Maalattuina kasvoilla on merkit kauneuden.

[Martsa]

Tiedä sitten että oliko se geeneissä koska oli vampyyri vai mikä siinä oli, mutta hautausmaissa oli jotakin mikä veti Spyroa puoleensa. Niin se oli ollut aina, ja olihan poika siitä joskus aikoinaan saanut kuullakin yhtä jos toista kommenttia. Se oli tuntunut olevan kaikille vaikeaa tajuta ettei hänellä ollut siihen mitään erityistä syytä - siinä tunnelmassa ja ilmapiirissä oli vain jotakin mikä kiehtoi häntä ja veti puoleensa, ja niinpä aina silloin tällöin hän saattoi havahtua ajatuksistaan ja huomata että hänen jalkansa olivat jälleen kerran päättäneet itse minne hänen kannattaisi tällä kertaa mennä käymään. Poikaa mietitytti joskus että oliko se jotain alitajuntaan liittyvää, jotain syvempiä viestejä, mutta hän oli tullut siihen lopputulokseen että vaikka hän tietäisikin niin se ei vaikuttaisi mihinkään joten sillä ei ollut niin suurta merkitystäkään.
Ilta oli jo hämärtynyt ja oli jo melko pimeää kun Spyro hautausmaan porteista astui sisään, mutta aurinkolaseistaan hän ei luopunut. Koko päivä olikin ennen tätä oikeastaan mennyt vanhassa kaupungissa pyöriessä ilman mitään sen ihmeellisempää toimitettavaa asiaa, ja nyt kun ilta saapui ja ainakin tämä osa kaupungista alkoi olla hiljaisempi ei hän keräisi niskaansa uteliaita katseitakaan jos kävisi vähän pyörähtelemässä hautojen keskellä. Tai no, etenkin vähän vanhemmilta ihmisiltä hän yleensä sai osakseen pitkiä katseita joka tapauksessa, mutta ei hänen oma ikäluokkansakaan tuntunut tajuavan mikä häntä hautausmaissa oikein viehätti.

Olisi ollut mukavaa jos olisi ollut täysikuuyö, mutta kelpasi tämä näinkin. Taivas oli varsin pilvetön joten oli kuitenkin melko valoisaa, ja taivaalla näkyi siitä paljon puhutusta kuusta melkein puolet. Lisäksi hautausmaalla aina tasaisen välimatkan ajoin tuikkivat lyhdyt valaisivat Spyron kulkua sen verran, että yhdistettynä hänen muutenkin melko hyvään näköönsä pystyi hän kulkemaan tummista laseistaan huolimatta melko huoletta. Olisihan hän kai periaatteessa ne lasit voinut poiskin ottaa, mutta koska hän ei halunnut kenenkään näkevän silmiään hän yleensä piti niitä yllään jatkuvasti, ihan sama missä ja mihin vuorokaudenaikaan hän oli liikkeellä. Sai kai sitä nyt haluta näyttää kivalta muiden silmissä vaikka sattuikin olemaan poika, vai mitä ?
Spyro asteli hautausmaan hautarivien välistä kulkevia käytäviä pitkin katsellen ympärilleen ja pysähtyen silloin tällöin jonkin tietyn haudan kohdalle ja antoi ajatustensa vaellella omia polkujaan. Hänellä oli sellainen tunne että ei kuluisi varmaan enää montakaan päivää ennen kuin hänen olisi etsittävä uusi uhri (vaikka hän sitä sanaa vieroksuikin) josta hän voisi imeä verta. Hän ei pitänyt siitä lainkaan, ei edes ajatuksen tasolla, mutta mieluummin hän kuitenkin ehkä hengissä säilyi ja ihan hyvissä voisimissakin kuin olisi tekemättä jotain mistä ei pitänyt. Hänelle oli kyllä opetettu että aina ei voinut saada mitä halusi ja että elämässä piti joskus tehdä ikäviäkin asioita, mutta ei se silti ollut yhtään sen mukavampaa.

((Joo, tuli tosi hieno, tiedetään. Mutta Saalistaja muru hahmosineen jos tänne loikkisi <: *opettelee pelaamaan Spyrolla*))

[saalistaja]

[[Tännehän saavun ja miun lemmikkini riistäytyi juuri hihnastaan irti *osoittaa ihmissutta syyttävästi*]]

Hautausmaa oli suunnilleen tähän aikaan tyhjä, tietysti yhtä vamppyyriä lukuunottamatta, joten eräs kulkija oli päättänyt tulla visiitille tähän kuoleman tyyssijaan. Onneksi ei saalistamaan, kuka täällä nyt saalistaisi, vaan vain katselemaan vanhoja ja uusia hautoja, muistelemaan joskus hämärän peittoon sammunutta menneisyyttään. Musta tassu jätti pehmeälle nurmelle painauman. Olio kulki sivummassa katuvaloista, koska ei ollut sitä sorttia, että tykkäisi kulkea valossa, päin vastoin. Verenpunaiset silmät katselivat aution tuntuista paikkaa hiljaisen naaran astellessa eteenpäin. Sanotaanko, Spyron onneksi ei ollut täysikuu, koska hautojen välitse todellakin asteli ihmissusi. Poikkeuksellisesti susihahmoonsa jämähtänyt Arethusa pysähtyi hetkeksi katsomaan yhtä vanhaa ja rapistunutta hautaa, jonka kuolintekstit olivat kuluneet huomattavasti pois. Yönmusta ihmissusi jatkoi yöllistä kävelyään noteeraamatta paria hautaa, joitten ohi se asteli. Sen onneksi ei myöskään ollut täysikuu, koska kaikkein eniten tämä vihasi sitä, kuinka tuo kalmankalpea valo otti sen valtaansa ja sai kaiken muun paitsi verenhimon poistumaan hiiliturkin päästä. Aret murahti tuskin kuuluvasti ajatukselle tuosta asiasta. Musta häntä roikkui velttona naaraan perässä, se ei koskaan heilahtanutkaan iloisesti, koska mitä iloittavaa tämän elämässä enää olikaan. Joskus se oli ollut aivan tavallinen tyttö ja nyt tällainen kaikkien vihaama hirviö, jos niin karkeasti se ilmaistaan.

