Ei kovin kaunis näky.

[chardon]

Hitaasti kissankorvainen ja -häntäinen poika lipui eteenpäin kirkon läheisyydessä. Katse tarkasteli palaneita raunioita tiukasti ja kriittisesti. Chardon ei oikeastaan tiennyt, mikä tuo palanut raunio oli. Jokin suuri se oli kuitenkin ollut. Tutkailevasti hän vilkuili ympärilleen, ennen kuin uskaltautui astua lähemmäs. Kissan korvat kääntyivät taaksepäin ja häntä heilahteli hitaasti puolelta toiselle. Hänen yllään olivat tavattoman lyhyet farkkukankaalta vaikuttavat shortsit, sekä löysä, kirkkaan sininen hihaton, jonka alareunassa koreili pieni, soma, piirretty kissan poika. Käsissä oli sinivalkoraidalliset irtohihat. Kenkiä hänellä ei ollut lainkaan. Siniset silmät kertoivat tarkasti, ettei poika tuntenut oloaan lainkaan hyväksi juuri sillä hetkellä. Häntä ensinnäkin pelotti jokseenkin. Aika paljonkin. Ilta oli jo hämärtymässä ja hän oli jossain aivan oudossa paikassa. Hänen päässään törrötti kissankorvat, joita hän ei saanut millään kiskottua irti. Hän ei yksinkertaisesti löytänyt loogista selitystä tälle kaikelle. Ja sitä hän tosiaan olisi sillä hetkellä kaivannut. Ainakaan hän ei enää kovinkaan paljon havainnut omaa läpinäkyvyyttään.

"Tämä on... Argh, épouvantable."
Kiukkuisesti 16-vuotias poika potkaisi maata, liukuen sitten hiiltyneen puunrungon läpi... Läpi? Järkyttyneenä Chardon katsahti taakseen, joutuen myöntämään, että kyllä, hän tosiaan oli tainnut sen läpi mennä. Eikä hän tosiaan vain kyennyt nyt ymmärtämään tätä asiaa yhtään mitenkään. Kunpa hän edes löytäisi jonkun muun. Ihan kenet tahansa, jolta kysyä neuvoa ja tietä. Ja mahdollisesti, mitä ihmettä tämä kaikki oikein merkitsi. Oli ahdistavaa olla yksin, täysin tietämättömänä kaikesta.

[Martsa]

Annabellalla oli sattumoisin ollut tänään aikaisemmin jotain asiaa Vanhaan kaupunkiin, ja pyörähdettyään nopeasti hautausmaalla tarkistamassa olisiko siellä sattunut olemaan yhtään uutta tulokasta jotka olisi voinut aivopestä kun nämä olivat vielä pyörällä päästään eivätkä tajunneet mikä oli viisasta ja mikä ei (ja jouduttuaan tällä kertaa pettymään) hän oli suunnannut kirkolle - tai lähinnä sen raunioille. Se oli osoittautunut paikaksi jonka lähettyviltä löytyi usein Tuonpuoleisen uusia tulokkaita, millä oli varmaan jotakin tekemistä sen kanssa että se oli yllättäen melko lähellä hautausmaata. Hänellä ei enää ollut mitään sen tärkeämpää tekemistä joten hän vain kulutti aikaansa, mutta jos hän nyt sattuisikin sattumoisin löytämään jonkun uuden tapauksen josta saisi jotain irti - jos ei hyötyä niin sitten edes huvia - niin olisihan se toki ihan piristävä käänne. Lucia pyöri hänen jaloissaan kuten aina ja Anna soi kissalleen harvinaisen hymyn kääntyessään hautausmaan kulmasta niin että kirkko näkyikin jo hänen edessään. Ja siellähän oli kuin olikin joku, tai ainakin jonkinlaisen hahmon hän oli siellä näkevinään. Päästyään lähemmäs hän totesi olleensa jälleen kerran oikeassa: raunioiden edustalla todella oleili joku, poika ilmeisesti, ja vahvasti aaveelta vaikuttava.

