Katuja mittaillen //tobo// [offline]

[Aeris]

Myöhäinen iltapäivä pidensi varjoja samaa tahtia laskevan auringon kanssa. Olentoja kulki pitkin katuja ostoksilla tai matkalla varhaiselle päivälliselle. Boyko oli sen sijaan kaivannut vain liikuntaa. Hyvin istuvien mustien farkkujen ja löysän tummanharmaan t-paidan lisäksi hänellä oli päällään ohut huppari, minkä vetoketju oli auki ja huppu oli tarpeeksi iso piilottamaan kasvot vaikka kokonaan. Nyt se riippui vain suojaamassa silmiä kirkkaalta valolta. Samalla se peitti myös korvat, jotka useimmiten erottuivat varsin selvästi tuuhean hiuspehkon joukosta.
Käveltyään siistejä katuja pitkin Boyko alkoi vähitellen kyllästyä. Ei minkäänlaista elämää, jos ilmaisua oli sallittu käyttää. Kukaan ei jäänyt katsomaan toista kertaa kun poika sujahti hämärämmälle ja huomattavasti kapeammalle sivukujalle. Sen loputtua hän valitti uuden kujan. Osa vaikutti tutuilta, osan hän tunnisti vaivatta ja osa oli hänelle täysin vieraita. Suurimmassa osassa haisi vähintään ummehtuneelle ja jätteille, mistä suurin osa oli homeessa tai pilaantunutta. Välillä hän kulki jonkun satunnaisen olennon ohi, joka odotti jo menolippua seuraavaan paikkaan. Osa taas tuntui pitävän keskenkasvuisen kokoista ihmiseltä näyttävää olentoa helppona saaliina. Useimmat uskoivat pelkää murhaavaa vilkaisua jonka hän antoi, mutta osa taas vasta siinä vaiheessa kun sai juomuja koristamaan poskeaan. Pienoinen hymy kohosi hänen huulilleen.

//Tervetuloa minun ja Boykon puolesta *kumartaa* //

[tobo]

Devon venytteli tyytyväisesti silmät ummessa ja vieno hymy kasvoilla kaareillen. Hän koetti koskettaa taivasta sormillaan, mutta se oli aivan liian ylhäällä, Vaikkei, pörröpäinen nuorukainen lyhyimmästä päästä ollutkaan. Lämmin ilta taivas on kuitenkin jotain saavuttamatonta nuorelle olennolle joka tyytyi kohtaloonsa, ja laittoi kädet rennosti oranssin, ja voi niin rakkaan hupparinsa taskuihin naurahtaen hyvän olon tunnettaan hieman.
Se karmaiseva shokki oli jo ohi, jonka oman kuoleman tiedostaminen aiheutti pieneen olentoon, onneksi. Sellaisen murheen taakka on painava kantaa meistä vahvimmallekin. On siis todellinen kiitoksen aihe, että murhe on ohi menevää ja aina se päivä paistaa risukasaankin. Sitä on joskus vaikea uskoa, mutta lopulta siinäkin niin käy. Tälle kyseisellä hetkellä, tuo painava murhe oli kadonnutta ja jäljellä oli miellyttävä hyvän olon tunne.
Devon oli koko päivän viettänyt tutustuessaan uuteen asuinpaikkaansa. Elinpaikaksi sitä tuskin voisi kutsua enää. Hän oli kierrellyt paikasta toiseen jalat rakkuloille asti. Nähnyt suihkulähteet, torin, suuret kauppakeskukset ja hienostuneet clubit. Kaikkea ei kuollut kuolevainen kuitenkaan ollut ehtinyt päästä ihmettelemään, mikä oli harmillista sinänsä. Valoisa aika tuntui olevan rajallista kaikkialla missä elämää vilisi, mutta ei se maailman loppua kylläkään enteillyt. Ei pennusta ainakaan, sillä mikään ei pukenut elämää niin hyvin kuin pimeä. Se hän oli jo todettu totuus. Devonin askeleet laahasivat hieman väsymystään vaikka mieli olikin korkealla kuin kultaisen sävyissä kylpevä taivas.
Devon huomasi pikku kaduilla hetken jos toisenkin seilattuaan olevansa aivan väärillä jäljillä. Hänellä ei ollut lainkaan käsitystäkään siitä missä päin tuonpuoleista hän oli, mikä aika tai päivä siellä oli. Hupaisaa oli myös se, ettei hän oikein ymmärtänyt miksi oli, siellä missä nyt olikin. Miksi pentu oli taas antanut mielensä laukata niin lujaa? Hän pysähtyi kuin seinään ja alkoi tarkemmin syynätä ympäröivää… Karmeutta. Kaikkialla haisi. Todella haisi ja pahalle. Pentu nyrpisti nenäänsä ja peruutti aavistuksen. Hajun jälkeen iskivät ahdistavat katseet joita nälkäiset kuolleet häneen ilkeästi virnistellen naulitsivat. Unelmoiva kakara tuskin olisi vaikeampi illallinen. Devon hymyili heille iloisesti. Katseet typertyivät ja Devon otti hatkat parin sivukujan risteyksestä vauhdilla.
Kevyet juoksuaskeleet kaikuivat kujien seinissä ja huohottava hengitys nousi ylöspäin kohti taivasta. Viimeiset valonsäteet lakaisivat tietä talojen välistä taittuessaan Devonin edestä. Hän ei viihtynyt näillä pimeille kujilla. Liikaa nälkäisiä ja nimettömiä olentoja joita pennun älykapasiteetti ei riittänyt käsittämään. Silti, poika virnisti. Hän ei ollutkaan pitkään aikaa juoksennellut täysin päämäärättömänä. Pitkä aika olematta, ehkä hän olisi pärjännyt niille otuksille. Olisiko? Sen hän selvittäisi vielä joskus, muttei tänään. Nyt olisi parempi vain juosta ja nauttia vauhdista, tuulesta vasten kasvojasi. Tuntea sen tanssittavan hiuksiasi. Se oli sanoin kuvaamattoman lämmintunne.
Devonin nautinnollinen juoksumatka katkesi kuitenkin, ja kuin kanan lento. Pojan pää oli taas leijaillut pilvissä, kun suuri, tumma ja haiseva roskapönttö oli salakavalasti hänen radalleen hiipinyt nurkan takaa. Reaktioaikaa ei ollut ja säikähtänyt poika lensi kauniissa kaaressa päin seiniä. Selkä seinää vasten, jalat kohti taivasta ja vartalon paino näin ollen laskeutuen hänen hartioilleen, kipu kohdistuen niskan alueelle. ”Ai…” poika manasi hieman ja nousi tyylikkäästi ylös puistellen likaa vaatteistaan. Lopuksi, hän naksautti niskojaan.