Ihmissusi taisi olla se, joka huomasi toisen katuvaloissa kulkevan osapuolen ensimmäisenä. Ja aivan varmasti tuo kyllä huomaisi tämän olevan heti ihmissusi, koska tuolla oli punaiset silmät ja vielä suuri koko, eikä se ollut aivan tavallisen suden näköinenkään, ainakaan seisoessaan. Naaras luimisti kuivakkaasti korviaan ja yritti pysyä paikoillaan ja sulautua pimeyteen, minkä se kyllä osasi aika hyvin värinsä ansiosta. Naamamerkit vain paistoivat kuin valkoinen maali mustalla seinällä. Aret kyyristyi hivenen ja tuijotti koko ajan pimeässä kiiluvilla punaisilla silmillään tuota poikaa, joka käveli aurinkolasit päässään eteenpäin. Toivottavasti se ei huomaisi. Apuva, tämähän kävi liian jännäksi. Hiljaa, jokainen lihas pingottuneena poikkeuksellinen ihmissusi tuijotti kävelevää hahmoa.

[[Joo, aika syvältä tää mun teksti, yritin tehdä pitkää ja samalal hillua muualla, aika järkevää vai?]]

[Martsa]

Spyron ajatukset olivat taas jossakin aivan muualla kuin tässä maailmassa. Eipä hänkään nyt ihminen oikeastaan ollut jos ei toinen samaan aikaan hautausmaalla oleileva tapauskaan (jonka paikalla - ja olemassaolosta hän oli kyllä autuaan tietämätön) mutta se oli ollut aina niin joten ainakin tavallaan hän oli tottunut siihen. Monta kertaa hän oli kuitenkin toivonut että asioiden laita olisi ollut edes hieman toisenlainen ja yleensä hän yrittikin esittää ettei hänessä olisi edes mitään sen ihmeellisempää, että hän oli vain aivan tavallinen ihminen tavallisine tarpeineen eikä suinkaan vampyyri, jonka täytyi sukujuuriensa takia saada imettyä verta säännöllisin väliajoin. Tämän takia hänen sukunsa kyllä vieroksuikin häntä, perheen kunnia ja jotain sinne päin, mutta Spyro oli arvellut ettei hänen perheensä häntä varmaan sulattaisi kokonaan muutenkaan, joten mieluummin hän olisi näiden hyväksynnän ulkopuolella ja oma itsensä kuin inhoaisi itseään vielä enemmän ilman että sillä edes olisi mitän merkitystä mihinkään. Tämän asian parissa hän oli viettänyt ajatuksissaan aivan liian paljon aikaa, ainakin siihen nähden miten hän ei yleensä jaksanut ottaa sen suurempaa stressiä oikein mistään. Pitäisi nyt vain ottaa päivä - tai tässä tapauksessa yö - kerrallaan ja katsoa mitä eteen oikein tulisi.

Vaeltaessaan harmaiden kivien muodostamaa kujaa pitkin poika ei kuitenkaan jostain syystä tajunnut katsoa jalkoihinsa, jos olisi niin tämä olisi varmaan huomannut niiden edessä olevan isohkon kiven, ties mistä sekin oli siihen tullut. Nyt hänellä ei kuitenkaan ollut niin paljon onnea, vaan Spyro huomasi kyseisen objektin vasta kompastuttuaan siihen ja löydettyään itsensä nelinkontin maasta. Aurinkolasitkin olivat lentäneet jonnekin kauemmas. Itsekseen kiroillen hän kurotti asusteensa takaisin käteensä ja laittoi sen omalle paikalleen silmiensä suojaksi ja nousi takaisin seisovaan asentoon, mutta hänen ylös noustessaan katse osui tummaan, sudelta vaikuttavaan hahmoon, joka... seisoi vähän matkan päässä hänestä ? Tämäpäs perin eriskummallista. Tosin nyt kuitenkin oltiin Tuonpuoleisessa, jossa saattoi törmätä melkeinpä mihin tahansa, joten Spyro ei oikeastaan ollut niin yllättynyt kuin joku täysin ummikko olisi voinut olla. Mutta siitä huolimatta, ei sitä tuollaista tapaustakaan kovin usein päässyt näkemään.
"Päivää. Tai no, iltaa oikeastaan", poika sitten totesi hymyillen hieman nolosti ja otti muutaman askeleen lähemmäksi seisoen sitten suoraan hahmoa vastapäätä. Ei hänelle tullut mieleenkään että olisi kenties pitänyt pelätä tai jotain muuta vastaavaa, ehei. Miksikäs hän nyt olisi sellaisia ajatellut, ensimmäinen asia hänen päässään oli ollut että tuossa oli joku jonka kanssa voisi kenties ruveta juttusille noin niin kuin ajankuluksi. Ei mitään sen kummempaa.
"Anteeksi jos häiritsin tuolla säätämiselläni, taidan olla jotenkin vähän kömpelönä tänään."

((Ihan hyvää se on Monessa paikassa hilluminen samaan aikaan on kivaa \o/ Miun pitäisi varmaan oikeasti opetella kirjoittamaan ihan lyhyttä-lyhyttä, kun onlinea pelatassakin viestien mitta on tätä luokkaa.))

