Varjoissa minä pelkään sinua ¤ offi ¤

[helo]

# 8) Seuraan saa liittyä kyllä muutkin~ #

Wiikunan selkäpiitä karmi, kun jossain räsähti. Dinosaurus käännähti ympäri ja etsi katseellaan äänen alkuperää, näkemättä kuitenkaan mitään. Ei, hän varmaan vain kuvitteli...
Räsähdys kuului uudestaan tällä kertaa voimakkaampana ja sitä seurasi kolahdus. Wiikuna nielaisi äänekkäästi ja kurkistaessaan kulman taakse, näkikin onnekseen vain maassa olevan ikkunankarmin, joka oli hetki sitten irtautunut talostaan ikuisiksi ajoiksi.

Wiikunan selkäpiitä karmi muutenkin koko paikka. Sen herkät korvat yrittivät tavoittaa ääniä, jotka eivät sinne kuuluneet, mutteivät kuulleet mitään erikoista. Vain tuulen ujellusta ja talovanhuksien aukinaisten ovien narinaa. Miksi Wiikuna oli täällä? Hyvä kysymys. Hän oli lähtenyt poistumaan kaupungista ja päätynyt tänne. Tätä kautta pääsisi varmaan metsään, mutta mistä? Talot olivat toistensa kaltaisia. Niinpä Wiikuna nosti kuononsa ylös ja yritti haistella metsän tuoksua. Tuuli tuli kuitenkin väärästä suunnasta ja sotki yksisarvissauruksen suunnitelmta. Noh, ehkä hän jonkun aikaa harhailtuaan löytäisi oikean tien.
Sitäpaitsi, eivät kaikki paikat olleet pahoja. Ei tämäkään.
Ehkä.

[hewwo]

Jalius Dimoterocha

Jali hyppi pitkin metsiä ja hylättyjen talojen kattoja. Hän hymyili mielissään, koska oli sentään löytänyt näinkin mukavan paikan niin karmeasta paikasta. Eikä täällä edes ollut pelottavia olentojakaan. Pojan hiuksissa pystyi näkemään hieman magiaa, sillä pitkät hiukset myötäilivät kauniisti ja suorina pojan liikkeitä. Ja vaikka tämä lapsenmielinen maagikko pyörikin missä sattuu, nopeaan tahtiin, ei hänen hiuksensa sotkeutuneet. Se oli vain hyvä asia.
Pian valkohiuksinen poika kuitenkin pysähtyi, nähdessään jotain liikettä lähellä, asettuen jonkin talon varjoihin piiloon. Hän ei voinut kuitenkaan estää violetin hohtoista kiiltoa silmissään, jota varjotkaan eivät pystyneet piilottamaan.

Jalius astui vähän eteenpäin, ja kyykistyi hiljaa paikalleen. Mutta kunnes hän huomasi mikä olento oli edessäpäin, poika nousi pystyyn ja huokaisi isoon ääneen. "Oih, Dino!"
Suloinen virne levisi Jalin kasvoille, paljastaen hieman hänen valkoisia hampaitaan. Pieni innostuksen puna säesti kauniisti pojan poskilla.

[helo]

Jostain kuului askeleita. Jostain ylhäältä. Tuulenvire toi viestiä, että joku liikkui täällä. Kattoja pitkin. Wiikuna nosti päänsä ylös, mutta kuka ikinä olikaan ylhäällä mennyt, oli tehnyt sen liian nopeasti ja kadonnut varjoihin. Wiikuna ei nähnyt ketään missään.
Yksisarvissaurus yritti kuitenkin varmistaa, ettei uhkaa enää ollut. Niinpä se meni seisomaan erään hylätyn talon sivuseinämää vasten ja iski etujalkansa siihen, kohoten kahdella jalalleen. Tällä pituudella se ylsi kurkkimaan talojen katoille, muttei nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Hermostuneena Wiikuna laskeutui takaisin alas, yrittäen keskittyä johonkin muuhun.
Ei täällä ole muita, sinä vain hourit,
Wiikuna moitti itseään ja yritti vihellellä rauhoittavasti, mutta viheltely loppui lyhyeen, kun jostain kuului taas ääniä. Nyt tuuli toi hajun, josta Wiikuna ei voinut päätellä lajia, ainoastaan sen, että joku oli läsnä.