//Ei meitä tarvitse kumartaa, mutta paljon kiitoksia. Nautinnollisia pelihetkiä.//

[Aeris]

Boyko käveli puoliksi omiin ajatuksiinsa vajonneena. Kaukaisuudesta kuuluvat juoksuaskeleet saivat hänet hiukan palautumaan enemmän ruumiiseensa. Askeleiden ääni vahvistui hetki hetkeltä, kunnes ne olivat aivan kulman takana ja hetken päästä kuuluva rysäys sai hänet irvistämään. Metallisen roska-astian kannen kolina olisi riittänyt herättämään kuolleetkin. Lisäksi roskapönttö itsessään kaatui. Boyko hyppäsi muutaman metrin taaksepäin ja jäi sinne seisomaan. Hänen teki suuresti mieli murhata nulikka joka makasi hänestä jonkin matkan päässä. 'Tuosta ei ainakaan tyylipisteitä heru' Boyko ajatteli pilkallisena katsoessaan nulikan asentoa. Toinen ei näyttänyt huomaavan häntä ollenkaan, päätellen rauhallisesta ylösnoususta. Boyko pyörräytti silmiään ja lähti taas liikkeelle, loikaten yli maassa makaavien roskien. Samalla hän päätyi kävelemään aivan nulikan vierestä. Hypyn aikana huppo putosi hänen niskaansa, jonne se sai jäädäkin. Jätteiden pistävän hajun läpi hänen nenäänsä tuli uusi haju. Koira. Boyko nyrpisti nenäänsä nulikalle.
"Katsoisit eteesi", hän sähisi kulkiessaan tämän ohi.

[tobo]

”Mitä?” poika huomasi toisen olennon ensikertaa tämän sähähtäessä hänelle. Ja kääntyessään kohti nuorukaisen selkää, onnistuu hän jälleen kerran tekemään itsestään täydellisen pellen – hän liukastui banaanin kuoren tapaiseen limaiseen niljakkaaseen. Lento tapahtui kauniissa kaaressa ja päättyi niskakarvoja nostattavaan mäjähdykseen lihan osuessa vasten maata. Poika puri hammasta ja nousi pystyyn.
”Hemmetin hemmetti… Hei, odota!” hän huutaa toisen perään ja puistelee vaatteitaan, jälleen, hieman edustavampaan kuntoon. Devon oli juoksemassa tämän perään, mutta kipu takalistossa muistutti jotain siitä, ettei sellainen kannattanut. Joten hän hymähti hiukan ja loikkasi kevyesti kumossa makaavan roskapöntön ja sen lähelle levineiden roskien yli. Loikka oli melkoinen ja hän laskeutui tukevasti kahdelle jalalle, ensin oikealle ja perässä tulevalle vasemmalle. Pentu otti vielä pari loikkaavaa askelta jotta olisi päässyt sähisevän nuorukaisen rinnalle. Hän kosketti kevyesti tämän olkapäätä ja loikkasi toisen nokan eteen, kasvotusten.
Suuret liekehtivät silmät hymyilivät nuorukaiselle lempeästi niiden sädehtiessä illassa. Devon hymyili itsekin. ”Anteeksi, mutta…” hymy kuoli ja puhe vaikeni. Hänen oli tarkoitus sanoa, ettei ollut hänen vikansa, että suuri roskis oli hyökännyt nurkan takaa hänen tiellensä, eikä hänellä ollut enää silloin aikaa jarruttaa. Mutta sehän olisi silloin kuulostanut vallan idiootilta. Tosin, mitään neron kuvaan hänen lavalleen nousu pojalle ei ollut kuvannut. Eikä se kyllä ollut mitään uutta. Hullu ei hullun maineesta pääse, ja nähtävästi ”idiotismi” pysyi yhtä lujassa.
Devon hymähti aavistuksen uudestaan ja päästi irti toisen olkapäästä. ”Niin siis, mä olen tavallaan sillain jännästi hukassa, kun olen tääl melko uus naama… Niin osaisit sä neuvoa mut pois tästä helvetin katusokkelosta?” virnistää iloisesti kakaramaisella tavallaan. Noin se kuulosti hyvältä, hän tuumi. Tosin, tässäkin asiassa totuus saattoi olla tarua karmeampi.
Asiansa sanottuaan, tuntiessaan saaneensa otteen tilanteesta, pentu salli lämpimän katseen seikkailla irti nuorukaisen melko mielenkiintoisistakin silmistä. Katse arvioi nuorukaisen oudohkoa ulkomuotoa hieman, itse asiassa se keskittyi melko pinttyneesti nuorukaisen kissankorviin. ’Ensin pari vampyyriä ja nyt kissankorvainen poika… Ei voi olla totta.’ pentu ajatteli katseensa helliessään toisen korvia. Hän naurahti hieman taas ajatuksilleen ja laski katseensa takaisin nuoren miehen kissankeltaisiin silmiin. ”Kivat korvat.” hymy pennun kasvoilla oli aito. Siksi, että toinen uskoisi hänen lyhyeen lausahdukseensa. Hän oikeastaan piti kissoja aivan kivoina otuksina, mutta kun ne saamarin naukujat eivät vain hevillä sitä ottaneet erittäin hyvin kuuleviin korviinsa, vaan inhosivat Devonia kuin kirppua takamuksessa. Sitä poika ei ymmärtänyt, ehkä se johtui hänen koiramaisesta olemuksestaan, kuten Jack ja Jake joskus olivat nauraneet?

[Aeris]

Boyko veti korvansa luimuun kuunnellessaan takanaan kuuluvaa kolinaa. Tuo toinen käski odottamaan, mitä Boyko ei jäänyt kuuntelemaan. Hänellä oli, hiukan muunnellen totuttaa, parempaakin tekemistä kuin katsoa toisten perään. Etenkin sellaisten, mitkä eivät pystyneet pitämään kunnolla huolta itsestään. Hetken päästä nulikka oli hänen vieressään. Ensin muukalainen koski hänen olkapäähänsä ja hyppäsi sitten eteen. Boyko pysähtyi niille sijoilleen ja nykäisi päätään hiukan taaksepäin. Toinen oli häntä reilusti pidempi mutta se ei pahemmin häirinnyt. Nulikan oranssi pusero sattui hänen silmiinsä pahasti, kuten koko värikäs olemus. Boyko pyörräytti uudestaan silmiään toisen yritykselle saada asiansa sanotuksi. Naputtaen hiukan toisella jalallaan Boyko jäi kädet puuskassa odottamaan, että toinen saisi asiansa sanotuksi. Vihdoinkin, hän ajatteli kun toinen sai sanoja ulos suustaan.
"Kelle helvetti kelle ei", hän mutisi takaisin. Ja oli valmis saman tien repimään toisen käden irti. Välittämättä siitä kuinka syvälle kynnet painuivat, hän otti kiinni toisen ranteesta ja veti käden pois korvistaan.
"Eikä koske", hän sanoi. Olkoonkin vaikka miten kivat tahansa, ne olivat henkilökohtaista omaisuutta. Osin juuri sen takia, miten herkkää aluetta korvat olivat ja osin koska hän ei voinut muuta kuin tuntea mitä hänen silmiensä takana tehtiin. Kuinka moni täypäinen ylipäänsä lähti hipelöimään jonkun vasta äsken kadulla, korjataan, kujalla tapaamansa olennon vaatteita tai hiuksia. Eikä hänen korvissaan ollut mitään erikoista. Ne olivat korvat ja palvelivat siinä tehtävässä hyvin.
Eniten hän inhosi muissa olennoissa tuollaisia piirteitä. Luonnotonta iloisuutta, jolla pelastaa oman päivänsä kävi mitä tahansa. Samalla se toi mieleen myös tuskallisia muistoja, mitkä hän pyyhkäisi nopeasti pois mielenstään. Muutamalla sulavalla askeleella hän oli astunut nulikan ohitse ja jatkanut matkaansa. Jos koira lähtisi hänen peräänsä, toinen saisi juosta hetken aikaa hänen kannoillaan ja selvittää tiensä jos minkälaisen esteen läpi. Mutta ilmeisesti nulikalla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Osan kujista hän toki tunsi ja tiesi miten päästä niiltä pois. Ei kuitenkaan vielä, hän ei ollut vielä harhaillut itse tarpeeksi voidakseen vahingossa löytää itsensä taas siistimmiltä kaduilta.