[saalistaja]

[[Vähän hankalaa vaan :> Onnistuuhan tuo kun vähän harjoittelee, tulen kummiskin olemaan aika aktiivinen täällä. Martsa kirjoittaa aina pitkiä, ihan hämmästelen välillä siun kirjoituksiasi : DD]]

Naaras jäykistyi totaalisesti, kun vieras kompastui jonkinmoiseen kiveen. Arf, nyt se ainakin näkisi tämän ison susimaisen olennon, joka tuijotti sitä silmäkään rävähtämättä. Niinpä sitten aurinkolasit talteen otettuaan näkikin. Aret varautui huutoon, mutta jostain ihmeen syystä sitä ei kuulunutkaan. Valkolaikkuiset korvat nousivat kysyvästi osoittamaan kohti poikaa ja silmät välähtivät omituisesti pimeässä, sivussa katuvalojen tieltä. Tuo kummajainen puhui. Mitä? Sanoi iltaakin, katsoppas, yleensä tähän kammotukseen suhtauduttiin todella ikävästi, mutta tuo, tuo vain seisoi tuossa ja .. puhui. Aivan luonnotonta. Isokokoinen susihahmo viritti takajalat alleen ja nosti etujalkansa ilmaan, seisoen nyt suht ihmismäisessä asennossa. Ihmissusi tuijotti tuota outoa ilmestystä kummeksuen. Arethusa ei vastannut ensimmäiseen lauseeseen ja kun toinen tuli sen korvat luimistuivat takaisin lähtöpisteeseensä. Peittelikö tuo jotain? Verenpunaiset silmät kulkivat pitkin nuorelta pojalta näyttävän Spyron vaatteita, mutta vain tarkkojen aistiensa ansiosta naaras huomasi jotain poikkeavaa toisessa.

Tajusiko tuo edes, että Aret oli ihmissusi? Ei ainakaan ensireaktion päätteellä. Ehkä tuo omituisuus luuli tätä demoniksi tai joksikin muuksi, kuin mitä se oli. No, kukapa nyt uskoisi törmäävänsä ihmissuteen ilman täysikuuta. Musta kirsu veti keuhkojen sisään puhdasta ilmaa ja puhalsi lämmintä ilmaa ulos, jopa niin voimakkaasti, että tuo vieras pystyisi tuntemaan sen lämpimän tunteen ihollaan. Hei, poika, ei kannattaisi olla näin lähellä ihmissutta, mutta onneksi, Aret ei ollut agressiivinen yksilö. Hiilenmusta susihahmo kohosi korkeammalle kuin Spyro ja tuijotti rävähtämättä toista ja tuon aurinkolaseja. Ottaisi nuo pois, jotta näkisi silmät. Valkomerkki ei ollut puhunut pitkään aikaan mitään, mutta sen ääni oli pysynyt aivan samanlaisena kuin entisessä elämässään, jolloin hän oli vielä ihminen. Se oli hento ja kaikkea muuta, mitä tällaiseltä olisi voinut odottaa.
"Et häiritse", se totesi ilmeettömästi ja laskeutui sitten normaaliin kävelyasentoonsa neljälle jalalle.

[Martsa]

Spyro keinui ees-taas paikoillaan siirtäen painoaan kantapäiltä jalkaterilleen ja toisinpäin ja katseli toista pää kallellaan ilme jotain lievästi huvittuneen ja kiinnostuneen näköisenä. Se huomasi kyllä nyt ettei toinen todellakaan mikään normaali susi ollut tai mitään nyt kun tarkemmin katsoi, vaan jotain ihan muuta. Ei hän osannut sen paremmin määritellä että mikä toinen sitten oikeastaan oli, mutta ei sillä nyt ollut niin paljon väliäkään. Vaihtoehtoja oli kuitenkin sen verran paljon että arvailemalla hän tuskin osuisi oikeaan ainakaan tämän vuosisadan aikana, ja koska tuolla asialla ei kuitenkaan niin paljon väliä niin hän ei jaksanut sitä sen enempää miettiä. Sen sijaan Spyro vain jatkoi toisen katsomista pää kallellaan ja odotteli että jos saisi vaikka jonkinlaisen vastauksen kysymykseensä. Ensin vaikutti siltä ettei tämä aikonut sanoa hänelle yhtään mitään, mutta sitten toinen saikin suunsa auki vastatakseen hänen esittämäänsä kysymykseen melko lyhyesti. Hassua, ei olisi ehkä heti ensimmäisenä odottanut että tuonnäköisellä tapauksella olisi sitten tuollainen ääni. No, ainahan sitä oppi uutta.

"Enkö ? No, sehän kiva", poika heläytti sitten ja katsoi kun toinen laskeutui neljälle jalalle. Jotenkin vaikutti vähän siltä kuin tämä olisi ollut jotenkin epäluuloinen Spyroa kohtaan, ainakin mitä tuosta korvien luimistumisesta sun muusta saattoi päätellä. No, se saattoi johtua siitä että jos toinen oli vaikka demoni tai jotain vastaavaa niin ehkäpä tuo tunnisti ettei hän ollut mikään tavallinen ihminen myöskään tai jotain. Ei välttämättä mikään kaikkein mukavin ajatus, mutta toisaalta ei hän sitä kävisi kieltämäänkään. Ei se häntä persoonana muuttaisi tai mitään, olipa hän mikä tahansa ja tietäisipä toinen sen tai ei. Ikävä kyllä ihan liian suurella osalla porukasta oli tapana tuomita kaikki vampyyrit samanlaisiksi yhden huonon esimerkin takia, ja hänkin oli saanut siitä osansa aika montakin kertaa.
"En olisi välttämättä odottanut etten olekaan ainoa joka liikkuu täällä tähän aikaan yöstä. Nimi on muuten Spyro", poika totesi ohimennen aivan kuin tämä olisi ollut mitä tavallisin keskustelu eikä suinkaan mikään vampyyrin ja ihmissuden välillä hautausmaalla keskellä yötä kuunvalossa käytävä sananvaihto. Hassua miten se tuolla tavalla muotoiltuna kuulosti jotenkin paljon dramaattisemmalta ja mystisemmältä kuin mitä se oikeasti olikaan: ei tämä Spyrolle mitään niin ihmeellistä ollut. Kai se sitten meni niin että kun johonkin tottui niin ei sitä osannut ajatella mitenkään omituisena: se vain oli.

