Not so alone. [offline]

[anar]

//Mammutti tänne, ainakin.//

Quetzalkoatl

Olento, jota ei saattaisi miksikään tunnetuksi luonnehtia, asteli eteenpäin. Sen ympärillä oli ränsistynyttä slummialuetta, hämäriä kujia, sen sellaista. Ehkäpä useat olisivat kokeneet tämän paikan luotaantyöntäväksi, mutta ei Varjo. Sen sormimaiset käpälät tunnustelivat rapistunutta asfalttia jalkojen alla, koloja ja halkeamia, miettien, mistä mikäkin oli ilmaantunut. Ehkä ajan hammas vain oli kuluttanut, kuka tietää. Sen mitä olento oli tästä paikasta ymmärtänyt, täällä ajan hammas oli pureutunut myös paikan asukkaisiin, heittänyt nuo niiden tuntemasta maailmasta tänne, odottamaan viimeistä kohtaloaan. Mutta Varjo ei ollut tullut alkujaan sieltä, mistä useimmat. Se oli varjojen kasvatti, todeksi muuttunut Painajainen. Se oli monien pahin pelko, uni josta tuli realistinen. Toisaalta, sen se oli näköinenkin.

Osittain luurankomainen, karvainen olento, joka liikkui sulavasti ja melko nopeasti, vähän niin kuin jonkinlainen matelija. Sen pitkä häntä laahasi maata, mutta kovin helposti se ei vaikuttanut likaantuvat. Silmättömät silmäkuopat katselivat ympärilleen, jättäen useat miettimään, näkikö se todella mitään vai kenties enemmänkin kuin muut, tavalliset pulliaiset, joiden silmät oli sidottu suurilta ja salaisilta asioilta, maailmojen välisiltä rajoilta ja sen sellaisilta? Kysyttäessäkin Varjo vaikeni. Tuolla hetkellä, kulkiessaan varjoja myötäillen, sitä askarrutti kysymys sen omasta olemassaolosta ja kuolevaisuudesta. Aiemmin sillä oli ollut paluu varjojen valtakuntaan, mutta yhden pienen, pikkiriikkisen tytön takia tuo olento oli täällä. Ehkä niin oli tarkoitettu, vaikka Varjo ei saattanut useista pohdinnoistaan huolimatta käsittää syytä ja moraalia tällaiseen. Ja mitä kävisi, jos Varjo kuolisi täällä? Lakkaisiko se olemasta? Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan luista selkää pitkin, josta selkärangan nikamat tunkivat läpi.

Katse nousi taivaalle. Niin, sekään ei saattanut antaa vastauksia Varjon pohdintoihin, vaikka kenties näkikin kaiken, mitä oli olemassa. Kuinka turhauttavaa. Olento tyytyi katselemaan ympärilleen. Se ei saattanut nähdä mitään kovin kiintoisaa, korkeintaan slummien ränsistyneet talot. Kuka niissä oli asunut, miksi paikka oli näin huonossa kunnossa, miksei ulkosalla liikkunut tuolla hetkellä muita kuin Varjo? Suuriin ajatuksiin tottunut mieli saattoi löytää tähän vastauksia niin kovin helposti, ettei sen suurempi mielessä vatvominen tuntunut kannattavalta. Pieni huokaus terävien hampaiden välistä. Olisikohan täällä yhtäkään olennon kaltaista, vaiko joitain vieläkin omituisempia olentoja? Niin, sellaisia Varjo tahtoisi tavata. Ylipäätään tuolla hetkellä, tuntiessaan olonsa hyvinkin yksinäiseksi, se olisi tahtonut tavata ylipäätänsä jonkun.

[mammutti]

Yön raaka henkäys kulki pyörähdellen pitkin katuja. Taivas oli pilvetön, mutta jostain syystä hyvin hämärä ja rauhaton. Tämä oli pelottavaa aikaa ihmisille, aikaa keskiyön jälkeen. Mutta se sopi täydellisesti niille, jotka eivät pystyneet kulkemaan turvallisesti ihmisten seurassa. Olennoille, joita ei hyväksytty, siedetty tai pelättiin.

Suuret sieraimet puhalsivat lämmintä ilmaa ulos keuhkoista, muodostaen kevyitä höyrypilviä leijailemaan ilmaan. Raskas askel toisensa perään painautui kadun viileään pintaan. Tyyni katse tutkaili ympäristöä tarkkaavaisesti, vaistot ohjasivat pasuunasauruksen kulkua läpi rähjäisen slummialueen. Oltuaan torilla yöaikaan, Cynder oli päättänyt vetäytyä takaisin metsän suojiin, ennen kuin auringon hehkeä valo herättäisi aseelliset.

