Aamuaurinkoon [off]

[Lazie]

[[Aeris]]

Mereltä puhalsi aina tuuli ja rannassa oli viileää. Lokit mekastivat keskenään ja aallot löivät laiskasti vasten rantaa. Aurinko oli juuri noussut.

Jossain lahon laiturin alla sotkuisella rantahiekalla makasi vatsallaan varsin suurikokoinen urosrotta. Sen ruskeanmusta turkki oli tuulen pörröttämä ja suomuinen häntä meri-ilman kuivattama. Aivan rotan vierellä lojui ruosteenruskea sytkäri ja jossain sen viiksikarvojen ulottuvilla hietikossa myös pienet, pyöreälinssiset silmälasit.
Auringonsäteet tunkivat laudanrakosista rotan naamalle. Se urahti unisesti ja liikahti hietikolla. Ei haluttanut vielä herätä. Yskänpuuska teki kuitenkin tuloaan ja rotan veltto ja voimaton ruumis nytkähteli yskinnän mukana. Kotro irvisti. Kai se olisi pakko nousta ylös. Näppärästi rotta poimi silmälasit etukäpäliinsä ja asetti ne kuonolleen. Se punnertautui istumaan ja venytteli haukotellen varsin ihmismäisesti. Ajatukset vielä unesta sameina se katseli rantaa suutaan maiskutellen. Miten tämä nyt ei näyttänyt yhtään tutulta? Olikohan se ollut eilen juomassa ja sammunut rantaan tai jotain? Mystistä.

Oli ehkä ymmärrettävää, että kaikenmoisen jännittävän aika-avaruudessa seikkailemisen, kuolemisen ja vielä hienoisen muutoksen kokemisen jälkeen ei ihan terävimmillään ollut. Kotro-parka oli ihan kujalla kaikesta. Se ei ollut vielä tajunnut, että jotain suurta oli selvästikin tapahtunut sitten edellisen illan. Ei se oikeastaan muistanut tällä hetkellä kovin paljoa mistään mitään, ei elämästään tai muustakaan. Tunne oli omituinen, ja rotta koetti pohtia, voisiko se olla jokin alkoholin lukuisista sivuvaikutuksista. Hyvin mahdollista, eihän sitä koskaan voinut tietää, mitä milloinkin tapahtui. Voisi ehkä vähän rajoittaa ryyppäämistäkin. Siis jos tämä nyt edes siitä johtui.

[Aeris]

[Täältähän se jolkottaa]

Boyko peitti haukotti makeasti ja sulki sitten leukansa loksauttamalla. Hän oli herännyt nukkunut koko edellisen päivän ja herännyt illalla etsimään jotain varastettavaa. Lopulta hän oli löytänyt sopivan rikkaan talon avoimin ikkunoin. Lyhyesti sanottuna muutama timanttikoru oli vaihtanut omistajaa. Nyt ne odottelivat hänen asunnollaan, jossa Boyko oli käynyt vaihtamassa vaatteet. Nyt hän sulatteli kaloista ja muista merenelävistä koostunutta aamupalaansa. Paikka sijaitsi lähellä satamaa, joten otusten tuoreus oli ollut taattua.

Nyt poika käveli pitkin rantaa miettien mitä tekisi seuraavaksi. Muutaman päivän päästä hän veisi ne välitettäviksi. Vaikka joku niitä kaipaisikin, luulisi tämä vain unohtaneensa ne jonnekin tai palvelijan varastaneen ne.

Uusi haukotus nousi Boykon kurkusta. Mereltä kävi viileä tuuli, jolta paksu huppari kuitenkin suojasi, eikä hiekka päässyt kiipeämään maihinnousukengistä sisään. Epämääräinen köhinä pysäytti pojan. Päätään kallistaen hän jäi kuuntelemaan jatkuisiko ääni autiolla rannalla. Ketään ei näkynyt, mutta Boyko oli varma kuulleensa jotain. Ääni oli tullut vesirajan suunnalta. Ainoa piilo oli laituri, joka mätäni miltei silmissä. Kiertäessään sitä Boyko ei ensiksi nähnyt ketään. Paikalla näytti olevan vain silmälasipäinen rotta. Ei hetkineen... eivät rotat käyttäneet silmälaseja.

"Mikä hitto sinä olet?" Boyko kysyi lähinnä itseltään. Tuonpuoleinen oli toki omituinen paikka, mutta rajansa kaikella.

[Lazie]

Hiekka rapisi jonkun kenkien alla. Rotta höristi korviaan ja pian laiturin eteen pysähtyikin pari pitkiä jalkoja. Kotro loikkasi säikähtäneenä takajaloilleen ja horjahti pari askelta taaksepäin.
”Mitä helv---”, uros nielaisi lauseen loppuosan. 'Jättiläinen?'
Kaiken kukkuraksi puhuva jättiläinen. Tämä ei voinut olla enää mitään eilisiltaisen kännisekoilun tulosta, ei. Tässä oli jotain mätää.

