Iltasatu lapset.

[tobo]

Offia.

Devon Deall

Hassua. Todella hassua, kuinka auringonlasku osaakin olla kaunis vaikka sitä mistä päin maailmaa katsoisikaan. Ylösalaisin tai oikein päin, vihan tai surun lamaannuttamana, maalla taikka kaupungissa, aina se sai ihmiset katsomaan. Se oli todella kaunis näky. Naurettavaa kerta kaikkiaan. Kuinka se edes kykeni siihen? Hei haloo, aurinkohan on vain suuri vetypallo. Se säteilee omaa energiaansa, lämpöä ja valoa, mutta samalla myös niitä kaiken maailman haittasäteilyjä, UV-säteilyä ja ynnä muuta sen sellaista. Silti, aina kun se aikoi painua maillensa, se sai tuhannet ihmiset katselemaan ja ihailemaan itseään pikku tähtisilmillään. Ihmiset pitivät sitä kauniina, jotkut jopa palvoivat sitä, sen kauneutta ja lämpöä. Hyvä on myönnetään, ei auringon laskuja kykene sanomaan rumiksi. Se kaikki lämpö, ne lämmittävät viimeiset päivän säteet, ne lämmittävät niin mieltä kuin kehoakin, ja ne kaikki lämpimät värit joita se taivaalle maalaa. Halleluja. Onneksi senkin kauneus sammuu aikanaan. On vain ajan kysymys milloin tuo taivaankannella makaava vetypommi päättää lähettää ihmiskunnalle viimeisen tuomionsa. Loppujen lopuksi, aurinko tulee räjähtämään. Loppujen lopuksi, se kaunis tähti nimeltä Aurinko, tulee tappamaan meidät kaikki. Kauneus on kuolevaista ja petollista, ystäväni. Mutta vielä meillä ja ihmisillä on aikaa ihailla auringonlaskuja, vaikka se kaikki kauneus saa monet kateellisiksi, olemme kiitollisia sen olemassa olosta. Pieni kateus ei ole tappavaa, mutta elämä ilman valoa voi olla jo hieman kurjempaa. Tappavaako? Kyllä. Ihailkaamme siis vielä auringonlaskuja ja olkaamme kiitollisia.

Näin tunsi ja ajatteli myös eräs, joka istui sammaloituneen hautakiven päällä. Auringonlasku värjäsi taivaan tuon yllä ja sävytti hänet itsensäkin lämpimillä väreillään. Lämmin tuuli tanssitti erään tummanruskeita hiuksia. Tanssipa valssi kanssani mun. Eräs, tai ne ketkä hänet tunsivat, kutsuivat häntä Pennuksi tai Devoniksi. Yleisemmin hän kuitenkin kuuli itsestään käytettävän nimitystä pentu. Se ei haitannut Devonia, sillä pentuhan hän oli. Ikää ei ollut paljon mitään, vartalokin oli vielä kehittymässä, toivon mukaan ja älytasollaan hän pärjäsi juurija juuri kaksitoistavuotiaalle.
Pentu, sehän hän oli. Ei enempää taikka vähempää ja se sopi oikein hyvin.

Pentu hymyili auringonlaskun lämmölle. Hän oli tärissyt kylmästä pitkän aikaa, monta tuntia. Olisikohan liioiteltua sanoa vuorokauden? Tai pari? Pojan ilme synkkeni hänen ajatellessaan. Siellä oli ollut pimeää, todella pimeää. Herran isä! Siellä ei ollut nähnyt mitään. Siellä ei tuntenut, haistanut taikka maistanut mitään. Hänen vartalonsa, ruumiinsa. Se, se oli vain… Kuollut keskelle pimeyttä. Se makasi liikkumattomana maassa. Ei. Se kyllä makasi jossain, mutta maassa? Ei, se ennemminkin leijui maan päällä, tai siis… Sitä ei kykene sanoin kuvailemaan. Sitä tunnetta mikä silloin hänet oli valloittanut. Ei kun, on olemassa yksi sana joka saattaisi olla sopiva. Hän tunsi itsensä kuolleeksi. Kuolleeksi, seuranaan hänellä oli vain pimeys ja hänen hajoava ruumiinsa. Hänen oli ollut hirmu kylmä. Muuta hän ei ollut tuntenut, kuoleman ja kylmyyden, siinä kaikki.

