Seuraan sinua vaikka Helvettiin, Rakkaani.

[sakura]

Elikkäs joo. Päätin aloittaa tällaisen "novellisarjan" tai jatkuvan "kertomussarjan", jota kirjoitan ja sitten aina jaksaessani päivittelen luku kerrallaan. Tämä ensimmäinen luku ei anna paljoa tietoa päähenkilöstä tai tulevasta juonesta, mutta pidän siitä.~ Onhan se taas kerran tyylini mukaisesti synkempää materiaalia, mutta kyllä jatkossa lupaan laittaa hieman pirteämpääkin. Päähenkilöllä ei ole vielä edes nimeä eikä mitään, mutta eiköhän se tuosta tule pian. x) Lukunautintoja (, jos joku tämän edes jaksaa lukea) ja kommentti olisi kiva.

*~*~* Luku 1.* ~*~*

Lämpimän kesäillan viimeisimmätkin auringonsäteet olivat poistuneet horisontista kun tumma hahmo nousi vihdoin istumaan, maattuaan ensin muutamia viikkoja lähes liikkumatta sängyllään. Velttoina roikkuvat suklaanruskeat hiukset peittivät täysin riutuneet kasvot, joiden ennen niin iloisia silmiä ympäröivät nyt juonteet ja tummat silmänaluset. Kalpeakasvoinen mieshenkilö ei ollut viimeviikkojen aikana kertaakaan katsonut itseään peilistä, saati sitten kulkenut sellaisen ohitse, jonka takia tämä ei edes havainnut olevansa huonomman näköinen kuin aikaisemmin; komeaksi ja hurmaavaksi olivat tutut ja vieraat sanoneet. Tämä oli ollut erittäin miellyttävä persoona, mutta nykyään aivan toista maata, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jotkut sanoivat hänen tulleen hulluksi, jotkut väittivät taasen paholaisen kaapanneen sielun.
Lähes olemattoman kuuloinen huokaus karkasi rohtuneilta huulilta laihahkon hahmon noustessa (hieman huteran oloisesti) seisomaan. Paljas yläruumis paljasti ennen niin lihaksikkaan kehon, joka oli rapistunut käyttämättömyyden takia. Kyllä hän ennen oli kuntoillut, paljonkin, mutta kaikki oli jotenkin jäänyt. Miehen selästä saattoi lukea tämän elämää; arpia, muutama palohaava ja pari erinäistä, hieman oudompaa jälkeä, joita saattoi enemmänkin luonnehtia puremiksi. Alavatsaa koristi tatuointi, samoin oikeaa käsivartta. Mies olisi ollut erittäin komea jos olisi vain pitänyt huolta itsestään. Jokaisen naisen unelma, jos niin sanottaisiin.
Joka puolella pimeähköä huonetta lojui papereita – todennäköisesti sanomalehdistä otettuja lehtileikkeleitä – ja astioita, jotka eivät olleet, kuten oletettaisiin, kovinkaan likaisia. Viihtyisäksi huonetta ei voinut sanoa, varsinkaan iltaisin auringon viedessä valon pois yön tieltä. Sängyn lisäksi huonetta koristi vielä pöytä ja tavaroita täynnä oleva hylly. Pölyisellä pöydällä oli öljylamppu, ainoa valontuoja auringonlaskun jälkeen, eikä öljylampun liekki oikeastaan edes riitä tarpeeksi hyvin valaistakseen koko huoneen. Hitaasti auringonsäteiden poistuessa taivaalta alkoi huone pimetä, mikä sai miehen liikkumaan paikaltaan lähes hidastusfilmin tavoin. Lihaksikas käsi – kädet olivat ainoat lihaksikkaat osat sillä hetkellä miehessä, vaikka vatsassa ja selässä näkyikin entiset trimmatut lihakset – ojentui lamppua kohti ja toisella kädellä tulitikun sytyttäen kalpeakasvoinen hahmo sytytti öljylampun, jonka vaimea liekki valaisi enimmäkseen pöydän alueen. Lampun tuli loi lämpöisen värin ympärille, valaisten samalla miehen riutuneet kasvot, poskilla näkyi kuivuneiden kyynelten jälkiä.
Kasvoja tarkemmin tutkaillessa huomasi luuston täydellisyyden; kasvojen muoto olisi ollut virheettömän kaunis – oikeastaan komea kun miehestä puhuttiin – ellei viikkojen paikoillaan makaaminen ja niukka ruokavalio olisi tehnyt tehtäväänsä. Leuassa ja lommoisiksi riutuneilla poskilla oli pientä parransänkeä ja punertavat huulet olivat kuivuuden takia rohtuneet. Ennen hyvässä kunnossa ollut iho paistoi suorastaan kuivuuttaan. Tummansiniset silmät eivät loistaneet enää samalla tavalla elämänhalua, sitä iloa. Pikemminkin miehen sielunpeilit vaikuttivat tyhjiltä ja elottomilta, mutta samalla antoivat tästä lähes mielipuolisen käsityksen.
Mies nosti hitaasti lasin käteensä ja tarkkaili sen lähestulkoon kiiltävää, läpinäkyvää pintaa, sen väriä öljylampun vaimeassa loisteessa. Kasvot olivat täysin neutraalit, kunnes aivan yhtäkkiä mies paiskasi lasin voimalla seinään, karjaisten samalla kovaa, kasvot vihasta vääränä. Lasi särkyi äänekkäästi, lennättäen lasinpalasia ympäriinsä. Miehen tummansiniset sielunpeilit eivät vieläkään loistaneet mitään positiivista, mutta tällä kertaa niistä saattoi hahmottaa jopa tunteita; raivon ja pelon, pääasiassa kuitenkin raivon. Mutta vain hetkessä tämän katse oli nauliintunut suoraan eteenpäin, aivan kuin vain hetki sitten tapahtunutta välikohtausta ei olisi ikinä ollutkaan.
Mies istahti – oikeastaan lysähti – polviensa varaan nyyhkyttäen samalla vaimeasti. Lihaksikkaat kädet pitivät päästä kiinni hänen samalla keinuttaen itseään edestakaisin, samalla itkunsa lomassa hennosti hymisten, aivan kuin itseään rauhoitellen. Hyminän lomasta saattoi erottaa erinäisiä sanoja, virkkeitä: ”En voi - - pysty. Tahdon - -” Paikoitellen mies vaikutti olevan kuin jossain muualla, tai ainakin tahtovan muualle. Ainakin vaimea hyminä rauhoitti hänet kuin pienen vauvan, sillä muutaman minuutin keinuttelun jälkeen mies vaipui lattialle sikiöasentoon ja nukahti.