Rikkinäisen katulampun heikko valo osui dinosauruksen päähän, saaden metallilaatat välähtämään. Uros pysähtyi. Sen katse hapuili hämärää aluetta läpi tarkkaavaisesti. Ilmassa värisi outo tunne, joka kietoutui varoittelevasti Pedontappajaan, siirtyen sitten katulampun ympärille. Heikko valo alkoi väräjämään ja lopulta se sammui kokonaan. Cynder hengitti syvään. Se tiesi ettei se ollut yksin.

#Mammutti hyppelee paikalle. ^_^ #

[anar]

Varjo

Tuliko aavistus ennen tietoa, väräjävä tunne siitä, ettei ollutkaan yksin. Luurankomainen pää kääntyi, tarkastelemaan. Niskavillat nousivat pystyyn, vaikka tuskin pelosta. Yleensä Varjo oli itse pelon kohde, ei se pelkäävä osapuoli. Vaikka oli tuolla kyllä itsesuojeluvaistoakin. Pimeys muuttui aavistuksen syvemmäksi ja Varjo hetken mietittyään sulautui noihin toistensa päälle kerroksina lankeaviin kohtiin, liikkuen hiljaa, aivan hiljaa.

Ja merkillisen ilmestyksen saattoikin tämä olento kohdata. Tämä ei ollut ihminen, eikä näyttänyt myöskään miltään aivan normaalilta ihmisten maailman nisäkkäältä. Kenties se oli aikajanalta poimittu mukaan todella kaukaa? Hmm. Askeleet pysähtyivät, toistaiseksi Varjo ei näyttäytynyt. Tämän kyvyn se oli nimittäin saanut jo syntyessään, mikä oli niin kovin kauan aikaa sitten, joten ei tämä voimiakaan juuri syönyt. Ja miten painajaiset sitten saavat alkunsa, niiden syntyhistorian pohtimisessa voisi kulua sen verran suuri tovi, että jätetään se pois.

Todettuaan, ettei tuota muukalaista, kiintoisaa ulkomuodoltaan, saattanut kovin herkästi havainnoida vihamieliseksi, astui Varjo esiin, palautuen jälleen normaaliin muotoonsa. Näytti hetken, kuin pimeyteen olisi tullut aukko, kuin se olisi päästänyt vaalitun lapsensa tuudittavasta sylistään raakaan maailmaan, ja siinä Varjo sitten seisoi.

"Iltaa, vaiko kenties yötä", kuuluivat sanat, joissa oli aavistuksen sihisevä, käheän karhea sointi, mutta jotka silti olivat omalla tavallaan aivan kylliksi miellyttäviä. Ymmärrättehän, että tällaisella äänellä saattoi helposti tahtoessaan säikyttää, mutta että sen sai myös kuulostamaan ystävälliseltä. Kuinka laajan tunnekirjon voisi sen saloista paljastaa, se jäisi jokaisen itsensä selvitettäväksi. Ilma oli kylmää, muttei jäätävää. Huurua Varjon hengityksestä ei syntynyt, sillä näin käy vain, jos uloshengitetty ilma on lämpimämpää kuin ulkoilma, ja kuinka vain kylkiluilla suojatut keuhkot olisivat niin suurta lämpöä voineetkaan kehittää? Jäätiin katselemaan toista olentoa, melko terävästikin, äärimmäisen tutkailevasti, pohtien ennalta, millaisia reaktioita voisi saada tämän kohtaamisen aikana. Varjo kun kuului siihen kastiin, joka mieluusti tiesi asioita ennen kuin paiskautuivat tilanteeseen.

[mammutti]

Lämpimät lihakset jännittyivät ja rentoutuivat vuorotellen. Slummialue ei paljastanut itsestään yhtään mitään erikoista, vaikka tummanvihreät silmät sitä haroivatkin kiivaasti. Cynder tunsi itsensä hermostuneeksi, sen vaistot komensivat olemaan valppaana, mutta aistit sanoivat ettei sitä uhannut mikään. Kun tilanne ei tuntunut raukeavan, Pedontappaja pudisti päätään urahtaen ja sen kaulassa oleva ketju kolisi helähdellen. Kevyesti uros osui vieressä olevaan katulamppuun, joka välähti äkkiä takaisin päälle. Ja siinä se seisoi.