((Kyl se siitä Ja täällä pitää olla aktiivi, tää on paras paikka ikinä >3 Nojooei. Miulle vaan jää tää pitkästi kirjoittaminen päälle kun joskus aikoinaan kirjoitin tosi lyhyttä aina ja kun luin niitä myöhemmin niin olin sillai että ei koskaan enää xD))

[saalistaja]

[[Mustakin vois tulla tommonen D8]]

Ihmissusi katseli edelleen toista, ja ihme kyllä, se ei ollut räpäyttänyt silmiään yhtään kertaa tämän keskustelun aikana. Tuo kallisti päätään mietteliäänä ja katseli kuinka tuo poika keikkui hassusti paikoillaan. Hetken se meinasi sanoa jotain, mutta ei sitten loppujen lopuksi sanonut mitään. Naaras ei voinut tehdä asiaelle mitään, mutta sen ilme muuttui kireästi jotenkin levolliseksi ja sen korvat nousivat pystyyn heilahdellen välillä pienten äänien tahtiin. Se ei ollut pitkään aikaan käynyt tällaista hetkeä läpi, yleensä se oli yksin ja suri kohtaloaan tai jonkun kiusattavana, mutta tällainen olikin aika harvinaista. Arethusa seisoi paikoillaan, tuijotti poikaa edelleen läpitunkevasti ja jotenkin konemaisesti ja heilautteli korviaan pienten äänien aiheuttamana reaktiona. Oli se perin kummallista. Istua ei tuo aikonut, ei mitään sille epänormaalia, se vain seurasi toisen liikkeitä mitäänsanomatta, kunnes poika puhui. Kovin iloista puhetta, juuri sitä, mikä tämän elämästä puuttuikaan. Naaras pidätti huokauksensa. Yönmusta turkki heilahteli paikoittain pienen tuulenvireen ansiosta ja lainehti hiljaa. Valkomerkki ei siirtänyt katsettaan Spyrosta kertaakaan. Sitten tuo puhui taas. Iloisesti. Piristävästi, mutta ei Aretille. Ei tarpeeksi, jotta siitä olisi tullut jotenkin ystävällinen. Punasilmä painoi toisen nimen mielensä sopukoille ja seurasi hetken aikaa Spyroa, kunnes lausui helähtävällä äänellä:
"Arethusa." Siihen sen puhumiset sitten jäivätkin tämän aihee tiimoilta.

Ihmissusi kuitenkaan ei ollut vielä lopettanut tuijotustaan.
"Kuljetko usein täysikuulla täällä?" Varsin yllättävää, koska naaras edes aloitti keskustelun. Kovin harvinaista, mutta aivan suotavaa tälle. Niin, jos kulkisi, se ei olisi hyvä, sillä Aret kulki yleensä täällä illalla ja kun kuu nousi, niin se ei olisi enää turvallista seuraa. Mustaturkki nosti hieman toista suupieltään, jolloin terävä kulmahammas välähti katulampusta heijastuvassa valossa. Samalla se tuli paljastaneeksi epäsuorasti lajinsa, jos nyt Spyro osasi yhtään päätellä tuosta mitään.

[Martsa]

"Hieno nimi. Vaikuttava", Spyro sitten totesi kuulostaen siltä että oikeasti tarkoitti sitä mutta osittain vain sen takia että yritti pitää keskustelua jotenkin yllä. Toista ei nyt parhaalla tahdollaankaan voinut mitenkään puheliaaksi luonnehtia, mutta ei se mitään. Hän oli aina ollut luonnollisesti luonteeltaankin yöeläjä ja tämä oli varmaan sitä aikaa jolloin hän oli kaikkein aktiivisimmillaan ja sen takia hän varmaan sortuisi kohta taas yksinpuheluun jos Arethusa ei hänen kanssaan jaksaisi sen sen enempää puhella. Mutta ei se sinänsä mitään, parempi se oli ainakin hänen mielestään että oli olemassa joku jolle sen monologinsa saattoi osoittaa ettei nyt ihan kokonaan yksin puhunut. Spyro voisi edes kuvitella että hänellä olisi joku kuuntelija vaikkei se välttämättä totta olisikaan, ja mielikuvituksellahan oli tunnetusti melkoinen voima, joten ehkä se riittäisi. Ja jos toista ei tosiaan seura laisinkaan kiinnostaisi niin eihän hänen mikään pakko olisi tässä ollut jumittaa, hän voisi jatkaa kierrostaan ja etsiä jotain muuta tekemistä tai sitten vaihtoehtoisesti vain unohtua istuskelemaan jonnekin ennen kuin katoaisi jonnekin varjoisampaan paikkaan ennen aamunkoittoa.

"Minä kuljeskelen täällä vähän milloin mitenkin, olen oikea esimerkki yöeläjästä", Spyro vastasi sitten toisen kysymykseen virnistäen samalla niin että paljasti itsekin kulmahampaansa, jotka varmaan paljastivat hänestä Arethusalle myöskin muutaman uuden seikan. Vai oli toinen sitten ilmeisesti ihmissusi, jaahas. Tuo kannattaisi varmaan sitten pitää mielessä että jos tuon samaisen tapauksen täydenkuun aikaan näkisi niin silloin olisi kaikille mukavinta jos hän tajuaisi pysyä vähän kaueampana. Tai no, mistäpä se toisen mielipiteitä tiesi, mutta hänelle ainakin, koska hän tiesi että ihmissudet eivät välttämättä täydenkuun aikaan olleet kovinkaan mukavaa seuraa.
"Eli toisin sanoen olen kyllä täysikuun aikaankin liikkeellä, mutta en välttämättä juuri täällä", poika lisäsi tönäisten aurinkolasejaan vähän suorempaan ja koskettaen samalla vaistomaisesti toisessa kulmassaan olevaa korua tarkistaen että se oli edelleen paikoillaan. Siitä tuli mieleen, että pitäisi muistaa ottaa selville tunsiko kukaan hänen tuttunsa sellaista ihmistä jonka lävistäjäntaitoihin saattaisi luottaa, koska hän ottaisi mielellään lisää metallia kasvoihinsa - ja miksei jonnekin muuallekin.