"Kuule, ihan pienenä vinkkinä vain: jos ei omista enää ruumista voi olla vähän vaikeaa yrittää potkia mitään", Annabella totesi sitten vinosti hymyillen pojan seisoessa selin häneen samalla kun Lucia oli singonnut hänen jaloistaan kissankorvaisen ilmestyksen toiselle puolelle ja jäänyt siihen napittamaan ainakin osittaiselta lajitoverilta vaikuttavaa nuorukaista viirusilmillään. Joku teini-ikäinen tyttö - tai miksei poikakin, sen puoleen - olisi voinut pitää tuonnäköistä tapausta ihan söpönäkin, ainakin silloin kun tämä oli vielä ollut Elävien maailmassa, mutta hän itse vain luokitteli pojan yhdellä vilkaisulla hyödyttömäksi minkään tärkeän kannalta ja sen takia samantekeväksi. Mutta ehkäpä tuosta saisi ajankulua ainakin vähäksi aikaa, hän oli jotenkin sellaisella tuulella.
"Minkä takia sinä edes vietät aikaasti tälläisessä paikassa ? Uusi täällä ?" Anna kysäisi sitten kuulostamatta kuitenkaan kovinkaan kiinnostuneelta ja astahti sitten Lucian, jonka tarkkaavainen katse ei irronnut pojasta hetkeksikään, luokse poimien kissansa syliinsä jääden silittelemään sitä nostaen sitten katseensa seuralaiseensa tarkastellen tätä vähän paremmin. Tälläinen tapaus siis tällä kertaa. Minkäköhän takia tuokin oli tänne joutunut ? Näteillä pojilla oli kyllä ilmeisesti myös jokin taipumus joutua vaikeuksiin, se saattoi selittää jotakin.

((Khem. Tuli hieno kun en osaa pelata tällä hahmolla vielä. ' Sori.))

[chardon]

Herran jumala. Se oli ensimmäinen joka hänen päähänsä pälkähti. Kylläpä hänen sydämensä olikin hypähtänyt, kun hän kuuli yllättävän äänen takaansa. Tai no, hän ei oikeastaan tuntenut, että hänen sydämensä hakkaisi yhtään kovempaa tai että se olisi hypähtänyt, mutta... Sen olisi kuulunut, jonka vuoksi hän kaikesta huolimatta oletti, että se teki niin. Kiireesti hän pyörähti ympäri ja astahti taaemmas. Mitä tuo oikein heti alkuun houri jostain ruumiin omistamattomuudesta... Kumma tyyppi. Ihan noin niinkuin jo sen puolesta, että tuolla oli.. Häntä. Ja vielä aika kummallinen sellainen. Ja kaikkein oudointa asiassa oli se, ettei se vaikuttanut häiritsevän tuota millään tapaa. Muutenkin tuo oli tuossa ihan rauhallisesti, kuin kaikki olisi aivan hyvin. Mutta kun yhtään mikään ei ollut lähellekään hyvin!

"Uh, minä... En ole ehtinyt vielä mennä mihinkään muualle. Je... Siis minä... Missä minä oikein olen?!"
Chardon täräytti sitten suoraan, astuen vielä taaksepäin, jotta heidän välillään oli reilun kahden metrin rako. Se sopi hänelle oikein hyvin. Luojan kiitos hän nyt kuitenkin oli saanut seuraa itselleen. Hän vain toivoi tosissaan, että tuo osaisi auttaa häntä. Poika veti syvään henkeä ja vilkaisi hieman epäröivästi kissaa. Sekin näytti itse asiassa aika uhkaavalta, mutta mitä oletettavimmin se oli tuon tytön lemmikki tai jotain, joten varmaankin ihan hyvin koulutettu. Ja ei sillä, oli hän paljon pahemmissakin tapauksissa ollut, jonka vuoksi yksi kissa ei häntä kyllä tiehensä ajaisi, ei mitenkään.
"Minä menisin kyllä pois aivan heti, kun tietäisin, mistä. Osaatko sanoa, missä minä olen? En tajua, mitä oikein tapahtui. Mutta minun tosiaan olisi päästävä Pariisiin. Vai olemmeko koko ajan siellä? Tarkoitan, en ole ennen liikkunut kyllä tällaisella seudulla. Enkä tiedä, miten tänne päädyin. Mutta minun on päästävä Pariisiin!"
Chardon selitti, erittäin selkeä ranskalaiskorostus äänessään. Hän levitteli käsiään turhautuneena, huuliaankin mutristaen. Hänen tahtoi jo pian päästä takaisin ystäviensä seuraan, silloin hän itse vasta toimi paremmin. Hän vain hermostui, kun ei saanut paljoa ihmisiä ympärilleen.

