Se meni ihan pipariks (offline)

[raato]

Kun ei ole parempaakaan tekemistä, mennään tietysti hautausmaan porteille notkumaan. No, ehkei se ollut Tuonpuoleisessakaan kovin yleinen trendi, mutta Julius ei ollutkaan koskaan tehnyt sitä, mitä Yleinen Trendi teki. Hän ei oikein viihtynyt päivisin massojen keskellä jo siitä syystä, että se ei vain onnistunut. Massat eivät pitäneet hänen läheisyydestään, vaan jättivät aina kohteliaan parin metrin hajuraon. Tässä tapauksessa kirjaimellisesti. Auringon porottaessa Juliuksen selkään, hän haisi aivan raadolle, mikä hän oikeastaan olikin. Tikeillä kokoon kursittu, verestäväsilmäinen kävelevä ruumis. Jollakulla oli ollut sairas huumorintaju, kun oli valinnut hänelle uutta ruumista Tuonpuoleiseen.

Julius ei ollut kuitenkaan tullut hautausmaan porteille pelkästään hengaamaan. Mittaillessaan kuolleilla silmillään hautausmaan kauhuelokuvamaista miljöötä, hän mietti päänsä puhki keinoa päästä takaisin Elävien maailmaan. Jos Tuonpuoleiseen kerta ilmestyttiin hautausmaan kautta, niin täytyihän poiskäynninkin kulkea saman paikan läpi. Ja jos kerta joku isokiho tiesi, miten Elävien maailmaan pääsi takaisin, niin totta hemmetissä kuka tahansa voisi keksiä sen - ainakin Juliuksen logiikalla. Piti vain tehdä samalla tavalla kuin matematiikan kotitehtävien kanssa: istua pitkään ja tuijottaa paperia, kunnes numerot hallusinoituivat oikeaan järjestykseen epämääräisessä houreen ja nestehukan tilassa.

[rosatiina]

[ awh, pahoittelen viivästymistä D8 tuli äkkilähtöö tonne helsinkiin. ]

Eipä ollut pienellä pojallakaan, Trey Lombardilla, käynyt tuuri uuden ruumiinsa suhteen. Hän oli pelkkää murenevaa keksiä jota koristi eri väriset sokerikuorrutteet. Hän oli piparkakkupoika. Oliko tämä jokin vihjaus hänen edellisestä elämästään?
Vaikka fyysinen olemus ei ollutkaan enää kaikista painavin huoli pojalle, se häiritsi silti. Hän oli istunut hautuumaalla oman rapistuneen näköisen hautapaasinsa alla jo usean päivän, tuntematta ollenkaan nälkää tai janoa. Mutta milloinkas mikään leivos olisi ruokaa tarvinnut? Oli pienelle ollut aika rankkaa sisäistää se homma, ettei enää koskaan ehkä maistaisi mitään.
Koti-ikävä oli painoi myös. Hänellä oli kamala ikävä isää ja äitiä. Ikävä kaikkia herkkuja. Ikävä omaa skeittilautaa ja muita leluja. Pipari niiskaisi äänekkäästi ja hautasi kasvonsa ruskeisiin tumpuloihin mitä myös ihmismäisillä olennoilla käsiksi kutsuttiin. Niiskaisua seurasi pieni hiljaisuus, kun poika alkoi itkeä. Kyyneleet eivät kyllä virranneet, mutta äänekkästä itkua yhtäkaikki.

[raato]

Juliuksen nerokas väsytystaktiikka keskeytettiin ikävästi, kun ei-niin-kaukaa kantautui äänekästä itkua. Hujoppi raato nosti vetisen katseensa ja kuulosteli hetken. Ehei, hän ei ollut kuullut omiaan. Joku itki jossakin, aivan varmasti.

Sinänsä asia ei Juliusta kiinnostanut. Hänellä oli omatkin ongelmansa, eikä hän suuremmin kiinnostanut ryhtyä leikkimään ah, niin sympaattista olkapäätä yhtään kenellekään - paitsi ehkä sitten jollekin hyvin hemaisevalle naiseläjälle, mutta se olikin jo ihan toinen juttu. Hän oli kuitenkin utelias. Tuonpuoleisessa oli vaikea olla olematta, koskaan kun ei tiennyt, millainen ilmestys seuraavaksi sattuisi nenän eteen. Ja kuka muka oli sanonut, ettei tämä itkijä olisi hemaiseva naiseläjä? Eteenpäin, siis.