Yhtäkkiä pimeys hänen ympäriltään oli hälvennyt. Auringon lämpimät ja hymyilevät kasvot olivat sivelleet pennun kasvoja ja hiljaa kuiskanneet hänet hereille. Se kaikki kirkkaus kirveli hänen silmissään hetken, ennen kuin ne olivat tottuneet siihen. Suuret lasittuneet silmät tuijottivat epäuskoisina ympärilleen ja kertoivat pennulle, että he olivat vanhan kirkon sammaloituneissa raunioissa ja mustuneissa raunioissa. Pentu oli noussut horjuvasti pystyyn, seisomaan jaloilleen, ja yrittänyt ymmärtää. Miten helvetissä hän oli sinne päätynyt?

Nyt, kun aurinko oli jo painamassa päänsä tummansiniseen tyynyynsä, eräs istui ja katseli näkyä hautakiveltä. Eräs, Devon. Hän antoi tuulen tanssittaa hiuksiaan. Kohta tulisi pimeä ja se huolestutti poikaa. Jack ja Jake repivät multa raajat yksitellen irti ellen oo kotona yöksi! Pentu nielaisi ja nosti oikean jalkansa hautakiven reunalle. Se oli tarpeeksi leveä siihen… Hän puristi jalkaa vasten rintakehäänsä ja naulasi katseensa alas maahan. Kukahan siinä lepäsi? Vainaja oli varmaan ollut jollekin todella rakas. Suuri ruusukimppu makasi mustan mullan päällä. Se oli tosin lakastunut jo kauan aikaa sitten, mutta sen ajatus oli edelleen hengissä. Ajatus on tärkein. Devon hymyili ja vaipuu unelmiinsa, kuten niin usein ennenkin, auringon langettaessa vielä viimeiset säteensä. Noh, valoa riittäisi vielä hetkeksi. Se kun kuolisi pois, hautuumaan söisi se tuttu pimeys, tappaen kaiken. Hautuumaa, kohta se olisi yhtä karmiva kuin nimensäkin.

//Hewwo on hyvä ja raahaa itsensä ja Aven paikalle. >:>//

[hewwo]

Auringonlasku merkitsi ruoka-aikaa. Oli hyvä lähteä ajoissa, sillä pimeän aikaan ei liikkunut enää paljon näitä pieniä olentoja, jotka maistuivat niin hyvälle. Mies hymyili mielissään. Pelkkä ajatuskin sai hänet nauttimaan. Pehmeä, lämmin maku hiveli hänen makuhermojaan. Se oli melkein harmillista, että lasten veri maistui niin maukkaalta. Lapsissa on tulevaisuus, sanottiin. Se pisti miettimään. Olihan se osaksi totta, mutta tämä mies, Ave, piti itseään arvokkaampana kuin kaikki lapset yhteensä. Ne olivat vain vikiseviä, pieniä olentoja. He eivät osanneet mitään. Niistä ei ollut mitään hyötyä, elävänä. Niillä voisi tosin testata lääkkeitä ja meikkejä, eläinkokeiden sijaan.
Kun niitä penskoja tappoi, ne vähät välittivät tappajasta, tai tämän arvokkaan kauniistä ihosta, vaan lääppivät ja raapivat tätä. Eivätkö ne hemmetin kakarat osanneet arvostaa vanhempiaan? Luulevatko ne olevansa muka jotenkin cooleja.... Ei, täysin arvottomia he olivat. Kaikki lapset pitäisi pitää tapakoulussa syntymästään asti, kunnes he olisivat tarpeeksi vanhoja kantaakseen vastuuta itsestään.

Hautausmaa? Sielläkö hän oli yöpynyt. Mukava paikka, mutta ainut huono puoli oli se, että siellä ei enään auringon laskettua kulkenut juuri ketään. Varsinkaan lapsia. Hän ei ehkä tänään saisi sellaista illallista, kuin oli toivonut. Ave lähti hiljaa liikkeelle, tutkien kaikki mahdolliset liikkeet. Mitään ei alkuun näkynyt, mutta pian hän havainnoitsi liikettä. Hän lipoi huuliaan ja lähti hitaasti kohdetta kohti. Pian hän voisi tuntea, kuinka lämmin veri täyttäisi hänen suunsa. Ave tunsi miltei leijuvansa saaliinsa luokse.

