Ei pelätä pimeää

[mew]

[[Tänne siis Vohveli ja Solae ;>]]

Puita. Paljon puita. Synkkää. Synkkääkin synkempää. Pimeä oli ottanut vallan. Korpit raakkuivat yksinäisyyttään. Ei tuulen virettäkään. Pelottavaa. Todella pelottavaa. Yksinäistä. Turvatonta. Listaa voisi jatkaa vaikka miten pitkälle.
Hintelä mieshahmo käppäili pelokkaannäköisenä keskellä pimeää metsää kuin etsien päämäärää. Yksinäinen olento aivan tärisi pelosta. Ei mikään ihme. Itse kullakin varmaan alkaisi kädet tärisemään tällaisessa paikassa. Lohduttomassa paikassa.
Korppi lehahti vauhkonpuoleisen miekkosen editse. Mies hätkähti, ja samalla pääsi suusta pieni 'Hui!'
Täällä metsässä ei varmaankaan olisi ketään, vaikka kuinka huhuilisi ja etsisi. Vai mitenköhän olisi? Siltä ainakin tämä paikka vaikutti. Ei kai kukaan tänne nyt tarkoituksella tulisi, eihän?
Mies, jota sattumoisin kutsuttiin nimellä Victor, ja josta oli väännetty yleisempi lempinimi Vic, pelkäsi olevansa täysin eksyksissä. Uupuneena ja surkeana hän istahti läheiselle kivelle. Tarkkaavaisuus ympäristöä kohtaan kuitenkin säilyi. Näin pimeässähän joku voisi hyvinkin hyökätä takaapäin ties mikä puukko ojossa. Huh huh... Mutta nyt olisi syytä pysyä rauhallisena.

[vohveli]

Oli hiljaista, pimeää, ehkä jotenkin pelottavaakin. Kukaan tuskin saapuisi tänne tarkoituksella, sen verran epämiellyttävä paikka kumminkin oli. Juuri sellaista kuin pitääkin... Kukaan muu, paitsi Solae Domar, ei tulisi metsään tarkoituksella. Solaella oli kumminkin omat syynsä.
Ihminen, joka oli nyttemmin vähemmän ihminen, linkutti metsässä yksinään. Tuo vähemmän ihminen näytti koiralta, noin semmoisen puolimetriä korkealta, keskikokoiselta koiralta.
Sen karva ei enää kiiltänyt, eikä ollut kirkkaanvalkoinen. Likaisen valkoisen turkin seasta löytyi pari mustaa täplää, ja niskaa koristi paksu harjas, joka oli laitettu kahleella kiinni.
Koira, joka oli sukupuoleltaan se kauniimpi, eli narttu, varoi astellessaan toista etujalkaansa, jossa oli suoran sanottuna reikä. Se reikä, jonka ympärillä oli vähän kuivunutta verta, sinetöi sen, että koira ei saisi puhua eräästä asiasta.
Toisessa etujalassa oli taas pitkä ketju, joka kilisi ja kalisi aina tuon vähemmän rotupuhtaan koiran ottaessa askeleen.
Paikka oli mukavan rauhallinen ja hiljainen, lukuun ottamatta korppien rääyntää ympärillä. Täällä tuo seropi saisi olla rauhassa, märehtimässä murheitaan.
Ellei... Kirsuun tunkeutui uusi haju, joka oli varmaankin jonkun elävän haju. Tarkkaan hajuaistiin oli vielä vähän totuteltava, piti ymmärtää sen salat. Neljä jalkaa ja häntäkin tuntuivat vieläkin vähän omituisilta.
Narttu höristi korviaan ja pälyili ympärilleen. Pimeästä ei näkynyt ketään, lisäksi värejäkin oli hankala hahmottaa, kun sattui olemaan värisokea. Seropi tuhahti hieman ja jatkoi matkaansa, ehkä täällä oli joku, ehkä ei.

[Nää mun ekat viestit aina on tälläisia... Outoja x) ]

[mew]