Tietenkin se oli peloissaan. Hoippui kahdella jalalla taaemmas ja nosti karvaisen kätensä naamaa suojatakseen. Seuraavaksi rotan silmät nauliutuivatkin juuri sen omaan käteen ja eläimen naama venähti. Se unohti saman tien kammottavan jättiläisolennon ja jähmettyi tuijottamaan kättään. Sen päässä oli vaaleanpunainen käpälä, jonka muodon Kotro olisi tunnistanut missä tahansa. Rotan käpälä. Sen sydän tuntui jysähtävän jonnekin vatsalaukun tienoolle ja kauhunsekainen epäuskon tunne valtasi koko eläimen. Se katseli käpäliään suu auki. Tunnusteli päätään, viiksiään, korviaan.
”Ei… eieiei”, Kotro mumisi itsekseen pyöriessään ympyrää ja tarkastellessaan rottaisaa olemustaan inhoten. Jestas, sillä oli jopa häntä!

Viimeksi nukkumaan mennessään Kotro oli ollut ihan mies vain, joten tilanne oli melkoinen järkytys. Kenties juuri tämän vuoksi se ei juurikaan jaksanut välittää itsesuojeluvaistostaan muistaessaan, että paikalla oli elollinen olento, joka voisi tietää edes jotain tapahtuneesta. Lisäksi otus ilmeisesti kykeni kommunikoimaan rottien kanssa, sillä Kotro oli kuullut tämän puhuvan aiemmin. Olkoonkin, että tyyppi oli jättiläinen, mutta ei tässä uudessa, rottaisassa muodossa kuitenkaan olisi mitään hävittävää enää. Jos jättiläinen jostain syystä päättäisi pistää sen poskeensa, ei se olisi kovin suuri menetys. Mieluummin Kotro kaiketi olisi kuollut ennemmin kuin jotain niin iljettävää kuin rotta.
”Hei, jättiläinen!” rotta käveli takajaloillaan lähemmäs ja osoitteli vierasta etukäpällään. Se ei juurikaan hahmottanut tyypistä kuin jalat, aurinko häikäisi ikävästi korkealle katsellessa.
”Jos sinä tiedät yhtään mitään tästä, niin anna kuulua.”

[Aeris]

Rotta näytti lievästi sanottuna olevan sekaisin. Boyko katseli sitä pää kallellaan. Ilmeisesti olento osasi puhua, päätellen yrityksestä aloittaa jokin lause. Sitten olento näytti naksahtavan lopullisesti. Tavallaan tilanne oli äärimmäisen koominen. Rotta pyöri itsensä ympäri ja valitti samalla korkealta. Ääntä ei voinut kuvailla kovaksi, vaan Boykon korviin se oli rottamaista vikinää.

Kenties olento oli vasta kuollut. Tuonpuoleisen normaalit rotat eivät käyttäneet silmälaseja saatika puhuneet. Kaukana siitä. Välillä Boyko olisi voinut vannoa kuoleman tehneen vahinkoa niiden aivoille. Tuon rotan täytyi siis olla taas joku onneton kuoleman kokenut. Onneksi yksikään demoni ei oleillut sataman läheisyydessä. Muuten olento olisi ollut tuskin suupalasta kummemmassa tilassa. Tavallaan tilanne muistutti Boykoa hänen omasta saapumisestaan. Hänen asiansa vain olivat olleet rutosti paremmin. Vaikka hän olikin menettänyt osan pituuttaan, oli hän silti jäänyt tunnistettavasti ihmiseksi. Kettuileva virne hiipi Boykon kasvoille. Oli mukava nähdä niitä joiden asiat olivat huonommin kuin hänellä.

Ilmeisesti olento oli nyt toipunut ensijärkytyksestään. Boyko kyykistyi ja nojasi kyynärpäillä polviinsa.
”Tervetuloa Tuonpuoleiseen kaveri. Huonot uutiset, olet kuollut. Hyvät uutiset, voit vielä korjata tilannetta ennen kuin löydyt loppusijoituspaikalta.”
Boykon silmät olivat kiinni, korvat iloisesti virneessä ja sivulta toiselle ulottui virne. Kuka tahansa olisi luullut sellaisen sopivan henkilölle, joka ei ajatellut mitään pahaa muista. Kattia kanssa. Rotan ilmeet olivat hämmästyttävän ihmismäiset, se Boykon oli myönnettävä. Lisäksi se näytti hiukan lihavalta. Ei mikään maailman herkullisin aamupala. Kenties naapurin lemmikkikoira olisi kiinnostunut siitä.
”Toisaalta”, poika jatkoi:
”Jos et keksi keinoa muuttua tuosta isommaksi, niin voisin sanoa että väliaika jää lyhyeksi.”

[Lazie]

Vau, tyyppihän tosiaan ymmärsi! Se, että kykeni kommunikoimaan muiden lajien kanssa selvästikin paransi tilannetta, vaikka ei siinä vieläkään mitään kehumista ollut. Tyyppi kumartui alemmas, mistä Kotro oli jossain alitajunnassaan jopa kiitollinen. Eipä tarvinnut huutaa enää korkeuksiin. Viimein se näki jopa seuralaisensa kasvot. Joku turha penikka selkeästi, noin nuoren näköinen. Ei kuitenkaan mitään aivan äärettömän vaarallisen näköistä, paisti… korvat? Rotta päästi tukahtuneen vinkaisun ja irvisti.
”Mikä sinä olet?” se kysyi selvästi epäluuloisena korviaan luimistellen. Korvalliset ihmiset, edes jättiläiset, eivät olleet kovin normaaleja.