[tobo]

Devon peruutti aavistuksen jos toisenkin tuntiessaan käden puristuvan ranteensa ympärille ja terävien kynsien upotessa pinnan alle vuodattaen muutaman pisaran verta. Toisen komentaessa pitämään näppinsä erossa pentu nyökkäsi hitaasti. Ilme ei ollut paljon järkkynyt, mutta viesti oli mennyt kaikesta huolimatta perille asti. Toisen hellittäessä otettaan nytkähtelevästä ranteesta, hän veti sen äkkiä pois ja suojasi sitä toisella kädellään. Loistavaa. Kynnet olivat jättäneet verta tippasevät jäljet jotka muistuttaisivat häntä parin viikon ajan olemasta kajoamatta kehenkään. Devonilla ei ollut mitään millä sitoa ranteensa jottei veri sotkisi hänen vaatteitaan tai tahraisi kasvoja tai muitakaan paikkoja. Katse etsi myös ympäristöstä hetken aikaa, mutta olisi tehnyt enemmän hallaa kuin hyvää sitoa joku sieltä löytynyt rätti ranteeseen. Pentu pudisti päätään ja puristi toisella kädellään rannettaan. Toivottakoon, että vuoto vain lakkaisi.
Nuorukaisen kävellessä Devonin ohitse kissamaisella sulokkuudella, pentu jäi itse paikoilleen katselemaan hetkeksi, haistelemaan ilmaa. Pää kallistui kuin itsestään hieman oikealle ja silmien älyllinen, kirkas katse sumeni hetken ajan. Hänen olisi varmaan pakko lähteä seuraamaan tuota ynseää nuorukaista jos pentu joskus mielisi päästä pois näiltä Jumalan hylkäämiltä, saastaisilta kujilta. Se ei ollut mieltä ylentävä huomio, sillä kissankorvainen poika oli onnistunut hieman varjostamaan hänen sen hetkistä aurinkoista mieltänsä. Asia oli kuitenkin todella koukuttava kun sitä katsoi toisin katsein kadun toiselta puolelta. Hänellä ei ole ollut seuraa pitkiin aikoihin. Tosin, tuskin tästäkään tuttavasta paljon seuraa irtoaisi. Silti, hänen ei tarvitsisi laukata yksin keskellä tätä kaaosta ja koleaa iltaa.
Devon katsahti ranteeseen joka tippasi edelleen, ja siksi ilme kasvoilla synkkeni hetkeksi. Pentu nosti katseensa irti ranteestaan ja katsoi nuorukaisen meno suuntaan säikähtäen hieman, sillä toinen oli ehtinyt jo melkoisen kauas. Päätös oli tehty, hän ei halunnut jäädä yksin. Laumaeläin kun oli. Hän juoksi nuorukaisen perään nopeasti, kevyin askelin. Sanaakaan sanomatta hän hiljensi nuorukaisen vierelle ja taittoi kujia askeleen tämän jäljessä. Toinen tuskin jäisi tänne viimein asumaan, joten kaiketi hän olisi selvimmillä vesillä ennen uutta huomenta.
Auringon kullankeltaiset säteet eivät enää lämmittäneet ympäröivää ilmaa, eivätkä ne riittäneet valaisemaa illan pimeyttä enää kauaa. Hetken vain, ja sitten olisi jo taas pimeä.

[Aeris]

Boyko vilkaisi hajamielisenä kättään ja huomasi jotain punaista niissä. Jaa, hän oli siis ottanut melko napakasti kiinni. No, nulikka tuskin kuolisi verenhukkaan. Ollakseen sotkematta vaateitan hän nuolaisi kyntensä puhtaaksi ja sylkäisi veren saman tien suustaan. Jopa se maistui koiralta. Saatuaan sormensa puhtaiksi hän tunki kätensä hupparinsa taskuihin ja työnsi päänsä takakenoon. Talot ympärillä eivät aina ylettyneet kovin korkealle, mutta yhtä kaikki välillä taivasta oli vaikea nähdä toisiinsa kiinni kaartuvien talojen ja kujien yli viritettyjä pyykkinarujen yli. Taivaan sävy oli taittunut jo selvästi tummemmaksi, mistä Boyko päätteli yön olevan kohta hänen päällään. Kujan valoisuuden suhteen hänellä ei ollut minkäänlaista ongelmaa, niin kauan kuin jostain tulisi satunnainen valonsäde. Ja sen puuttuessa voisi vielä turvata muihin aisteihin. Vajonneena omiin ajatuksiinsa häneltä kesti hetken aikaa havaita pennun juosseen ensin hänen vierelleen ja sitten aavistuksen taakse. Boyko käveli omia verkkaisia askeleitaan osoittamatta ulkoisesti mitenkään huomioineensa tulokasta.
Boyko haukotteli leveästi ja pieni naukauksen tapainen karkasi hänen kurkustaan ennen kuin hän louskatti suunsa kiinni. Pistäen samalla ikävästi kulmahampaallaan huuleensa. Eivät ne olleet yhtä isot kuin vampyyreiden torahampaat, mutta se ei haitannut häntä. Riskit lisärei'itysten hankkimiseen oli huomattavasti pienempi, vaikka hampaat olivatkin terävät. Käveltyään hetken aikaa hän tuli risteykseen, minkä kumpaakaan jatkosuuntaa hän ei tunnistanut. Hän pysähtyi hetkeksi miettimään missä oli.
"Oi oi", hän pörrötti hiuksiaan miettiessään. Satama oli täysin toisessa suunnassa, siitä hän oli varma. Viimeisin tuttu kuja oli ollut jo joitakin aikoja sitten takana. Kerrostaloalueen sijainnista hän ei ollut täysin varma, missä se olisi. Hän arveli kuitenkin löytävänsä tiensä viimeistään kattojen kautta tutuille poluille. Sitten joskus.