((Älä sano noin :'D Se viestien taso on liian usein sellaista pään sisällön ruotimista toiminnan sisään ja sitten ne pelit ei oikein etene vaan jumittaa kun vastapeluri ei keksi mitään vastattavaa. Yritän oppia siitä pois. Tasapainottamaan vähän.))

[Martsa]

((Sori, mie säädin jotain ja onnistuin poistamaan tuon siun edellisen viestin " Anteeksi ihan kauheasti. Mie nyt kuitenkin kopioin tähän perään sen vastauksen jonka mie siulle kirjoitin. Anna anteeksi kun olen niin huono.))

Spyro ymmärsi tavallaan toisen epäluuloisuuden häntä kohtaan, varsinkin kun hänen oikea nahkansa oli nyt ihan käytännössäkin paljastunut, mutta kuitenkin jollain tavalla se kaihersi. Eihän tuntemattomien mielipiteillä ollut hänen elämäänsä käytännössä edes mitään vaikutusta, mutta olisi silti ollut mukavaa tuntea itsensä edes joskus hieman... hyväksytymmäksi tai jotain.
"Ei sillä, seura kyllä kelpaisi muuten, mutta meillä molemmilla taitaa olla pieniä vaikeuksia itsehillinnän suhteen aina ajoittain", Spyro sitten totesi aivan asialliseen sävyyn. Siitä ei kuulunut itsesääliä eikä ivaa, hän vain totesi ääneen sen kaikkein olennaisimman tosiasian. Ihmiset eivät varmaan aina tajunneetkaan miten helppoa heillä oikein oli jos verrattiin vaikkapa juuri vampyyrin tai ihmissuden osaan, mutta silloin kuin aina silloin tällöin jokin satunnainen tapaus sai tietoisesti tai tahtomattaan siitä kohtalosta osansa niin ikävä kyllä siitä ei enää ollut paluuta. Ironista miten se aina meni niin, että vettä ei koskaan kaivannut ennen kuin kaivo kuivui. Mutta ei sillä, kaikkeen tottui.

Ihmissuden noustessa ylös ja lähtiessä suunnistamaan jonnekin muualle kehottaen sitten Spyroa seuraamaan tämä kohautti olkapäitään kulmaansakin kohottaen, mitä ei kyllä varmaan aurinkolasien ansiosta olisi kunnolla huomannutkaan, mutta otti kuitenkin vinkistä vaarin lähtien kävelemään toisen jalanjäljissä. Eipä hänellä juuri nyt mitään sen mielenkiintoisempaakaan tekemistä ollut ja toinen kuitenkin vaikutti aina rauhalliselta koska ei täysikuuyökään ollut, joten ei hänellä ollut oikeastaan mitään syytä olla seuraamattakaan. Ja voisihan tästä seurata jotain mielenkiintoistakin, kenties.
Astellessaan Arethusan perässä Spyron katse vaelteli aina ohimennen taakse jäävien hautakivien tekstejä. Oli sinänsä hassua miten paljon Tuonpuoleisessa oli nuorta väestöä, ottaen huomioon että suurin osa oli joutunut sinne sen takia että oli tavalla tai toisella kuollut. No, hänen ei onneksi vampyyrina sentapaisia asioita tarvinnut huolehtia sen enempää. Tulisi hänenkin aikansa varmaan joskus tulevaisuudessa, mutta siihen olisi niin paljon aikaa ettei olisi ollut mitään järkeä edes yrittää ajatella niin kauas tulevaisuuteen asti.

[saalistaja]

[[Erv? *katsoo kuin ei ymmärtäisi* Hyviä säädöksiä Marsu tekee :'DD Ei se mitään, vaikka tuo olikin pisin tekstini tässä pelissä, muth kummiskin. Hihi *taputtaa* Älä välitä, en suuttunut, hämmästyin vain]]

Tarkkakorvainen ihmissusi asteli hiljaa edessä ja kuunteli takana seuraavan pojan askelia. Rytmikkäästi toisen kengät osuivat maahan ja tuo ääni sai naaraan vaipumaan omiin ajatuksiinsa. Ruumis jatkoi matkaansa eteenpäin tajuten kaiken ympärillään ja varoen suurimpia kiviä, mutta mieli oli aivan jossain muualla. Hajamielisesti yönmusta olio väisti isoa kiveä ja jatkoi matkaansa katse maassa harhaillen. Kuinkahan kauan tämä elämä jatkuisi? Kuinka kauan saisi kestää täysikuuta, joka raastoi mielen omaan käyttöönsä ja pakotti hyökkäämään viattomien kimppuun? Kuinka kauan? Valkomerkki huokaisi tuskin kuuluvasti ja jatkoi lähes päämäärätöntä vaeltamistaan. Olihan hän kyllä jonnekkin menossa, nimittäin hautausmaan reunalle. Siellä oli kaikkein rauhallisinta, eikä täällä kyllä muutenkaan liikkunut ketään, joka haluaisi juosta huutaen karkuun tätä ilmestystä. Punasilmäinen koiraolio heräsi silmiään räpytellen ajatuksiensa perukoilta, kun valkoiset kynnet raapaisivat viiltävästi litteään kiveen, jonka päälle naaras oli astunut. Arethusa pysähtyi kuin hevonen, joka ei halunnut jatkaa työtään ja tuijotti kiveä, jonka päälle oli astunut ja jättänyt samalla tuohon neljä pitkää raapaisujälkeä. Se oli hautakivi, musta kivi, jossa oli valkoista tekstiä. Kivi makasi paikoillaan, kaatuneena maahan, aivan kuin kuolleena siihen. Teksti oli kuitenkin niin haalistunutta, että ainoastaan hyvällä taidolla sen pystyi näkemään, eivätkä raatelukynsien jäljet helpottaneet lukemista yhtään. Aret ei kiinnittänyt tuohon muuten mitään huomiota. Punaiset silmät eivät kääntyneet katsomaan taakse, koska ihmissusi kuulisi kyllä, jos Spyro ei seuraisi enää.