Pian se kuitenkin sai muuta ajateltavaa tyypin informoidessa sitä tilanteesta. Ilme rotan naamalla muuttui, jos suinkin mahdollista, entistäkin epäuskoisemmaksi.
”Kuollut?” se toisti kulmiaan kurtistaen. Kuulostipa lopulliselta. Huimasi.
”No eihän tässä kyllä ole nyt mitään järkeä”, rotta valitti. Se katseli käpäliään inhoten ja koppasi vihaisena mustan, suomuisen hännän käpäliinsä kuin esitelläkseen sitä jättiläistoverilleen.
”Minä kuolen, muutun joksikin… rotaksi, joudun johonkin… friikkilandiaan ja sitten vielä pitäisi kuolla uudestaankin! Pahus, enhän minä edes tiedä, miten kuolin tai mitään”, otus harppoi ympäriinsä ja oli kompastua sytkäriin, joka lojui maassa aivan sen käpälissä.
Ensin Kotro näytti vähintäänkin harmistuneelta, mutta sitten se nosti rotalle hieman turhan suuren, mutta ihmiselle pienen sytkärin pystyyn ja kääntyi katsomaan korvatyyppiä vaihteeksi hieman rauhallisemman näköisenä.
”Tupakkaa?” se kysäisi toiveikkaana. Rotta tiesi tasan tarkkaan, mitä se nyt tarvitsi.

[Aeris]

"Sori, en polta. Pilaa keuhkot", Boyko sanoi. Lisäksi sellainen määrä nikotiinia ja tervaa mitä yhdessä sätkässä oli, olisi luultavasti tappanut tuon kokoisen olennon. Toisaalta, olisiko se taaskaan pahemmin tilannetta pahentanut. Boyko puraisi huulikoruaan, jonka oli laittanut aamulla takaisin paikoilleen. Ehkä hänen todellakin pitäisi vain viedä mukanaan tuliaisia naapurinsa koiralle. Tai sitten hän voisi pitää olennon niin kauan kun jaksoi ja syöttää sen koiralle vasta sitten.

"Olit siis ilmeisesti ihminen ennen tänne tuloa. Huono tuuri. Minä muutuin vain osittain. Katsos, kun olen itse osittain kissa. Siitä nämä korvat", Boyko osoitti korviaan.
"Friikkilandia? Se onkin uusi termi. Mutta joo, on tämä aika omituinen paikka. Vampyyreja, ihmissusia, esihistoriallisia otuksia, kyborgeja...jollain on joko todella huono huumorintaju tai tämä on jonkun käsitys oikeudenmukaisuudesta. Eikä kuolemisella ole loppujen lopuksi väliä. Olet täällä ja pysyt, kunnes potkaiset uudestaan tyhjää. Jos siis haluat ilmaista asian noin."

Boyko katseli rotan menoa. Luultavasti olennon pumppu pettäisi kohta. Hän voisi tietenkin jäädä katselemaan, mitä lokit tekisivät raadolle. Se hupi olisi kuitenkin lyhytaikaisempaa kuin katsella olennon hidasta tajuamista. Ympärillä päivä alkoi hitaasti lämmetä. Tuulikin tuntui nyt mukavan viilentävästi.
"Tuota. Silloin kun olit elossa. Ei sinulla sattunut olemaan mitään tekemistä tuholaiseläinten kanssa?"

[Lazie]

Kieltävä vastaus sai rotan luimistamaan korviaan ja sen ryhti lysähti. Harmistuneena Kotro antoi sytkärinsä tipahtaa takaisin maahan ja se istuutui se päälle turhautuneena. Vähän nafti istuinhan tuollainen pieni palikka oli, mutta sai luvan kelvata paremman puutteessa. Rotta huokaisi ja mulkaisi toista happamana. Siis kyllä sen nuoruudessa joka ikinen teini oli polttanut, siitä ei ollut epäilystäkään. Pakkoko tuon kissankorvaisen ääliön oli tehdä poikkeus?

Korto kohotti kulmaansa toisen puheille.
”Kissa? Et kuitenkaan rottia syö, hmh?” rotta kallisti päätään. Olisi sekin, jos tulisi tässä vaiheessa jonkun tuollaisen syömäksi.
”Ihmissusia? Loistavaa. Eihän täällä sitten voi liikkua missään ilman, että joku enemmän tai vähemmän karvainen tulee ja pistää poskeensa”, Kotro irvisti. Tosin niin, ei se kovin suuri vahinko olisi, edelleenkään. Ainakaan se ei halunnut alkaa juosta neljällä jalalla pitkin katuja ja tunkeutua mukaan muiden villirottien verkostoihin. Eihän se edes osannut käyttäytyä, kuten rotta! Kyllä se tiesi, miten pahasti rotat purivat kun sille päälle sattuivat. Yksikin villinä elänyt rotta tappaisi sen hetkessä, jos sille päälle sattuisi.
”Mitä sitten tapahtuu, kun kuolee täällä?”

Joskus aiemmin Kotro olisi lähinnä nauranut, jos joku olisi ottanut tällaisen paikan puheeksi. Nyt se ei oikein tiennyt, mitä uskoa. Kaikki oli niin mahdottoman tuntuista, että millä hetkellä tahansa se voisi vaikka herätä ja huomata kaiken olleen vain harvinaisen todentuntuista unta. Se potki pitkäkyntisen takakoipensa varpailla hiekkaa ja mietti kissatyypin kysymystä. Tuholaisten… Ah, joo. Rotan ilme kirkastui ja sen viiksekkäälle naamalle piirtyi suorastaan ylpeä ilme. Se kun ei oikein tajunnut, mitä poika ajoi takaa.
”Tuholaistorjuja, koko kaupungin paras”, se ilmoitti kuono pystyssä. Tai ehkei paras, mutta ainakin omituisin. Kovin moni muu ei huvittanut itseään mäiskimällä rottia lapiolla liiskaksi.