[tobo]

Devon alkoi hiljaa vihellellä kevyesti askeltaen toisen perässä. Vauhti ei todellakaan päätä huimannut, mutta ei pentu voinut kieltää ettei tämä silti ollut mukava tahti. Rauhallinen. Se jätti aikaa ja tilaa seurustelulle, jota tosin ei tapahtunut, mutta haaveille ja aatteille. Pentu katseli taivaalle ja heidän päältään lentäviä lintuja. Ainakin hän kuvitteli niiden olevan lintuja, mutta miksi ei vaikka sitten lepakoita? Tai lepakoksi muuttuneita vampyyrejä? Mitä lie, pentu kohautti olkiaan.
Kuullessaan toisen naukaisevan tai jotain sinne päin, pentu ei voinut tukahduttaa kokonaan pientä, iloista naurahdustaan. Mikä katti. Hän naureskeli itsekseen ja hymyili.
Toisen pysähtyessä aivan yllättäen, meinasi Devon kävellä pahki nuorukaisen selkään. Välttääkseen törmäyksen hän loikkasi kevyesti tämän viereen. Kysyvä katse ja suurentuneet silmät tutkivat kissanuorukaisen mukavia kasvoja. Niiltä saattoi lukea kysymyksen: mitä nyt? Vastaukseksi ne eivät saaneet muuta kuin epämääräisen ”oi oi” lausahduksen, mikä sai pennun hieromaan lievästi vaivautuneena niskaansa. Hän huokaisi ja astui hieman eteenpäin, nuorukaisen edelle, ja kurkotti kaula pitkänä risteyksen molempiin suuntiin. Vasemmalle ja sitten oikealla. Hän katseli, maisteli ja haisteli hetken iltaa ja kurkottautui katsomaan sitten eteensä. Mitään ei näkynyt missään. Paikalla oli aivan kuollutta, mutta ilma ei silti ollut ahdistava sen vuoksi, enemmänkin verkkainen, siten unelias. He olivat ainoat älylliset olennot, pentu ja poika, metrien säteellä. Melkeinpä ainoat elolliset, mutta voiko kuolleita kutsua elollisiksi? Ja sitä paitsi, taivaalla liiteli lintuja.
Pentu katsahti ranteeseen, hän oli jo hetkeksi unohtanut sen. Ranne ei enää vuotanut, joka oli hienoa! Devon hymyili ja laittoi kätensä taskuihinsa ja asteli toisen nuorukaisen luokse. Hän ei hymyillyt, mutta ei näyttänyt kyllä sen puoleen surulliselta tai vihaiseltakaan, ilme oli melko neutraali. Kissankeltaiset silmät kohdattuaan uudemmin vieno ja vino hymy kaareutui huomaamattomasti pennun kasvoille. ”Oi ja voi”, hän huokaisi. ”Minne päin tästä sitten?” pentu kysyi kuin se olisi ollut pakollista. Seuraava repliikki näytelmässä jotta jokin veisi sitä eteenpäin.
Yöhön ei ollut enää edes minuutteja, muutama korkeintaan. Maa näytti mustalta heidän jalkojensa juuressa, olikohan täällä satanut vai oliko se vain todella niin paskainen? Pentu mietti katsellessaan jalkojaan. Hän huomasi kenkiensä kärkien olevan melkoisen likaiset, joten hän pyyhkäisi toisella kengällään toisen kärkeä. Ja sitten luonnollisesti toisin päin. Maassa makasi tyhjä peltipurkki, vanha joka haisi vahvasti pilaantuneelle tonnikalalle. Kuin ohjelmoidusti, pentu potkaisi ällötyksen tiehensä.
Hän huokaisi uudemmin turhautumistaan, sillä tässä ei taaskaan tiennyt mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, että jotain tapahtuisi? Jotain joka edistäisi tilannetta, yötä ja veisi heidät seuraavaan aamuun. ”Oikealle vai vasemmalle?” pentu puhui miellyttävän rauhallisella ja pehmeällä äänen sävyllä ja katsoi siihen kenelle puhui, kissankorvaiselle nuorukaiselle. ”Ja, tuota, jos saan sanoa, niin eikö tässä olisi jo järkevää vaikkapa esittäytyäkin? Kun ollaan tässä ja parisen korttelia menty… Siis, joo, tajuat varmaan mun pointin?” pentu ojensi kätensä ja jatkoi, ”Devon.” hän ajatteli jättää sukunimen sikseen. Pentu puraisi kevyesti kieltään. Hassua, hänelle oli iskenyt taas mieletön himo jäätelöön.

[Aeris]

Leuka kiristyi aavistuksen verran Boykon kuultua toisen nauravan hänen suljettua suunsa. Miksei tuo nulikka vain häipynyt, hän kirosi mielessään. Minkäänlainen paha karma ei antanut aihetta tämäntyyppiseen henkiseen kidutukseen. Hän oli tosin aikoja sitten mennyt sekaisin pahan karmansa suhteen. Tai no, jos sellaiseen olisi uskonut.
Boyko jäyti alahuultansa ajatuksissaan, kunnes vieressä oleva nulikka aukaisi suunsa. Hän itse oli harkinnut vaihtoehtoja. Varsinaisesti sillä ei ollut väliä, kumman tien hän ottaisi, kummaltakin pääsisi ainakin osittain samoille jatkoväylille. Ennemmin häntä häiritsi se, ettei alue vaikuttanut tutulta. Ilmeisesti varsinaiset kadut olivat niin köyhiä, ettei häntä ollut pahemmin kiinnostanut vierailla siellä. Penikan kysymykseen suunnasta hän vastasi yksinkertaisella mulkaisulla, minkä uskoi riittävän vastaukseksi. Kenties toinen ei olisi täysin typerä. Tai sitten olisi. Tukahdutettu murahdus kumpusi Boykon kurkusta penikan esitellessä itsensä. Devon. Vanha, todella vanha nimi. Tarjotun käden Boyko jätti huomioimatta.
"Bo", hän sanoi antamatta koko nimeään. Miten monta muunnosta hän saikaan aikaan nimestää. Koko nimi itsessään voitiin kääntää kahdella tavalla ja siihen lisättynä kaikki lyhennysten kääntämiset. Mutta nyt hänellä oli muuta ajateltavaa. Katseltuaan hetken ympärilleen hän löysi vihdoin etsimänsä. Hänen silmiinsä sattui tikapuut, joiden alin piena tosin oli hiukan alle kolmen metrin korkeudella. Kujan ummehtunut ilma oli alkanut kuvottaa häntä yhä enemmän ja hän halusi johonkin missä tuulisi. Talot olivat joko tasa- tai todella matalia harjakattoja. Niitä pitkin etenisi vaivatta tai hän jäisi hetkeksi vain istumaan nauttiakseen yön maalamasta maisemasta.
Hän otti vauhtia paikaltaan ja juoksi tikkaita päin. Ollessaan tarpeeksi lähellä hän potkaisi itselleen seinästä lisävauhtia. Taidokkaasti hän nappasi kiinni alimmasta pienasta ja heilautti jalkansa sille. Nostettuaan ylävartaloaan tarpeeksi hän lähti kiipeämään tikkaita. Pieni naurahdus pääsi hänen suustaan. Kumpa hän näkisi nulikan ilmeen.
Katto oli tasainen, kuten hän oli arvellutkin. Hengitettyään muutaman kerran syvään hän käveli vastakkaiselle puolelle kattoa ja istuutui nauttimaan syttyvistä tähdistä.

