Sydän itkeä melkein vois

[helo]

# Payzki tänne, mutta muutkin saavat tulla 8) #

Ilta oli pimeä ja tuuli navakka. Se puhalsi mereltäpäin ja nosti monet kerrat vedet Wiikunan silmiin. Naaras värähteli vilusta ja katseli kiikkeriä lyhtyjä, jotka loivat kelmeää valoa vain hiukan. Kaikki oli niin aution ränsistynyttä, että kylmät väreet kulkivat pitkin dinosauruksen selkää. Se ei ymmärtänyt yhtään, miksi oli tullut tänne. Ehkä suolaisen meren tuoksu oli johdattanut sen tänne ja nyt Wiikuna seisoi laiturilla katsellen ulapalle, jostain syystä kamalan haikeana. Tähtiä ei näkynyt, koska taivas oli harmaiden pilvien peitossa. Kaikkialla oli synkeää ja harmaata ja tuuli viskoi saranoidensa varassa roikkuvaa ovea, joka vinkui ilkeästi. Myös laudat Wiikunan jalkojen alla tuppasivat narisemaan siten, että naaras pelkäsi hetkenä minä hyvänsä laiturin pettävän. Sitten se olisi pudonnut kylmän veden armoille. Nyt Wiikuna ei tehnyt muuta kuin tuijotti merellepäin ja mietti tämän hyljätyn sataman tarinaa ja sitä, miksi kukaan ei halunnut enää tulla tänne.

[payzki]

Artemis sattui kulkemaan satamassa kunnes huomasi jonkun...olennon. Ja poika huomasi sen vasta, kun oli melkein sen kohdalla. Mikä se oli?! Demoni rääkäisi ja meinasi jo juosta pakoon...muttei sitten tehnytkään sitä. Mikä se oli? Rikkosiipi ei tiennyt mitä sanoa, tai mitä tehdä. Olento ei vaikuttanut hyökkäävältä tai edes vaaralliselta. Paitsi että se...no, ei se tehnyt mitään. Se näytti ihan...dinosaurukselta? Muttei niitä täällä voinut olla, ei tosiaankaan. Silti se kiinnosti Artea.
" Mikä sinä olet?"
Artemis saattoi kysyä tuollaisia, vaikkei edes tiennyt osasiko se vastata.

[helo]

Wiikuna oli hypähtää säikähdyksestä kolme metriä ilmaan, kun se äkkiä kuuli takaataan rääkäisyn. Naaras kiepsahti ympäri ja sai lankut narisemaan uhkaavasti. Takana ei ollutkaan mitään hirviöarmeijaa, vaan pelkkä poika, joka kuitenkin näytti huomanneen dinosauruksen. Wiikuna katsoi poikaa päästä jalkoihin, eikä ainakaan heti huomannut mitään asetta, joten se rauhoittui hieman. Ei välitöntä vaaraa, ainakaan vielä.
"Minäkö?"
dinosaurus kysyi hämmentyneenä, kun toinen yhtäkkiä alkoi puhumaan. Hyvä niin, mieluummin puhutaan kuin tapellaan. Yhä varautuneena, naaras siristeli silmiään ja yritti nähdä pimeässä paremmin.
"Olen dinosaurus. Tarkemmin sanottuna yksisarvissaurus",
se sitten vastasi yrittäen kuulostaa rennolta, mutta oli yhä varautunut.

[payzki]

Dinosaurus? Ahaaa. Nyt se sitten selvisi. Mutta eihän sellaisia ollut olemassakaan.
" Öh...Ei sunlaisia pitäis olla olemassakaan. Ihan vaaan tiedoks. Ainakaan enää."
Arte tuhahti kovaan ääneen ja katsoi nyt maata. Poika piirsi kengällään maahan kiemuroita, ettei tarvitsisi katsoa tuota olentoa. No, oli mikä olikaan.
" Olen Artemis. "
Demoni pyyhkäisi olemattomia pölyhiukkasia tai hiekkoja takamukseltaan ja istui maahan, ei oikein huvittanut seistä nyt. Pieni irvistys, koska maassa oli kylmä istua. Katse seurasi varautuneena otusta, dinosaurusta. Otus ei varmaan ollut vaarallinen, muuten se olisi jo tappanut hänet. Artemis mietti hetken, hänhän oli jo kuollut hypätessään. Oli siis kovin epätodennäköistä että hän voisi kuolla uudestaan. Vai oliko? KOko asia jäi vaivaamaan pojan päätä, mutta tuo päätti antaa asian olla, toistaiseksi. Tietäisiköhän yksisarvissaurus mitään siitä?

[helo]

Wiikuna hieman hämmentyi toisen sanoista.
"Taidat olla uusi täällä? Etkö tiedä, että täällä on olentoja kaikilta erilaisilta aikakausilta. Kun minä kauan sitten tulin tänne, hämmennyin itsekin nähdessäni ihmisiä, mutta nyt olen jo tottunut siihen."
Toisen esittäytyessä dinosaurus vain nyökkäsi, muttei kuitenkaan esittäytynyt itse, koska ei nähnyt jotenkaan tarpeelliseksi. Sitäpaitsi, Wiikuna ei itse asiassa ollut koskaan ymmärtänyt ihmisten tapaa esittäytyä, eikä eläimenä halunnut liikaa siihen samaistua.
"Entäpä sinä, Artemis? Mikä sinä sitten oikein olet? Ihminenkö?"
naaras kysyi mukamas leppoisasti, mutta oli kokoajan varuillaan. Pelko ihmisiä kohtaan käski pysymään valppaana.