[Martsa]

Annabella katsoi toisen peruuttamista ja sen jälkeistä selittämistä ilmeisen huvittuneen oloisena. Oli tavallaan jotenkin aika suloista kun tänne silloin tällöin tupsahti joku uusi tapaus joka ei tajunnut yhtään että mistä oli kyse ja missä oikein oli, eikä halunnut uskoa senkään jälkeen kun joku oli selittänyt tosiasiat. Tosin mistäpä hän tiesi millaista se mahtoi olla, hänhän ei ollut ihminen ja oli joutunut tänne olosuhteiden pakosta mutta sentään tietoisena minne oli oikein tulossa. Eivät häntä muiden vaikeudet kyllä kiinnostaneetkaan, sen puoleen, ellei hän itse saanut niistä jonkinlaista hyötyä irti.
Pojan saatua selityksensä loppuun Anna ei hetkeen sanonut mitään vaan keskittyi vain lemmikkinsä paijaamiseen katsellen jonnekin yläviistoon ennen kuin sitten käänsi sinisten silmiensä pistävän tuijotuksen takaisin poikaan, joka vaikutti lähinnä siltä että alkaisi kohta polkemaan jalkaansa jos ei saisi kysymyksiinsä mieleistään vastausta. Noh, pojan ikäväksi tämä ei varmaan sellaisia saisi, sillä kaikesta päätellen kaikki vastaukset joita kenelläkään tälle olisi tarjota eivät olisi mitenkään tätä miellyttäviä.

"Etkö tosiaan tiedä missä oikein olet ? Tervetuloa Tuonpuoleiseen, chérie", Annabella sitten totesi huiskauttaen samalla kädellään heitä ympäröivää maisemaa kohti. Viimeisen sanansa hän äänsi virheettömällä ranskalla - kyllä hän oli toisen korostuksen tunnistanut ja kyseistä kieltä itsekin osasi, kuten myös toista äidinkieltään italiaa, muttei kumpaakaan kielistä vakituisesti käyttänyt muutamia sanoja ja ilmaisuja lukuunottamatta. Se oli kumma miten joissain tilanteissa aina joskus sai tehtyä ihmisiin vaikutuksen vain pudottamalla muutaman merkityksettömän sanan jos ne vain olivat jollain kielellä jota keskustelukumppani ei osannut.
"Joten ei, sinä et ole Pariisissa etkä lähelläkään sitä. Ja sinun epäonneksesi sinä et tule pääsemäänkään", Anna jatkoi kuulostamatta tippaakaan pahoittelevalta. Jos oli ollut ihminen tai eläin Elävien maailmassa oli tänne joutuminen itseaiheutettua eli omaa syytä, ja jos taas ei ollut niin sitten tänne oli ollut jostain muusta syystä vain pakko siirtyä ja siitä nyt olisi turha sääliä ketään kun kerran siinä suhteessa kaikki olivat samassa veneessä. Ei tämä niin paha paikka ollut: olihan hänkin tänne joutunut ja pärjännyt siihen nähden hyvin.
"Jos haluat suoremman version niin kaikesta päätellen sinä kuolit Elävien maailmassa ja jouduit tänne. Todennäköisesti siis olet täällä pour toujours."