Jatkuu kun jaksan / ehdin kirjoittaa.

[Koji]

Vähän hyvä :3 Tahtoo jatkoa. Osaat hyvin kuvailla ^___^
Tykkään tyylistäsi kirjoittaa sitä on kivaa lukea

[sakura]

Oi kiitos ^___________________^ Hetin kun ehdin koulukiireiltäni niin kirjoitan.

[sakura]

Hui kun olin laiska (ja olen yhä vieläkin. Tässä jatkoa! Lukunautintoja!

~~*~~ Luku 2 ~~*~~

Tummuus vallitsi ahtaassa tilassa, jonka ainoa valo oli täysin rautaisen oven kaltereilla suljetun ikkunan ansiota. Lattialla makasi hahmo, jonka pienoinen täriseminen paljasti tämän vielä olevan hengissä. Koko pieni huone oli kuin vankityrmä 1800-luvulta, ketjuineen ja kaltereineen. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt siinä, kuin eläisi menneisyydessä. Mies makasi puolialastomana kylmällä kivilattialla, nilkassa olevan rautaketjun varmistaessa mahdollisten pakoyritysten epäonnistumisen. Ovi aukesi, valokeilan samalla kohdistuen lähes riutuneeseen vankiin.
”Ala tulla sieltä nyt”, lihava, vanginvartijaksi tunnistettavissa oleva parrakas mieshenkilö komensi.
Mies lattialla tuhahti pienesti, mutta nousi kuitenkin ylös paljastaen lihaksikkaan kehonsa, joskin selkää koristivat kidutuksesta aiheutuneet palohaavat. Kauniiden kasvojen riutuneisuus näkyi selvästi, sillä pienimuotoinen parransänki ei peittänyt kasvojen lommoja. Tummansiniset sielunpeilit uhkuivat voimaa, vaikka ulkomuodosta päätellen mies oli alistettu aikoja sitten; fyysisesti vaan ei henkisesti. Oven suussa seisovan miehen viitatessa nuorempaa seuraamaan, tämä hymähti pienesti osoittaen jalassaan olevaa ketjua, jonka vanginvartija nopeasti avasi, murahtaen perään omaansa. Kaksikko käveli ahtaassa käytävässä eteenpäin. Jokaisen askeleen jälkeen pieni pala toivoa haihtui ilmaan, jokainen askel oli kuin hetki lähemmäksi tuomiota. Kalpea vanki oli varma kohtalostaan, elämänsä suunnasta. Se olisi nyt loppu, hänen elämänsä. Ei ollut ensimmäinen kerta kun koko elämäkseen vankilaan suljetut oli haettu pois sellistä telotettavaksi. Vanginvartija seisahtui.
”Vanki numero 164028-1492, Andrew Walker, tullut 4.6.1878”, seinän vierellä oleva mies sanoi. ”Vapautetaan kreivi De Mowbrayn pyynnöstä hänen alaisuuteensa, päivämääränä 7.9.1883.”