"Oih, Dino!"
Wiikuna oli hypätä nahoistaan ulos.
Se käännähti ympäri valmiina juoksemaan karkuun, mutta pysähtyi nähdessään varjoissa seisovan hahmon. Se näytti ihmiseltä, jolla oli pitkät valkoiset hiukset (kauniit Wiikunan mielestä). Ihminen ei kuitenkaan näyttänyt vihaiselta, äänikin oli niin haltioitunut. Itse asiassa, kun Wiikuna tarkemmin katsoi, se näki pojan kasvoilla suloisen virnistyksen ja innosta punertavat posket. Aivan kuin hän olisi katsellut pikkulasta.
Vai katseliko hän ihmistä ollenkaan?
Mitään uhkaavaa Wiikuna ei kuitenkaan aistinut, joten se hymyili.
"Niin olenkin, hei sinullekin",
dinosaurus naurahti iloisesti, mutta silti hieman varautuneesti. Aina ei voinut luottaa ihmisiin, ties mitä taikatemppuja ne osasivat näyttääkseen vaarattomilta.

[saalistaja]

[[Voisinkohan liittyä seuraan? ^^]]

Maailma oli yhtäkkiä muuttunut jotenkin synkemmäksi. Varjot olivat mustenneet ja ihmiset kaikonneet. Sen sai huomata, jos tuli kaupungista päin hylätyille taloille. Eikä Brenin välttämättä pitänyt siitä. Poika kietoi kädet ympärilleen ja vilkuili rikkoutuneita ikkunoita väristen. Tuskin täällä edes olisi ketään. Kentaurintapainen asteli varovasti eteenpäin uusilla jaloillaan ja pysähtyi välillä yrittäessään setviä neljää jalkaansa, jotka välillä saattoivat mennä hieman sekaisin. Llwyd asteli kahden talon väliselle kujalle hitaasti, varoen maassa olevia lasinsiruja. Ei mahtaisi olla mukavaa, jos sellainen uppoaisi jalkaan. Kaksivärinen häntä heilahti hermostuneesti selän takana, kuin huitaistakseen jotain pois.

Samassa jokin takana pamahti. Se laukaisi kentaurissa pakenemisreaktion ja sitä pahemmin tajuamatta Brenin ryntäsi juoksuun. Kaksiväriset kaviot kuljettivat hänet nopeasti kulman taakse ja sieltä suoraan päin Wiikunaa. Värittömät silmät pyöristyivät kauhusta, kun poika yritti jarruttaa vauhtiaan ajoissa, jotta ei törmäisi dinosaurukseen. Siinä täpärästi onnistuen walesilainen pysähtyi ja peruutti samantien taaksepäin silmät suurina. Hetkeen poika ei osannut suhtautua tähän näkyyn, eikä myöskään huomannut valkotukkaista poikaa. Sitten hitaasti Brenin Llwyd tuli tietoiseksi ympäristöstään ja säpsähti käännähtäen samalla katsomaan Jalia. Kaikki meni nyt vähän yli hilseen. Edelleen hämmentynyt, mutta ei enää pelokas, ilme kasvoillaan kalpea poika perääntyi vielä kaksi antiloopinaskelta taaksepäin. Puhe ei tullut tässä tilanteessa kysymykseenkään.