[chardon]

"Ei, minä en tosiaan tied-"
Chardon aloitti heti, keskeyttäen sitten kuitenkin, kun tuo pääsi kohtaan 'Tuonpuoleinen'. Okei, ei kuulostanut ihan tutulta paikalta. Tai no tavallaan joo, olihan hän joskus kuullut puhuttavan jostain mystisestä paikasta ja blaa blaa. Mutta se kaikki liittyi siihen tilanteeseen, kun oli kuollut. Eikä hän kyllä uskonut, että juttu toimi siinäkään vaiheessa. Vielä se, kun toinen hänelle virheetöntä ranskaa äänsi, kumosi koko Tuonpuoleisjutun samantien. Hän oli ilmiselvästi edelleenkin Ranskassa. Olisi tuo voinut paremmat sanat valita, mutta kyllä tuokin hänelle kelpasi. Hän oli aivan varmasti Ranskassa. Kaunein asia, mitä hänelle tällä hetkellä saattoi sanoa. Vaikkei toinen sitä nyt ollutkaan sanonut, mutta kaikesta huolimatta. Tyttö kuitenkin vakuutti, ettei hän ainakaan lähellä Pariisia ollut, todellakaan. Eikä tulisi pääsemäänkään. No, niinhän tuo luuli. Kyllä hän oli ollut ties missä tilanteissa, kyllä hän vielä kotiin selviäisi. Täytyisi vain selvittää missä oli lähin lentokenttä...

"Kuolin?"
Chardon toisti sitten pöhkönä, tuijottaen tyttöön nyt todella hämmentyneenä. Hän ei tajunnut, mistä tuo noita juttujaan veti.
"Kuule, en tiedä, mistä johtuu että päässäni on kissankorvat ja näin, enkä tosiaan osaa selittää sitä, miten menin äsken tuon puupökkelön läpi, mutta sen tiedän, että kuollut minä en ole. Siis, jos olisin kuollut, en minä tässä pokkana seisoisi edessäsi hengittämässä tai mitään. Hengittää... Ah, aivan! Se johtuu tästä... Souffle... Ilma! Ilmasta! Tässä ilmassa on jotain, joka tekee minulle tällaista outoa. Ja mitä ilmeisemmin myös sinulle. Hännästäsi päätellen. Mutta heti Pariisiin päästyäni kaikki on taas hyvin."
Chardon vakuutti päätään kallistaen. Hän harkitsi jo, että pyytäisi tyttöä mukaansa Pariisiin. Toinen ei kyllä vaikuttanut mitenkään onnettomalta täällä, mutta hänen mielestään tuo kuitenkin saattaisi sopia heidän jengiinsä mitä mainioimmin. Ja varmasti olisi jokseenkin turvallisempaa olla Pariisissa kuin tällaisessa ilmastossa, joka kasvatti häntiä ja muuta sellaista. Teki läpinäkyväksi... Ei kiva.

"Minä vain todella tahtoisin tietää, miten oikein päädyin tänne..."
Chardon aloitti kulmiaan rypistäen ja käsiään puuskaan vieden. Kyllä, se tosiaan oli päällimmäisenä hänen mielessään juuri sillä hetkellä. Vaikka toisaalta se oli suhteellisen toisarvoinen asia, tärkeintä oli se, miten hän pääsisi pois. Mutta silti hän tahtoi tietää, huumattiinko hänet ja kuljetettiin tänne, vai mitä ihmettä?
"! Nyt minä tiedän!"
Chardon huudahti yllättäen ja tuohtuneena haroi hiuksiaan.
"Minut on kidnapattu! Ja sinä olet mukana siinä toimessa, siksi tulit tänne katsomaan minua. No, voin heti kertoa, että jos lunnaita tahdotte, niin turha vanhemmiltani pyytää. Heitä ei kiinnosta. Mutta veljeni voisi olla eri juttu. Mutta älkää vaivautuko, minä kyllä pakenen takaisin Pariisiin, vaikka mikä olisi!"