Ilmestyen varjoista, kuin olisi ollut osa niitä. Seisoen heikossa valossa, tuijottaen Pedontappajaa tyhjillä silmäkuopillaan. Cynder hämmentyi ja liikahti taaksepäin askeleen. Terävät hampaat välähtivät nopeasti, mutta toisen alkaessa puhua, pasuunasauruksen puolustuksen tunne laantui. Olihan sille kerrottu Tuonpuoleisesta ja oli se elämänsä aikana nähnyt paljon, mutta tämä olento oli jotain aivan uutta. Sen koko olemus hämmensi urosta, saaden tämän samalla uteliaaksi, mutta myös hyvin epäileväksi ja ehkä hieman… pelokkaaksi.

”Iltaa. Yöhän nyt on, mutta tervehdyksenä iltaa kuulostaa paremmalta”,
Pedontappaja vastasi matalalla äänellään ja laski päätänsä nyökkäykseen. Uros ei oikein tiennyt kuinka kohtelias sen pitäisi toiselle olla. Saattoihan tämä outo varjo-olento olla vaikka vanha kuin taivas ja silloin pitäisi osoittaa kunnioitusta. Cynder tunsi olonsa jotenkin tyhmäksi, sen mielessä liikkui niin monia erilaisia kysymyksiä, joihin olisi törkeää kysyä vastausta. Toinen tuntui olevan jotenkin liitoksissa pimeyteen, olikohan se Hämärälle sukua?

[anar]

Varjo.

Niin, toinen tuntui hämmentyneeltä, kenties pelokkaalta. Oliko se ihme, Varjo ei näyttänyt miltään, mitä realistisessa maailmassa yleensä liikkui. Siitä saattoi löytää tunnistettavia palasia, mutta kun katsoi tarkemmin, ei kaikki sittenkään täsmännyt. Ja tällaisena epätäsmällisenä Varjo juuri maailman näki, se tahtoi pureutua sen epäkohtiin. Siihen kuluisi varmasti kauan, ja koska olento oli harrastanut tätä jo koko pitkän elinikänsä, se ei odottanutkaan löytävänsä vastauksia kaikkeen. Sillä kun Varjon elinikä tässä nimetään pitkäksi, sillä todella tarkoitetaan pitkää ja vaikeasti määriteltävää, eikä sitä saateta kertoa tarkoissa vuosissa, eliniät kuvaisivat sitä paremmin. Sillä samalla tavalla tällaiset henkiolentoja muistuttavat otukset eivät tokikaan vanhene, kuin ihmiset ja eläimet ja muut tavalliset kuolevaiset. Olikohan täällä Tuonpuoleisessa jossain kaikki kuolleet bakteeritkin ja ameebat ja kaikennäköiset yksinkertaiset olennot? Siinäpä vasta kysymys...

Tuota merkillistä olentoa Varjon edessä olisi saattanut terävistä hampaista päätellä pedoksi, mutta ei painajaisemme uskaltanut oikeastaan olla varma. Varjon olemus hetkeksi jännittyi, sillä olihan tuo kuitenkin aika kookas ja kuka tietää vaikka painaisi tonneja, vaikka ainahan herra voisi palata takaisin varjoihin, piiloutua, mutta koska piileskely oli sen mielestä kovin pelkurimaista, ei se siihen mieluusti ryhtyisi. Ja sitä paitsi, tilanne oli alkanut siitä, että Varjo oli toisen säikyttänyt, joten ei pitäisi nyt kiirehtiä asioiden edelle. Olihan olento elämänsä aikana säikyttänyt lukemattoman monet, niin alitajunnassa kuin nyt realistisempana, joten ei se yllättynyt saadessaan muut reagoimaan tällä tavalla puolustautuvasti. Toisinaan se oli ihan hauskaakin, ei sille mitään mahtanut.

Vastauksen kuullessaan Varjo päästi hieman puhahtavan äänen, tiedättekö sellaisen tuhahduksen, hymähdyksen ja naurahduksen sekainen, jota on vähän säädelty käheäksi. Melkein kuin yskähdys, muttei sekään sitten kuitenkaan.
"Tottahan se on, ja on kovin yleistä, että halutaan tarrautua siihen, mikä tuntuu paremmalta kuin siihen, mikä on realstista, mikä on sinänsä ja itsessään kerrassaan hyvä asia, vallan loistava, vaikka ei tokikaan pidä kieltää todellista vuorokaudenaikaa, ja nyt en tässä väitä sinun tehneen niin. Katsos kun, minä olen viettänyt aikaani ajatellen kaikennäköistä, ja taitaa olla niin, etten ole vähään aikaan kenenkään kanssa rupatellut, ja nyt sinä niin sopivan mukavasti..." Varjo sepusteli, päästen jo melkein vauhtiin, kunnes törmäsi ongelmaan.