[tobo]

Bo. Devon maisteli nimeä itsekseen, sen täytyi olla vieraskielinen. Ei kai se sentään englantilainen ollut… Pentu kun ei ollut kovin kulttuuri tietäväinen persoonallisuus, vaan melko perus isänmaa rakas kolttiainen. Suoranaisesti hän ei ollut koskaan sanonut inhoavansa vieraita maita, hän oli joskus jopa haaveillut lentävänsä jonnekin kauas, vaikkapa kiinaan juomaan kiinalaista vihreää teetä kiinalaisten kanssa, mutta rahaa ei ikinä ollut riittänyt mihinkään muuhun mukavaan viisi henkisessä perheessä, joista kolme söivät kuin hevoset. Bo. Hän toisteli mielessään. Ihan kivaltahan tuo kuulostaa…
Samassa nanosekunnissa, siinä kun pentu oli ehtinyt arkistoida nimen tiedostoihinsa, hänen uusi tuttavuutensa, Bo, otti ja juoksi tiehensä. Eipäs juossutkaan. Pennun suusta pääsi yllättyneen kuuloinen, ehkä säikähtänyt ja hienosti epätoivoisen oloinen älähdys. Katse harhaili epätoivoisena hetken aikaa, jonka jälkeen se saavutti taas Bon. Pennun suu loksahti vienoisesti auki toisen loikatessa kevyen oloisesti sinne kolmen metrin korkeuteen. Pentu katsoi haltioituneena nuorukaisen alkaessa kiivetä tikkaita, mutta vienosti lämmittävän kesäisen raikkaan, tuoksuvan tuulahduksen kuljettaessa hänen korvaansa pienen naurahduksen, suu sulkeutui ja levisi ilkikuriseen virnistykseen. Oi, niin penikkamaiseen. Devon ei tiennyt, mitä tuo ivallinen naurahdus oli halunnut kertoa, ehkä Bo luuli, ettei pentu voisi enää tulla perässä, tai se testasi, voisiko hän vai ei? Ehkä naurahdus oli vain pelkästä mielihyvästä, paremmuuden tunteesta, kenties? Ajatustenlukijaksi Devonista ei kyllä koskaan olisi, mutta hänellä oli pinttynyt tapa aina niitä arvailla. Se oli ollut aina, ja nähtävästi tulisi olemaan. Se oli kai niitä vieraita jotka tulevat aina jäädäkseen, pidit sinä tai et. Tapa juonsi juurensa melko varmasti pennun koiranomaisesta muiden miellyttämisen tarpeesta. Hän ei pitänyt vihatuksi, inhotuksi tulemisesta, mutta sieti sen kuten myös halveksunnan. Ei haukku haavaa tee, ja tämä hauva tiesi sen hyvin.
Bon päästessä seisomaan kattotasanteelle, Devon löi käsiään pari kertaa yhteen. Se oli ollut kunnioitettava, ihailtavakin suoritus, mutta nyt hänen olisi pystyttävä samaan. Katolle pääsy oli välttämätöntä, jos pentu haluaisi vielä jotenkin ystävystyä Boksi itsensä esitelleen, hiljaisen nuorukaisen kanssa. Niin, ja jos hän mielisi päästä pois tästä kirotusta katulabyrintistä. Katoilta hän saattaisi osata muuten aivan itsekin tuntemilleen poluille, eikä hänen tarvitsisi roikkua selvästi ärsyttämässä kissankorvaista nuorukaista. Devon sulki silmänsä ja hengitti syvään. Sisään, ulos, sisään ja ulos.
Devon kyykistyi aavistuksen verran, kuten pikajuoksijat ennen kajahtavaa lähtölaukaustaan, hän oli hetken ja lähti. Kuin kissa koiratarhasta, tuli hännän alla. Hän juoksi kohti tikkaita, kohti alinta askelmaa, hyvän matkan päässä pentu otti ja heitti itsensä ilmaan, kierähti jossain voltin tapaisessa ja sai kuin saikin kiinni alimmaisesta pienasta. Poika heilui hetken ajan yhden käden varassa ja tarttui sitten kiinni toisellakin kämmenellä. Hetken hän heilui vielä, jonka jälkeen hän potkaisi itselleen pari kertaa enemmän vauhtia rakennuksen seinästä heilauttaen sitten itsensä suoraksi vasten tikkaita. Asento ei ollut mieltä ylentävä, onneksi pentu oli tottunut niihin jo ennen tyhjän potkuaan. Oranssi huppari roikkui ikävästi, mutta valkoisen, aivan liian suuren ja todella huonosti istuvan hihattoman laskeutuessa hänen naamansa eteen, poika nosti itsensä siten käsin, kuten normaali yhteisö seisoi. Virnistys veti uudemmin hänen suupieliään ylöspäin. Pelko oli jo hetken kaivellut mielen perimillä pohjukoilla, ettei Devon välttämättä onnistuisi tässä yrityksessä, vaan ottaisi ja tippuisi, taittaisi niskansa ja kuolisi uudemmin. Helpottunut huokaisu pääsi pennun huulilta, kun hän mielessään kiitti ja siunasi veljiään ja heidän oppejaan kadulla selviintymisestä. Harmi vain, ettei he osanneet opettaa pikkuveljelleen myös sitä, kuinka kaduilta pääsisi sitten pois.
Devon kapusi loput askelmat katolle ja seisoi hetken paikoillaan maireasti venytellen. ”Hei taas…” hän lausahti hiljaa, pienehkö voiton riemu äänessään. Hän oli ylpeä suorituksestaan, sillä ei pentu nyt niin usein katoille hyppinyt. Devon käveli ne muutamat askeleet Bon luokse ja istuutui tästä metrin kauemmaksi. Hänellä oli ollut aikomus sanoa ääneen mielipiteensä yön tummasta taivaan kannesta ja sen ensimmäisistä, niin kirkkaina ja puhtaina loistavista tähdistä, mutta pentu päätti pitää mielipiteensä omanaan. Kaunista…

[Aeris]