[Aeris]

Boyko vastasi rotan mulkaisuun olan kohautuksella. Minkäs sille teit. Lisäksi se tavara maistui hirveältä jo ihmisten aisteilla. Hän ei koskaan ollut innostunut siitä yskittyään keuhkonsa pihalle ensimmäisen kerran jälkeen. Tuonpuoleisessa tupakansavu lähes aiheutti hänelle lähes astmakohtauksen. Hän ei kuitenkaan aikonut alkaa selittämään sitä edessään istuvalle olennolle.

”En syö. Paitsi hyvin kypsennettynä ja vartaassa tarjoiltuna. Ei millään pahalla, mutta rotat kantavat turkissaan vaikka minkälaisia tauteja. Lisäksi ne karvat”, Boyko sanoi ja näytti kieltään. Ajatuskin puistatti häntä. Kaikkia sitä kirppujen ja muiden loisten määrää. Herra paratkoon, olihan hän vielä suurimmaksi osaksi ihminen. Hyvä on, kyllä hän silloin tällöin söi pikkulinnun. Rotat olivat kuitenkin eri asia. Ne kulkivat viemäreissä ja ties missä. Saastaisia otuksia, vieläpä pahuksen pahansisuisia ja söivät tiensä läpi lähes mistä tahansa. Boyko oli joskus nähnyt rotan puolustavan itseään suurelta kollilta.
”Päädyt eteenpäin tahvo. Joko olet elänyt hyvin ja päädyt taivaaseen. Toinen vaihtoehto on helvetti”, Boyko kohautti hartioitaan. Hän oli aikoja sitten hyväksynyt menevänsä viimeiseen vaihtoehtoon. Ajatus häntä puukottaneesta naisesta kuitenkin kuohutti verta hänen sisällään. Kun hän taas tapaisi sen noita-akan… Boyko hillitsi itsensä ettei alkaisi kehräämään. Nainen kiroaisi koko elämäänsä syntymästä kuolemaansa.

Rotan vastaus selitti kaiken. Boykon naama venähti hiukan. Jukra, tyypin oli täytynyt olla tehokas päätyäkseen tänne rottana. Toisaalta, voitiinko sitä taas pitää huonona asiana. Ilmeisesti joku piti minkä tahansa olennon tappamista huonona asiana. Boyko ei ollut kyllä nähnyt ainuttakaan kärpäs- tai hyttysmutanttia. Ehkä teoria ei pätenyt kaikilta osin. Kenties suurin osa siirtyi Tuonpuoleiseen hyttysinä ja tuli lahdatuksi saman tien. Hah hah, siitäs saitte.
”Voisi selittää ilmiasusi. Nämä taitavat liittyä siihen, että viihdyin ampumassa kissoja”, Boyko sanoi ja osoitti korviaan.
”Älä huoli kaveri. Jos selviät muutaman ensimmäisen viikon, niin siitä se lähtee. Voisit tietenkin etsiytyä jonnekin mukavaan hienostotaloon elelemään. Paljon ruokaa ja seinänrakoja missä oleilla.”

[Lazie]

Kotro mutristi suutaan kissankorvan valitellessa rottien turkeissa muhivia taudinaiheuttajia.
”No ei minussa ainakaan mitään loisia ole!” se narskautti hampaitaan närkästyneenä. Ainakaan se ei halunnut koskaan saada mitään kirppuja karvansa sekaan. Saisikohan täältä jotain punkkipantoja tai muuta jännää?
”Mutta et sinä kyllä silti saa minua syödä, ettäs tiedät,” rotta vielä tuhahti. Eihän sitä voinut tietää, jos tuo tyyppi sanoistaan huolimatta vaikka keräili rottia häkkeihin kotonaan ja leipoi niistä sitten rottapiiraita. Hyi.

No voi elämän kevät, täälläkin näköjään jauhettiin kaiken maailman taivasjuttuja. Kotro kohotti toista kulmaansa varsin epäuskoisen näköisenä. Se ei ollut koskaan uskonut mihinkään tuollaiseen, mutta ei kyllä sen puoleen mihinkään Tuonpuoleisen tapaiseenkaan vaihtoehtoon. Eläessään se oli lähinnä kuvitellut, että kaikki vain yksinkertaisesti loppui ja siinä se.
”No sepä kiintoisaa”, ruskeaturkkinen puhahti. Se ei oikein tiennyt, mihin uskoa. Kaikki soti niin rankasti sen ajatusmaailmaa vastaan, että ei mitään rajaa.
”Eikö täältä pääse mitenkään… takaisin? Tai jos tänne on pakko jäädä, niin kai täällä nyt on edes joku hokkuspokkustyyppi joka voi tehdä jotain tälle?” rotta elehti käpälillään itseään kohti. Jos olisi jokin keino, siis ihan mikä vain, niin se kyllä käyttäisi sen muuttuakseen jälleen ihmiseksi. Tämä oli enemmän kuin kuvottavaa tämä rottana keikkuminen.