[payzki]

Noniin. Tietenkään Artemis ei ollut tiennyt oikein mitään tästä, kun kukaan ei vaivautunut kertomaan. Ja sekin piti tehdä selväksi heti;
" No entäpä jos olenkin uusi, mitä sitten? Hällä väliä minulle..."
Rikkosiipi tuhahti, hänkö nyt ihminen. No, olihan hän tietenkin ollut, mutta se ei muuttanut sitä tosiseikkaa, eteti hän enää ollutkaan nyt ihminen.
" En, vaan demoni. "
Vaikka Artemiksella oli tapana puhua liian itsekeskeiseen tapaan, tarkoitti tuo joskus hyvääkin(vaikkei sitä itse olisi tajunnutkaan). Tässä tapauksessa poika halusi vain, että tuo saurusmikälie kertoisi jotain itsestään ja tästä paikasta. Katse oli odottava ja huulet ihan pienesti mutrulla. Tälle otukselle ei ollut niinkään kiva puhua, koska se ilmeisesti oli tullut tänne aiemmin(paaljon aiemmin) ja tiesi paljon enemmän kuin Artemis. Se ärsytti poikaa, koska täällä hän tuntui olevan pelkkä nolla, joka ei tiennyt mistään mitään, hortoili siellä täällä ja vain kyseli. Entisessä kotipaikassa poika sentään oli tiennyt kaikki lähiseudun juorut ja muut, oli saanut tietää hetkessä vaikka olisi vasta kaupunkiin saapunutkin. Mutta täällä kaikki oli aivan erilaista.

[helo]

Kuvitteliko Wiikuna vain, vai oliko demoni loukkantunut tämän sanoista? Dinosaurus kallisti päätänsä ja mutristi huuliaan ja kurtisti kulmiaan. Ei hän ollut tarkoittanut pahaa, mutta ehkä hänen sanansa olivat siltä kuulostaneet. Wiikuna tunsi olonsa surkeaksi toisen puolesta ja vaihtoi painoa jalalta toiselle, siirtyen pari askelta taaksepäin. Se oli hermostunut tilanteesta ja myös siitä, että toinen kertoi itsensä olevan demoni.
"En ole paljon demoneita nähnyt, mutta... Olen aina kuvitellut, että ne ovat suuria, punasilmäisiä ja mustaturkkisia paholaisia, jotka vain huutavat, raivoavat ja tappavat. Mutta... et sinä minusta näytä sellaiselta. Sinä näytät oikein mukavalta ja kiltiltä."
Nyt yksisarvisaurus hymyili ja yritti saada sanoillaan tunnelmaa leppoisaksi. Tosin, saattoihan toinen käsittää hänen sanansa väärin ja paljastaa vaikkapa oikean olomuotonsa, joka olisikin raivoava peto, joka söisi Wiikunan suuhunsa. Tämä ajatus ei tietenkään rauhoittanut Wiikunaa, joten se pälyili hermostuneesti kaikkialle ja mietti, miten pääsisi juoksemaan tarvittaessa laiturilta pois Artemiksen ohitse.

[payzki]

Artemis oli todellakin loukkaantunut. Vai että näytti hän mukavalta, ja vielä kiltiltä?! Teini purki raivoaan polkemalla jalkaansa ja mutisemaan jotain, mikä kuulosti jotenkin tältä; ' Kiltti, pah. Minä olen paha, en hyvä. Pah.' Lapsellista, tiedetään. Mutta ei rikkosiipi silloin oikein ajatellutkaan. Jos nyt ylipäätänsä osasi ajatella vähän viisaampien kannalta.
' Haluatko että minä astun kuvioihin?'
Silloin Artemis havahtui ja pudisti nopeasti päätään. Ei todellakaan, Ei Michiä puhumaan omista mielipiteistään ja muista, saatikka sitten 'kuvioihin astumaan'- ties mitä siitä seuraisi. Jotain kamalaa kuitenkin. Onneksi Michi tällä kertaa tajusi olla 'astumatta kuvioihin'. Kerrankin niin.

//PLÖG. Anteeksi. Inspis vähissä, ja lyhytkin. .__. Se kusee.//

[helo]

Nähtävästi demoni ei ollut kovin mieltynyt Wiikunan sanoihin. Kenties demoni halusi olla pelottava ja iso ja vihainen, eli juuri sellainen, mitä Wiikuna pelkäsi. Naaras tunsi värähtävänsä ja huomasi vilkuilevansa pakoreittiä entistä hermostuneempana, varsinkin silloin, kun demoni alkoi mutista ja polkea jalkaansa. Minkäänlaista kirousta tai hyökkäystä demoni ei kuitenkaan sanonut ja siitä Wiikuna oli kiitollinen. Se ei tiennyt, mitä demoni ajatteli vai kävikö se kenties jotain sisäistä kamppailua, mutta toisaalta se ei välittänytkään tietää. Kunhan ei vaan kimppuun kävisi.
"Pahoitteluni, Artemis",
dinosaurus sitten äkkiä sanoi oikeasti pahoittelevalla (ja hieman pelokkaallakin) äänellä.
"Se oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta kyllä sinä saat minun puolestani olla iso ja ilkeä, jos tahdot. Minun pitää nyt kuitenkin mennä."
Helpottuneena siitä, että oli vielä hengissä, dinosaurus hivuttautui hitaasti ohi ja lähti kulkemaan poispäin, kunnes päästyään talojen varjojen suojiin, lähti juoksemaan. Pois, pois täältä.

# Kiitokset pelistä n____n ~ #

[payzki]

//Olen pahoillani, että peli päättyi näin. Mutta en ole varma, olisinko nyt takaisin tultuani tauolta löytänytkään enää inspistä, se kun tuntui katoavan ajat sitten. Mutta kiitos ja anteeksi. //