Post by sakura on Jul 13, 2008 22:57:20 GMT 2
Tarina: Someone left me here in this Misery
Kirjoittaja: ~sakura
Varoitukset: kirjoitusvirheet (tässä keskellä yötä kirjoitettu), aika paljon kuolemaa, puhutaan huumeista yms.
Muuta: Tämä pienimuotoinen novelli on syntynyt melko pienessä ajassa, joten idea saattaa olla - öh - aika outo. En lupaa mitään, mutta itse pidin ainakin jonkin verran tästä. ~
Olisi mukava saada jonkinlaista kommenttia/rakentavaa palautetta. 8>
Valkeassa hiekassa näkyi pitkä jana jalanjälkiä, jotka olivat uppoutuneet syvälle kellertävään, pehmeään maaperään. Nuo jäljet kuuluivat eräälle nuorelle naiselle, Wendylle. Tämän kullankeltaiset hiukset valuivat pitkinä selkää myötäillen, tuulen välillä leikkien muutamilla pitkillä hiuksilla. Wendyn kasvot olivat kalpeat ja kyynelten kastelemat – silmämeikki oli valunut poskille – mutta kasvoille oli silti luotuna pieni hymy. Ja olihan nuorella naisella syytäkin olla surullinen, hänellä oli syytä itkeä. Ja kaikki syyt löytyivät valkeahiuksisen menneisyydestä. Naisen tarina onkin surullinen, Wendyllä on surullinen tarina:
Tämä kaunis nuori nainen syntyi vuonna 1989, mutta valitettavasti oli epätoivottu lapsi jo muutenkin suureen perheeseen, jossa oli jo ennestään neljä lasta. Eikä perheen suuruus ollut ainoa ongelma; perheen isällä, Andylla, oli alkoholi -ja huumeongelmia ja perheen äiti, Mary, oli usein masentunut. Wendyn sisarukset olivat kaikki aivan erilaisia; George ja Tobias, kaksoset, mutta myös vanhimmat, joutuivat melkein joka viikko ongelmiin poliisien kanssa. Perhe oli jo tottunut makselemaan Georgen ja Tobiaksen sakkoja, poikien vain jatkaen pahojaan. Silloin kaksoset olivat olleet neljätoista. Frida, seuraavaksi vanhin, oli kunniallinen ja muutenkin tahtoi hyvän elämän. Frida lähti pois kaksi vuotta Wendyn syntymän jälkeen, hän oli tuolloin viisitoista. Ja tytöstä ei kuultu enää koskaan. Kymmenen vuotias Michael oli melko normaali, jos verrattiin muuhun perheeseen, ja saikin ehkä sen takia Wendyn otti hänet roolimallikseen, kun muusta perheestä ei sellaiseksi ollut.
Tytön nuoruus ei siis ollut perheen lähtökohtienkaan perusteella helppo. Jo silloin kun Wendy täytti viisi, vietiin Andy-isä ambulanssilla sairaalaan, huumeiden yliannostuksen takia, mies kuoli matkalla. Wendy ei edes muistanut isäänsä kunnolla, Michael olikin se ainoa ”isä”, jonka tyttö koskaan muisti. Andy tuntui vain kaukaiselta sukulaiselta, joka haisi ja puhui outoja. Perhe ei koskaan surrut isän menettämistä, olivat enemmänkin hyvillään. Niihin aikoihin George ja Tobias lähtivät kotoa, jättäen perheelle suuria velkoja, jotka olivat enimmäkseen maksumuistutuksia sakoista, jotka jäivät köyhyyden ja huolimattomuuden takia maksamatta. Isän ja kaksoisveljien katoaminen talosta olikin ensimmäisiä onnellisia muistoja Wendyn elämässä. Mokomat olivat aina pilanneet kaiken sekoiluillaan, tuhonneet muuten hyvän perheen. Olisi vain ollut parempi, että nämä olisivat aikaisemmin kadonneet heidän elämästään.