Vai oli kissapoika ammuskellut kissoja. Oli mahtanut olla melkoinen järkytys tuollekin, kun oli kissankorvat sun muuta ekstraa saanut tänne saapuessaan. Kotrolta melkein irtosi vino, pilkallinen hymy, mutta sitten se tajusi oman tilanteensa kurjuuden ja se hymynalku kuoli siihen.
”Ois varmaan pitänyt ryhtyä vaikka palkkamurhaajaksi tai jotain”, se valitti korviaan luimistellen.
Hienostotalokin olisi kuulostanut muutaman miljoona kertaa paremmalta vaihtoehdolta, ellei olisi ollut minikokoinen, karvapäällysteinen, rumalla hännällä varustettu tuhoeläin. Sellaisessa talossa varmasti asukkaat ottaisivat rotan varsin mielellään asumaan seinänrakoihin, phah!
"Älä huoli kaveri", Kotro matki vikisevällä äänellä päätään heilutellen ja silmiään muljautellen.
”Sellaisissa taloissa on kissoja ja rotanloukkuja ja rotanmyrkkyä. Sitä paitsi minä olen kuitenkin ihminen, niin että jipii asua jossain seinän välissä rottien ja parin hiiren kanssa”, rotta nurisi. Vaikkei se kovin sosiaalinen ollutkaan, niin joka tapauksessa myös se halusi silloin tällöin viettää aikaansa myös ihmisten seurassa. Ei urosrotta uskonut lainkaan, että se erityisemmin osaisi sopeutua elämään muiden pikku tuholaisten kanssa ja varastelemaan ruuanmuruja lattioilta tai tunkeutumaan ihmisten ruokakaappeihin. Sellainen ei vain yksinkertaisesti käynyt päinsä.

[Aeris]

”En söisikään. Sitä paitsi, näytät sairaalta. Enkä edes tiedä mihin kuolit”, Boyko tokaisi. Yhtä hyvin hän voisi liiskata rotan kengällään. Eikä hänelle ollut mitään väliä, mihin joku uskoi päätyvänsä kuoleman jälkeen. Hän itse oli kuollut nuorena ja oli itse asiassa vieläkin sellainen. Nuori, ei kuollut. Tai siis nuori hän oli vieläkin, ellei nuorempikin, kiitos jonkun huumorintajun, ja nykyään kuollut.

”Ei tiedä, ei kiinnosta”, poika sanoi ja kohautti hartioitaan. Kun porukassa joku alkanut puhumaan liian henkeviä, tyyppiä oli lyöty takaraivoon ja lujaa. Hänen ikäisensä olivat kuolemattomia, joille maailma oli vasta avoinna. Hah ha. Tuonpuoleisessa hän oli hyväksynyt olevansa jossain muualla ja menevänsä todennäköisesti hornankuiluun. Jos hän oli alkanut miettimään palaamista elämään, Boyko oli antanut itselleen napakan potkun takapuoleen. Lisäksi hän sai paljon enemmän uusilla kyvyillään, mitä olisi eläessään voinut kuvitella.
”Huhut kiertävät mafiososta, joka voisi tehdä jotain hokkuspokkuksia. Kaikenlaisia taikureita täällä kyllä piisaa. Suurin osa vain ei tiedä edes sorminäppäryydestä yhtään mitään”, poika tokaisi halveksuvasti. Mafia oli hänestä kasa pelkureita, jotka toimivat joukossa. Isot kihot käärivät rahat, vähemmän häijyt saivat tyytyä duunarin tapaiseen höykytykseen. Kenenkään taas ei kannattanut yrittää elättää itseään katutaikuudella, jos ei saanut tehtyä yksinkertaisia korttitemppuja.

Virne nousi Boykon huulille. Rotan valitus kuulosti huvittavalta.
”Sittenhän sinun on vain helpompi selvitä elossa. Anteeksi, selvitä olemassa. Meistä kumpikaan ei taida olla enää oikein elossa. Ihminen kuvittelee olevansa rottaa fiksummaksi, mutta jos rotalla on ihmisen äly? Tai sitten sinun on vain keksittävä jokin keino muuttua edes vähän inhimillisemmäksi. En toisaalta osaa ajatella kauhean monen pitävän viehättävänä terävää kuonoa nenän tilalla tai rotan korvia”, Boyko mutisi ajatuksissaan ja naputti sormella leukaansa.
”Jostain syystä naiset taas käyvät kuumina kissankorviin”, poika jatkoi. Leveä virne oli tekaistu, mutta mitä siitä. Saipahan helposti seuraa klubeilla olemalla muka söpö.
”Joten ehkä sinun vain kannattaisi kokeilla saada itsellesi ihmismuoto tai hypätä saman tien jonkin demonin eteen.”

[Lazie]

Rotta luimisti korviaan toiselle.
”Sairaalta? Olen hitto vieköön elämäni kunnossa”, se tuhahti. Tuo oli ehkä vähän kehnosti sanottu, kun kuolleita kerran oltiin, mutta vasta hetken aikaa asian tiedostanut otus ei oikein osannut ajatella tilanteen vaatimalla tavalla. Kotro kuitenkin tunsi olonsa kaikin puolin mainioksi, paitsi että oli rotta ja kaipasi tupakkaa suupieleensä. Eipä silti, keuhkosyöpäpotilas tuskin tervettä päivää muistikaan. Ei ollut mitään mihin verrata.