Ihmissusi vilkaisi kulmiensa alta taivaalle. Parin hajanaisen pilven välistä pilkotti musta yötaivas, jolla paistoi kalmankelmeä puolikuu. Tuntui kuin viimeisestä "kohtauksesta" olisi ollut vain vähän aikaa, mutta kuu veti jo puolessa välissä kierrostaan. Valkomerkki laski katseensa taas osaksi sammaleiseen maahan, jota kulki eteenpäin. Mustat etutassut ja lumenvalkoiset takatassut jättivät maahan suuria painaumia, joissa tätä seuraava poika asteli. Aretin mieli oli haikea menneisyyttään kohtaan ja tulevaisuuttaan tuo suorastaan vihasi. Aivan sama, ehkä hänen pitäisi hypätä jostain kalliolta alas ja lopettaa tämä hyödytön vaeltaminen tähän .. mutta, mitä jos tälle olikin tarkoitus? Ehkä hänen piti tehdä jotain täällä ennen lopullista kuolemistaan, ehkä pitäisi sittenkin vain odottaa väistämätöntä kohtaloa ja katsoa, mitä tämä raaka elämä toisi tullessaan? Ehkä niin oli paras sitten. Ehkä alistuminen olisi parasta.

[Martsa]

Spyro jatkoi astelemistaan ihmissuden vanavedessä ihmetellen samalla laimeasti että minne se - tai tässä tapauksessa oikeastaan he - olivat menossa, muttei jaksanut uhrata sillekään sen enempää vaivaa vaan antoi ajatuksiensa pyöriä omia polkujaan samalla kun jalat kävelivät eteenpäin aivan kuin olisivat toimineet itsekseen. Toinen taisi itse asiassa olla ensimmäinen ihmissusi jonka hän oli täällä ollessaan tavannut tietoisena siitä että toinen tosiaan oli sellainen, mikä oli sinänsä aika mielenkiintoista. Se saattoi selittää jotain että hän liikkui yleensä öisin, jolloin ei tullut tavattua oikein ketään, mutta ei hän ollut täysikuuöinäkään mielestään törmännyt yhteenkään susimuodossa olevaankaan. Olihan se tietenkin ehkä parempi niin, mutta Spyro olisi kuitenkin voinut olettaa että koska Tuonpuoleisessa ilmeisesti ihmissusia kuitenkin jonkin verran liikkui niitäkin että hän olisi sellaisen aikaisemmin nähnyt. No, kerta se oli ensimmäinenkin. Olihan hän itsekin ollut joskus siinä tilanteessa että oli ollut ensimmäinen vampyyri jonka joku oli tietoisesti tavannut vaikka yleensä sen puolensa pitikin piilossa.

Kuullessaan jonkinlaisen kirskahduksen Spyro irvisti, koska se sattui hänen korviinsa. Ilmeisesti hänellä oli tavallista parempi kuulo tai jotain myös, tai niin hän oli ainakin saanut kuulla, mutta ehkä se johtui siitä että hän oli vampyyri ja osasi sen takia muuttua lepakoksi jolloin suunnisti kuulonsa varassa. Joka tapauksessa, ilmeisesti tuo ääni oli tullut siitä kun Arethusan kynnet olivat osuneet johonkin ja muistuttanut ainakin hänen mielestään sitä kuin joku olisi raapaissut liitutaulua oikein pitkillä kynsillä eikä se ollut mikään miellyttävä mielikuva. Urrrh. Poika ei kuitenkaan tuota muuten kommentoinut mitenkään, vaan väisti vain tuota kiveä johon toisen jalka oli osunut ja jatkoi matkaansa toisen jalanjäljissä - kirjaimellisesti. Tavallaan olisi tehnyt mieli kysyä toiselta jotain, kuten miten tämä oli muuttunut ihmissudeksi ja millaista se oikein oli ja näin, koska hän oli luonnoltaan utelias ja kai taruolento nyt muutenkin oli toisesta kiinnostunut, muttei jotenkin vain viitsinyt. Spyro arveli että se saattaisi hyvinkin olla toiselle vähän arka aihe tai jotain.

((Sori oikeasti "" Mie vain... nuo napit tuossa on liian lähekkäin ja tarkoitus oli lainata tuo teksti tähän ja kirjoitella oma vastaus sitten mutta painoinkin vahingossa deleteä ja säädin jotain ja sitten se poistikin sen. Anna anteeksi.))

[saalistaja]

[[Hei, enhän minä sanonut, että suuttuisin :'D Lopeta nyt tuo, tai lähetän täysikuuhurmoksessa olevan Arethusan perääsi! Ahah]]

Vamppyyri seurasi ihmissuden perässä kuin vaunu junaa. Oikeasti, se olisi voinut olla aika huvittava näky, jos nyt ei ajateltaisi, että sitä saattaisi pelätä. Aret ei puhunut mitään, mutta mietti, miksi toinen ei puhunut, koska aluksi Spyro oli vaikuttanut kovinkin puheliaalta, mutta nyt ei kuulunut mitään. No, eihän sitä aina voinut puhua, eikä oikein varmaan keksinytkään mitään puhuttavaa tällaisen ihmissuden kanssa, joka sattui olemaan, no, hiljainen. Naaras ajatteli omiaan astellessaan eteenpäin hautakivien välissä. Musta korppi istui erään hautakiven päällä ja raakkui häiritsevästi. Ohi mennessään ihmissusi viskasi päänsä sivulle, näytti hampaitaan ja ärähti varoittavasti. Korppi lehahti rääkäisten lentoon. Arethusa jatkoi matkaansa, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Nuo linnut olivat aika ärsyttäviä, niitä piti aina komentaa olemaan hiljaa. Ne välillä seurasivatkin ja raakkuivat kuin mielipuolet. Johtui varmaan siitä, että tämä oli ihmissusi ja nuo linnut tiesivät, että se tappaisi jonkun kohta, koska olis susimuodossaan, mutta ehei, eihän tuo ollutkaan mikään mielipuoli sillä hetkellä. Joskus niitä oli tullut tapettuakin suutuspäissään, mutta niihinhän oli hyvä purkaa pahaa oloaan, korppeja oli muutenkin aivan riittämiin täällä paikassa.