Kouluikään siirtyessä Wendy muisti ensimmäisenä sen, että oli pelännyt. Pelännyt kaikkea sitä uutta, kuin kammoten koulun jotenkin muuttavan häntä – niin kuin lopulta kävikin. Ala-aste oli ollut helvettiä tytölle. Köyhäksi ja hulluksi haukuttiin, potkittiin ja syljettiin päälle. Kaiken sen vihan noita kiusaajia kohtaan Wendy patosi sisälleen, koskaan ei nuori kiusattu kertonut kenellekkään, ei puhunut asiasta. Perheen historia ei koskaan ollut antanut nuorelle tytölle sellaista ohjetta kuin: puhu asiasta jollekkin. Perheessä ei koskaan keskusteltu niistä ”pahoista” asioista, sillä niitä koettiin muutenkin niin paljon. Kukaan ei halunnut kuulla kaikkea sitä pahaa, joten Wendy oletti, ettei kukaan haluaisi kuulla kaikkea hänen tuskaansa, vaikka asia ei niin ollutkaan. Hänestä tulikin koko ajan syrjäytyneempi, sulkeutuneempi. Ja myöhemmin huomasikin, että tunteista olikin aivan järjettömän vaikeaa puhua, kun ei ollut koskaan tullut sellaista tapaa. Ei vanha koira uusia temppuja enää oppinut.
Jos ala-asteella koulu ei sujunut, kaikki vain paheni Wendyn siirtyessä yläasteelle. Uudet kuviot vain sekoittivat lisää mieleltään heikkoa tyttöä. Kaikkien piti olla täydellisiä, laihoja ja oikein pukeutuneita. Erilaisuutta halveksittiin ja syrjittiin, minkä Wendy oli saanut jo huomata alaluokilla tapahtuneen syrjimensä ansiosta, jos siitä niin pystyi sanomaan. Nuoren pukeutumistyyli oli aivan toista luokkaa kuin rikkaiden perheiden penskoilla, joilla oli kaikki hyvin ja nämä saivat haluamansa. Heitä ei voinut edes verrata kurjuudessa eläneeseen Wendyyn, ei sitten milläänsä. Niihin aikoihin vain yksi ”jengi” hyväksyi tämän oudon tytön joukkoonsa, mikä taisikin olla vain kohtalon ivaa. Koulun niin sanotut pahikset, jotka käyttivät ties mitä aineita ja joivat itsensä kamalaan kuntoon jokainen viikonloppu. Sellaiseen Wendy ajautui hiljalleen, vaikka oli luvannut itselleen aivan muuta; perheen kaikki pahat tapahtumat olivat alkoholin ja huumeiden, sekä muiden pikkurikoksien syytä. Ja Wendy siirtyi inhoamiinsa asioihin itse. Ehkä nuori ajautui moiseen surusta, välinpitämättömyydestä itseään kohtaan; tytön itsekunnioitus oli kadonnut Michaelin mukana. Rakas veli ja isähahmo oli poistunut kokonaan Wendyn elämästä ja vielä varsin epämukavissa olosuhteissa; se oli kesä ennen kahdeksannen luokan alkua. Michael ammuttiin ostoskeskukseen tapahtuneen hyökkäyksen aikana.
