän halunnut, että dinosaurus olisi yrittänyt paeta, jotta hänellä olisi ollut syy lyödä, huutaa tai pelottaa Wiikunaa? Naaras oli niin hämmennyksissään miehen sanoista, ettei edes yrittänyt ovelle, kun mies avasi sen. Hän sormeili hermostuneena vyöllään olevia avaimia ja kirosi kovaan ääneen, kun ei saanut yhtä niistä irti.

Miehen kenkien kopina oli aavemaista kun hänen kiireiset askeelens kajahtelivat suuressa hallissa. Wiikunan ovi pamahti kiinni sellaisella kolauksella, että naaras ihan säikähti. Se katseli pelokkaasti miehen perään ja pelkäsi, että kohta mies kääntyisi takaisin, tulisi hullukiilto silmissään häkille ja huutaisi, olisi ketjun kanssa, kantaisi kaikenlaisia ruiskuja... Mutta mies ei palannut. Sen sijaan metalliovi naksahti ja valonsäteitä tunki sisään. Sitten se sulkeutui ja jätti peräänsä aavemaisen tyhjyyden ja hiljaisuuden. Wiikuna ei ymmärtänyt enää, mitä oli tapahtunut. Se nousi ylös ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. Niin hämmentyneenä, ettei edes huomannut, miten häkin ovi oli raollaan sen sijaan, että olisi paiskautunut lukkoon.

"Cynder",
ääni oli hiljainen, muttei enää niin pelokas.
"Kuka hän oli? Ja mitä hän halusi?"