Kas, koiratkin osaavat kiivetä, Boyko ajatteli kuunnellessaan takanaa kuuluvaa meteliä. Hänen selkänsä takana avautuva näkymä ei ollut kovin mieltäylentävä. Talojen katot matalivat entisestään, eikä niiden kunnossakaan ollut pahemmin kehumista. Osa vaikutti olevan jo niin lähellä romahtamispistettään ettei edes yrittäisi lähteä kulkemaan niiden päällä. Mutta siinä suunnassa mihin päin hän istui. Toimistotyöajan päättymisestä huolimatta D'Preciso pilvenpiirtäjä ja sitä ympyröivät rakennukset hohtivat omaa valoaan pimentynyttä taivasta vasten. Kaupunki niiden ympärillä loisti lähes yhtä kirkkaana kuin päivällä. Kauempana saattoi erottaa sataman ja veden tummat ääriviivat. Veden tuoksu erottui hänen nenäänsä tänne asti, vaikka yölliset maalta tulevat tuulet kohta puskisivat tiensä kaupungin läpi. Taivaalle syttyvät tähdet valaisivat ennestään lähes päivänkirkasta maisemaa Boykon silmissä. Ainoa ero oli varjojen syvyydessä. Yöaikaan raja varjon ja valon välillä oli vahvempi. Lisäksi varjojen määrä lisääntyi aavistuksen verrattaessa päivään.
Nyt hän katseli pitkästä aikaa hunnun laskeutumista kauniin kaupungin päälle. Liikutus täytti hänen kehonsa hetkeksi ja jokainen lihas rentoutui niiden normaalista valppaasta tilasta. Sillä yritti tavalla tai toisella asiaa kääntää, Boykon oli myönnettävä rakastavansa kaupunkia. Syitä hän keksi monia, se ei ollut edes vaikeaa. Ei hän toisaalta koskaan väittänyt vihaavansakaan tätä paikkaa. Suuriman osan ajasta hän oli tunnoton. Muistoja palasi mieleen kuin kaitafilmillä. Osa muistoista ei ollut mukavia, niiden kohdalla hän yritti pikaisesti päästä yli ja ravistella henkisesti itseään. Miellyttävien nostivat pienen virneen hänen kasvoilleen samalla kun hän nojasi taaksepäin ja laittoi kädet päänsä taakse. Nulikka hänen vierellään oli pysynyt ihmeen kauan vaiti. Boyko käänsi aavistuksen päätään nähdäkseen oliko toinen elossa. Elossa. Hän harkitsi toisen työntämistä reunan yli, täysin omaksi huvikseen. Ehkei sentään, sillä hän ei alkaisi pilaamaan tätä loistavaa iltaansa. Väsymys ja ärtyneisyys mitä hän oli potenut heräämisestään alkoi hiljalleen vaihtua oikeaan hereillä oloon. Hyvästä olosta kertova kehräys lisäsi entisestään sitä, mikä aiheutti noidankehän. Ääni oli hiljainen ja hän itse ennemmin tunsi sen, kuin kuuli. Maalta päin saapuvaksi kääntynyt tuuli toi mukanaan roskien hajun, mutta myös metsältä ja maalta tuoksuvaa ilmaa.

[tobo]

Devon nojasi polvensa vasten rintakehäänsä ja kietoi kätensä polviensa ympäri niiden suojaksi. Pentu katseli hetken taivaalle jolla vielä muutama linnun tapainen otus lensi. Mustat sulkapukuiset otukset tekivät kauniita kaaria toistensa luokse ja kauemmas toisistaan. Muutama Uskaliako lensi aivan suorassa kohti kovaa, kylmää maata ja hetkeä ennen törmäystä, kaarsi kevyesti takaisin taivaalle ystäviensä, kenties vihamiehiensä seuraksi? Poika kurkotti katsomaan vielä enemmän taakseen ja venytti niskansa aivan äärimmilleen. Heidän takanaan avautuva matalien katojen kuningaskunta huvitti pentua suunnattomasti. Hän pystyi kuvittelemaan veden niiden ympärille, niin että katot olisivat kuin jotain astin kiviä joessa, ainoa kohta missä pääsi kuivana vastakkaiselle puolelle. Se oli melko jännä näkymä nuoren pojan mielestä, mutta asennossa, jossa hän lievästi kärsi oli aika raja. Kauan ei hän voinut taakseen tuolla tavalla tuijotella, pentu ei ollut mikään pöllö. Joten hän nosti päänsä ja laski sen nojaamaan polvilleen. Oih, ei tässäkään näkymässä valittamista ollut. Pentu nuolaisi huuliaan ja ihaili öistä kaupunkia. Maasta käsin se oli öisin saanut pennun niskakarvat nousemaan, vaikkei mikään maailman arin otus kyseessä ollutkaan, ja joka pimeässä viihtyi, mutta se mitä pimeys kätki sisälleen. Se oli jotain vallan hirveää, josta pentu ei edes halunnut tietää.
Ohi kiitävän hetken ajan, jolloin heistä kumpikin vain rentoutui ja hiveli katseellaan öistä maisemaa Devonin mielessä hiipi mitä ihanampia muistoja menneistä ajoista, muutama ikäväkin sinne kyllä mahtui mukaan terrorisoimaan. Erään muiston vilahtaessa hänen mielensä saleissa Devon värähti aavistuksen verran. Muistatko sen ihanan kesäpäivän pienen Bristolin satamassa? Hän oli veljineen ja parin ystävänsä kanssa telmineet ja painineet laitureilla kalastajien ja veneilijöiden riesana ties kuinka kauan. Aamu aurinko oli lakannut olemasta antaen tilaa päivälle. Sitä riemua, yhdessä olon iloa ei sanoin pystynyt kuvaamaan. Ei varsinkaan sen jälkeen kun se suuri, parrakas kalastaja oli tullut ja singonnut Jaken ja yhden heidän kaverinsa jota he kutsuivat nimellä ”Wick”, sillä pojalla oli omanaan vanha viktorian aikainen todella pitkä nimi riesanaan, alas laiturilta kylmään kevät veteen. Pieni pakokauhua poikiin oli iskenyt, mutta kun kaksikko oli saatu takaisin laiturille ja he olivat juosseet karkuun parin silakan saattelemina, riemu oli rajaton. He olivat vallanneet pienen maa pläntin kaupungin puistossa ja syöneet jäätelöä auringon kuivattaessa poikia. Devon muisti sen, todella hyvin. Hän muisti sen jäätelön maun ja keväisen tuulahduksen kasvoillaan. Auringon lämpimät, hyväilevät säteet ja karhean puisto nurmikon. Jaken ja Wickin haisevat ja märät vaatteet ja sen silakan jonka Jack oli vienyt mukanaan. Hän muisti sen päivän ja pieni, kaipaava hymy kaarsi hänen poskilleen, kuten linnut taivaalla kaartelivat. Silloin, millään muulla ei ollut väliä kuin ystävillä.
Pitkän, muistojen täyteisen hiljaisuuden rikkoi yhtäkkiä kissan kehräys. Devon katseli kauan aikaa ympärilleen etsien kuumeisesti kattia joka äänen päästi, mutta tajusi vasta lopuksi, että kehrääjä oli Bo. Pentu katseli pitkän aikaa olento vieressään metrin päässä hänestä. Kuinkahan hänkin on tänne Jumalan hylkäämään paikkaan joutunut?
Taivaiden kaunis liitelijä väsyi yllättäen ja laskeutui parin metrin päähän Bosta, kolmisen metriä Devonista. Pennun silmät suurenivat hämmästyksestä, eivät kotopuolen linnut noin vieraanvaraisia olleet. Tuo suurehko ja musta siivekäs ei tuntunut tuntevan pelkoa heitä kohtaan yhtään, se näytti siltä, että hyvä kun ei syliin lentänyt. Äkkiä, hallituin liikkein pentu oli jo kaivanut vanhan Polaroid-kameran laukustaan ja laittanut sen valmiiksi. Hänen oli pakko saada tuosta upeasta taivaiden lapsesta kuva. Poika meni polvilleen ja suuntasi kameransa kohti lintua, joka ei aikonut lentää karkuun vaan näytti siltä kuin poseeraisi pojalle. Devon ei turhia aikailut ja otti kuvansa hymyilen kiittävästi. Kesti hetken ennen kuin kamera tulosti kuvan sisuksistaan. Devon heilutteli sitä hetken napakoin ranneliikkein, ja ihan kiva näppäisy siitä oli tullut. Tunnelma oli loistava. Öinen kaupunki oli päässyt oikeuksiinsa uljaan linnun taustana. ”Kiitos”, poika osoitti sanansa mallilleen. Hän ripusti kameran kaulaansa sen kantohihnasta ja kaivoi laukustaan kynän. Pentu asetti kuvan vasten reittään ja kirjoitti sen toiselle, valkoiselle puolelle: yö, kaupunkien katot ja Bo.