Wendy käytti ekstaasia ja poltti kannabista, vaikka oli luvannut ettei koskaan sekaantuisi moiseen. Hänen oma isänsäkin oli kuollut huumeiden takia, eikä varmaan olisi halunnut oman – hieman ei-toivotun – tyttärensä kokevan samaa kohtaloa kuin hän. Koulu jäi kesken sekoilujen takia; Wendy ei koskaan suorittanut koulua loppuun myöhemmin. Muutamat hänen kaverinsa jättivät porukan, tajutessaan vaarantavansa tulevaisuutensa, muutamat kokivat saman kohtalon kuin Wendyn isä. Se oli kova kolaus ystäville. Osa jätti aineet, osa jatkoi käyttöä, Wendy mukaanlukien. Se oli vuosi 2003 ja silloin Wendyn äiti otti ensimmäistä kertaa tyttärensä elämän omiin käsiinsä. Mary ei halunnut nähdä tämän kärsivän, ei samalla tavalla kuin oma rakas miehensä. Ei hän edes tiennyt, miksei ollut Andya silloin auttanut, mahtoiko moinen masennuksesta johtua, mutta Wendyä hän ei luovuttaisi niin helpolla taivaisiin. Mary kuljetti tyttärensä nuorille suunnattuun katkaisuhoitolaan, jossa potilaita valvottiin tarkkaan; nämä eivät päässeet millään aineisiin käsiksi. Wendy näki äitinsä viimeisen kerran hoitolassa, tämä tukehtui omaan oksennukseensa yöllä. Aivan kuin 14-vuotias ei olisi kärsinyt jo liikaa perheenjäseniensä menetyksiä.
Katkaisusta Wendy pääsi puoli vuotta myöhemmin, kaksi viikkoa ennen 15-vuotis syntymäpäiväänsä. Molempien vanhempien kuolema, syynä siihen, että sen ikäinen nuori naisenalku oli koditon. Sosiaalityöntekijät siirsivät hänet nuortenkotiin, odottamaan sijaisperhettä, jota ei vain koskaan tullut. Kolme vuotta Wendy asui nuortenkodissa, tietäen koko ajan missä mentiin. Hänellä ei ollut koulutusta, ei sitten ollenkaan. Töitä ei saisi mistään, ei ellei kävisi koulua loppuun, mikä ei ollut nuoren naisen tehtävälistalla edes viimeisenä. Kun hän täytti 18-vuotta, lähetettiin hänet pois. Täysi-ikäistä ei voitu enää nuortenkodissa pitää, vaikka Wendy ei sinne olisikaan mistään hinnasta jäänytkään. Pienen avustuksen hän kuitenkin sai; 500 euroa, puhtaana käteen, sekä muutamia vaatteita. Siinä se.
Wendyn elämä oli helvetti, jo pienestä pitäen, eikä mikään sitä muuttaisi, sen nainen jo itse tiesikin. Siinä rannalla seistessään, miettien samalla kaikkea, mikä oli häntä koetellut. Tuhat asiaa, jotka vieläkin vaivasivat. Tuhat asiaa, jotka eivät koskaan jättäisi häntä rauhaan. Tuhat asiaa, tuhat sekuntia ja nuo sekunnit kuluivat nopeasti. Wendyn silmäkulmasta valui uusi kyynel, kaikki oli turhaa. Hän oli pilannut koko elämänsä muutamalla tyhmällä sekoilulla nuoruudessaan. Nyt kaikki oli turhaa. Turhaa elää. Turhaa kärsiä. Turhaa. Siniset silmät katsoivat kohti horisonttia, yli sinisten laineiden, joiden kohina olisi rauhoittanut kenet tahansa, muttei Wendyä. Tuo kaunis horisontti olisi tuonnut toivoa kenelle tahansa, muttei Wendylle. Wendy tiesi jo mitä tahtoi, tiesi mitä tekisi... Eikä hänen tulevaisuutensa tulisi olemaan kurjassa maailmassa. Ei. Hänen elämänsä oli jo ohi maan kamaralla. Äiti odotti, Michael odotti, ystävät odottivat. Mitä järkeä oli enää elää, kun koko elämä, kaikki rakkaat odottivat jo tuonpuoleisessa?
Nuoren naisen kasvoille nousi hymy, päätös oli jo tehty, vaikka Wendy olikin tullut vielä miettimään asioita rannalle. Tuossa hymyssä ei ollut häivääkään pelkoa tulevasta. Hymy oli varma ja tietoinen kaikesta. ”Minä tulen”, kuului kuiskaus rohtuneilta huulilta. ”Minä tulen.”
