Post by Darkness X on Dec 28, 2007 20:14:24 GMT 2
Arden ei enää saanut henkeä. Hänen kätensä haroivat kovaa maata vielä viimeisen kerran, ennen kuin olivat kokonaan vajonneet suohon...
Arden avasi silmänsä ja huomasi ihmetyksekseen makaavansa maassa, eikä hänellä ollut mitään tietoa, miten hän oli siihen päätynyt. Hän yritti nousta, mutta ei jaksanut melkein jokaisessa ruumiinosassa vellovan kivun takia. Hitaasti hän käänsi päätään sivulle ja näki joukon hautakiviä ympärillään.
Olen hautausmaalla, hän ajatteli hämmentyneenä ja onnistui omituisesti kierähtämällä nousemaan istuma-asentoon.
Kyllä, hän todellakin oli hautausmaalla, ja vieläpä todella oudolla hautausmaalla. Hän ei muistanut koskaan nähneensä tällaista hautausmaata, ainakaan kovin lähellä hänen kotiaan. Hän yritti painaa kasvonsa jalkojaan vasten, mutta huomasi samassa jotain.
Hän tuijotti. Ja tuijotti. Räpäytti silmiään ja tuijotti.
Arden ei nähnytkään omia jalkojaan vaan jotain valkoista ja läpikuultavaa. Hän käännähti äkisti ja huomasi istuvansa hautakiven päällä. Tai jos tarkkoja ollaan, sen... noh, kohdalla.
Tämä ei voi olla totta, hän ajatteli ja tunsi hengityksensä salpautuvan. Hänellä ei ollut ruumista ollenkaan, vaan hän oli jonkinlainen vitivalkoinen, aineeton... haamu?
"Haamu..." hän sanoi ääneen hitaasti. Se kuulosti niin omituiselta. Hän, haamu?
Arden siirtyi pois hautakiven kohdalta ja luki siinä olevan tekstin. Hänen silmänsä laajenivat ja hengitys salpautui entisestään.
Siinä luki hänen nimensä!
Arden pudisti päätään. Tämä oli unta. Tavallista unta. Tosin tavallinen uni ei tuntunut näin todelta...
Hän nousi seisomaan. Hän yritti muistaa, miten oli joutunut sinne, missä sitten olikin. Ellei tämä sitten todellakin ollut unta... Tosin Ardenista alkoi tuntua, että hän ei ollut koskaan ollut niin väärässä kuin nyt oli ajatellessaan uneksivansa. Kunpa hän tapaisi jonkun. Jonkun, joka osaisi kertoa, missä hän oli.
Hän katseli ympärilleen ja huomasi, että paikka oli täynnä kuolleita puita... Ne näyttivät omituisen tutulta, mutta Arden ei saanut millään päähänsä, missä hän oli nähnyt jotain sen tapaista aiemmin. Hän nousi hitaasti ylös ja lähti kävelemään, sillä pakkohan hänen oli jonnekin lähteä. Kunpa hän vain muistaisi...
//Tämä oli nyt siis yssinpeli. //
Arden avasi silmänsä ja huomasi ihmetyksekseen makaavansa maassa, eikä hänellä ollut mitään tietoa, miten hän oli siihen päätynyt. Hän yritti nousta, mutta ei jaksanut melkein jokaisessa ruumiinosassa vellovan kivun takia. Hitaasti hän käänsi päätään sivulle ja näki joukon hautakiviä ympärillään.
Olen hautausmaalla, hän ajatteli hämmentyneenä ja onnistui omituisesti kierähtämällä nousemaan istuma-asentoon.
Kyllä, hän todellakin oli hautausmaalla, ja vieläpä todella oudolla hautausmaalla. Hän ei muistanut koskaan nähneensä tällaista hautausmaata, ainakaan kovin lähellä hänen kotiaan. Hän yritti painaa kasvonsa jalkojaan vasten, mutta huomasi samassa jotain.
Hän tuijotti. Ja tuijotti. Räpäytti silmiään ja tuijotti.
Arden ei nähnytkään omia jalkojaan vaan jotain valkoista ja läpikuultavaa. Hän käännähti äkisti ja huomasi istuvansa hautakiven päällä. Tai jos tarkkoja ollaan, sen... noh, kohdalla.
Tämä ei voi olla totta, hän ajatteli ja tunsi hengityksensä salpautuvan. Hänellä ei ollut ruumista ollenkaan, vaan hän oli jonkinlainen vitivalkoinen, aineeton... haamu?
"Haamu..." hän sanoi ääneen hitaasti. Se kuulosti niin omituiselta. Hän, haamu?
Arden siirtyi pois hautakiven kohdalta ja luki siinä olevan tekstin. Hänen silmänsä laajenivat ja hengitys salpautui entisestään.
Siinä luki hänen nimensä!
Arden pudisti päätään. Tämä oli unta. Tavallista unta. Tosin tavallinen uni ei tuntunut näin todelta...
Hän nousi seisomaan. Hän yritti muistaa, miten oli joutunut sinne, missä sitten olikin. Ellei tämä sitten todellakin ollut unta... Tosin Ardenista alkoi tuntua, että hän ei ollut koskaan ollut niin väärässä kuin nyt oli ajatellessaan uneksivansa. Kunpa hän tapaisi jonkun. Jonkun, joka osaisi kertoa, missä hän oli.
Hän katseli ympärilleen ja huomasi, että paikka oli täynnä kuolleita puita... Ne näyttivät omituisen tutulta, mutta Arden ei saanut millään päähänsä, missä hän oli nähnyt jotain sen tapaista aiemmin. Hän nousi hitaasti ylös ja lähti kävelemään, sillä pakkohan hänen oli jonnekin lähteä. Kunpa hän vain muistaisi...
//Tämä oli nyt siis yssinpeli. //