[Martsa]

"Ainoa ilma joka täällä tekee mitään outoa löytynee sinun korviesi välistä, lapsi hyvä", Annabella totesi naamioiden naurunpyrskähdyksen kätensä taakse tukahdutetuksi yskähdykseksi. Ilmeisesti toinen kuitenkin oli häntä ainakin jonkin verran nuorempi joten hän katsoi oikeudekseen tätä lapseksi kutsua, varsinkin kun se ilmensi niin hyvin sitä kuinka hän näki vastakkainasettelun hänen ja pojan välillä. Sitä paitsi tämä oli ilmeisesti niin pihalla kaikesta (mikä kyllä tämän tilanteessa oli melko luonnollista) että ulkonäköä lukuunottamatta olisi hyvinkin saattanut käydä pikkulapsesta. Ei hänkään nyt niin paljon vaivautuisi että alkaisi tällaisia juttuja omasta päästään keksimään kun ei kerran ollut mitään hyvää syytäkään.
"Ja toisin kuin ilmeisesti sinulla, minulla on ollut tämä häntä aina. Ja toisin kuin sinä minä hyväksyin tosiasiat tänne tullessani kun ne minulle kerrottiin", Anna hymähti viestittäen varsin selkeästi mitä mieltä hän ylipäätänsä oli pojasta ja tämän käytöksestä. Jos ei kerran tiennyt mistä oli kyse ja missä oikein mentiin, niin kannattiko sitten kysyäkään jos ei kerran kelpuuttanut vastausta ? Minkäänlaista empatiaa toista kohtaan hän ei osannut tuntea tai mitään vastaavaa, moinen oli hänelle aivan tuntematon käsite. Hän itsehän olisi etunenässä allekirjoittamassa sitä että sääli oli sairautta ja viidakon lakia siitä että nopeat söivät hitaat ja erittäin nopeat taas nopeat. Tosiasiat piti käyttää hyödykseen, ei taistella niitä vastaan.

"Mielikuvituksesi on kyllä kehuttavaa, mutta mistään tuollaisesta tässä ei ole kyse. Vaikka sinun kannattaisi siitä huolimatta uskoa mitä sinua vanhemmat sinulle kertovat, etenkin sinun tilanteessasi", Annabella jatkoi silmiään tuskastuneen näköisenä pyöritellen. Vai että ihan kidnapattu. Joko poika oli aikoinaan katsonut aivan liikaa televisiota tai sitten tämä ei vain ollut ihan täysissä järjissään. Tai sitten molempia. Olihan noita tarinoita kuultu ennenkin kun ihmiset eivät halunneet uskoa totuutta, mutta useimmat kuitenkin osasivat laskea melko nopeasti yhteen yksi plus yksi ja hyväksyneet sen miten asiat olivat menneet ja yrittivät parhaansa mukaan sopeutua. Ja sitten oli se vähemmistö joka ei suostunut uskomaan että mikään niin vakava kuin kuolema olisi voinut heitä kohdata.
"Sinä saat mennä ihan milloin haluat - tai paeta, kuten sen itse ilmaisit. Mutta voin melkeinpä vakuuttaa sinulle että Pariisiin sinä et tule pääsemään. Tiettävästi kukaan ei ole koskaan päässyt pakenemaan täältä yhtään minnekään. C'est vite dit", Anna ilmoitti sitten olkapäitään hienoisesti kohauttaen. Tuo taisi olla muutenkin toinen asia joka tänne joutuneiden mieleen ensimmäisenä tuli - pakeneminen. Ja sitähän yritettiin jatkuvasti ja vaikka miten monella eri tavalla, mutta kukaan ei ollut tähän mennessä yrityksessään onnistunut. Tai ainakaan mistään sellaisesta ei ollut tietoa, ja uudet ja taas uudet epäonnistuneet kokeilut eri ihmisten tahoilta eivät varsinaisesti ruokkineet uskoa pakenemisen mahdollisuuteen.