[hewwo]

Jali katseli kirkkain silmin dinosaurusta. Kyllä, poika rakasti kaikkea epänormaalia, varsinkin satuhahmoja tai muita, mikä ei normaalissa elämässä tullut kuuloonkaan. Jali astui hieman eteenpäin, muttei ihastukseltaan pystynyt sanomaan mitään. Niin hienoa se oli. Nähdä dinosaurus - Jalin mielestä mitä upeimmassa paikassa - joka vieläpä puhui. Se oli tälle herralle kuin satumaa, jossa kaikki oli mahdollista.
Vaikka talot olivatkin tyhjillään, ikkunat - sekä joissain taloissa katotkin ja seintä - olivat säpäleinä, mikään ei näyttänyt koko paikassa enää elävän, Jali näki sen todella kauniina ja romanttisena paikkana. Niin, kukaan ei oikein koskaan osannut ymmärtää, mitä pikkutaikurin päässä liikkui.

Jalius näki paikan luultavasti aivan toisella tavalla kuin muut. Koska paikka oli hylätty, siellä tuskin liikkui edes paljoa pimeitä salamurhaajia; eihän siellä tapettavaa ollut nimeksikään. Paikasta pystyi myös löytämään paljon muistoja. Menneestä ajasta pääosin.
Tietenkin Jalin mielikuvaan vaikutti myös se, että poika oli koko elämänsä ajan asunut vanhoissa, pitkän historian omistavissa taloissa. Eikä poika koskaan oppinut oikein ymmärtämään, mikä kaikissa uusissa asioissa muka viehätti ketään. Miksi hylätä vanha ja hyvä? Kuka muka haluaisi unohtaa menneen?
Vanhat - sekä autiot - talot hehkuivat omaa kaunista, tai vähemmän kaunista historiaansa. Mitä pelättävää niissä muka oli? Kaikki näkivät selvästi, että ne olivat autioita. Jali ei osannut pelätä mitään, mitä ei oltu todettu pelottavaksi. Tälläisessä paikassa pystyi vain pelkämään sitä, että talot hyökkäisivät kimppuusi. Idea tuntui naurettavalta, mutta hyvinkin mahdolliselta.

Vaalea poika astui toisenkin askeleen lähemmäs tuota ihmeellistä olentoa, mutta hyppäsi pian takaisin talon lähettyville, kuullessaan selviä ääniä ihan läheltä. Jalin naamalle levisi pikainen, säikähtänyt ilme, kunnes hänen ihaileva ja innostunut katse palasi pian takaisin.
"Ooh, toinen-- Tauri? ...", Jali lopetti lyhyeen ja katseli paikalle saapunutta, pelokkaan näköistä olentoa. Mikä se oli? Jalin ilme vakavoitui mietteliääksi, mutta lopulta hän luovutti. Olento näytti hienolta. Se riitti ihailuun.
"... Aivan älyttömän makeeta!"
Jali huokaisi innosta ja hänen suloinen, lapsenomainen hymy palasi taas kasvoille.

[helo]

# Juu, toki saa tulla mukaan #

Wiikuna heilautti häntäänsä puolelta toisella katsellessaan Jalia. Se oli avaamassa suutaan jatkaakseen jutustelua, mutta kuulikin äkkiä läheltä askelia. Juoksuaskelia.
"Kuuletko tuon?"
Wiikuna sitten kysyi hivenne hermostuneena. Sitä nimittäin pelotti yhä tämä hämärä paikka. Ei kai tämä ollut jokin ansa, johon vaaleahiuksinen poika oli hänet houkutellut? Katsahtaessaan poikaan dinosaurus ei kuitenkaan nähnyt mitään ilkeää ilmettä. Niin, Wiikuna varmaan kuvitteli vain.

Kuvitelmaa se ei kuitenkaan ollut, mitä seuraavaksi tapahtui. Wiikuna käänsi katseensa sivulle juoksuaskelien suuntaan ja pian kulman takaa hyökkäsi hirviö. Wiikuna päästi hätääntyneen kiljahduksen, joka iski ilmoille kimakkana puhalluksena hänen torvestaan. Tulija oli hyvin outo, näytti eläimeltä, mutta naama oli ihmisen. Mutta hetkinen, eivät nuo jalat olleet ihmisen, mitä kummaa...?
Tulija oli juossut miltei suoraan Wiikunaa päin, joka oli kuitenkin peruuttanut nelisen askelta niin, että oli pyllähtää istumaan häntänsä päälle. Tulija oli onneksi saanut jarruteltua niin, ettei ollut törmännyt ja näytti itsekin hieman pelkäävän. Sen Wiikuna näki Brenin silmistä ja taaksepäin otetuista askeleista. Hei, vähän jarrua nyt, Wiikuna ei enää pysynyt kärryillä.

