|
|
Post by tobo on Feb 3, 2008 17:51:51 GMT 2
Offia.
Devon Deall
Kuollut. Ei helvetissä… Ei hyvä Jumala… Ei.. Devon oli kuollut ja nyt hän hoki Saatanan asuin paikkaa ja itse Herransa nimeä. Hän käveli tuskaisena eteenpäin kohti suurta aukiota, varmaan. Tuota puhuttiinko taivaassa tai helvetissä aukiosta? Toisaalta, ensin olisi varmaan viisainta saada selville mikä hemmetin paikka tämä oli, taivas vai helvetti? Hän halusi tietää. Mitään muuta ei hänen sydämensä nyt hallajannutkaan. Vain lisää infoa. Löytyisiköhän tästä kirotusti paikasta yhtään infopistettä?
Hän potkaisi polulla, tai millä lie, makaavaa kiveä. Se sattui. Kova kivi ei lentänytkään pois hänen tieltään niin kuin hän oli toivonut, vaan se aiheutti ainoastaan ikävän kivuntilan hetkeksi hänen oikeaan jalkaansa. Teräskärkien läpikin. Oli se ollut hieman liian iso kivi.
Kappas järvi.. Halleluja. Poika lähti arasti etenemään kohti järven rantaa. Toivottavasti siinä ei asunut minkään sortin Nessietä tai muuta vesihirviötä. Ne olivat pelottavia. Pentu nielaisi ja seisahtui kaula pitkänä tutkailemaan järveä kymmenisen metriä sen rantaviivasta. Mitään ei tapahtunut, mitään ei näkynyt. Järven rauhallinen pinta loisti kuun valossa ja sen peilipintaan heijastui taivaan kaunis, hopeinen kuu. Kaipa se olisi turvallinen lähestyä.
Aroin harppauksin Devon oli pian järven rannalla ja hän haroi sitä ja sen pirun runsasta kasvillisuutta katseellaan. Kivi, jes, hän hypähti sen luokse ja istui sen päälle. Vihdoin hän naulitsi päässään villisti seikkailevan katseensa johonkin, järven peilipintaan ja sen kauneuteen. Kaunista. Todella kaunista. Hah, kuolema on kaunis asia.
Pennulla ei ollut harmainta hajuakaan missä helvetissä hän oli, mutta kaipa asiat vielä järjestyisivät. Hän oli vielä hengissä… Hengissä ja hengissä. Hän tunsi vielä tuulen tanssittavan hiuksiaan ja sen lämpimän syleilyn. Hän kykeni vielä tunnustamaan ympäröivän luonnon kauneuden ja kykeni kuulemaan sen puheen. Hän kykeni maistamaan niin sanotun elämän huulillaan. Voiko kuollut tosiaan tuntea, nähdä, kuulla ja maistaa? Mitä väliä sillä sitten oli? Devon ei tuntenut itseään kuolleeksi. Yksinäiseksi. Hän oli kuollut ja jättänyt kaiken rakkaan edelliseen elämäänsä, vai pitäisikö sanoa maailmaan? Isä, äiti, Jack ja Jake… Pennun silmät kostuivat.
Hän tiesi nyt olevansa yksin joten hän nielaisi. Rakkaat perheeni… Hän läimäytti itseään kuuluvasti poskelleen. Mä en itke, mä en itke, mä en itke… Muutama kyynel vierähti kuitenkin viekkaasti alas ja poika puri huuleensa verille, kuivaten ne pari kirottua kyyneltä pois. Hän nappasi maassa makaavan viattoman kiven käteensä ja puristi sitä tiukasti. Kirottua. Kivi lensi kauniissa kaaressa järveen ja hajotti sen ärsyttävän kauniin pelipinnan. Tulipas siihenkin mokomaan lammikkoon eloa. Vesi värähteli hetken, mutta sai itsensä pian kuitenkin taas tasoittumaan. Peilipinta virnisti pojalle. Poika nakkasi sitä uudella kivellä ja näytti sille kieltä.