[chardon]

"Mutantti."
Chardon tuhahti nopeasti, kun toinen kertoi, että oli omistanut häntänsä aina. Hänestä se oli suhteellisen järkyttävää. Siis, kyllähän hän tiesi, että tällaisia mutaatioita tapahtui, mutta normaalisti niistä hankkiuduttiin sitten eroon plastiikka kirurgian avulla. Mutta tuota tyttöä ei näyttänyt edes häiritsevän. Yyh. Chardon kyllä aikoi hankkiutua omistaan eroon mitä pikimmiten. Siis, kissankorvat ja häntä olivat kyllä söpöt, kun ne olivat sellaiset irrotettavat ja näin. Päähän liimautuneet olivat harvinaisen kammottavat, varsinkin, kun ei kyennyt ymmärtämään, mistä ihmeestä ne olivat oikein putkahtaneet.
Chardon katseli tyttöä melko epäluuloisesti, tuon selittäessä taas asioita. Hän ei tiennyt, pitikö tuohon luottaa vai ei. No siis, tuo väitti että hän oli kuollut. Täyttä puppua. Mutta sitten toisaalta, hänellä ei juuri nyt ollut muitakaan ihmisiä täällä eikä hän missään tapauksessa tahtonut jäädä yksin. Hän oli ennenkin mukautunut muihin ihmisiin, vain jotta pääsisi näiden porukoihin. Joten ei se nytkään niin vaikeaa olisi.

"Oletetaan, että uskon sinua."
Chardon ilmoitti yllättäen. Todellisuudessa hän ei tosiaankaan uskonut tyttöä millään lailla, mutta hän halusi ehdottomasti nyt yrittää päästä tuon kanssa väleihin, eikä kiistellä tällaisesta naurettavasta asiasta, kun hän tiesi aivan varmuudella olevansa oikeassa.
"Silloin, olemme kai tässä veneessä yhdessä. Voisimmeko olla ystäviä?"
Hän ehdotti, päätään kallistaen ja silmiään räpyttäen. Hän ei tiennyt yhtään mihin oikein sekaantui, yrittäessään kaveerata jonkun mielipuolen kanssa, mutta heti kun hän löytäisi otollisempaa porukkaa, ei hänellä olisi enää mitään syytä hengata tuon likan kanssa. Tärkeintä oli juuri tämä hetki ja ettei hän joutunut olemaan yksin.
"Mikä on nimesi? Omani on Chardon Lis Anqevin."

[Martsa]

Annabella oli vähällä alkaa nauraa toisen epäluuloiselle olemukselle. Aivan kuin tämän olisi pitänyt periaatteesta väittää aivan jokikiseen asiaan vastaan. Olisi voinut kuvitella että muun tiedon puutteessa olisi uskonut sitä ainoaa informaatiota jota oli tarjolla, varsinkin kun tällä kertaa se sattui vielä olemaan ihan oikeaa koska tuli hänen taholtaan, mutta ilmeisesti poika oli joku ihan periaatteesta epäluuloinen tapaus kaikkea ja kaikkia kohtaan. Siltä ainakin alkoi pahasti vaikuttaa.
"Mutanttiko ? Ei toki. Demoni minä olen, siinä missä sinä kaikesta päätellen aave", Anna sitten totesi kepeästi viitaten samalla toisen olemukseen. Tuskinpa poika häntä nyt tälläkään kertaa uskoisi ellei olisi kokenut jotain äkillistä mielenmuutosta, mutta jos tämä jossain vaiheessa myöhemmin vaikka hyväksyisikin tosiasiat niin hyvällä tuurilla tämä silloin muistaisi edes jotain siitä mitä hän oli tälle aikaisemmin kertonut.