Aurinko oli laskenut, jättäessään pienen punan tummaan taivaaseen. Oli se jonkun mielestä kaunis, jonkun mielestä ei, Ave piti ainoana kauniina asiana vain itseään. Hän oli se tärkein. Muusta hän ei välittänyt. Tärkeintä oli, että hän sai kaiken haluamansa, kauneuden, lämmön, ruoan, rakkauden... Kaiken, muiden kustannuksella. Muista hän ei osannut välittää. Hän hymyili omahyväisesti.

Hän käveli huomaamattomasti kohteensa luokse. Hahmo oli häntä hieman pidempi. Ave luuli tätä hetken ajan naiseksi. Hän tuli lähemmäs. Hahmon kasvot erottuivat jo paremmin. Ne kuuluivat selvästi pojalle, pienelle pojalle. Ylikasvaneelle... Ave inhosi lyhyyttään. Oli hän naisen mitoissa normaali pituinen, mutta kun hän oli mies, niin... Se oli vain inhottavaa. Tämä poika, jonka hän näki, näytti hämmentyneeltä. Ave ajatteli pelastaa tilanteen tervehtimällä tätä, jos poika ei olisi vielä ehkä huomannut tätä.

[tobo]

Kauniit, mutta niin kirotun mahtipontiset viulut tuntuivat valittavan omistajiensa surkeaa elämää kaukaa hautuumaan takaa. Niiden kaunis nariseva, valittava ääni, oli tappavan komea. Ne pysäyttivät. Vaikka se olikin vain kuvitelmaa, se kaunis soitto. Devon tunsi silti syvällä selkärangassaan, ruodossaan ja sen luuytimessä narisevan kauniin soiton. Poika piti viulun äänestä. Hiljakseen hän huomasi, ihme ja kumma, mutta huomasi silti, että hän keinui tuulen mukana. Edes takaisin, hiljaa kuin kaisla syystuulessa, tai kuin nuori tyttö näyttämöllä viulun tahdissa.

Devon oli syventynyt omaan pieneen näyttämöönsä päänsä sisällä, siten ettei kuokkavieraat päässeet sisälle. Hän oli täysin eristäytynyt tästä maailmasta. Luonnollisesti, tässä mielentilassa hän ei kyennyt tunnustamaan mitään ympärillään. Kaikki oli täysin tuntematonta juuri nyt, mutta vaikka poika aukaisisikin silmänsä ja ojentaisi kätensä, tunnustaakseen maailman ympärillään, se jäisi silti tuntemattomaksi. Hän oli täysin vieraassa paikassa, mikään ei ollut tuttua ja turvallista. Pentua pelotti se suuri tuntematon ja veljien suunnaton rakkaus joka ajaisi nämä repimään hänen raajansa irti yksitellen..

Häntä värisytti. Aurinko oli jo nukahtanut ja jäljellä oli vain hyinen pimeys. Sen tarinoiden ja laulujen suuri pahuus, pimeys. Se ja sen kuristava ote oli saanut tiukkaan niskalukkoon koko tienoon. Pimeys oli syönyt valon maailmasta jättämättä jäljelle muruakaan. Oli todella pimeää.

Devon havahtui tähän maailmaan, juuri tuohon kylmyyteen ja pimeyteen. Aivot lähtivät hyrräämään taas omaa normaali nopeuttaan ja Devon oli jo muutamassa minuutissa täysin selvillä omista maailmoistaan. Yllätykseksi. Poika säpsähti ikävän tunteen liu’uttaessa sormeaan pitkin pennun selkää. Se oli ikävä ja pahaenteinen tunne. Niskavillat nousivat nanosekunnissa pystyyn ja iho meni totaalisen kananlihalle. Joku, mikä, jossain, täällä? Hän tunsi katseen selkäpiissään.