Hui hui.
Vic, joka tunsi olevansa aivan maassa, rättipoikkipuhki, nousi jälleen seisomaan aikeissaan lähteä jonnekin. Hän nosti maasta laukkunsa, jonka oli laskenut siihen istuutuessaan.
Jo heti ensimmäisellä askeleella kohti tuntematonta, astui miekkonen kuitenkin lahon oksan päälle, ja siitähän sitten kuuluikin melkoinen rasahdus, kun se napsahti vaivattomasti poikki. Vic säikähti tavattomasti. Varmasti joku kuuli, aivan varmasti!
Hädissään laiheliini lähti juoksemaan kompuroivalla tyylillään, vaikka hädin tuskin näki eteensä. Laukku vain hidasti vauhtia. Ryntäily pimeässä kuitenkin johti muutamaan kaatumiseen ja kolariin puun kanssa. Aikansa juostuaan -todennäköisesti ympyrää, kun ei ihmisten ilmoille päästy- pysähtyi Vic vihdoin hengähtämään. Ei kukaan seurannut tai jahdannut päivällisen toivossa. Eikä ehkä ihme, ei tuosta miehestä saisi pahemmin mitään päivällistä, kun ei sitä lihaa tahtonut hauraiden luiden päällä olla juuri lainkaan. Vain sen verran, ettei miekkonen ollut luokiteltavissa luurangoksi. Phuuh...
Kertaakaan Vic ei kuitenkaan tuntenut olevansa täysin turvassa. Jotenkin vain tuntui, että joku tarkkaili. Ja ehkä tarkkailikin. Mies kuitenkin yritti laannuttaa laukkaavan mielikuvituksensa kuittaamalla vain, että näin pimeässä sitä tulee aina kuviteltua kaikenlaista. Alitajuisesti pitkähkö miekkonen ei kuitenkaan voinut rauhoittua.
Eksyksissä sitä oltiin, voi tätä kurjuuden päivää!

[vohveli]

Solae kuuli jostain, ehkä viidensadan metrin päästä rasahduksen. Kuulo aistikin oli tavallista tarkempi. Olihan koirana olemisessa hyvätkin puolensa.
Toiseen etujalkaan kiinnitetty ketju kilisi ja kalisi nartun talsiessa laiskan oloisesti eteenpäin, äänen suuntaan. Seropi ei oikein osannut jännittää, elämällä ei ollut enää tarkoitusta. Maailma oli julma, kylmä, hirveä, älytön paikka. Koira murahti yksinään, jatkaen matkaansa.
Kilketi kalketi.
Saisi tuon ketjunkin pois jalasta. Minnekkään ei päässyt äänettä, joku vain pystyi kuulemaan kilkkeen, ja tulemaan juttelemaan. Mitä intoa juttelemissakin oli? Solae huokaisi. Se alkoi erottaa jonkun hahmon pimeästä. Se muistutti hoikkaa ihmistä. Pituutta oli hankala arvioida, kun itse sattui olemaan puolimetrinen. Isoltahan se näytti, niinkuin kaikki, nykyään.

[mew]

Vicin sydän pamppaili ylikiihkeään tahtiin. Kylmä hikinoro valui luista selkää pitkin ja vähän tärisytti. 'Suoraastaan karmiva paikka, miksi edes olen tällä?' miekkonen varmasti pohti. Ajatuskupla puhkesi kilkattavan ketjun ääneen. Joku täällä nyt oli, oh my...
Ei voisi kuvailla Victorin valahtaneen kalpeaksi, sillä kalpeammaksi ei voisi enää mennä, mutta siltä miehestä kuitenkin tuntui. Epätodellinen olo, kuinka ketään voikaan hirvittää näin kauheasti? No, mutta nähtävästi voi. Jalat tuntuivat siltä, että olisivat voineet pettää milloin vain.
Eijjeijjei...
Laihan miehen pää kääntyili nopeasti vasemmalta oikealle. Eipä näkynyt mitään. Ei ainakaan vielä.
Mutta tuolla... Tummat koiraeläimen ääriviivat varjojen joukoissa. Mitä hiiskattia. Ensimmäinen ajatus, mikä pelokkaan Victorin päähän pulpahti, oli nälkäinen ja raivokas susi. Mutta tässä sitä nyt oltiin. Miltään nelijalkaiselta eliöltä voisi kaksijalkaisen ihmisen olla melko mahdotonta paeta. Ainakin koiraeläimeltä, siis.

[vohveli]

Solae tunsi hajun vain voimistuvan. Koira hidasti hiukan tahtiaan. Kunnes lopulta se otti vain yksittäisiä askeleita. Lopulta narttu pysähtyi kokonaan. Eipä toinen mitenkään vaaralliselta näyttänyt, vaan samapa tuo. Kaikki oli saman tekevää. Elämä oli vaan niin syvältä.
Seropi murahti vahingosa yksinään, lähes kuuluvasti. Murahteleminen oli uusi juttu, ja niitä tuli aina vahingossa. Solae katsoi ihmishahmoa pitkään, jonnekkin sinne, missä silmien piti olla. Ei mitään kiinnostavaa. Toinenhan voisi lähteä hevosenkuuseen, niin koira saisi olla yksin.
Narttu otti yhen askeleen jalallaan, jossa oli ketju. Jälleen kilisi. Se oli jotain niin rasittavaa. Solae nosti toisen etujalkansa ilmaan. Sitä vihloi vieläkin hiukan. Oikeastaan, kipu oli pistävä. Kuin joku olisi vedellyt eestaas tikaria tassussa. Niinhän oli käynytkin, mutta ei nyt. Kukaan ei koskenut enään tassuun. Silti sattui.

[Göggölööröö... Sowwy ;__; ]