//Anteeksi vastauksen kesto. Työt rajoittavat aikaani koneella tuntuvasti ja näitä tekstejäni saattaa joutua odottamaan päivän pari, mutta toivottavasti ei enään kertaakaan näin kauan. Nöyrimmät pahoitteluni.//

[Aeris]

Boyko katseli tähtikuvioita ja luetteli niiden nimiä äänettömästi. Osa oli täysin samanlaisia kuin kotipuolessa, toisissa oli pieniä muutoksia ja osa oli vuorostaan täysin omituisia. Niidenkin nimiä hän oli opetellut, vaikka tähtitaivaasta löytyi harvakseltaan teoksia jopa kirjastosta. Ilmeisesti ketään suurta tiedemiestä ei enää toisessa 'elämässään' kiinnostanut uhrata aikaansa toisia hyödyttääkseen. Ilmeisesti kuollessaan he tajusivat ensimmäistä kertaa, että vaikka he kuinka tutkisivat asioita, se ei tulisi hyödyttämään heitä mitenkään. Ajatus nosti pienen virneen hänen huulilleen. Todennäköisesti juuri kyseisen faktan tajuaminen oli saanut hänet niin laiskaksi. Maailmasta löytyisi aina olentoja, jotka kuvittelisivat tutkimisensa tuovan jotain hyötyä itselleen ja maailmalle. Useimmat erehtyivät, josta maailma sai maksaa. Kyseiset olennot eivät myöskään tehneet mitään työnsä hedelmillä. Joten se jätti portin auki niille, jotka olivat älykkäämpiä hyötymään pienimmällä vaivalla. Todennäköisesti hän itse kuului jälkimmäiseen joukkoon, vaikkei olisi sitä myöntänyt. Häntä ei kiinnostanut, kuka hyötyisi ja miksi. Ajatus oli täysin turha. Ehkä jos hän olisi saanut vanheta vielä muutaman vuoden maassa, hän olisi toisenlainen. Joskus mahdollisuutta oli hauska pohtia, mutta useimmiten hän päätyi tulokseen, ettei sillä ollut merkitystä. Täällä hän oli osin kissa, osin ihminen. Asiaa ei voinut muuttaa, joten miksi suotta murehtia. Täällä tärkeintä oli vain selvitä tavalla millä oli päättänyt ja muutta karmansa hyvään, jos halusi päästä taivaaseen.
Boyko nousi kyynerpäidensä varaan katsoakseen lintua paremmin, kun se laskeutui aavistuksen maahan hänestä. Outo lintu, kun niin lähelle uskaltautui. Lintu oli todella iso ja sen sulat olivat kauniin mustat. Hetkeksi hän jäi paikoilleen vain katselemaan tuota olentoa. Taustalta hän erotti nulikan puuhavan jotain ja napsausta seurannut surina sai hänet arvaamaan kameralla olevan jotain tekemistä asian kanssa. Lintu keikisteli heidän edessään. 'Diivailia', hän ajatteli ennen kuin käänsi katseensa takaisin kirkkaasti valaistuun keskustaan. Tuulen mukanaan kantama tuoksu toi mieleen monet kerrat kun hän, Mark, Steph, Yan ja Trap olivat juosseet pitkin lähimetsiköitä jokaisen aikuisen, räkätin ja tytön kauhuna. Jokainen elollinen vastantulija oli vihollinen, joka oli eliminoita. Aikuiset ja räkätit olivat siedettäviä, mutta tytöt olivat superhirviöitä, mitkä söivät aivot jos vain saivat varomattoman sotilaan kiinni. Oi aikoja, oi tapoja. Ainoa muutos oli vanhempien käytös kun poikaporukka saapui kotiin retkiltään. Pienenä vanhempien kasvoilla oli huvittunut hymy, kun resuinen joukko palasi kotiin. Jossain vaiheessa ilmeet muuttuivat tuskastuneiksi ja lopulta täysi rähinä, kun iän karttuesa vaatteiden kestäminen ei lisääntynyt. Milloin jokainen juoksi virnistellen takaisin ulos karkuun lentäviä tiskiharjoja.