Kirjoittaja: ~sakura
Varoitukset: kirjoitusvirheet (tässä keskellä yötä kirjoitettu), aika paljon kuolemaa, puhutaan huumeista yms.
Muuta: Tämä pienimuotoinen novelli on syntynyt melko pienessä ajassa, joten idea saattaa olla - öh - aika outo. En lupaa mitään, mutta itse pidin ainakin jonkin verran tästä. ~
Olisi mukava saada jonkinlaista kommenttia/rakentavaa palautetta. 8>
Someone left me here in this Misery
Valkeassa hiekassa näkyi pitkä jana jalanjälkiä, jotka olivat uppoutuneet syvälle kellertävään, pehmeään maaperään. Nuo jäljet kuuluivat eräälle nuorelle naiselle, Wendylle. Tämän kullankeltaiset hiukset valuivat pitkinä selkää myötäillen, tuulen välillä leikkien muutamilla pitkillä hiuksilla. Wendyn kasvot olivat kalpeat ja kyynelten kastelemat – silmämeikki oli valunut poskille – mutta kasvoille oli silti luotuna pieni hymy. Ja olihan nuorella naisella syytäkin olla surullinen, hänellä oli syytä itkeä. Ja kaikki syyt löytyivät valkeahiuksisen menneisyydestä. Naisen tarina onkin surullinen, Wendyllä on surullinen tarina:
Tämä kaunis nuori nainen syntyi vuonna 1989, mutta valitettavasti oli epätoivottu lapsi jo muutenkin suureen perheeseen, jossa oli jo ennestään neljä lasta. Eikä perheen suuruus ollut ainoa ongelma; perheen isällä, Andylla, oli alkoholi -ja huumeongelmia ja perheen äiti, Mary, oli usein masentunut. Wendyn sisarukset olivat kaikki aivan erilaisia; George ja Tobias, kaksoset, mutta myös vanhimmat, joutuivat melkein joka viikko ongelmiin poliisien kanssa. Perhe oli jo tottunut makselemaan Georgen ja Tobiaksen sakkoja, poikien vain jatkaen pahojaan. Silloin kaksoset olivat olleet neljätoista. Frida, seuraavaksi vanhin, oli kunniallinen ja muutenkin tahtoi hyvän elämän. Frida lähti pois kaksi vuotta Wendyn syntymän jälkeen, hän oli tuolloin viisitoista. Ja tytöstä ei kuultu enää koskaan. Kymmenen vuotias Michael oli melko normaali, jos verrattiin muuhun perheeseen, ja saikin ehkä sen takia Wendyn otti hänet roolimallikseen, kun muusta perheestä ei sellaiseksi ollut.
Tytön nuoruus ei siis ollut perheen lähtökohtienkaan perusteella helppo. Jo silloin kun Wendy täytti viisi, vietiin Andy-isä ambulanssilla sairaalaan, huumeiden yliannostuksen takia, mies kuoli matkalla. Wendy ei edes muistanut isäänsä kunnolla, Michael olikin se ainoa ”isä”, jonka tyttö koskaan muisti. Andy tuntui vain kaukaiselta sukulaiselta, joka haisi ja puhui outoja. Perhe ei koskaan surrut isän menettämistä, olivat enemmänkin hyvillään. Niihin aikoihin George ja Tobias lähtivät kotoa, jättäen perheelle suuria velkoja, jotka olivat enimmäkseen maksumuistutuksia sakoista, jotka jäivät köyhyyden ja huolimattomuuden takia maksamatta. Isän ja kaksoisveljien katoaminen talosta olikin ensimmäisiä onnellisia muistoja Wendyn elämässä. Mokomat olivat aina pilanneet kaiken sekoiluillaan, tuhonneet muuten hyvän perheen. Olisi vain ollut parempi, että nämä olisivat aikaisemmin kadonneet heidän elämästään.