Jali näytti innostuvan uudesta vieraasta. Hän kutsui Breniä... tauriksi? Mikä se sellainen oli? Kyllä, näyttihän tulija "makeelta", Jalin sanoja lainatakseen, mutta myös melkoisen komealta. Kaksijalkaiset näyttivät kummasti komemmilta, kun heillä olikin neljä jalkaa. Wiikuna mietti hetken sanojaan, etsien niistä logiikkaa, mutta päätti unohtaa hetkeksi sana-arvoitukset. Sen sijaan katse kävi valkohiuksisessa pojassa ja sitten taas tulijassa.
"Kas, täällähän on ruuhkaa",
Wiikuna naurahti hiljaisesti, antaen tulijalle lempeän hymyn. Ole ystävällinen, niin sinullekin ollaan - taktiikka voisi toimia.
"Hei vain sinullekin."

[saalistaja]

Brenin tuijotti silmät ymmyrkäisenä dinosaurusta ja käänsi välillä varmuuden vuoksi katseensa valkohiuksiseen poikaan - joka tosiaankin vaikutti aivan pojalta, vaikka ruumiillisesti olisi voinut sanoa mieheksi. Walesilainen ei oikein osannut sanoa mitään Jalin ensimmäisille sanoille, eikä liioin toisillekaan. Hän vain nyökkäsi hieman vaisusti, kietoen kätensä ympärilleen väristyksen aiheuttamana. Samalla poika tajusi oman pelkonsa ja se varmasti sai hänet näyttämään aika .. lapselliselta toisten silmissä. Tai no, miksei täällä saisi pelätä? Nopeasti Llwyd vilkaisi ympärilleen, nielaisi ja kokosi itsensä ihailtavan nopeasti yhteen tilanteesta ja peloistaan huolimatta. Nyt hän seisoi suorassa, eikä kyyristellyt kuten aikaisemmin. Poika oli juuri sanomassa jotain, kun Wiikuna puhui. Niin, siis todellakin puhui. Tämä seikka sai Brenin säikähtämään uudestaan ja ottamaan taas pari askelta taaksepäin. Dinosaurus, mutta että vielä puhuva sellainen? Eihän tämä nyt ollut todellakaan .. Niin, ei kannata sanoa tässä vaiheessa, että normaalia. Koska sitähän mikään täällä ei luultavasti ollutkaan.

Wiikunan lempeä ääni ja hymy saivat hänet kuitenkin rauhoittumaan hieman, ainakin sen verran että sai jotain sanottuakin.
"Hei", Brenin sanoi parhaansa mukaan rauhalliseksi pakottamalla äänellään ja antoi katseensa kiertää molemmissa.
"Nimeni on Brenin Llwyd. Anteeksi että ryntäsin tällä tavalla .. kulman takaa", poika kertoi irrottaen kädet ympäriltään ja siirtäen pari pitkää hiussuortuvaa pois kasvojensa edestä. Yleensäkkään poika ei ollut näinkään kohtelias tai mitään, mutta nyt tilanne oli sen tapainen, että hän arvioi sitä tarvittavan. Värittömät silmät tutkivat hetken aikaa Wiikunaa ja ikäänkuin todeten, että tilanne oli vaaraton kentauri otti pari askelta eteenpäin. Katse siirtyi Jaliin, kun hieman arkaillen Brenin lähti kävelemään eteenpäin. Hän pysähtyi noin metrin päähän molemmista ja yritti rauhoitella itseään mielessään. Kukaan ei suhtautunut mitenkään hyökkäävästi, joten kaikki oli hyvin.
"Olen uusi täällä", walesilainen lisäsi kuin varmistaakseen, etteivät toiset luulleet häntä aivan hermoheikoksi.