[tobo]

Pentu istui vielä polviensa päällä laittaessaan kuvaansa ja mustaa kynää takaisin laukun tummiin syövereihin. Lintukin oli ja pysyi uljaassa asennossa heidän lähellään. Polaroid-kameran linssi kiilsi tähtien ja kaupungin valoja. Musta taivaiden lapsi otti muutaman loikan heitä kohti ja kiillon sen silmistä huomasi, se halusi kameran kiiltävän linssin. Devon katsoi rakasta kameraansa ja tuota uskaliasta lintua. Hän piteli rakastaan molemmin käsin, kuin lapsi parasta leluaan, nuori pari toisiaan. Musta siivekäs loikkasi vielä kerran, heidän väliinsä ja nokkasi Devonin kättä joka piteli kameraa, tarkoituksenaan varastaa kameran linssi pojalta. Pentu ulvahti hieman ja katsoi lintua vihaisesti. Toinen käsi puristui nyrkkiin ja napautti kovaa linnun nokkaa jota seurasi kovaääninen protesti kiljahdus. Musta taivaiden lapsi, ei näyttänyt enää niin uljaalta siinä poikien välissä levitellessään siipiään, loikatessaan ilmaan ja lentäen aivan pennun pään yltä, siten että se vahvat kynnet osuivat pörröiseen pehkoon. Isku oli melkoisen voimakas, suuri lintu kun se oli ollut, ylväskin vaikka vain alhainen varas, aiheutti pennun horjahtamisen reunan suuntaan, mutta ei tippumista. Pojan ulvahdus oli vaimea tämän horjahtaessa selälleen katolle. Siihen hän jäikin hetkeksi.
”Bo, tuli vain mieleen, että muistatko sä mitään sun edellisest elämästä?” poika nousi istumaan. Puhumattomuus heidän välillään oli alkanut kasvaa liian suureksi. Ahdistavaksi seinämäksi heidän välilleen. Tosin toisesta ei voinut, olla varma kiinnostiko häntä edes vastata Devonin esittämään kysymykseen, mutta se ainakin rikkoi hetkellisesti hiljaisuuden ja särötti hieman sitä aitaa joka esti kommunikoimisen. Toisaalta, voisihan olla niinkin, että toinen itse asiassa haluaisikin puhua. Ensimmäinen ehdotus tuntui kuitenkin hieman todellisemmalta, mahdollisemmalta. ”Mä muistan varmaan kohtalaisen hyvin” eihän sitä voinut tietää, riippuihan se siitä mihin sitä verrattiin. Pentu naurahti, ”Mä muistan hemmetin hyvin ne päivät mun broidejen kaa, kun terrorisoitiin ties missä päin meidän kavereiden kaa.” poika virnisti iloisesti ja katsoi taivaalle tähtiin. ”Elettiin jengeissä ja tehtiin pahoja niin kuin jokaisen pikkupojan tulisi saa’a tehä elämässään. Kerran yks kalastajaukko heitti mun toisen broidi ja meiän kaverin alas laiturilta kun sitä alkoi niin suunnattomasti vituttaa…” pentu huokaisi ja sulki silmänsä hetkeksi. Näin hän pystyi näkemään edessään menneisyytensä kirkkaampana loistamassa kuin taivaan tähdet. Kaipaus kouraisi häntä syvältä ja pentu hieman värähti. Pahatunne se kaipaus, joka tuntui kohoavan vatsasta henkitorveen ja estämään hapen saannin, mutta onneksi siitä pääsi eroon yksinkertaisesti vain dissasisoimalla sen. Devon loi lämpimän katseensa vieressään olevaan Bo:hon ja kysyi: ”sä?”

[Aeris]

Ilma kahisi linnun pörhistellessä sulkiaan. Boykon silmiin se vaikutti kohtuullisen suurelta, mutta hän oli toisaalta ollut aina huono arvioimaan. Tai hänen arviointinsa eivät vain osuneet samaan ryhmään suurimman osan kanssa muista ihmisistä. Oli asia niin tai näin, lintu hyppeli lähes hänen viereensä. Ojentamalla kättään hän olisi leikiten ylettynyt lintuun. Boykon silmät kaventuivat aavistuksen linnun käännellessä päätään ja katsoessaan hänen taakseen, nulikkaan. Seuraavassa hetkessä lintu hyppäsi hänen suorina olevien jalkojensa ylitse. Automaattisesti hän huitaisi lintua, tuntien sileiden sulkien hipovan sormenpäitään, mutta kuitenkaan osumatta kynsillään kuitenkaan lihaan. Yksittäinen sulka leijaili Boykon viereen, mistä hän otti sen ja pyöritteli samalla kuin katseli vieressään käytävää hetkellistä ottelua. Sulka itsessään oli todella kaunis. Noin jalan mittainen ja täysin musta sulka. Jopa yön vähäisessä valossa se kiilteli kauniisti. Nulikka hänen vieressään horjahti linnun osuessa, mutta ei tippunut reunan yli. Sääli sinällään hän ajatteli.
Bo, tuli vain mieleen, että muistatko sä mitään sun edellisest elämästä?" Kysymys sai hänet hetkeksi pois henkisestä tasaspainosta, mikä vakautui nopeasti. Laiskasti hän kääsi päänsä nulikasta ja pyöritteli laiskasti sulkaa silmiensä edessä, kuten hypnotisoija tainnuttaa uhrinsa taskunauriilla. Muistiko hän mitään? Itseironinen naurahdus karkasi hänen keuhkoistaan, oi hän muisti ja paljon. Alkean hetkestään ennen kuolemaansa kristallinkirkaasti ja päättyen aikaan jonnekin päin lapsuutta. Vaikka aikanaan osa olikin hämärtynyt ja hänestä tuntui, että hän oli unohtanut jo paljon. Kuitenkin mielessä viipyili muistikuvia jostain satunnaisesta asiasta tai sellaisista, millä oli jokin tärkeämpi merkitys. Kuoleminen oli kuitenkin syöpynyt hänen mieleensä tarkasti ja hän tuskin malttaisi odottaa tapaamista kissamuorin kanssa, kun tämän aika koittaisi. Nulikka hänen vieressään höpötti suu jatkuvasti käyden ja Boyko sai vain muutamasta viime lauseesta kiinni.
"Paljonkin", hän vastasi silkkisellä äänellä:"Paljon mennyttä, paljon menetettyä. Harvassa ne ovat, mutta niiden varaan rakentuu olemassaolo." Hän ei tiennyt oliko hän itse sanonut nuo sanat vai oliko joku ne sinne laittanut. Kenties ne oli tarkoitettu vain hämmentämään. Boyko oli kuitenkin jo aikoja sitten hypännyt sen vaiheen yli, missä muistot ajasta ennen Tuonpuoleista oli merkitystä. Hän eli tässä hetkessä eikä jäänyt kiinni menneeseen ja siihen mitä joskus oli. Sillä, ironista kyllä, juuri hänen itsensä takia sitä ei enää ollut.

Kyllästyneenä Boyko nousi paikaltaan ja käveli reunalle. Vilkaisu alas kertoi, ettei seuraava katto ollut kovin kaukana. Hän yltäisi hyppäämällä helposti sille. Kapea kuunsirppi yritti valaista taivasta, vaikka sekin katoaisi muutaman yön sisällä. Syntyäkseen taas uudestaan. Hänenkin olisi nyt aika lähteä. Yö oli niille ketkä olivat valmiita uhraamaan sen edessä.
"Pentu", hän aloitti ja piti lyhyen tauon:" Kattojen kautta pääset minne tahansa haluat."
Lyhyessä virsi kaunis ja sanottuaan sen hän hyppäsi. Matka oli vain muutama metri eteen ja alaspäin, mutta silti lyhyt hetki vapautti adrenaliinia suoraan suoneen. Nopealla tahdilla hän jatkoi matkaansa katolta toiselle kohti kaupungin keskustaa.
"