"Ellet sitten toivo, että teitittelen sinua, tai siis teitä, tai no jos oikeastaan vain kertoisit nimesi, niin tämäkin olisi helpompaa. Onhan toki ymmärrettävää, jos haluat sen salata, kertoohan nimi toisinaan henkilöstä paljon, mutta muutoinhan minun on vaikea kutsua sinua miksikään kehittämättä minkäänlaisia hullunkurisia nimityksiä, ja siihen en mieluusti rupeaisi, sillä tiedäthän, se ei varmaankaan tuntuisi sinusta kovin mukavalta", Varjo jatkoi sitten. Hyvällä tuurilla tuo toinen pysyisi edes jotenkuten olentomme puhelujen perässä, vaikka ei tuota kyllä helposti seurattavaksi puheeksi saattanut hyvällä tahdollakaan sanoa. No, piti antaa Varjolle anteeksi, se oli ollut pitkän aikaa hiljaa, eikä se tuollaiselle pohdiskelijalle sopinut alkuunkaan.

[mammutti]

Ulkonäöltään toinen vaikutti pimeältä, jopa vaaralliselta. Kehosta päätellen olento saattoi olla nopea, kevyt se ainakin oli. Selvä yöelävä, tyhjine silmäaukkoineen. Olikohan olento sokea vai näkikö se pelkästään pimeässä? Jos toinen päättäisi hyökätä, olisiko Pedontappajalla mitään mahdollisuuksia satuttaa sitä vai katoaisiko se varjoihin? Osasiko tuo muuttua läpimentäväksi? Mikä tämä olento oikein oli?

Pedontappaja sulki silmänsä, huuhtoen mielensä tyhjäksi kaikista kysymyksistä, jotka vain tuppaantuivat päähän. Päätyen kuitenkin yhteen varmaan johtopäätökseen, Cynder päätti olla varovainen sanojensa kanssa. Toinen voisi olla vaikka kuinka arvaamaton. Henkisesti sekä fyysisesti.

Kun toinen sitten vastasi urokselle, vastaus olikin yllättävän pitkä. Cynder oli tottunut vampyyrien ja muiden eläinten lyhyisiin vastauksiin. Pasuunasaurus kuunteli toisen monimutkaista puhetta ja keskittyi saamaan tärkeimmät asiat ylös. Niin se oli tehnyt entisessä elämässään, joutuessaan kuuntelemaan naaraidensa viime aikaisia juoruja ja näiden nopeaa kiivasta tahtia puhua.

Ymmärtäen toisen kyselevän dinosauruksen nimeä ja selittäen jotain siitä, kuinka monet unohtavat realistisuuden ja pysyvät siinä mikä tuntuu hyvältä, Pedontappaja istahti maahan ja heilautti häntänsä vierelleen. Näin se osoitti toiselle, eläimille ominaisella elekielellä, että se oli rauhallinen, eikä sitä haitannut toisen seura.

”Pedontappaja”,
pasuunasaurus vastasi ja katsoi toista punnitsevasti. Se ei vielä sanonut koko nimeään, voisihan olla mahdollisuus, että tämä olento oli jotenkin liitoksissa entiseen laboratorioon. Tosin, uros ei oikein jaksanut uskoa, että tuo varjo-olento suostuisi minkäänlaiseen yhteistyöhön ihmisten kanssa.
”Nimeni on Pedontappaja. Ei tarvitse teititellä. Ja jos saan udella, mikä on sinun nimesi?”

[anar]

Varjo.

Toinen istahti ja hännän heilahtaessa Varjon etujalkojen lihakset värähtivät vähän, sillä mistä sitä olisi voinut tietää, jos vaikka tuo häntä olisi voinut venyä ja kurottautua iskemään Varjoa? Jos olet painajainen, sinä et oleta keneltäkään mitään, sillä kovin alitajunnan kaltainen paikka, varjojen valtakunta, tarjoaa suojan jos jonkinlaisilla kulkijoille ja on ymmärrettävä, että sellaisessa paikassa henkilöt tuntuivat muuttuvan koko ajan. Varjo ei, kylläkään, muistanut muuttuneensa kovin paljon. Korkeintaan se oli vähän rauhoittunut ja saanut järkeä päähänsä, mutta ulkonäkö ei ollut kuin korkeintaan rappeutunut, mutta varsinaista, todellista muodonmuutosta ei ollut tapahtunut. No, siis, kuitenkin, tällä nyt vain haettiin selityksiä Varjon luottamattomuudelle ja varovaisuudelle.