Kaikki oli nyt ohi. Hän oli kuollut ja siirtynyt paikkaan jota pentu ei voinut käsittää. Hänestä olisi enää vain muistot ja mätänevä ruumis jäljellä paikassa jota hän oli ennen kutsunut kodikseen. Ironista, mutta hänestä ei tuntunut kuolleelta. Pennun mielestä kaikki muu oli kuollut pois hänen ympäriltään. Isä, Äiti, Jack, Jake, toinen perhe ja kaupunki. Luonto, maa, meret, taivas, kuu, Aurinko ja tähdet. Tai, ehkä se oli ollut vain hän. Hän oli kuollut. Kuollut. Ei helvetissä… Pentu nakkasi taas kiven järveen rikkoen sen pinnan.
//Demon ja Jack, tervetuloa vain.//
|
|
|
|
Post by demon on Feb 5, 2008 18:53:11 GMT 2
//Jep. Täälä ollaan ^^//
Jack Mahone
Jack seisoskeli järven luona puuhun nojaten. Mustat, pitkät ja suorat hiukset valuivat tyylikkäästi kasvoille. Tämän inhoa uhkuva katse kiersi järven ympäristöä. "Hemmetin hemmetti... Mä sit nii vihaan tätä paikkaa..." Jack manasi mielessään. "Saatanan saatana..." nuori mies karjaisi raivoissaan. Että pitikin joutua tähän kirottuun paikkaan. Hän oli oikeasti turhautunut ja raivoissaan. Miehen mieleen nousi saman tien karvas muisto siitä miten oli kuollut. Hän potkaisi maassa olevaa kiveä ja se lensi eteenpäin. Osuessaan puuhun ja pudotessaan sitten maahan se aiheutti äänen joka sai jackin suuttumaan vielä enemmän. Hän tuijotti maahan raivoissaan kädet taskuissaan. Siinä tuijotellessaan maahan hänen korvansa kuulivat jotain. Askelia. Jack pukkasi itsensä saman tien irti puusta ja kuunteli. "Ihminen..." tuo sähähti ja virnisti saman tien.
"Ei mitä ilmeisemmin metsästäjä... Kuulostaa kömpelöltä... Ja kaiken lisäksi nuorelta... Mikä lie pentu..." ajatteli hän ivallisesti mielessään. Puut suojasivat häntä. Niiden luomaan varjoon Jack jäi odottamaan. Ääntäkään päästämättä hän painui kyykkyyn. Ei hänen siinä kauaa tarvinnut odottaa kun Devon jo käveli rantaan. Mies seurasi silmä tarkkana rannalla olijan liikkeitä. Kun Devon sitten istuutui kivelle, Jack liikahti varautuneesti. Hän oli jännittänyt lihaksensa ja oli valmiina jos toinen huomaisi tämän.
Jack otti maasta tukea toisella kädellään ja tuhahti hiljaa. Rannalla olija itki. Siltä se ainakin vaikutti. Molskaus sai miehen hätkähtämään. Tämän katse porautui pentuun ja siitä järven pintaan. Virne nousi tämän huulille. Hän nousi äänettömästi ja kohosi ilmaan kymmenisen senttiä maanpinnan yläpuolelle. Hän lähti lipumaan rantaa kohti.
On pian ihan pennun takana. Tämän viitta liehui leudossa tuulessa. "Uus tulokas vai?" Jack kysyi virnistäen yhtäkkiä. Lipuu toisen ohi järven pinnan yläpuolelle. Vilkaisee alas. "Ei peilikuvaa.. Kuten ajattelinkin..." mutisee ja huokaa. Kääntyy kasvokkain rannalla olevan pennun kanssa.