[hewwo]

Jali virnisti molemmille vähän väliä, vuorotellen. Ilmeestä päätellen poika oli täysin kokenemätön sanomaan enää mitään. Jalius käveli hieman eteenpäin, mutta varovaisesti. Hän oli nimittäin huomannut jonkinlaista pelkoa noissa eläimissä - olennoissa - mitä olivatkaan.
"Minä olen Jali!", Jali sanoi äkkiä. Ehkä hän voisi saada noista ... toisista kavereita.
Jali ei kyllä ymmärtänyt uusien kavereidensa - päätöksen hän teki vasta, että he olisivat Jalin kavereita - varovaisuutta. Kaikkihan olivat jo kuolleita. Miksi kukaan haluaisi ketään satuttaa? Eikä täällä metsässä mitään pahaa olisi...

Pian pojan mieleen tuli muisto hänen elämästään, joka oli jo melkein unohtunut kuoleman myötä. Hänen isänsä. Se olikin täysi sekopää, jolla oli jokin ongelma tappaa kaikki vähänkin epäilyttävät tyypit. Tai sitten ei - mutta Jali oli kuitenkin onnistunut tekemään itsestään oman isänsä uhrin. Ehkä sitten niitä hulluja oli levinnytkin laajemmalle alueelle. Ehkä he olivat kuolleinakin niin murhanhimoisia, että piti vielä kääntää veistä haavassa, tappaa toisenkin kerran, että varmistui murhasta. Ja miksei vielä kolmannenkin? Niin. Eihän sitä koskaan tiennyt...

Kentaurin ilmoittaessa olevansa uusi, Jalin mieliala taas muuttui normaaliksi, unohtaen ne kamalat hullut.
"Niinkö? Minäkin.", Jali hymyili kauniisti, kuin vakuuttaen, ettei hänessä ainakaan ollut mitään vaarallista.
"Tämä on hieno paikka, eikö olenkin?"
Jali innostui entistä enemmän ja vilkuili dinoa että tauria.
Ehkä he olivatkin sellaisessa iässä, jolloin kuuluu pelätä kaikkea joka liikkuu. Sellaisia aikuisia. Jali mietti hetken, tohtisiko kysyä heiltä heidän ikäänsä, mutta pysyi silti vaiti. Ehkä he vain suuttuisivat hänelle, tai jotain vastaavaa.

[helo]

# Ai se nimi olikin Brenin *eiainakaanlukenutsitäBreniksi* #

Wiikuna heilautti häntäänsä kerran puolelta toiselle ja hymyili sitten arasti. Taurin lähestyessä Wiikuna ei peruuttanutkaan, vaan seisoi paikoillaan, yhä hieman varautuneena. Breninin alkaessa puhumaan, Wiikuna hieman rentoutui. Nähtävästi kukaan ei halunnut pahaa. Jalia Wiikuna ei ollut hetkeen enää edes epäillyt: toinen vaikutti niin suloiselta, ettei toisella voinut olla pahoja aikeita.
Yksisarvissaurus kuunteli Breninin sanoja ja anteeksi pyytelyitä. Siihen Wiikuna vain hymyili.
"Turha pyydellä anteeksi, kyllä minä ymmärrän. Sitäpaitsi, minä säntäilen välillä ihan samalla tavalla ja joskus jopa ihan ilman syytä."

Kaksikon esittäytyessä, Wiikuna painoi nimet muistiinsa. Brenin ja Jali.
"Minua voitte taas sanoa Wiikunaksi",
dinosaurus sitten esittäytyi kaksikon perään pienesti nyökäten.
"Ja olen pahoillani teille omista epäluuloistani ja peloistani. Minulla on vain vähän huonoja kokemuksia ihmisistä, niin olen alkuun aina hieman varautunut. Olen yrittänyt päästä siitä yli, mutta... ei sitä koskaan tiedä."
Jotenkin dinosaurus näki tarpeelliseksi selittää omia epäluulojaan, vaikka aluksi Breninkin oli vaikuttanut melko pelokkaalta. Jali taas näytti siltä, kun ei osaisi pelätä ollenkaan. Wiikuna katsoi poikaa ja hymyili sille pirteästi.