Varjo istahti myös, kulmikkaiden ja jäntevien takajalkojensa varaan. Tuo olento istuessaan yleensä vaistomaisestikin näytti siltä, kuin voisi ponnahtaa millä hetkellä tahansa jalkeilleen. Valkea hännänpää heilahteli leppoisasti edes takaisin, kuin kissalla, mutta tarkoittamatta samaa elekielellään. Tyhjät silmäkuopat tarkastelivat toista. Ehkä syvällä sisimmässään toiselta odotettiin jonkinlaista äkkinäistä, hyökkäävää elettä. Mutta kaikista eniten Varjo oli onnellinen siitä, ettei tuo ollut ruvennut kyseenalaistamaan sitä, ettäkö Varjon kaltaisia, uniikkeja olentoja voisi olla olemassa. Ihmisten mieli helposti on niin rajallinen, ettei tuollaisiin uskota. Toisaalta, maassa jossa on eläviä kuolleita, vampyyreitä, ihmissusia, aaveita sun muita mukavia, joita yleensä tahdotaan pelkiksi satuolennoiksi ja kummitustarinoiksi sanoa, muuttuu sulkeutuneinkin mieli edes rahtusen avoimemmaksi. Toki on niitäkin, jotka kiistävät asiat, joihin eivät ei halua uskoa, vaikka ne tanssisivat jenkkaa hänen ympärillään. No, asiasta kukkaruukkuun.

Toinen esittäytyikin. Pedontappaja. Luokiteltiinkohan Varjo pedoksi? Luurankomainen pää kallistui aavistuksen, pohdiskellen. Eipä kai, sillä eihän Varjo varsinaisesti metsästänyt tai tappanut, ainakaan sillä ei ollut siihen järin suuria viettejä. Toisinaan sen teki kovin mieli vaania varjoissa, mutta tämä nyt oli vain puhdasta ja harmitonta hupia tarkoitukseltaan, olkoonkin, että asiat helposti saivat ikäviä käänteitä. Tuntui kamalan vaikealta viihtyä istuvassa asennossa vieraan seurassa, mutta kun toinenkin istui, ei viitsitty lähteä pyörimään miten sattuu, se olisi voinut antaa... epäilyttävän kuvan. No, maailmassa oli paljon huolestuttavampia olentoja kuin tuo Pedontappaja.

"Minun nimeni on Quetzalkoatl, siis alunperin, ajoilta jolloin sain alkuni, vaikka toki olisi turhaa mennä sellaisiin yksityiskohtiin, ethön kysynyt kuitenkaan elämänkertaani. Kuitenkin on niin, että jotkut kokevat sen vähän hankalaksi ja monimutkaiseksi nimeksi, joten minulla on siihen käyttöön, ikään kuin kutsumanimeksi, lempinimi, jolla minua saa kutsua, ja se on Varjo. Muista väännelmistä en järin pidä, vaikka epäilemättä niitä olisi minunkaltaisestani olennosta helppo kehitellä. On ymmärrettävä, että minullakin on arvokkuuteni", Varjo seposti. Toinen oli tuntunut pysyvän melko hyvin puheessa mukana tai sitten ei muuten vain halunnut kysyä, jottei vaikuttaisi tyhmältä. Vaikkei olisikaan, Varjo tuskin olisi osannut puhua mitenkään muutoin, se vain oli tuollainen.

"Minä tässä mietiskelin, toivon ettet koe tätä loukkaavaksi, mutta mieluusti ennemmin tiedän kuin arvailen. Niin, siis aikomukseni oli kysyä, että mitähän lajia sinä olet, tai siis, et sinä ole koira etkä hevonen etkä taatusti ihminenkään, muttet näytä tulevan samoilta kulmilta kuin minä, olisin varmasti nähnyt sinut joskus? Ja luulenpa, että jos tulisit sieltä, mistä minäkin, et vaikuttaisi noin rauhalliselta hepulta, meinaan, siellä näkee yhtä jos toista. Ellet sitten ole demoni? Mutta eivätkös ne ole pahoja? Voihan, tämä menee monimutkaiseksi... Ainiin, mutta jos antaisin sinulle puheenvuoron, oivoi näitä käytöstapojani, pahoittelen..." and again. No, ehkä seuraava selviäisi vähemmällä puheella, Pedontappajan pitäisi vain koettaa selvitä näin. Mutta luultavinta on, että Varjolta ei koskaan sepostukset loppuisi kesken. Olihan se sentään Varjo.