Poika loikkasi pystyyn metrin hautakiven eteen. Hermo olisi voinut ajaa hänet hyppäämään pidemmällekin, mutta Devon osasi kontrolloida kaikkia tunteitaan mielipuolisen hyvin. Voit sanoa häntä mestariksi, taikka sitten vain B-luokan näyttelijäksi. Valinta oli sinun. Pentu katsoi oikealle, katsoi vasemmalle, mitään ei näkynyt. Hengitys rahisi jotenkin oudosti hänen suustaan ja se kuulosti raskaalta. Hän murisi. Murisi kuin ahdistunut koira. Ei ehkä kirjaimellisesti, mutta kuitenkin. Devon otti käsillään tukevan otteen hautakivestä ja heilautti siitä ruumiinsa yli. Jack ja Jake olivat olleet taitavia. Ja Devon oli taitava. Hän oli ollut hyvä oppilas.

Joku, mikä, ei edelleenkään voinut nähdä muuta kuin pennun oranssin hupparin selän. Se taisi olla ärsyttävää. Devon hymyili hiukan itsekseen. En taida olla koskaan ollut näin hermona… Ja poika kääntyi kasvokkain jonkun tai minkä lie kanssa. No kappas. Todella hauskaa, oli joo hyvä vitsi. Juuri näin. Hammaslääkärikin on pelottavampi kuin joku valkoinen nainen. Devon pudisteli päätänsä itsensä sisällä. Kasvoillaan lasittunut ilme, se ei sanonut mitään, hän katsoi suoraan ”naiseen” ja tämän kauniiseen ulkokuoreen. Juuri niin, kauniiseen. Tuijotti vain sanaakaan sanomatta.

[hewwo]

Oli kyllä aika hupaisaa katsottavaa, kun ihan edessä oleva ylikasvanut pikkupoika panikoi, eikä tajunnut katsoa taakseen. Mies pysyi aivan hiljaa ja paikoillaan, vaikka hänen teki mieli tappaa tuo surkean typerä otus samantein. Hän oli jo erittäin kyllästynyt tuohon haaveilevaan kakaraan, joka ei edes tajua ajatella järkeviä. Ave olisi jättänyt pojan siihen ja lähtenyt itse lätkimään jo kauan sitten, mutta muita uhreja ei ollut lähettyvillä, niin Aven piti tyytyä edessä panikoivaan poikaan. Herran kasvoilta pystyi näkemään hyvin tylsyyteen tapetun ilmeen, ja kun sitten tapahtui jotain, niin hän sanoisi; vihdoinkin. Mutta Ave ei sanonut mitään. Hän vain virnisti herttaisesti.

"Hei." Ave sanoi miltei heti, todella miehekkäästi. Hän virnisti julman näköisenä, katsellen arvostelevasti tämän vartaloa. Ihan kelpuutettava kroppa pojalla oli. Syötävän hyvä. Aven teki mieli takertua saman tien tämän kaulaan, imeä hänet tyhjäksi, ja jättää siihen. Mutta herrasmiehenä, hänen kuuluisi käyttäytyä soveliaasti. Hän ojensi kätensä. "Ave", hän sanoi virnistäen. "Saanen kysyä, mitä tuollainen nuorehko poika tekee hautausmalla tähän aikaan? Eikö teitä pelota?". Ave loi kasvoilleen pilkallisen hymyn.

Hautausmaalla oli täysi hiljaisuus. Ave vain tuijotti julmasti tuohon pieneen kakaraan. Okei, tuo pieni kakara oli kyllä pitempi kuin hän itse, mutta Ave piti itseään korkeampi arvoisena, joka teki hänet pidemmäksi, mukamas. Olihan hän sentään Ave. Kuolematon, omassa kauneudessaan, joka ei koskaan rapistunut. Tuoreet, tarkoitan, nuoret lapset kuolivat Ave herran kauneuden tähden.
Ylimielinen, itserakas, pedofiili, murhaaja, tappaja, ämmä... Monet ihmiset, jotka olivat jollain lailla kokeneet Aven hirmuisuuden, ajattelivat hänestä kyseisellä tavalla. Ja suurin osa näistä nimityksistä sopivat mieheen täydellisesti. Muille hän ei suonut sydämessään tilaa, kuin itselleen. Hän oli pyhä.