"Koska minä en vaivautuisi valehtelemaan sinulle niin sinun todella kannattaisikin uskoa minua", nainen hymähti sitten pojan seuraavan kommentin jälkeen. Mitä olettamista siinä oli jos kerran kuuli tosiasioita, eikö niitä voinut vain uskoa ? Mutta jokainen tyylillään, eipä tuo hänen asiansa millään muotoa ollut.
"Samassa veneessä tässä kyllä ovat ihan kaikki Tuonpuoleisen asukkaat, mutta ystäviä ? Ai mutta, anteeksi, unohdin ettet taida tietää kenelle puhut", Annabella sitten totesi hänen ihmettyneen äänensävynsä vaihtuessa sitten näennäisesti suloiseksi ja mukavaksi, mutta sen taustalta häälyi kuitenkin piilopiikittelyn karvas vivahde joka samalla antoi ymmärtää että pojalla olisi ollut syytä tietää kenen kanssa oli tekemisissä.
"Nimeni on Annabella Pierrót. Hauska tutustua, Chardon."

[chardon]

Demoni? Aave? Ei kuulostanut kovinkaan tutulta, vaan päinvastoin, erittäin kaukaiselta. Hän ei tajunnut, mistä ihmeestä näitä kylähulluja oikein sinkoilikaan, että tuokin tuollainen. Selitti omiaan. Koska jokainen, jok' ikinen ihminen, jolla oli järkeä päässään, tiesi erittäin selkeästi, että tuollainen oli pelkkää puppua. Pikkulapsia peloteltiin kummituksilla ja möröillä ja muilla. Pidemmän päälle ne olivat puppua.
"Sellaisia ei ole olemassakaan, taidat olla lapsi aikuisen ruumiissa."
Chardon ilmoitti rauhallisesti, kuitenkin pieni epäilyksenhäivä äänessään. No, hänelle oli tässä tapahtunut kummia. Läpinäkyvyys, kissankorvat ja häntä, jalat ja kädet menivät läpi kiinteistä asioista. Se tuntui oudolta ja yliluonnolliselta, myönnettäköön, mutta... Siitä huolimatta hän toisteli mielessään, että kaikelle oli kyllä todella looginen selitys. Hän ei ollut vielä hoksannut sitä ihan tarkalleen, mutta jossain se lymysi.
Tytön sitten selittäessä ettei tosiaan viitsisi vaivautua valehtelemaan, Chardon vain pyöräytti silmiään. No miettisi vähän miltä kuulosti, ennen kuin yrittäisi tuolla tapaa kuulostaa kovinkin pätevältä. Homma ei pelittänyt, that's the end of the story.

"Täällä on siis muitakin? Paljonkin?"
Chardon varmisti kiireesti. Se oli oikeastaan hyvä uutinen. Jos täällä oli muitakin, niin kyllä varmaan ainakin joku osaisi antaa hyvää ja käyttökelvollista informaatiota, toisinkuin tuo hupakko. Mikä lie kylähullu sekin oli. Tosin ehkä tuokin raasu oli siepattu tänne ja tuo oli lyönyt päänsä pahasti tai jotain. Raasu.
"Mutta jos tänne on kidnapattu enemmänkin, niin... Hmm. Sehän voisi alkaa jo pikkuhiljaa muistuttamaan jotain natsisaksan aikaisia juttuja. Kun juutalaisia tungettiin vankiloihin ja tapettiin. Mutta kysymys kuuluu, mikä meidät oikein yhdistää toisiinsa? Kuulutko johonkin jengiin? Minä kuulun. Oletko rikas? Hmm..."
Chardon haroi hiuksiaan ja mutristi huuliaan, sitten irvistäen ja säpsähtäenkin, kun kädet olivat osuneet kissankorviin. Hän oli jo hetkeksi ehtinyt unohtaa nuo pahajaiset. Hän tahtoi niistä eroon ja hän oli yrittänyt kiskoakin niitä, mutta ne eivät vain lähteneet vaikka hän kuinka yritti. Poika huokaisi ja laski katseensa maahan, nostaen sen kuitenkin jälleen kun tyttö kävi puhumaan. Tällä kertaa äänensä muuttuneena. Ja vaikka se olikin sokerinen, siitä kuulsi selkeä ilkeys kuitenkin, joka kertoi Chardonille, ettei tässä nyt oltu ihan selvillä vesillä.