Lattialla maannut mies heräsi hätkähtäen. Kalpeiden kasvojen sielunpeilit rävähtivät auki, katseessa kauhua. Päätään pidellen mies nousi istumaan ja katsahti ympärilleen nähden lasinsiruja rikkomastaan lasista. Se oli ollut vain unta, vain unta. Hänen aikaisemmasta elämästään, ajasta, jolloin kaikki oli vielä tuntunut oikealta, jopa vankilassa vietetty aika. Mies punnersi seisomaan ja pudisti pienesti päätään; vain uni, se oli vain ja ainoastaan unta. Rohtuneille huulille kohosi pienehkö hymyntapainen kun tummansiniset sielupeilit omistava miespuolinen vilkaisi ikkunaan, josta tulvi valoa. Oli jo päivä, mies ajatteli hymähtäen pienesti. Tämä askelsi hitaasti pöydän ääreen ja istahti tuolille pohtimaan untaan.
”Andrew Walker”, mies mutisi pienesti.
Kukaan ei ollut pitkään aikaan sanonut hänen nimeänsä. Ainakaan ääneen. Nimen sointi oli aina miellyttänyt Andrewia, ainakin aikaisemmin. Kreivi De Mowbray oli tehokkaasti muuttanut kaiken, kääntänyt päälaelleen. Aikaisempi hymy oli jo kadonnut miehen kasvoilta tämän ajatellessa kreiviä, jolle oli joutunut pakkotöihin. Vankilakin oli ollut parempi paikka kuin kreivin vanha ja hyisevä linna, jonka korkeat ja kiviset muurit varmistivat, ettei kukaan eksyisikään lähettyville. Hän, kreivi ja eräs nuori naishenkilö olivat asuneet kolmistaan linnassa, johon olisi mahtunut leikiten yli kaksikymmentä henkilöä asumaan ja nelisensataa ihmistä juhlimaan. Ja tuo naishenkilö, Andrewin muistin mukaan nainen oli ollut miellyttävä ja kaunis.
Kuitenkin siitä kaikesta oli aikaa, mutta liian vähän; liian vähän toipumista varten. Vaikka sanottiin, että aika parantaa haavat, mies oli varma, ettei kaikkia haavoja tultaisi koskaan parantamaan. Oli niitäkin, jotka olisivat aina mukana ja aina muistuttamassa jostakin. Varsinkin kun jotain ei halunnut muistaa, oli niitä kipeitä haavoja jotka jaksoivat aina muistuttaa, varmistaa henkisen tuskan säilymisen. Varmistaa vain sen, ettei Andrew koskaan olisi entisensä.
Elämä oli todellakin koetellut tätä mieshenkilöä, joka oli nyt asunut eristäytyneenä pienessä mökissänsä jo pidemmän aikaa. Tuo puinen talo sijaitsi Irlannin kauneimmalla alueella, meren läheisyydessä, korkean kallion huipulla, aivan lähellä sen jyrkkää reunaa. Pudotus mereen olisi kohtalokasta, sillä kallion seinämään paiskautuvat aallot eivät peittäneet suurta kiviröykkiötä, jossa suuret kivet terävine reunoineen varmistivat täysin elämän päättymisen jos siihen joku elävä tipahtaisi (tai hyppäisi) korkealta kallion reunalta. Näkymä oli yllättävän kaunis ja henkeäsalpaava, mutta jokaisen silmistä näkyisi edes jonkinasteinen pelko ja kunnioitus kun he kallion reunalla seisoivat alas katsoen.