[mammutti]

Pedontappaja katsahti olentoa ja oli näkevinään toisen värähtävän hännänheilautuksesta. Jännittyneisyys oli varovaisuuden ele. Cynder ihmetteli hieman tätä, sillä vaikka se olikin suuri, ei se pitänyt itseään kovin suurena uhkana toiselle. Olihan toinen varmasti nähnyt muitakin uroksen kaltaisia, tuollainen mystinen olento kuin oli. Varmaan hyvin viisas, ainakin puhetyylistä päätellen.

Mystisyys ei aina ollut paha asia. Cynder oli kahden melko pitkän elämänsä aikana oppinut paljon kaikenlaista, kuten sen, ettei mikään ollut mahdotonta täällä Tuonpuoleisessa. Monet ihmiset kieltäytyivät uskomasta siihen, mikä huvitti pasuunasaurusta. Oliko sillä varsinaisesti mitään väliä, mitä kaikkea täällä tapahtui? Ei kukaan välttämättä reagoinut, jos ihmissusi hyökkäsi kimppuusi, eikä sillä seikalla ollut mitään merkitystä kenellekään muulle kuin itselleen. Siksi Cynder oli ylpeä, että sillä oli päämäärä täällä kuolleiden viimeisessä pysäkissä. Se halusi itselleen lauman.

Toisen jatkaessa puhumista, uros koitti taas keskittyä olennaiseen, vaikka siltä lipsahtikin toisen oikea nimi ohitse. Nyökäten aina silloin kun se ymmärsi asian ja oli samaa mieltä, Cynder käsitti pääseikoiksi toisen nimen olevan Varjo ja että toinen tiedusteli mikä uros oikein oli, kenties demoni? Pasuunasauruksen teki mieli naurahtaa, demonit olivat jotain paljon vaarallisempaa ja paljon arvaamattomampia mitä Pedontappaja pystyisi ehkä koskaan olemaan. Se kumminkin oli samalla yllättynyt, ettei toinen tiennyt mikä uros oli. Toisaalta, näin lähellä kaupunkia ei liikuskellut paljon muita dinosauruksia, jos ollenkaan.

”Varjo”,
toinen sanoi ääneen, kuin varmistuen, että oli kuullut nimen oikein ja saadakseen toisen huomion.
”En ole demoni, muutenhan olisin varmaan jo juonitellut jotain tai hyökännyt. Ihmiset sanovat minunlaisiani dinosauruksiksi, elämäni aikakausi oli paljon ennen ensimmäisiä ihmisiä”,
Cynder selitti, varoen kumminkin paljastamasta itsestään liikaa.

Äkkiä Pedontappaja säpsähti. Keltainen pari silmiä tuijotti kahta olentoa hiljaa, hiippaillen sitten sisälle erääseen raihnaiseen taloon. Cynder katsoi kissan menoa hiljaa. Sitä kismitti oma käytöksensä. Kuunnellessaan toisen puhetta, se oli keskittynyt täysin Varjoon, eikä muistanut huomioida ympäristöä samalla. Paha virhe, jos olit eläin, joka ei pystynyt sulautumaan varjoihin. Onneksi kyseessä oli vain satunnainen kissa, eikä pasuunasauruksen tarvinnut lähteä paikalta rymisten pakoon. Sitä kumminkin samalla huvitti eräs seikka. Se ei ollut pitkään aikaa uppoutunut kenenkään puheisiin näin syvästi, että olisi unohtanut tarkkailla ympärilleen.

[anar]

Varjo.

Nimensä kuullessaan suuntasi Varjo täyden huomionsa toiselle, sillä tuon olennon ajatuksilla oli tapana ajelehtia vähän siellä täällä, käsitellen mitä milloinkin. Aina piti olla jotain ajateltavaa, tuskin koskaan Varjo vain oli, miettimättä mitään, kuin yhtä kuolleen kanssa. Sillä sitä mieltä se oli, ajattelemattomuudesta, se oli kuin kuolisi, lakkaisi olemasta. Joillekin se oli pahin pelko, toiset suorastaan toivoivat sitä erilaisista syistä. Varjo ei oikein tiennyt mitä halusi, sillä ei ollut valtavan suuria ja vaikeasti saavutettavia päämääriä elämässään. Kai se vain yritti viisastua niin paljon kuin suinkin saattaisi ja muu... No, jos uskoi Jumalaan, niin saattoi sanoa, että muu jäi Herran haltuun. Tällaisissa asioissa Varjon ajatukset kuitenkin olivat kaksipiippuisia, sillä oli paljon todisteita puolesta ja vastaan.