Pitkään ei Juliuksen tarvinnut etsiä, kun hän löysi... Niin, hän ei itse asiassa ollut varma, mitä oli löytänyt. Hautapaasilla istuva paakelsi. Itkemässä. Ei voinut olla totta. Julius ei tiennyt, pitäisikö nyt nauraa hyvälle vitsille vai kääntyä ympäri ja leikkiä, ettei ollut nähnyt yhtään mitään. Hän päätyi kompromissiin ja tyytyi lähestymään itkupilliä piparia ja tökkimällä tätä varovasti kylkeen kengällään. Ei ehkä kovin huomaavaista tai inhimillistä, mutta itkevään pipariin on vaikea suhtautua sen kummemmin kuin pellehousuihin pukeutuneeseen päivänkakkaraan.
"Hei, tyyppi. Mikä on?"
Vaikka Julius yrittikin, hän ei saanut pidettyä äänessään neutraalia hälläväliä-sävyä, vaan kuulosti paljon ivallisemmalta kuin oli tarkoitus.

[rosatiina]

Pipari hiljeni vasta, kun se tunsi jonkin, tai jonkun tökkivän sitä ilkeästi kylkeen. Poika katsoi hetken typertyneenä kenkää, ennenkuin ymmärsi katsoa ylöspäin ja tarkistaa kenelle se kuuluu. Sissus miten karsean näköinen tyyppi! Mitäköhän hänelle oli oikein tapahtunut? Pipari tuijotti Raatoa monta sekunttia ihmeissään kykenemättä sanomaan oikein mitään. Hetken kuluttua Trey kuitenkin omaksui puhekykynsä takaisin, jolloin hän rykäisi kurkkuaan ryhtiänsä samalla nostaen. Hyvä. Toinen yritti näyttää oikein reippaalta pojalta.
'' Mä... totaa... ''
Poika mumisi. Sitten hiljaisuus. Mitä mä? Mitä mä olen tehnyt että olen joutunut tänne? Mikä pipari mä olen? Miks? Missä mä olen? Mikä tää paikka on? Paljon kysymyksiä, mutta yhtäkään niistä pipari ei uskaltanut ottaa puheeksi tuon pelottavan näköisen... ihmisen kanssa. Olihan näistä pimeän näköisistä tyypeistä kotonakin monta kertaa varoitettu. Ei saanut mennä kyytiin tai ottaa karkkia jos tarjosi. Mahtoikohan tämä tyyppi olla juuri sellainen? Noh, yksi lapsen inhimillinen tapa ottaa selvää oli kysyminen.
'' Et kai sä oo semmonen namuestä? ''
Piparkakkupoika henkäisi varuillaan.

[raato]

"Jaa minä vai?"
Julius hörähti, virnisti leveästi kuin hyvällekin vitsille ja nosti kätensä niskan taakse.
"Meistä kahdesta sinussa taitaa olla enemmän namusedän piirteitä", hän jatkoi ja tarkasteli piparipoikaa uteliaana. Oliko jossain maailmankaikkeudessa paikka, jossa väki oli tehty piparista, vai oliko puhuva leivos kenties tullut tänne tulevaisuudesta, jossa evoluutio oli tehnyt pullamössösukupolvesta kirjaimellisesti taikinaa, vai mikä mahtoi olla selitys puhuvalle ja kävelevälle - tai mistäs Julius tiesi, osasiko pipari myös kävellä - taikinalevylle? Tai sitten selitystä ei yksinkertaisesti ollut, eipä sekään Tuonpuoleisessa varmaan kovin tavatonta ollut.

Siinä piparipoikaa katsellessaan Juliuksella aivan pakosta kävi mielessä, että hän ei ollut syönyt pipareita ainakaan viiteen vuoteen. Tietysti hänelle nyt iski sitten aivan valtava himo kyseiseen herkkuun. Voihan hiisi vie, eihän hän nyt tätä piparipoikaa voisi suuhunsa pistää, olihan sen yhden sadun kettu kyllä tehnyt niin, mutta hän nyt olikin aina inhonnut sitä satua juuri sen lopun vuoksi. Eikä tietenkään ollut yhtään kiusallista tuijottaa keskustelukumppania miettien, miltä tämän jalat mahtaisivat maistua.