"Uh, samoin."
Hän vastasi, maistellen tytön nimeä suussaan. Ja panikoi. Annabella Pierrót. Tyttö oli antanut ymmärtää, että nimen pitäisi aiheuttaa jonkinkaltainen reaktio hänessä. Mutta se ei sanonut hänelle yhtään mitään. Ihan uppo-outo nimi.
"Umm, pitäisikö minun tuntea sinut jostain?"

[Martsa]

"Todellako ? Hassua, minä kun olen koko elämäni ajan kuvitellut olevani olemassa, mutta ehkä sinä oletkin perehtynyt minun asioihini minua paremmin", Annabella totesi pienoinen särmä äänessään. Alkoi jo pikkuhiljaa ärsyttää pojan uppiniskaisuus, hän oli tottunut siihen että häntä kuunneltiin ja tehtiin niin kuin hän parhaaksi näki eikä todellakaan väitetty hänelle vastaan. Hän alkoi olla jo aika lähellä itsehillintänsä rajoja, eikä nyt ihan välttämättä halunnut tästä järjestää mitään kohtaustakaan.
"Muitako ? No todellakin. Tänne nyt ilmaantuu koko ajan lisää porukkaa. Ihmisillä tuntuu olevan jotain ongelmia hengissäpysymisen suhteen, aivan kuten sinullakin", Anna sanoi sitten silmiään pyöräyttäen. Hän oli tietoinen siitä että oli aivan ymmärrettävää että Chardon oli vähän enemmän tai vähemmän pihalla asioista ja oli siksi epäluuloinen ja näin edelleen, mutta hänen mielensä ja järkensä eivät tuntuneet nyt toimivan yhteistyössä. Tuon olisi vain pitänyt uskoa häntä sen enempiä ihmettelemättä ja sillä siisti, ei ollut mitenkään ylivoimaisen vaikeaa.

"Mikäkö meitä yhdistää ? No, jos lähdetään vaikka siitä että täällä olevat tapaukset ovat yleensä joko kuolleet, kuten sinä, tai sitten joutuneet olosuhteiden pakosta tänne kiitos ihmisten, kuten minä", nainen totesi sitten äänessäään pienoista kireyttä hänen mainitessaan ihmiset. Oli niin epäreilua että hänenkinlaistensa, periaatteessa kuolemattomien demonien oli ollut siirryttävä tänne ihmisten takia. Tänne, kuolleiden ihmisten ja muun pohjasakan sekaan. Tämä ei todellakaan ollut hänen arvoisensa paikka, ei vaikka hän oli itsekin ollut jonkinlaisena välikätensä sen muokkaamisessa parempaan suuntaan.
"No, kyllä oikeastaan, mutta sinun onneksesi voin antaa tietämättömyytesi anteeksi tämän kerran koska et ilmeisesti tunnu tietävän muutenkaan mistään mitään", Annabella ilmoitti miellyttävään sävyyn huiskauttaen samalla kädellään huolettomasti ja päästäen sylistään kissansa, joka singahti samantien Chardonin luokse ja jäi kiertelemään tätä epäluuloinen katse silmissään.
"Sinulle en voi oman hyvinvointisi takia kertoa mitään sen tärkeämpää koska joutuisin hankkiutumaan sinusta eroon sen jälkeen, mutta sanotaanko että minä saan täällä asioita tapahtumaan jos vain haluan. Jos päätän, etten halua nähdä sinua enää silmissäni, niin se tapahtuu - eikä sinua näe sen jälkeen enää kukaan muukaan."

//Äh. Tuli huono. Enkä saa tätäkään peliä nyt oikein etenemään kuten muitakaan, anteeksi -_- Joko kirjoitan seuraavasta paremman tai sitten lopetan pelin siihen, en vain halunnut jumittaa enää.//