[tobo]

… Devon säpsähti säikähtäessään. Tämä lyhyehkö, valkea, mutta kieltämättä kaunis nainen puhui pelottavan miehekkäästi. Oliko tämä odotettavaa ääntä matalampi ääni seurauksena tupakan poltosta? Devon räpsytteli silmiään kummastuneena ja peruutti muutaman askeleen poispäin matalaäänisestä naisesta. Naisen laukoessa ilmaan sarkastinen kommenttinsa ”eikö teitä pelota?” ja luodessa tähän pilkallisen hymyn, Devon ymmärsi reagoida uudestaan. Pennun ruumis seisoi siinä kasvotusten Aveksi itsensä esitelleen naisen kanssa, mutta mieli ratsasti valkealla ratsullaan kaukana pilvien lomissa. Pentu kätteli Aven kättä hieman laiskasti. Käden puristuksen sanotaan kertovan paljon miehestä. Tämän perusteella pentua voisi sanoa joko laiskaksi tai uneliaaksi, itse asiassa kaikki synonyymit sanalle laiska sopivat kuin nyrkki silmään. ”Ääh, häh?... Ei kun anteeksi. Siis… Mä, minä, tuota.. En itsekkään oikeastaan tiedä…” Devon hieroi vaivautuneena niskaansa toisella kädellään, sillä jolla hän ei kätellyt Avea. Oho, vieläkö hän tätä pyhimystä kätteli? Devon katsoi kättänsä ja päästi sillä irti Avesta. Eiköhän se jo riittänyt. Pentu yritti hymyillä vinosti Avelle. ”Mutta tiedän, ettei minua ainakaan pelota.” pikkupoika mainen virnistys väänsi pojan naaman söpöön virneeseen. ”Ja sen, ettei sinun tarvitse teititellä… Pelkkä Devon riittää.”

Pentu ei oikein osannut reagoida tässä ja nyt. Nämä tällaiset tutustumiset sujuivatkin yleisesti arvioiden häneltä kohtalaisen huonosti. Pieni aivokapasiteetti, oli todella pieni ja sulatti tiedot hitaasti, koska sen kovalevy oli täynnä kaiken maailman haaveilusta. Hän kykenisi vastaamaan hänelle esitettyihin kysymyksiin ja perustelemaan kantansa päivän säähän, mutta jos tulisi oma-aloitteisesti esittää mielipide päivän säästä, asiat eivät luonnistuisi ollenkaan. Pentu oli taivaanmaalari sorttia. Hetkellinen yksin olo ei haittaa, mutta oma lauma on löydyttävä, kunhan siinä ei ole liikaa väkeä, jottei ahdistus ja tukehtumisen tunne päässeet valloilleen. Hän oli myös niitä ystäviä, jotka esiteltäisiin kavereille, ei niitä jotka esittelevät sinut muille. Devon, Ave, Ave, Devon, hauska tutustua.

Siinäpä typerä pieni poika, vaikkakin tätä naista fyysisesti suurempi, mutta henkisesti tämä poika oli niin pieni, että se voisi vaikkapa hukkua heinäsuopaan, seisoi paikallaan melko ahdistuneen oloisena. Sitähän pentu olikin oikeastaan. Hänestä tällaiset uusien tuttavusten tapaaminen oli aina ollut ahdistavaa ja pelottavaa. Pelokkaaksi hän ei silti itseään antanut tuntea. Pentu oli sanonut, ettei pelkää, ja silloin hän ei pelkäisi. Yksinkertaista? Joten hänet kykeni kuvailemaan vain ahdistuneeksi. Kyllä se siitä varmaan… Devonin katse seikkaili villisti ympäristössään, jotta se löytäisi itselleen jotain järkevää katseltavaa. Kaunista, mielenkiintoista? No kunhan vain nyt jotain, ettei se vain jäisi poukkoilemaan korvien väliin. Pentu löysikin jotain, nimittäin Aven rintamuksen. Miksei tällä naisella ollut rintoja? Ei rintoja? Devon räpsytteli jälleen silmiään kummastuneena sen ajatuksen hiipiessä hänen mieleensä, ettei tämä lyhyehkö, valkea, ja kieltämättä kaunis nainen ollutkaan nainen vain mies! Se selittäisikin äänessä soivan pelottavan matalan soinnun. Pennun mielessä käytiin juuri nyt kiivasta taistelua Aven sukupuolesta. Vartalo, ruumis ja ääni olivat miehen, mutta naiselliset kasvon piirteet ja naisellisen viehkeä lyhyys tekivät Avesta naisen. Käytöksen kyllä voisi lukea herrasmiesmäiseksi, eli Ave oli siis tulosten mukaan.. Mies? Devon tuijotti nyt erittäin kiinnostuneen ja pohtivan näköisenä Aven rintamusta. Mies vai nainenko..?