Kouluikään siirtyessä Wendy muisti ensimmäisenä sen, että oli pelännyt. Pelännyt kaikkea sitä uutta, kuin kammoten koulun jotenkin muuttavan häntä – niin kuin lopulta kävikin. Ala-aste oli ollut helvettiä tytölle. Köyhäksi ja hulluksi haukuttiin, potkittiin ja syljettiin päälle. Kaiken sen vihan noita kiusaajia kohtaan Wendy patosi sisälleen, koskaan ei nuori kiusattu kertonut kenellekkään, ei puhunut asiasta. Perheen historia ei koskaan ollut antanut nuorelle tytölle sellaista ohjetta kuin: puhu asiasta jollekkin. Perheessä ei koskaan keskusteltu niistä ”pahoista” asioista, sillä niitä koettiin muutenkin niin paljon. Kukaan ei halunnut kuulla kaikkea sitä pahaa, joten Wendy oletti, ettei kukaan haluaisi kuulla kaikkea hänen tuskaansa, vaikka asia ei niin ollutkaan. Hänestä tulikin koko ajan syrjäytyneempi, sulkeutuneempi. Ja myöhemmin huomasikin, että tunteista olikin aivan järjettömän vaikeaa puhua, kun ei ollut koskaan tullut sellaista tapaa. Ei vanha koira uusia temppuja enää oppinut.
Jos ala-asteella koulu ei sujunut, kaikki vain paheni Wendyn siirtyessä yläasteelle. Uudet kuviot vain sekoittivat lisää mieleltään heikkoa tyttöä. Kaikkien piti olla täydellisiä, laihoja ja oikein pukeutuneita. Erilaisuutta halveksittiin ja syrjittiin, minkä Wendy oli saanut jo huomata alaluokilla tapahtuneen syrjimensä ansiosta, jos siitä niin pystyi sanomaan. Nuoren pukeutumistyyli oli aivan toista luokkaa kuin rikkaiden perheiden penskoilla, joilla oli kaikki hyvin ja nämä saivat haluamansa. Heitä ei voinut edes verrata kurjuudessa eläneeseen Wendyyn, ei sitten milläänsä. Niihin aikoihin vain yksi ”jengi” hyväksyi tämän oudon tytön joukkoonsa, mikä taisikin olla vain kohtalon ivaa. Koulun niin sanotut pahikset, jotka käyttivät ties mitä aineita ja joivat itsensä kamalaan kuntoon jokainen viikonloppu. Sellaiseen Wendy ajautui hiljalleen, vaikka oli luvannut itselleen aivan muuta; perheen kaikki pahat tapahtumat olivat alkoholin ja huumeiden, sekä muiden pikkurikoksien syytä. Ja Wendy siirtyi inhoamiinsa asioihin itse. Ehkä nuori ajautui moiseen surusta, välinpitämättömyydestä itseään kohtaan; tytön itsekunnioitus oli kadonnut Michaelin mukana. Rakas veli ja isähahmo oli poistunut kokonaan Wendyn elämästä ja vielä varsin epämukavissa olosuhteissa; se oli kesä ennen kahdeksannen luokan alkua. Michael ammuttiin ostoskeskukseen tapahtuneen hyökkäyksen aikana.