Yllättäen Arethusa olikin se, joka aloitti keskustelun.
"Oletko .. onnellinen?" Äänensävy oli kysyvä ja ehkä hieman haikea. Aivankuin nuo sanat eivät olisi edes tarkoitettu Spyrolle, mutta ne olivat. Naaras tarkoitti lähinnä toisen elämää vamppyyrina, mutta ei selventänyt sitä sanomalla mitään muuta. Voisiko kukaan olla onnellinen täällä? Kaippa voisi. Sehän riippui ihan .. tilanteesta. Aret luimisti korviaan katkerasti. Punaiset silmät tuijottivat nyt suoraan eteenpäin järkkymättömästi. Hautausmaan raja näkyi selvästi kauempana pimeyden lävitse. Ihmissusi aikoi lähteä hautausmaan lopussa omille teilleen, mutta ei aivan heti, voisihan olla, että toinen haluaisi ehkä puhua jotain. Tai, no, voisi sanoa, että myös susiotus halusi puhua jotain pitkästä aikaa, mutta ei ilmaissut sitä mitenkään. Valkomerkkiset korvat kuuntelivat tarkasti vamppyyrin askeleita ja odottivat tulevia sanoja.

[Martsa]

Spyro ei itsekään tiennyt miksei nyt saanut sanaa suustaan mutta kun tuntui vain siltä ettei nyt oikein keksinyt mitään sanottavaa. Tai no, olisihan hänellä ollut sanottavaakin, kysyttävää lähinnä, mutta kun jotkut asiat olivat vain sellaisia joita ei viitsinyt sanoa ääneen ihan vain sen takia kun ei tiennyt miten toinen niihin oikein suhtautuisi. Oli vain parempi olla hiljaa ihan vain yleisen hyvän takia, koska poika arveli että jos ihmissudelta menisi vahingossa kysymään jotain mistä se ei pitänyt niin... No, oikeastaan niin oli vain parempi olla tekemättä kuin kokeilla mitä silloin tapahtuisi. Ihmisistäkään ei koskaan tiennyt kun ulkonäkö ja muu olemus saattoi pettää, joten sama se kai oli aika pitkälti muidenkin lajien suhteen.
Arethusan ärähtäessä jollekin satunnaiselle korpillle Spyro vain hymähti kuivasti. Ei se kyllä itsekään noista kyseisistä linnuista pitänyt, koska vaikka olihan se tavallaan ihan siistiä osata muuttua eläimeksi niin siinä oli se huono puoli että sai olla koko ajan varomassa kaikkea isompaansa. Muunmuassa juuri noita korppeja, jotka tuntuivat Tuonpuoleisessa olevan vielä jotenkin erityisen ärhäköitä. Tai sitten ne jotenkin vaistosivat ettei hän ollut ihan aito eläin tai jotain.


"Onnellinenko ?" Spyro sitten kysäisi hiukan ihmettelevään sävyyn toisen aloitettua keskustelun taas. Se ei ollut oikeastaan koskaan tuota asiaa miettinyt. Hän oli tyytyväinen elämäänsä sellaisena kuin se oli ottaen huomioon että olosuhteita ei voinut muuttaa, eikä hän ollut erityisen onnetonkaan, mutta tarkoittiko se sitten sitä että hän oli automaattisesti onnellinen ? Juuri tämän takia hän vältti miettimästä tällaisia asioita: ne vain saivat pään pyörälle kun menivät liian mutkikkaiksi.
"Olen oikeastaan. Huonomminkin voisi olla", poika vastasi sitten kohauttaen hienoisesti olkiaan. Ottaen huomioon että hän oli vampyyri ja näin niin hänen elämänsä meni kyllä paremmin kuin monilla hänen tuntemillaan samanlaisilla. Ja vaikkei hän juuri nyt mitenkään yltiömäisen iloinen ollutkaan tai mitään, niin jollain hiljaisella tavalla hän kyllä oli onnellinen. Kai se oli sitten jollain tavalla jotakin perusonnellisuutta, jota ei vain huomannut tavallisessa arjessa ajatella niin usein.
"Oletko sinä ?"

((Omglol, älä tee sitä "))

[saalistaja]

Vamppyyri kuulosti ihmettelevältä. Kysymys ei ollut aivan tavallinen, mutta Aret halusi tietää. Eikä se uskonut, että toinen väittäisi vastaankaan, joskus koko oli hyödyksi joissain asioissa. Yönmusta naaras mietti toisen vastausta hetken rauhassa. Huonomminkin? Sellainen käsitys oli aika outo tälle ihmissudelle. Voisiko sitä olla huonomminkin? Hetken tuo sai miettiä asiaa rauhassa, kunnes Spyro uskalsi kysyä jotain. 'Niin, olenko?' Ajatus pysäytti hetkeksi naaraan ja se seisahtui yllättäen paikoilleen. Valkomerkki ajatteli asiaa, murahti sitten hiljaa ja vastasi lyhyesti: "En."
Sitten se jatkoi kävelyään normaalisti eteenpäin. Olihan se hyvä, että joku sentään oli onnellinen tosiaankin täällä paikassa, kai sitä voisi ollakkin, mutta vähän harvemmin vain Arethusa tilanteessa kukaan oli onnellinen. Ihmissusi puhalsi ilmaa ulos nenänsä kautta ja sai aikaan höyryä, joka katosi ilmaan pian. Jos katsoi tarkkaan, saattoi erottaa pienen sumuverhon, joka oli laskeutunut hautausmaan ylle yön kuluessa. Naaras heilautti korviaan eteen pienen linnun lähtiessä lentoon sen edestä, mutta ei pysähtynyt.