Kissankorvan kertoessa kuulemasaan, ruskeaturkkinen mulkaisi juttutoveriaan sen näköisenä, kuin olisi syyttänyt tätä jostakin.
”Huhuista paljon iloa onkin”, rotta mutisi. Miten oli mahdollista, että päätyi tällaiseen paikkaan, eikä siellä voinut olla yhtään temppumaakaria tarjolla silloin, kun moista olisi tarvittu? Aina kaikkea muuta turhaa sälää tuli esiin silloin, kun jotain oikeasti olisi kaivannut. Hiljalleen Kotro alkoi jopa kääntyä sille kannalle, että voisi ihan oikeasti etsiä jonkun mukavan lihansyöjän käpäliinsä. Toisaalta joskus huhuissakin oli perää, asiasta voisi ottaa selvää. Mutta Kotro ei olisi jaksanut odottaa. Se halusi ihmiseksi nyt heti ja tällä sekunnilla, ei huomenna tai joskus vuoden päästä. Eikä se edes tiennyt, miltä koko tyyppi näytti! Rotan voisi olla vähän hankalaa kysellä tuntomerkkejä tämän omituisen maailman tyypeiltä ilman, että tulisi syödyksi.

Toisen puheissa oli kyllä jonkin verran jopa järkeä, mutta Kotro ei itse kyennyt näkemään tilannetta aivan noin valoisana.
”Ihmisen äly, ihmisen tarpeet”, se sähähti kellertävät rotanhampaat välähtäen.
”Mene itse elämään kapisten kulkukissojen sekaan vuosikausiksi, niin katsotaan, miten selväjärkisenä siellä selviät”, rotta mökötti korvat luimussa ja käpälät puuskassa. Sen kuonokin oli hienoisessa rutussa ja ilme noin yleensäkin kovin hapan. Toinen vielä keksi alkaa lesoilla epänormaaleilla kissankorvillaan ja Kotro naksautti hampaitaan inhoten.
”No kivat sinulle kuule. Tuo paransikin minun tilannettani ihan kamalasti”, se marisi. Ei sillä, että se nyt enää olisi juurikaan naisista välittänyt. Hankalia pettureita olivat kaikki olleet. Sellaisten kanssa eläminen ei vain yksinkertaisesti ottanut luonnistuakseen.

Kotro kohotti toista kulmaansa kissankorvan puheille niistä kuitenkaan sen suuremmin riemastumatta.
”Mitenpä tässä kokeilet, onko ideoita?” se heilautti turhautuneena suomupeitteistä häntäänsä. Ei rotalla itsellään ainakaan ollut mitään käsitystä siitä, miten se voisi yrittää mitään ihmismäisempään suuntaan muuttumisen tapaistakaan. Ehkä pitäisi tanssia joku hieno tanssi tai jotain? Mistäpä sitä tiesi.

[Aeris]

”Sori jos ei kelpaa. Yksin viihtyessä ei tule pahemmin juoruiltua. Elannon puolestakin tpras asuja on nukkuva tai poissa kotoa”, Boyko sanoi edes tarkoittamatta koko anteeksipyyntöä. Sanat olivat kauan sitten muuttaneet merkityksensä. Ihmisen lausui jatkuvasti tosivalheita. Yhteisessä sopimuksessa sanoille annettiin merkitys. Siitä oli kuitenkin hyötyä.
”Eikä suurimalla osalla Tuonpuoleisen väestöstä ole tuon taivaallista tietoa mistään taikatempuista. He elävät kuten ihmiset yleensä. Kieltäytyvät näkemästä kaiken omasta mielestään epänormaalin. Heikoimmassa jamassa ovat silloin ne, jotka erottuvat. Osa selviää, osa muuttuu hylkiöiksi”, Boykon ääni tihkui halveksuntaa.

”Itse asiassa tein niin. Tämän pituisena tulee melko helposti hakatuksi jos ei ole vikkelä kintuistaan. Ensin kissat vierastivat minua, mutta hiljalleen ne tottuivat ja niiden parissa sain paremmin ruokaa kuin ihmisten kanssa. Niiden kanssa oli helppo tulla toimeen”, Boyko sanoi ja katsoi merelle. Niin, niinä aikoina hän oli ollut lähes täysin eläin. Väkijoukko oli saanut hänet sekaisin. Meteli rikkoi tärykalvot, lemujen sekamelska osaltaan sekoitti pään. Ajatuskin siitä sai Boykon värähtämään. Vielä nykyäänkin hän viitsi lähteä ulos väestörikkaimpaan aikaan. Hiljalleen hän oli tottunut tilanteeseen ja liittynyt jengiin. Siellä hän oli oppinut olemaan taas ihmisiksi. Sen mitä saattoi.

”Ei pahemmin, mutta kenties olet lauhkeampi yhden syöpätikun jälkeen”, Boyko tokaisi ja nousi seisomaan. Silmissä tanssi tulikärpäsiä niin pitkän kyykistymisen jälkeen. Boyko ravisti päätään saadakseen sen selviämään. Hetken päästä hän näki kunnolla eteensä. Kaduilla kulki jo porukkaa, joten Boyko totesi tehtävän helpoksi. Sopivan näköinen uhrikin oli valittuna.