Wendy käytti ekstaasia ja poltti kannabista, vaikka oli luvannut ettei koskaan sekaantuisi moiseen. Hänen oma isänsäkin oli kuollut huumeiden takia, eikä varmaan olisi halunnut oman – hieman ei-toivotun – tyttärensä kokevan samaa kohtaloa kuin hän. Koulu jäi kesken sekoilujen takia; Wendy ei koskaan suorittanut koulua loppuun myöhemmin. Muutamat hänen kaverinsa jättivät porukan, tajutessaan vaarantavansa tulevaisuutensa, muutamat kokivat saman kohtalon kuin Wendyn isä. Se oli kova kolaus ystäville. Osa jätti aineet, osa jatkoi käyttöä, Wendy mukaanlukien. Se oli vuosi 2003 ja silloin Wendyn äiti otti ensimmäistä kertaa tyttärensä elämän omiin käsiinsä. Mary ei halunnut nähdä tämän kärsivän, ei samalla tavalla kuin oma rakas miehensä. Ei hän edes tiennyt, miksei ollut Andya silloin auttanut, mahtoiko moinen masennuksesta johtua, mutta Wendyä hän ei luovuttaisi niin helpolla taivaisiin. Mary kuljetti tyttärensä nuorille suunnattuun katkaisuhoitolaan, jossa potilaita valvottiin tarkkaan; nämä eivät päässeet millään aineisiin käsiksi. Wendy näki äitinsä viimeisen kerran hoitolassa, tämä tukehtui omaan oksennukseensa yöllä. Aivan kuin 14-vuotias ei olisi kärsinyt jo liikaa perheenjäseniensä menetyksiä.
Katkaisusta Wendy pääsi puoli vuotta myöhemmin, kaksi viikkoa ennen 15-vuotis syntymäpäiväänsä. Molempien vanhempien kuolema, syynä siihen, että sen ikäinen nuori naisenalku oli koditon. Sosiaalityöntekijät siirsivät hänet nuortenkotiin, odottamaan sijaisperhettä, jota ei vain koskaan tullut. Kolme vuotta Wendy asui nuortenkodissa, tietäen koko ajan missä mentiin. Hänellä ei ollut koulutusta, ei sitten ollenkaan. Töitä ei saisi mistään, ei ellei kävisi koulua loppuun, mikä ei ollut nuoren naisen tehtävälistalla edes viimeisenä. Kun hän täytti 18-vuotta, lähetettiin hänet pois. Täysi-ikäistä ei voitu enää nuortenkodissa pitää, vaikka Wendy ei sinne olisikaan mistään hinnasta jäänytkään. Pienen avustuksen hän kuitenkin sai; 500 euroa, puhtaana käteen, sekä muutamia vaatteita. Siinä se.
Wendyn elämä oli helvetti, jo pienestä pitäen, eikä mikään sitä muuttaisi, sen nainen jo itse tiesikin. Siinä rannalla seistessään, miettien samalla kaikkea, mikä oli häntä koetellut. Tuhat asiaa, jotka vieläkin vaivasivat. Tuhat asiaa, jotka eivät koskaan jättäisi häntä rauhaan. Tuhat asiaa, tuhat sekuntia ja nuo sekunnit kuluivat nopeasti. Wendyn silmäkulmasta valui uusi kyynel, kaikki oli turhaa. Hän oli pilannut koko elämänsä muutamalla tyhmällä sekoilulla nuoruudessaan. Nyt kaikki oli turhaa. Turhaa elää. Turhaa kärsiä. Turhaa. Siniset silmät katsoivat kohti horisonttia, yli sinisten laineiden, joiden kohina olisi rauhoittanut kenet tahansa, muttei Wendyä. Tuo kaunis horisontti olisi tuonnut toivoa kenelle tahansa, muttei Wendylle. Wendy tiesi jo mitä tahtoi, tiesi mitä tekisi... Eikä hänen tulevaisuutensa tulisi olemaan kurjassa maailmassa. Ei. Hänen elämänsä oli jo ohi maan kamaralla. Äiti odotti, Michael odotti, ystävät odottivat. Mitä järkeä oli enää elää, kun koko elämä, kaikki rakkaat odottivat jo tuonpuoleisessa?
Nuoren naisen kasvoille nousi hymy, päätös oli jo tehty, vaikka Wendy olikin tullut vielä miettimään asioita rannalle. Tuossa hymyssä ei ollut häivääkään pelkoa tulevasta. Hymy oli varma ja tietoinen kaikesta. ”Minä tulen”, kuului kuiskaus rohtuneilta huulilta. ”Minä tulen.”
Tämän pohjaltahan saisi syvempiäkin luotauksia Wendyn elämään.