"Näytät siltä ettet oikein tiedä missä olet.. Olenko väärässä?" Mies virnisti ja antoi mustien silmiensä katseen porautua syvälle toisen silmiin.
|
|
|
|
Post by tobo on Feb 8, 2008 15:07:22 GMT 2
Devon Deall
Infopiste. Perkule. Devon tuijotti, vain tuijotti suu auki tähän… Tuota noin. Hetkinen. Olentoon? Olentoon joka leijui järven yläpuolella melko itsevarmana. Melko varmasti ilman minkään sortin naruja, tämähän taisi olla sitä niin kutsuttua taikuutta. Järven pintaan tuo olento ei luonnu minkään sortin kuvajaista, ja se oli sinänsä hieman ihmeellisempi juttu. Kaikkien fysiikanlakien mukaan, tämän olennon teot ja olemus eivät voineet olla totta. Helvetti soikoon. Tämähän oli mielenkiintoista! Olento oli vampyyri. Siitä pentu voisi mennä takuuseen. Outo, iloinen naurahdus kaikui ainoastaan hänen päänsä sisällä. Olisihan se pitänyt jo aiemmin huomata… Hänhän voisi olla sukua tarinoiden Draculalle.
Pentu tunsi ajan pysähtyvän ympärillään jääden tuijottamaan hänen typerää ilmettään. Silmät ja suu apposen auki… Devon huokaisi ja pudisti päätään saadakseen ajatuksensa taas luistamaan. Niinkö ne muka joskus olisivat nopeasti juosseetkin, mutta kuitenkin, etteivät ne sentään paikallansa kulkisi luoden pennusta täydellisen tunarin kuvan. Harvoin ne olivat liikkeelle lähteneet säästääkseen omistajansa idiootin maineelta, mutta nyt ne tekivät poikkeuksen. Kohtalaisen järkevän näköisenä hän taas antoi uutukaisen ilmestyksensä, leijuvan vampyyrin, porota mustan katseensa syvälle omiin liekkien värisiin silmiinsä. Taisi olla hyvä päivä. Toinen tuskin osasi leijumisen lisäksi lukea ajatuksia katsekontaktin kautta? Devonilla on aina ollut esirippu hänen itsensä ja muiden välillä. Kuten sitä sanotaan, et näe
metsää puilta. Et näe ihmistä ihmiseltä.
Nuorukainen nielaisi vielä, ehkä hän pystyisi jo puhumaankin. Toinen oli vain esittänyt niin paljon kysymyksiä pienelle typerälle ihmiselle… Yhtäkkiä, itsesuojeluvaisto pisti pojan loikkaamaan koko komeaan 179 cm pituuteen. Hän ei vain yksinkertaisesti uskaltanut istua kivellä toisen leijaillessa vetten päällä. Ihan normaaliahan se.
”Häh, joo”, pentu vastasi kysymykseen numero yksi. Hän ei enää sitä sanatarkkaan muistanut, mutta joo kyllä saisi luvan kelvata vastaukseksi. Hänen yllättävän korkeassa äänessään ei paistanut esiripun taakse mitään, joka voisi kertoa hänen sen hetkisestä mielentilastaan. Ääni oli vain hiukan kylmempi kuin normaalisti. Ehkä se johtui kuolemasta, leudosta illasta, taikka vain, että hän puhui tuntemattomalle henkilölle. Vieraalle. Pentu ei ollut ennen kiinnittänyt siihen huomiota, mutta nyt… No, sanotaan vaikka että hän oli harvinaisen tarkkaavaisella päällä.