”Odota siinä”, hän tokaisi olkansa yli. Rantaa pitkin kulki keski-ikäinen nainen ja veti viimeisiä henkäyksiään omasta savukkeestaan. Ruma kuin synti eikä tilannetta auttanut napakasti istuva hame-toppi-jakku-yhdistelmä.
”Olisiko antaa tupakkaa? Omat loppui ja kauheasti tekisi mieli”, Boyko kysyi. Nainen vilkaisi poikaa.
”Etkö ole vähän nuori polttamaan?” nainen kysyi. Boyko hieraisi takaraivoaan muka vaivautuneena.
”No kun juttu on vähän niin. Muutama kuukausi enää, mutta isä löysi jemman ja..”
Nainen hymyili tietävästi ja veti askinsa esille. Boyko otti tarjotun savukkeen.
”Jos ikinä tarvitset lisää, niin etsi Houkan kievarin luota Melissaa. Kyllä ne siellä tuntavat”, nainen sanoi ja vinkkasi silmää. Boyko hymyili takaisin, vaikka olisi halunnut oksentaa.
”Kiitos kovasti ja varmasti kysyn jos sinne satun.”

Sitten hän otti nopeasti hatkat ettei nainen alkaisi kysellä, miksei hän sytyttänyt sitä saman tien. Päästessään takaisin rotan luokse hän heitti tupakan pois käsistään. Yh, haju jäisi taatusti loppupäiväksi sormiin.
”Siinä on sätkäsi. Vedä henkeen vaan.”

Jos uutti koko askin nikotiinin yhteen sätkään, ihmiseltä lähti henki. Jos rotta veti yhden, niin kenties se tappaisi otuksen. No, se jäisi nähtäväksi.

[Lazie]

Kotro huokaisi raskaasti. Se alkoi hiljalleen uskoa, ettei tästä tilanteesta tosiaankaan olisi pakoreittiä. Se saisi olla rotta niin kauan, kunnes heittäisi uudemman kerran lusikan nurkkaan. Ajatus oli kammottava, mutta kaipa siihen olisi pakko totutella.
”Paska paikka ja paskaa porukkaa”, uros valitti. Eläessäänkään se ei ollut erityisemmin arvostanut suuria muutoksia. Se veti masentuneeksi, kun ei tiennyt, mitä tulisi tehdä seuraavaksi.

Kissankorvan kertoillessa elämästään kissojen keskellä, Kotro tuijotti toista suu raollaan, naamallaan tyrmistynyt ilme. Se näytti siltä, kuin toinen olisi juuri kertonut kantavansa jotain hetkessä tarttuvaa ällöttävää tautia, joka nyt todennäköisesti vaivaisi rottaakin.
”Ja sanoit minun olevan sairas”, rotta irvisti. Tosin silloin oli ollut puhetta sairaasta hieman eri merkityksessä, mutta sai luvan kelvata tähän tilanteeseen. Se ei voinut käsittää, miten joku halusi vapaaehtoisesti pyöriä saastaisten kujakissojen kanssa. Ajatuskin oli kuvottava! Kotro ei ollut koskaan ollut erityisen eläinrakas, ja vaikka se kissoista pitikin enemmän kuin monista muista, oli sairasta pelmuta moisten kanssa vapaaehtoisesti. Ties mitä syöpäläisiä sellaistenkin turkeissa oli, yh.

Syöpätikku? Sanan kuullessaan Kotro höristi pyöreitä rotankorviaan toiveikkaana. Aikoiko tuo tyyppi tosissaan kaivaa sille tupakkaa jostain? Totta hitossa se olisi rauhallisempi, tupakka rauhoitti aina. Kissankorva kuitenkin käski sen odottaa.
”No totta hitossa odotan, en minä tuonne tallottavaksi lähde. Tyhmänäkö se minua pitää?” Kotro mutisi itsekseen katsellessaan pojan perään sytkärinsä päällä istuen. Se koetti olla kärsivällinen, mutta kovin vaikeaa se oli. Ajatus tupakasta sai sen levottomaksi ja rotta huomasi pian vääntelehtivänsä paikoillaan. Oli aika karua, miten riippuvaiseksi sitä saattoi jostain tulla. Joskus aikoinaan, kun Kotro oli vielä ollut hengissä, se oli ollut kamala silloin, kun ei ollut syystä tai toisesta saanut tupakkaa. Nikotiininpuute oli tehnyt sen äärettömän kärttyiseksi ja saanut kädet tärisemään.

Viimein kissankorva palasi ja nakkasi valkean pötkön rotan eteen. Kotron olisi tehnyt mieli napata se rottamaisesti hampaisiinsa, mutta itsekin tuota mielihaluaan kauhistuen se hillitsi itsensä. Rotta nousi varovasti sytkärinsä päältä, nappasi tupakan käpäliinsä ahnas kiilto silmissään ja tunki sen suuhunsa. Melko reilun kokoinen pötkylä se rotalle oli. Vaikka Kotro olikin hieman yli kaksi kertaa suurikokoisen urosrotan kokoinen, oli se silti alimittainen ihmisille tarkoitettuja tavaroita kuluttamaan.
Rotta sai taiteiltua sytkärinsäkin pystyyn ja alkoi näperrellä siihen liekkiä. Onnistui, mutta sitten tuli tenkkapoo. Tupakka oli yksinkertaisesti niin pitkä, ettei Kotro ylettänyt sytyttämään sen päätä lyhyillä etukäpälillään samalla, kun piti filtteripäätä suussaan. Rotta sylkäisi tupakan maahan ja kirosi hiljaa itsekseen. Miksei tässä kirotussa paikassa voinut olla rottakokoista tupakkaa?