Kuunnellessaan toisen selostusta itsestään, pyrki Varjo painamaan sen syvälle mieleensä. Dinosaurus? Oli olento niistä kuullut, mutta yksikään vastaava ei ollut koskaan kaivanut Varjoa omaan maailmaansa, joten tarkempaa tietoa ei ollut. Kun tarkemmin mietti, oli Varjo nähnyt ehkä jotain aavistuksen samankaltaista, mutta pelottavampaa ja isompaa, jolla oli ollut valtaisat hampaat. Ja sekin oli ollut sen yhden pikkutytön televisiossa. Hmm, ei sillä, ettäkö Varjo koskaan olisi kiistänyt tällaisten olentojen olemassaolon, olihan sitä itseäänkin nimitetty realismin vastakohdaksi, luonnonoikuksi ja mahdottomuudeksi. Tästä syystä yleensä vain avoimemmat mielet, kuten lapset, kaivoivat olentoja varjojen valtakunnasta, koska aikuisten mieliä ei pidetty niin hedelmällisinä.

"Niin, aivan, ymmärrän. Minä kun olen sahannut vain ihmisten aikakausissa, vaikka tokihan olen kuullut mainintoja sun muuta kaltaisistasi, mutta ettäkö tunnistaisin kohdatessani? Maailma on laaja ja aina jää jotain näkemättä, niin harmistuttavaa kuin se onkin. Ja mitä demoneihin tulee..." Varjo melkein pääsi jo vauhtiin, mutta koskaan ei Pedontappaja saanut kuulla, että mitä demoneihin tuli, koska suurehkon olennon hätkähdys havahdutti painajaisemmekin. Silmäkuopat harasivat maastoa Pedontappajan katseen suuntaan, osa Varjosta oli muuttunut aineettoman näköiseksi, mutta palautui normaaliksi, kun tämän kauhun kohde ilmaantui. Kissa. Noita liikkui paljon ympäriinsä, selkeästi. Huvittunut hymähdys kuului suusta, jossa oli paljon hampaita ja joka näytti olevan tarkoitettu raatelemiseen, vaikkei ollutkaan. Varjolle oli tavallista uppoutua erinäisiin asioihin niin syvästi, ettei huomannut ympäristöään, mutta toisen olemuksesta saattoi havaita, että niin ei välttämättä ollut sen kohdalla.

[mammutti]

Pedontappaja oli hieman vaivaantunut, hätkähdettyään satunnaista kissaa. Pehmeä yö huntusi varovaisesti kaksikon ympärillä, hiljaa huokaillen tylsistyneisyyttään. Tämä yö oli hyvin rauhallinen, lähistöllä ei tuntunut olevan muita kuin Cynder ja Varjo, ja koska nämä kaksi eivät alkaneet tappelemaan tai mitään vastaavaa, ei hentohuntuisella yöllä ollut mitään kätkettävää tai salattavaa, joka tylsistytti sitä entisestään.

”Olit sanomassa jotain, ennen kuin tuo kissa keskeytti”,
dinosaurus sanoi hitaasti ja käännähti taas katsomaan tuota outoa olentoa. Pedontappaja tunsi viileään ilmaan sekoittuvan kosteuden, joka humisi sen kuonossa. Enää pari tuntia aikaa, ennen kuin kiivaat valonsäteet halkoisivat hämärän levittämää huntua ja tekisivät tietä loistavalle äidilleen.
”Jotain demoneista.”

[anar]

Varjo.

Varjon mielestä ei ollenkaan ollut pahaksi, että yö oli hiljainen ja tyyni, melkein samettinen. Ehkä jollain tavalla vähän ontto hiljaisuudessaan ja autiudessaan, ränsistyneitten slummien kupeessa. Yksinäiset vaelsivat sen helmoissa, joko tunteakseen koko maailmankaikkeuksen hengityksen jos malttoivat pysähtyä kuuntelemaan tai sitten kohdatakseen toisensa, henkilöt, joita eivät koskaan olleet osanneet odottaa tai ajatella, mutta jotka silti olivat kuuluneet heidän elämäänsä siitä asti, kun ensimmäinen henkäys oli vedetty kaukana täältä. Tämä kaikki tietysti vain, jos uskoi sellaiseen asiaan kuin kohtalo. Varjon mielestä asiaan saattoi löytää monta järkevää ratkaisua, joita ei kuitenkaan koskaan onnistunut rakentamaan täydellisiksi yhtälöiksi, edes mielessään.