Molempien kertoessa olevansa uusia, Wiikuna heilautti taas häntäänsä. Sulat sen kyljessä heilahtivat ylös alas.
"Uusia vai? Kiva tavata uusia tuttavuuksia!"
Wiikuna sitten hymyili pirteästi.
"Minä en ole uusi, olen viettänyt täällä miltei koko ikäni. Tulin tänne ihan lapsena. Joten jos teillä on jotain kysyttävää paikoista tai muista teitä vaivaavista asioista, kysykää pois. Yritän vastata parhaani mukaan",
dinosaurus sitten jatkoi silmät pienesti tuikkien. Nyt kun pelko oli poissa, dinosauruksesta oli tullut paljon rennompi ja se oli oikeasti iloinen tavatessaan hyvää seuraa.
"Onhan tämä ihan hieno paikka",
Wiikuna sitten vastasi vielä Jalille.
"Kyllä täältä löytyy kivoja paikkoja ihan kaikenlaisille otuksille."

Katse kävi vielä Breninissä, vaikka Wiikuna huomasikin puhuvansa taas liikaa. Pieni anteeksipyytävä hymy kävi huulilla.
"Ja yksi kysymys sinulle vielä, Brenin. Mikä - tuota, anteeksi uteliaisuuteni - sinä oikein olet? Olet hieman ihmistä ja hieman eläintä. En olekaan koskaan ennen nähnyt mitään sellaista!"

[saalistaja]

[[ Mutta se on lempinimi.]]

Poika sai aikaiseksi jonkinlaisen hymyntapaisin, joka oli suunnattu Jalille johtuen tämän iloisesta asenteesta. Antiloopinhäntä heilahti vaisusti.
Kentauri käänsi katseensa taas Wiikunaan toisen puhuessa ja nyökkäsi tälle. Dinosauruksen nimelle walesilainen nyökkäsi uudestaan hymyillen hieman. Brenin kuunteli hiljaa Wiikunan puhetta katsellen samalla tätä. Värittömät silmät pysähtyivät kiinnostuneesti sulkiin.

Wiikunan seuraaville sanoille Llwyd nyökkäili hiljaa ja käänsi sitten katseensa Jaliin.
"Niin. Kyllä", Bren totesi pojan kysymykseen hajamielinen sävy äänessään. Poika suki pitkiä hiuksiaan korvansa taakse kallistaen päätään. Hetken aikaa hän piti katseensa Jalissa ja siirsi sen sitten taas Wiikunaan. Kaikenlaisia otuksia, kieltämättä. Ties mitä täältä vielä löytyisikään. Kaikki eivät tietenkään mitään positiivisia tuttavuuksia tulisi olemaan. Onneksi Wiikuna ja Jali olivat niin ystävällisiä. Haikea hymy nousi pojan kalpeille huulille.

Wiikunan katseelle Bren hymyili hieman vinosti ja kallisti kysyvästi päätään, kun dinosaurus aloitti kysymyksensä. Poika pudisti aluksi päätään toisen anteeksipyytelyille ja jäi sitten hetkeksi hiljaiseksi. Hän ei oikeastaan ollut itsekkään varma asiasta, joten mitä pitäisi sanoa? Hiljaisuuden jälkeen Brenin vilkaisi Wiikunaa avuttomasti, kohautti olkapäitään ja pudisti päätään.
"En tiedä, oikeastaan." Poika huokaisi ja käänsi katseensa sitten kysyvästi Jaliin. Ehkäpä hän tietäisi. Poikahan oli sanonut jotain silloin kun Brenin oli rynnännyt paikalle. Vaaleatukka jäi miettimään asiaa katsoen samalla toista silmiin.