Myös Andrew oli kokenut sen vahvan tunnetilan, joka vallitsi tummahiuksisen miehen ajatuksissa tämän seisoessa kallion reunalla. Merituuli leikitteli hennosti tämän hiuksilla tuoden samalla suloisen suolaisen hajun rannikolle, meren rentouttava tyrskyäminen ja solina taasen toivat edes jonkin asteen kotoisuuden tuntua elämään. Mutta siitä oli jo jonkin aikaa kun mies oli viimeksi seisonut lähellä merta. Olihan ruskeahiuksinen maannut paikallansa muutaman viikon kärsittyään sitä ennen elämänsä aaveista, muistoista, jotka valitettavasti satuttivat Andrewia henkisesti ja loppujenlopuksi myös fyysisesti. Oli rankkaa elää uudestaan kaikkea sitä kauhua, jonka oli kokenut ja haluaisi vain unohtaa. Oli raskasta, että muistot kummittelivat yhä uudestaan ja uudestaan.
Vankilaan joutuminen oli ollut käänteentekevä kohta miehen elämässä, varsinkin kun hänet vangittiin syyttömänä, kuten varmaan suurin osa sen ajan vangeista yleensä oli. Ihmiset kaipasivat syntipukkia ja lakia valvovat henkilöt toivat syyttömiä kärsimään rangaistuksia saadakseen kansan tyytyväiseksi. Sanottakoon, että Andrew oli ollut vain väärässä paikassa väärään aikaan, jonka takia hänen elämänsä oli mennyt täysin eri suuntaan kuin hän oli toivonut ennen kaikkea tapahtunutta.
Niihin aikoihin käytiin paljon sotia maiden välillä, niin kunniasta kuin maasta ja rikkauksista. Irlanti pysyi mielellään erillään kaikesta, jonka takia solmittiinkin sopimus Italian kanssa: aselepo valtioiden välillä, ja Irlanti saisi apua Italian puolelta jos suurvalta, tuo kaikkien tuntema Englannin imperiumi uhkaisi. Ja juuri tuo sopimus ajoi Andrewin vankilaan, hänestä tehtiin syyllinen. Italian kuningas Viktor Emanuel II tuli vierailemaan Irlantiin, jotta sopimus saataisiin allekirjoitettua, mutta näin ei koskaan päässyt tapahtumaan. Osa irlantilaisista ei hyväksynyt aselepoa Italian kanssa, mielummin naapurivaltion vallan alle kuin sopimus italialaisten kanssa. Niinpä tämä pieni osa murhautti Viktor Emanuelin 9. tammikuuta 1878, ja juuri sinä päivänä Andrew oli niin sanottujen silminnäkijöiden mukaan ainoa, joka oli nähty Italian kuninkaan majapaikan lähettyvillä. Andrewin sana silminnäkijöiden sanoja vastaan ei tuottanut tulosta ja hänet vangittiinkin 4. kesäkuuta 1878 pienen etsinnän jälkeen.
Tummansiniset sielunpeilit omaava mieshenkilö ei ollut syyllinen ja se todettiin pitkien kuulusteluiden jälkeen. Kiduttaminen oli siihen aikaan hyvin yleinen keino, ja Andrew kärsi eniten palohaavoistansa vankilan kylmissä selleissä. Kuumennetulla raudalla sai aikaan ikäviä jälkiä kuulusteltavan ruumiiseen ja kipua. Ja kipu ei ollut hetkellistä, vaan rautaan oli lisätty aineita, jotka polttaessa tulivat rautakepin pinnalle ja ihoon osuessa polttivat tieltään kaiken ja imeytyivät nahkaan, aiheuttaen kahta kovempaa kipua kuin normaali kuuma rauta. Kidutusta käytettiin Andrewiin kahden vuoden ajan, kunnes mies todistettiin syyttömäksi, joskaan ei vapautettu.