Useat saattoivat kokea yön pelottavaksi, kylmäksi ja lohduttomaksi. Joku olikin sanonut, että yöt olivat ihmisen yksinäisintä aikaa. Mutta Varjo oli omalta osaltaan tehnyt seuraa useille, livahtanut mieleen, hälvetäkseen aamun mukana. Tästä syystä olento ei mainittavasti pitänyt aamuista, vähiten päivistä. Se ei kokenut yksitoikkoisinta ja tylsintäkään yötä sillä tavalla, koska asiat olivat juuri niin kuin ne tahtoi itse nähdä. Jos Varjo tahtoi, joka puolella oli rapinaa ja kuhinaa, kun hyönteiset liikkuivat, lepakko lensi jossain, lehdet kahisivat... Se oli kaikki turhaa informaatiota, mutta toi mieleen eloa. Toistaiseksi Varjo koki Pedontappajan korvaavan kaiken tällaisen mainiosti.

Dinosaurus kysyi jotain, ja Varjo katsoi sitä tutkiskellen. Oliko sillä väliä, mitä Varjo oli aikonut sanoa? Ei todellisuudessa. Ehkä toinen ei vain pitänyt hiljaisuudesta ja pimeästä. Niistä asioista, joista Varjo oli kietoutunut kokoon ja jotka olivat puhaltaneet siihen sammumattoman liekin. Sillä tuo olento olisi ollut helpompi tappaa, kuin uskoisikaan. Sen olisi saanut helposti lakkaamaan olemasta. Mutta miksipä Varjo muille olisikaan paljastanut keinoja sellaiseen? Olennon silmissä oli jotain veikeän ovelaa, ja ennen kaikkea ikiaikaista.

"Voi, minä olen useinkin sanomassa asioita. Maailma kuitenkin juoksuttaa ajatuksiamme eteenpäin, ja jos me koko ajan ja jatkuvasti palaamme väkisin taaksepäin koettaen muistaa, saattaa käydä niin, että meiltä jää kovin monia asioita huomaamatta. Kuitenkin, olin vain sanomassa, että... No, demonit ovat demoneita, sellaisen vaistoaa. Ja joka sellaisen vaistoaa, kenties ymmärtää olla varaamatta liikaa luottamusta seuralaiseensa", Varjo totesi, myöntyen kuitenkin kertomaan aiemmat ajatuksensa, vaikka se ehkä olikin vastoin sen tapoja.

[mammutti]

#Anteeksi epäaktiivisuuteni. En ole ollut ihan pelituulella ja nyt joulunajan aionkin viettää koneettomana, joten kiskon Cynderin nyt irti tästä. Pahoitteluni, jos koettelin kärsivällisyyttäsi vastaamattomuudellani. Hyvää joulua. ^_^#

"Ymmärrän",
Cynder nyökkäsi ja katsahti metsikköä kohti. Uros tunsi jälleen olonsa varautuneeksi ja sen vaistot komensivat sitä lähtemään liikkeelle.
"Jos suonette anteeksi, minun pitäisi jatkaa matkaani",
dinosaurus käännähti Varjoa kohti ja nyökkäsi pahoittelevasti.
"Toivottavasti näemme vielä joskus",
se vielä lisäsi, kunnes siirtyi tasaiseen, raskaaseen kävelyynsä, poistuakseen.

#Kiitos hyvästä pelistä. ^_^#

[anar]

//Äyh, enpä minäkään ole nyt aktiivinen ollut ja en ole jaksanut edes vetää Varjoa pois tästä, kun en kuitenkaan olisi varmaan ottanut heti peliä tilalle..//

Varjo.

"Niin, tokihan se on mentävä jos siltä tuntuu", Varjo lausahti, katsellen tuota merkillistä otusta, dinosaurusta. Tästä riittäisi ajateltavaksi pitkäksi aikaa, kylläkyllä. Otus ehti oikeastaan jo vajota ajatuksiinsa ennen kuin toinen oli kokonaan poistunut, sellainen se vähän oli.
"Nähdään, jos ollaan nähdäksemme", tuo totesi vielä, itsekseen lähinnä, kääntyi sitten ja katosi illan varjoihin. Ensin se muuttui häilyvämmäksi ja lopuksi sitä ei voinut nähdä ollenkaan. Niin, Varjo oli sitä mitä nimensäkin antoi ymmärtää. Tulisi aina olemaan, varjo ja painajainen.

//Minäkin kiitän.//