”Joo, mä oon uus.” tämä hymyili hiukan turhankin ystävällisesti samalla puristaen kätensä nyrkkiin ja jännittäen lihakset niissä ja jaloissa. Naama näytti suloista naamaa, mutta olemus olisi valmis juoksemaan karkuun. Häntä ei juuri nyt oikein huvittanut tapella… Ei ainakaan vampyyriä vastaan. Niillähän oli terävät kulmahampaat. Nuorukainen lähetti itsestään ristiriitaisen kuvan. ”Ja… Niiku joo… Tuota.. Totta puhut. Mulla ei oo harmainta aavistustakaan missä helvetissä mä seilaan.” hän pyyhki kasvoiltaan sen babyface –hymyn ja katsoi uutukaiseen tuttavaansa, Draculan lapsenlapseen melkeinpä vakavana. Helvetissä, ehkäpä hyvinkin hän juuri kyseisessä paikassa seilasi. Lippu korkealla ja rinta rottingilla. Ha, miksi hänen jalkansa sitten vapisivat? Aavistuksen verran vain, eikä sitä ehkä huomaisi, mutta kuitenkin. Sen kyllä huomaisi jos siihen jaksaisi huomiota kiinnittää. ”Ja se ois kiva tietää.” mittaileva ja tutkiskeleva, muttei hyökkäävä, epäilevä, oranssi katse tarrasi kiinni miehen, nuorukaisen arpisiin kasvoihin. Ikävä arpi. Todella ikävä. ”Ja se myös, että kuka sä luulet olevasi?” keskusteluhan eteni hyvin elegantisti.
|
|
|
|
Post by demon on Feb 9, 2008 14:49:32 GMT 2
//Sori tästä tulee lyhyt... Kiire ku pitää lukee kokeisii...//
Jack Mahone
Vampyyrinuorukainen nauroi valkoiset hampaat välähdellen kuunvalossa Devonin ilmeelle. "Et oo varmaa useemmi törmänny vampyyreihi? Vai?" Jack kysyi tarkastellen samalla Devonia. Hän nuolaisi huuliaan ja iski silmäänsä toiselle. Devonin silmien väri miellytti nuorta miestä. "Pitäisköhä sulle kertoo jotai olennaista...? Tää paikka on tuonpuoleinen... Paikka elämän, taivaan ja helvetin välillä. Joten tervetuloa oottaan tuomiota" Ilkeä virne kohosi Jackin huulille. Tervetuloa oottamaan tuomiota... Sitähä me täällä tosiaa ootetaan... "Sä joudut joko taivaaseen tai helvettiin täältä... Ilmeisesti taivaaseen jos ulkonäköös kattoo"
"Ja mitä siihen tulee, kuka tai mikä mä oon, tai luulen olevani, tiiät osittain jo vastauksen. Jos sä et oo sokee oot varmaa huomannu et mä oon vampyyri..." vino hymy kareili miehen huulilla. Toinen terävistä ja pitkistä kulmahampaista välkähteli kuunvalossa. Näytti siltä kuin Jack mieleläänkin esittelisi hampaitaan. "Mä oon Jack... Jack Mahone. 'Tuttujen' kesken verenimijä.." jälleen puhuessaan mies virnisti. Jack leijui ihan Devonin eteen. Hän siveli pitkällä sormellaan toisen kaulaa silmissään ihmeellinen pilke. Hän nuolaisi molempia kulmahampaitaan ja katsoi sitten Devonin kaulaa.
|
|
|
|
Post by tobo on Mar 4, 2008 23:46:34 GMT 2
Devon Deall
Tuonpuoleinen... Paikka helvetin, taivaan ja elämän välissä. Vamppyyreitä...Oottamaan tuomiota... Vamppyyri... Vampyyreihin. Devon virnisti hieman poissa olevasti pudistaen samalla päätään, voisimme varmaan sanoa, hieman vaivautuneena. Mitenköhän taas tuon typerän pennun tulisi reagoida? Nauraa psykoottista naurua ironinen ilme kasvoillaan? Vajota vapisten maahan sylkien samalla suustansa typerän kuuluisia älähdyksiä, kuten ne joiden vatsasta puinen tikari olisi tungettu juuri läpi. Sylkeä verta ja tuupertua rakkaansa eteen. Vai kiistää vain kaikki? Ei, ei se ei ole mahdollista! Ei Herran Jumalan nimessä! Se ei saa olla totta. Pentu räpäytti silmiänsä muutaman kymmenisen kertaa. Katse oli hetken hieman sumea, mutta kohta se taas onneksi onnistui selkenemään ja poika saattoi nähdä vampyyrin edessään. Se oli kiva näky... Mutta se mitä toinen oli juuri sanonut, no, se ei ollut aivan niin kivaa. Kukapa sitä nyt haluaisi palavasti kuulla, että oli joutunut johonkin helvetin tuonpuoleiseen odottamaan tuomiota? Vampyyri virnisti ilkeästi ennen kuin jatkoi lauantai-illan jutusteluaan. Vai sillä tavalla. Jos vampyyriä olisi uskominen, ja hän todella saattaisi päästä taivaaseen... Asiathan olivat varmaan sitten iha hyvin.. Kai?