Arethusa huomasi, että hautausmaa alkoi loppumaan ja hautakivien rivi päättyi. Mustaturkki pysähtyi aivan sen rajalle, kääntyi Spyroon päin ja istahti susimaisesti. Sitten se kohdisti verenpunaisen katseensa poikaan kuin odottaen, että tämä kysyisi jotain. Ihmissusi ei irrottanut katsettaan toisesta, mutta oli kaikilla muilla aisteilla valppaana. Korvat kääntyilivät korppien satunnaisten rääkäisyjen tahtiin ja painuivat välillä vähän luimumpaan. Punasilmä ei aikonut aloittaa keskustelua tällä kertaa, saisi toinen kysyä jotain jos halusi, tai sitten voisi lähteä. Eihän tuo mitenkään erikoisesti kaivannut toisen seuraa, vaikka se olikin ollut suhteellisen mukavaa jos niin voi sanoa. Aret vilkaisi ohimennen parin metrin päässä rääkäisevää korppia ja palautti sitten tuijotuksensa Spyroon. Hmh. Yö oli jo aika pitkällä, sitä voisi ehkä jatkaa kohta kierrostaan johonkin. Arethusa odotti kuitenkin toisen sanoja, jos niitä nyt edes tulisikaan.

[Martsa]

"Etkö ? Se on sääli", Spyro totesi sitten vaikkei hänen äänestään sääliä tai mitään muuta kuultanutkaan läpi. Hän kyllä uskoi että kaikilla oli kyky tulla onnelliseksi, mutta joskus vain kesti enemmän tai vähemmän aikaa ennen kuin sen löysi. Ei hänelläkään aina niin hyvin mennyt kuin olisi voinut, mutta yleisesti ottaen hän oli tyytyväinen elämäänsä ja yritti kuitenkin aina ajatella mieluummin niitä positiivisia puolia. Kyllä hänen mielestään tällaisessakin paikassa oli mahdollista olla onnellinen: ei se katsonut aikaa eikä paikkaa vaan se lähti henkilöstä itsestään, sisältä päin. Sen huomasi joskus kun katsoi slummialueen asukkaita, jotka olivat joskus paljon onnellisemman oloisia kuin ne joilla oli kaikkea. Kaikilla oli kyllä varmaan erilainen käsitys onnellisuudesta, mutta Spyro ei osannut uskoa että olisi olemassa ketään joka ei voisi olla onnellinen jos sitä oikeasti halusi. Oman mielen ja ajatusten voima oli aika merkillinen jos vain niikseen tuli.

Kohta Spyrokin huomasi että hautausmaan reuna alkoi lähestyä. Ilmeisesti tällä pienellä kävelyretkellä ei sitten ollut mitään sen ihmeellisempää päämäärää, mutta eipä hän ollut sellaista erityisesti kaivannutkaan. Yö alkoi kuitenkin olla jo sen verran pitkällä että voisi ruveta miettimään jaksaisiko lähteä aamuksi kotiin nukkumaan vai mitä oikein tekisi. Poika käänsi katseensa Arethusaan, joka oli istahtanut maahan.
"Mutta nyt taidan kuitenkin jättää sinut rauhaan. Hyvää yötä", Spyro ilmoitti sitten virnistäen katsoen toista silmiin tummien lasiensa läpi ja lähti sitten kävelemään kohti hautausmaan portteja. Ennen kuin hän pääsi perille asti hän kuitenkin vielä kääntyi katsomaan ihmissutta pohtivasti ja totesi vielä:
"Toivottavasti sinäkin olet vielä jonain päivänä onnellinen. Ansaiset sen."
Niine hyvineen poika lähti kävelemään poispäin hautausmaalta ja muutamassa sekunnissa hänen hahmonsa oli kadonnut pimeyteen, mistä enää kaikkein tarkkasilmäisin saattaisi sen enää erottaa.

((Ja veks. Kiitos pelistä, oli kivaa n__n Pelaillaan uudestaan taas joku kerta.))

[saalistaja]

[[Kiitozz~ Uusiksi otetaan joskus ^^]]

Ihmissusi katsoi hiljaa vampyyriä. Aret ei ollut yllättynyt pojan seuraavista sanoista. Valkomerkkiset korvat kääntyivät eteenpäin ja yönmusta naaras nyökkäsi hyväksyvästi toiselle.
"Hyvää yötä", se kuiskasi hennosti, mutta tarpeeksi kuuluvasti toiselle. Verenpunaiset silmät seurasivat nuoren vamppyyrin matkaa kohti hautausmaan portteja. Arethusa katsoi kysyvästi Spyroa, kun tuo pysähtyi kesken matkan. Ihmissusi käänsi päänsä kokonaan kohti poikaa ja sen silmistä paistoi ihmetyksen sekainen liikutus. Korvat painuivat sivulle, kun Spyro katosi yöhön. Hetken tarkkasilmäinen naaras saattoi erottaa toisen hahmon pimeässä, mutta sitten se katosi ja tuo käänsi katseensa maahan. Hämmentyneenä Aret tuijotti maata.

Nuo olivat kaikkein liikuttavimmat ja ystävällisimmät sanat, jotka hän oli kuullut tänne tulonsa jälkeen, eikä oikeastaan aikaisemminkaan kukaan ollut kohdellut häntä yhtä hyvin. Se oli todella .. koskettavaa. Aret vilkaisi vielä vamppyyrin perään ja nousi sitten neljälle jalalle. Ihmissusi lähti astelemaan kuin musta aave eteenpäin hautausmaalla, hän ei lähtisi vielä, oli tullut lisää ajateltavaa. Naaras katosi pian sumunsekaiseen pimeyteen, joka kätki punasilmän täysin sisäänsä. Niin, voisihan hän olla onnellinen .. ehkä jonain päivänä.