Nopeasti se kuitenkin muisti, että sillähän oli seuranaan huomattavasti enemmän ihmistä muistuttava olento kuin mitä se itse oli. Rotta tyrkkäsi sytkäriään kohti kissankorvaa ja piteli tupakkaa jälleen käpälissään.
”Sytytä se”, rotta vaati ja tunki syöpäkääryleen toistamiseen suuhunsa. Poika saisi käytellä sytkäriä, Kotro imisi tupakkaansa ja niin se syttyisi. Nerokas suunnitelma suorastaan.

[Aeris]

Oli huvittava seurata kuinka rotta taiteili selvästi liian suuren syöpätikun kanssa. Boyko kyllästyi saamaan niskansa kipeäksi katselemalla koko ajan alaspäin. Yökostea hiekka ei pöllähtänyt kun puolensataa kiloa tuli melkoisella nopeudella alas. Sopivalle etäisyydelle ja tuulen yläpuolelle hajuhaitoista. Matka ei silti olisi riittävä.

Boyko mulkaisi rottaa. Ei paljon vaatinut olla kohtelias, mutta antoi asian olla. Joskus tilanteita ei kannattanut tahallaankaan ärsyttää yli tietyn pisteen. Mahtava haukotus venytti suun äärimmilleen, jonka jälkeen leuka napsahti kuuluvasti kiinni. Rotan sanat menivät osittain ohi hänen pyyhkiessään suupieltään karanneesta syljestä.
”Hä? Ai. Selvä”, Boyko mutisi ja tarttui lähemmäs tuupattuun esineeseen. Liekki syttyi ensimmäisellä napautuksella. Poika vei liekin rotan lähelle.

Rotan saatua tulen Boyko pyöräytti esinettä sormissaan. Tavallinen sytkäri, joka kuitenkin oli tullut olennon mukana Tuonpuoleiseen. Kuoltuaan Boyko oli joutunut ottamaan uudet reiät, mutta huulikoru oli jäänyt paikoilleen. Koru oli toisaalta paikallaan hänen kuollessaan. Niin olivat olleet korvakorutkin, mutta ulkoasun muutos oli ilmeisesti vaikuttanut asiaan. Mitään muuta hänellä ei sitten tullessa ollut ollutkaan. Kenties sattuma vaikutti asioihin. Ikävä tervan, savun ja muiden yhdisteiden pistävä haju sai Boykon nenän kirvelemään hennosti. Hän kurottui asettamaan sytkärin rotan vierelle. Rotan, joka ennen oli ollut ihminen.
”Näin muuten vain, millä muulla sinua saisi kutsua kuin ’rotta’? Kai sulla jokin nimikin on?” Boyko kysyi. Alun hämmennys alkoi laimeta.

[Lazie]

Kotro kohotti tupakkaansa kaksin käpälin kohti kissankorvan ojentamaa liekkiä. Se tökkäsi valkean pään liekkiin ja imi itse filtteripäätä. Se vilkaisi kissankorvan suuntaan ja nyökkäsi vähän niin kuin kiitokseksi. Tupakka syttyi nopeasti ja savua virtasi rotan keuhkoihin. Pahaksi onneksi ihmisten tupakka oli rotalle myös varsin voimakasta myrkkyä. Savun täyttäessä jyrsijän keuhkot se sai voimakkaan yskänkohtauksen, joka sai sen paksun rotanruumiin taipumaan kaksin kerroin. Kotro tipautti tupakan maahan käpäliensä juureen ja köhi silmät vetistäen. Hetken aikaa se pelkäsi, että alkaisi taas yskiä verta. Sitä ei kuitenkaan tullut, mutta yskänpuuska sai rotan vilkuilemaan yhä palavaa tupakkaansa epäluuloisena. Hitto vieköön oli tujua tavaraa!
Rotta ei kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta vaan poimi pötkön uudelleen pitkäkyntisiin käpäliinsä. Kyllä se nyt ainakin kerta kiellon päälle menisi.

"Ai, joo", yskähti Kotro kiinnittäen huomionsa jälleen kissankorvaan. Toki se nimensä muisti ja voisi sen kertoakin. Sukunimensä tosin vain, Kotro ei pitänyt etunimestään. Sen kaveriporukassa oli aikoinaan ollut toinenkin samalla nimellä siunattu poika, joten sukunimi oli jäänyt yleiseen käyttöön.
"Nimi on Kotro. Sitä sopii käyttää", rotta kertoi. Se oletti, että poika kertoisi nyt omankin nimensä, vaikka Kotro tuskin sitä kovin hyvin tulisi muistamaan. Tyyppi saisi olla sille vain "kissankorva" tai jotain muuta yhtä kuvaavaa.

Hyvää tupakkaa ei toki sopinut heittää hukkaan, joten Kotro asetti sen taas kerran suuhunsa. Tällä kertaa rotta ymmärsi vetää savua henkeensä varovaisemmin, mutta pienempikin savun määrä aiheutti rotassa aikaisemman kaltaisen yskänpuuskan joka sai sen silmät vetistämään ja sydämen hakkaamaan. Rotta tipautti tupakkansa maahan ja yski vielä hetken ennen kuin sai yskänpuuskansa laantumaan. Se oli hieman hengästynyt kaikesta yskimisestä ja tumppasikin puoliksi palaneen tupakan maahan.
"Ehkä... säästän sen myöhemmäksi", rotta sanoi käheällä äänellä ja irvisti kissankorvalle laimeasti. Jos täällä ei voinut edes tupakkaa polttaa, niin eihän tästä tulisi yhtään mitään.