Ei Devon ollut sokea, hän oli huomannut toisen olevan vampyyri jo pari minuuttia sen jälkeen, kun tämä oli ilmestynyt leijailemaan järven yläpuolelle. Ilman naruja, tai ilman että hän olisikin ollut hologrammi. Toisaalta, olikohan tässä paikassa sähköjä tai jäätelöä? Hän halusi jäätelöä juuri nyt. Yksi suuri sitruunamansikka jäätelö, kiitos. Tässä, pidä vaihtorahat.Devon tapitti toista edelleen sekavana. No kukapa ei olisi tässä tilassa. Hymy, toivottavasti se ei ollut ivallinen tai halveksiva...Se oli melko vino.Hymyn kaareillessa vinosti toisen vaaleilla kasvoilla hänen valkoiset kulmahampaansa paistoivat puhtauttaan kuunvalossa. Hymy oli ihan söpö, mutta nuo kulmahampaat saivatt ihon kananlihalle. Toivottavasti pennun hiukset eivät myös nousseet pystyyn. Hän pörrötti niitä varmuuden vuoksi arasti.Ei kai sitä koskaan tiedä. Kaikki kun on aina joko todella, todella vaikeaa ymmärtää, tai yksinkertaisesti niin sekavaa, ettei siitä saa oikeasti mitään iri. Joskus ihminen ei vain halua tai jaksa ymmärtää sitä kaikkea. No nyt tänä iltana, tuolla järvellä, kaikki oli vain niin sekavaa ettei pentu tajunnut.... Jack Mahone. Tuttujen kesken verenimijä. Jack on kiva nimi...
Jack oli taas jälleen puhuessaan virnistänyt. Ehkä hän nautti virnuilusta tai sitten kulmahampaittensa esittelystä. Molemmista? Nyt Jack leijui aivan pennun eteen. Ja nyt verenimijä siveli hänen kaulaansa pitkällä sormellaan. Olikohan tuo musta väri aivan luonnollinen, kynsien oma väri? Devon oli kauhuissaan Jackin tehdessä niin, sivellessä hänen kaulaansa. Senhän voisi laskea jossain piirreissä seksuaaliseksi häirinnäksi! No ehkei sentään. Jack oli vampyyri, jolla ehkä saattoi olla nälkä...Pentu teki hirveän havainnon: hän oli oikeassa! Verenimijän nuolaistessa huuliaan ja suunnatessaan mustan katseensa hänen kaulaansa, hän oli saannut varmuuden asiasta. Devon aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta onnistui vain haukkomaan henkeään. Silmät laajenivat hieman, mutta samassa ne hakivat sen lasittuneen katseen itseensä tietokannasta. Searching, searching, founded! Devon ei sallinnut itsensä paljastavan tunteitaan palomuurinsa takaa. Poika oli aina ollut sellainen. Tunteet eivät esiintyneet muuta kuin hänelle itselleen ja hiljaiselle huoneelle. Niin kauniille yksinäisyydelle.Pentu läimäytti kuuluvasti Jackin käden pois kaulaansa hipelöimästä. Ei kovaa, mutta kuuluvasti. Hän loi Jackiin ärtyneen katseen, jonka taakse pelko kumartui piiloon. Sitten lempeä hymy korjasi kaiken pois. "Tuota.. Jack, tiedätkö saako täältä mistään jäätelöä?" Pentu peruutti muutaman askeleen, mutta hymyili edelleen. Hän ei haluaisi karkottaa tuota vampyyriä pois luotaan. Pentu oli laumaeläin. Hän tarvitsi muita ympärilleen. "Tai jotain muuta ruokaa... Ettei sun tarttis mua... Tuota... Sillain niinku juoda kuiviin? Onko se oikea ilmaisu...?" Vaikka pentu halusi Jackin jäävän, hän ei halunnut olla tälle illallinen.