Syyttömän vapauttaminen olisi tuonut vain huonoa mainetta niin vangitsijoille kuin murhien tutkijoille, joten ihmisten annettiin elää siinä uskossa, että Andrew Walker oli Italian kuninkaan murhaaja. Ja jostain syystä kreivi De Mowbray oli kiinnostunut tuosta tummahiuksisesta miehestä, jota kansa väitti historian pahimmaksi palkkamurhaajaksi. Huvittavinta siinä oli se, että siihen aikaan liikkui paljon massamurhaajia, joiden uhreiksi joutuivat ennen kaikkea nuoret ja kauniit naiset, jotka raiskattiin ensin ja murhattiin sen jälkeen, tai sairaiden murhaajien tapauksessa toisin päin. Mutta Andrew ei ollut murhaaja, päinvastoin. Hän oli erittäin suosittu, etenkin naisten keskuudessa, ja oli heidän mielestään joka naisen unelmamies.
Muistollensa hiljaisesti tuhahtaen mies sipaisi hiuksiaan, joiden suklaanruskea sävy oli tummentunut huonon hoidon takia. Muistelu oli satuttanut vähemmän kuin kaiken näkeminen unena. Uni oli tuntunut liian todenmukaiselta, liian aidolta ollakseen unta; kaikki tuo pitäisi kokea uudestaan. Pienesti päätään alas painaen Andrew hymähti. Onneksi menneisyydellä ei olisi muuta mahdollisuutta kuin salakavalasti kummitella, unissa tosin voimakkaammin kuin muuten. Se olisi kaikki jo tapahtunut, eikä tarvitsisi kärsiä. Vai tarvitseeko?
Kuinka pystyisi olemaan varma, etteivät menneisyyden haamut yhä vaikuttaneet elämiseen ja tulevaisuuteen ratkaisevalla tavalla? Että silti pystyisi tekemään ratkaisuja, jotka eivät johtuneet menneisyyden kauhuista. Mies ei osannut vastata kysymyksiin, jotka painoivat jatkuvasti mieltä, osaksi tämä ei halunnut, mutta osaksi se oli lähes elintärkeää. Menneisyyden haamut olivat vaikuttaneet häneen enemmän kuin normaalin ihmisen tapauksessa. Jotenkin Andrew oli herkempi menneisyytensä kauhuille, jotka olivat johtaneet siihen pisteeseen, että tummansiniset sielunpeilit omistava makasi liikkumattomana sängyssään monta viikkoa, että Andrew näki jatkuvasti painajaisia menneisyydestään.
Hitaasti mies siirtyi ikkunan ääreen ja katsoi siitä ulos. Siitä oli pitkä aika kun hän viimeksi oli päässyt tai oikeastaan edes siirtynyt vapaaehtoisesti ulkoilmaan. Oikeastaan tämä jopa kaipasi tuulen tuoksua, meren kahinaa ja ulkoilman raikkautta, varsinkin kun sisätiloissa vietetty aika oli suurimmaksi osaksi ollut katon tuijottamista elottoman näköisenä, katseen loistaen pelkoa nukahtamisesta, silmien ummistamisesta. Unet olivat piinanneet näyillään ja menneisyydellä, moni pysytteli vastaavanlaisessa tilanteessa mielummin hereillä. Nopeasti vaatetustaan vilkaisten Andrew päätti kävellä meren rannalle peseytymään.
Ulkoilmaan astuessaan tummahiuksinen mies pysähtyi sulkien silmänsä ja veti raikasta meri-ilmaa syvään henkeen. Hitaasti Andrew lähti kävelemään rinnettä, jolla hänen pieni talonsa sijaitsi, alas. Lintujen pirteä liverrys kaikui läheisestä metsästä ja sitä säesti hyvin meren kohina. Pitkästä aikaa tummansiniset sielunpeilit näkivät ympäristön kauneuden, mutta silti tämän sisällä oli tyhjä aukko, tila, jota yksikään kaunis kesäpäivä ei poistaisi koskaan. Andrew pysähtyi aivan rannan tuntumaan ja katsoi pitkälle horisonttiin. Jokin oli liian tuttua.