[hewwo]

Aurinko oli jo miltei painunut alas, jättäen hämärän punan taivaalle. Kaikki päivän lämpö oli jo haihtunut, ja yön kylmyys hiipi jo suunnasta jos toisestakin. Ave vain seisoi siinä, välittämättä kylmästä, katsoen tuon surkean olennon säälittävää liikehdintää. Hän katsoi rauhallisesti poikaa, joka tarttui laiskahkosti kiinni Aven käteen. Vieno hymy nousi miehen kasvoille, kun poika alkoi puhua. Pikemminkin änkyttämään. Ei sitä selväksi puheeksi voisi kutsua. Aven piti pidätellä pilkallista nauruaan, ettei pelottelisi ateriaansa pois, mutta tuskimpa tuo edes tajuaisi juosta pakoon. Idiootti. Sellaisen ensivaikutelman Ave oli saanut pojasta. Kakarahan roikkui vielä miehen kädessä kiinni. Mies hieroo kättänsä paitaansa, kuin karkoittaakseen bakteerit, kun pikkuinen tajuaa irroittaa otteensa.

Ave katsoo epäuskoisesti poikaan, kun tämä ilmaisee, ettei häntä pelottanut. "Niinkö? Mutta täällähän on vaarallista." Hymyilee pikkupojan virnistykselle.
"Devon? Devon... Oikein mukava nimi."
Ave ei oikein osannut ajatella vielä tästä vähä-älyisestä, nuoresta pikku Devonista oikein mitään hyvää. Ellei lasketa sitä, kuinka syvällisesti mies mietti, kuinkakohan hyvältä Devon maistuisi.
Ave pysyi kuitenkin erittäin rentona. Hän ei antanut näkyä itsestään minkäänlaisia merkkejä siitä, että hän suunnitteli tappavansa tuon mukulan. Ehei, hän peitti sen erittäin hyvin, vaikka hän janosikin verta. Paljon verta.

Mutta pojan katselemista Ave ei voinut estää. Tämän pelokkaita eleitä oli mukavaa katsoa. Pienten lasten panikointi oli Avelle jokapäiväistä ajanvietettä. Ja erittäin tyydyttävää katseltavaa. Jos olisi mahdollista, hän voisi porata katseensa Devonin silmiin, jolloin poika ei pystyisi välttämään Aven kylmää tuijotusta. Olikin varmasti todella mukavaa katsella, kun yksi punaisena välkkyvä silmä tuijottaisi mitäänsanomattomana. Se olisi vain pelkkä tuijotus.
Ave pyyhkäisi hiuksiaan naamalta, jolloin hän paljasti myös toisen silmänsä. Ikävää, että sillä ei pystynyt luomaan ahdistunutta katsetta, mutta hohtavan jäinen väri silmässä sai kyllä jonkunlaista ahdistusta aikaan. Mutta myös Devon sai aikaan pientä ahdistusta Avessa. Tuo pieni otus tuijotti mietteliäästi hänen rintamustaan. Ja miksi ihmeessä?
"Hei, kasvoni ovat hieman ylempänä.", Ave mainitsi pikaisesti pojalle. Häntä todella häiritsi tuollainen kyylääminen. Ei kai poika epäillyt että... Ei. Ei hän voinnut luulla Avea naiseksi. Mutta jospa kuitenkin... Poikahan oli ihan helvetillisen tyhmä. Ehkä hän ei edes erottaisi henkilöiden sukupuoltakaan. Ehkä hän todellakin oli niin tyhmä...

//Ave lähtee nyt jotenkin pois. Tuosta tilanteesta se on vaikea vetää, mutta jes. Näkemiin.//