// Demon, ei mitään hätää. Minulle saa vastata myöhässä ja syy saa olla mikä vain. Ei minua niin rassaa... Ja teksti saa olla lyhyttä.. Kyllä kyllä, ei hätiä mitä. En minä sinua siitä hyvästä syö. Mutta syvimmät pahoitteluni (jälleen kerran) siitä, että jouduit odottamaan vastaustani. Syyni on niinkin "hyvä", että oli sairas. Ei oikeasti vain yksinkertaisesti kyennyt olemaan koneella, kun meillä on tuollainen rakkine joka huutaa niin että huhu... Anteeksi siis. //
|
|
|
|
Post by demon on Mar 5, 2008 12:26:03 GMT 2
Jack Mahone
Jack henkäisi lähes äänettömästi. Käden, johon Devon oli juuri läimäyttänyt, hän puristi tiukasti nyrkkiin, varoen kuitenkin kauniita, mustia, pitkiä kynsiään. Mies perääntyi varoen. Mitä sinä tyhmä vampyyri luulet tekeväsi..? Eikö se jo viimeksi nähty, ettei uhreja kohdella noin..? Pieni polttelu kasvojen ja rinnan arvissa muistutti karvaasta tappiosta. Jack hieraisi niskaansa, pitäen katseen järven pinnassa, jonka päälle oli jälleen leijunut. Mies kuuli päässään ääniä... Sulkeutuessaan todellisuudelta hän muisti ettei ole yksin. Siinä samassa hän nosti katseensa ja karisti äänet ja muistot. Kuun valon langetessa järven pintaan, mies katsoi toisen silmiin. Hän oli mokannut pahan kerran. Toinen ei välttämättä enää luottanut häneen... Toisaalta. Mitä hän Devonin luottamuksella teki?
Jackin oli vaikea pidätellä virnistystään kun Devon kysyi häneltä, tietäisikö hän mistä saisi jäätelöä. "Näytänkö mä kaverilta joka kulkee päivät kadulla ottaen selvää mistä saa jäätelöä? Tuski mistää tähä aikaa saa..." Virnistys kiiri pakostakin Jackin huulille. Vampyyri nuorukaista inhotti Devonin hymyily, mutta hän ei näyttänyt sitä päällepäin. "Sä oot aika hukas pentu. Ei vampyyrit syö ruokaa. Veri on meiä ruokaa... Tosin valitettavasti tääl on monilta veri jo hyytyny... paitsi joltain sun kaltaiselta juuri kuolleelta pennulta... Joten osa sortuu syömään teiän ruokaa" miehen ääni oli nyt hiukan vihaisemman kuuloinen kuin hetki sitten. Virne oli kadonnut kokonaan. Tämän mustat silmät olivat alkaneet vaaleta.
Raju tuulenpuuska pyyhkäisi järven yli. Se riepotteli Jackin hiuksia ja viittaa, tämän kuitenkaan välittämättä siitä. Jokin oli saanut miehen suuttumaan. Siitä johtui myös harmaiksi vaalenneet silmät... Mitä luultavammin Devon oli syynä tähän. Vampyyri olisi halunnut kadota paikalta siinä silmänräpäyksessä, mutta jokin pisti vastaan.
//Eipä mitään ^^//
|
|