Nopeasti etenevät hevosvaunut olivat kulkeneet jo muutaman tunnin ja saapuneet vihdoin niin pitkälle, ettei Andrew edes muistanut milloin olisi käynyt niin kaukana kaupungista. Matka vankilasta oli hänen avaimensa vapauteen, ainakin niin mies luuli; ei tämä olisi voinut aavistaa miten kreivin palvelijana hänen elämänsä tulisi muuttumaan huonompaan suuntaan kuin vankilassa.
Hiljalleen vaunujen vauhti hiljentyi ja ruskeahiuksinen nuori mies uskaltautui katsomaan ulos vaunun ikkunasta, jota mustat verhot olivat peittäneet koko ajomatkan. Vastaisella penkillä istui hienosti pukeutunut kreivi De Mowbray, joka oli henkilökohtaisesti tullut hakemaan vangin palvelukseensa. Kumpikaan ei ollut sanonut matkan aikana sanaakaan, ei edes vankilan pihalla, jossa kreivi oli vain kehottanut pienellä kädenliikkeellä vankilassa hieman siistittyä Andrewia nousemaan vaunuun.
”Kreivillä on hieno kartano”, Andrew lopulta sanoi käännettyään katseensa pois ikkunan maisemista, jotka olivat täysin jotain muuta kuin hienoa.
Suhteellisen korkeat muurit rajasivat kreivin valtavan kartanon tontin rajat ja pitivät samalla mahdolliset tunkeilijat ja epätoivotut vieraat kaukana. Suuret rautaportit kohosivat vielä korkeammalle kuin kiviset ja kolkot muurit, laskien Andrewin mielialaa. Jotenkin mies oli toivonut lämpimän näköistä asuinsijaa miehelle, jota hän kohta palvelisi, sen sijaan, että kaikki näytti monta sataa vuotta vanhalta ja synkältä, vanhojen akkojen kauhujuttujen kartanolta, joka näytti siltä, että sinne mahtuisi kevyesti yli 30 ihmistä asumaan.
”Kiitän kohteliaisuudestasi herra Walker, mutta sinun ei todellakaan tarvitse kutsua minua kreiviksi. Sanotaan näin aluksi Andrew, että kutsu minua Anthonyksi”, kreivi totesi kylmänrauhalliseen sävyyn, eikä Andrew ollut varma oliko kyseessä positiivinen vai negatiivinen sanoma.
”Kyllä Anthony.”
”Parempi jo, tosin en panisi pahakseni sinun teitittelevän minua kartanossa ollessamme, jos viehättävä puolisoni on lähettyvillä”, kreivi hymähti.
Andrew nyökkäsi ja painoi päänsä alas. Kreivin käytökseen oli joku syy, mutta ruskeahiuksinen ei saanut päähänsä mitään, joskaan ei nyt olisi vastaankaan sanonut. Anthony oli pelastanut hänet vankilan kauhuilta ja siltä, että hän olisi todennäköisesti mädäntynyt selliinsä aikojen saatossa. Ja kaiken lisäksi Andrewia kiinnosti paljon tämä kreivin mainitsema viehättävä puoliso. Vaunujen pysähtyessä nytkähtäen mies veti kerran syvään henkeen ja yritti saada itseään rentoutumaan. Tieto tulevasta ei ollut hänelle vielä täysin selvinnyt ja pelko kalvoi sisältä. Kreivi viittasi Andrewia astumaan ulos vaunuista ja seurasi heti sen jälkeen perässä kun ruskeahiuksinen mies oli seisahtunut vaunujen oven viereen katsomaan pelonsekaisella kunnioituksella uutta asuinsijaansa.
Kartanon ulkoasu oli näyttävä, vaikka sen lähes sata ikkunaa kaipasivatkin kipeästi korjaamista. Töitä tulisi ainakin riittämään, mies mietti samalla kun hieroi yhteen kylmettyneitä käsiään. Tummansiniset sielunpeilit oli kohdistettu ulko-oveen juuri kun se avautui ja ulos astui henkilö, joka oli varmaan kaunein Andrewin koskaan näkemä naishenkilö. Kreivi astui askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä kohti naista.
”Joanna, tässä on uusi palvelijamme herra Andrew Walker”, kreivi sanoi naisen saavuttua hänen rinnallensa.
”Kaipaa hieman siistimistä, mutta jos työn tekeminen maittaa olen tyytyväinen kreivini.”
”Aina niin kohtelias”, kreivi naurahti.
Joannan päällä oli viktoriaanisen ajan huippumuotia, joka oli varsin kaunista päällä, mutta naiselle erittäin epämiellyttävä kireiden korsettien ja krinoliinien – pitivät puvun muodon pyöreänä – kanssa. Naisen asu oli taidokkaasti valmistettu ja selvästi huippuompelijoiden tekemä ja myötäili täysin sen ajan naisihannetta, joskin Joannan puku oli avoimempi kuin normaalisti naisilla oli, joskaan ei siveetön. Andrew ei ollut saada silmiään irti naisesta.
”Herra Walker, pitäisikö minun olla huolissani turvallisuudestani läheisyydessäsi? Olethan sentään vankilasta”, Joanna hymähti.
”Kunniasanalla, my lady, ei pelkoa. Ja jos toisin mielestänne on, saatte vapauden kahlita minut.”
”Herra Walker, matka oli kuitenkin pitkä ja itse olen ainakin levon tarpeessa, niin ehdottaisin, että seuraisit Joannaa huoneeseesi. Emmehän halua heti huomiseksi yliväsynyttä palvelijaa”, kreivi totesi ja lähti kävelemään sisälle.
Andrew jäi seisomaan paikallensa, nyökkäsi vain.