Lähteen reunalla istuskelua...

[avis]

//Tuo otsikko on niin tööt >__>//

Suihkulähteen vesi solisi huolettomasti ja vailla taukoja. Seinät kahlitsivat varjoisia kujia, jotka haarautuivat joka suuntaan tästä vanhan kaupungin keskipisteestä. Aurinko oli lämmittänyt suihkulähteen reunakiviä, mutta silti niistä hohkasi jonkinlainen viileys. Tosin ehkä sekin johtui vain tästä maailmasta.

Thorn istui (ilman kenkiä, kuten tavallista) lähteen reunalla jalat koukussa, ja katseli moninaisia ohikulkijoita. Kukaan ei kuitenkaan näyttänyt kiinnostavalta keskustelukumppanilta, vaikka hänen oli tarkoitus vain kysellä hieman tästä kaupungista. Näinollen hänen terävä katseensa harhaili pikkuhiljaa kaukaisuuteen, ja siitä taas takaisin solisevaan lähteeseen.

Hän oli juuri saapunut kaupunkiin, ja ensimmäisenä löytänyt suihkulähtreen aukion, ja päättänyt jäädä siiihen tarkkailemaan, josko jotain mielenkiintoista tapahtuisi. Tosin kukaan ei näytänyt reagoivan, harvat edes vilkaisevan, vaaleatukkaiseen demonipoikaan.

'Tulinko tänne aivan turhaan, vai onko täällä vain hiljaista?', hän ajatteli ja hymähti ääneen. Ehkä hän pian huomaisi jonkun jännittävän henkilön. Thorn laski jalkansa alas ja heilutteli niitä suihkulähteen juuren lyhyessä ruohikossa. Vesi solisi taukoamatta.

[anar]

Quetzalkoatl.

Varjoisat kujat sopivat tälle olennolle loistavasti. Jostain syystä auringoinpaiste ei ollut niitä Varjon lempiasioita, se tunsi olonsa jotenkin kovin... irralliseksi ja vaikeaksi valoisan aikaan. Yleensä silloin tuota ei saattanutkaan nähdä niin useasti, ellei sillä ollut suurempaa syytä ilmaantua. No, nyt se oli kuitenkin lähtenyt liikkeelle jostakin viileästä kolosestaan, kulkien eteenpäin varjoissa. Tämä ei näyttänyt tavalliselta kulkijalta eikä sillä ollut kykyä tekeytyä sellaiseksi, eikä oikeastaan tarvettakaan. Sillä Varjo ei tullut alkujaan ihmisten maailmasta, ei kuoltuaan eikä manattuna eikä mitenkään muutenkaan. Totta kyllä, se oli ollut välipysäkki matkalla Tuonpuoleiseen, vaikka tarkoitettu päämäärä oli ollut aivan muu. Harmillista, kovin harmillista, mutta kaikkeen tottui jos yritti.

Ennen kuin astui aukiolle, jossa oli kimmeltävä suihkulähde, seisahtui olento suojaisaan kohtaan, katselleen silmäkuopillaan ympärilleen. Kai sitä voisi oikeastaan vaikka pistäytyä juomassa ja sitten livahtaa takaisin... Olo oli tukala, koska suihkulähteen tienoilla ei ollut yhtään varjoa, johon olento olisi voinut tarpeen vaatiessa solahtaa. No... Piti kai vain luottaa siihen, että näytti niin hurjalta, ettei kukaan haluaisi käydä tämän olennon kimppuun. Ei sillä, se osasi puolustautua varsin tehokkaasti eikä ollut voimiltaan mikään heiveröinen, mutta Varjo ei kannattanut väkivaltaa, ei sitten yhtään.

Sen katse osui poikaan, joka istui lähteen reunalla. Mitä tuo teki siinä, mistä tuli, minne menossa? Odottiko tuo jotakuta? Varjo liikkui sulavasti ja nopeasti eteenpäin, sormimaiset jalat tunnustellen kadun pintaa ja sitä, ettei siinä olisi mitään haitallista. Pitkä, karvainen häntä huiskahti pienesti. Olento asteli väistämättä omaan tapaansa toista kohti, tutkaillen kasvojen piireitä, ilmeitä ja eleitä, yrittäen mahdollisuuksien mukaan saada kaiken irti näkemästään, vaan ihan ensinäkemältä oli todella vaikea suorittaa kunnollista analyysiä. Ja Varjo kuitenkin pohjimmiltaan uskoi, että jokainen oli mielenkiintoinen, kun vain jaksoi kaivaa noita puolia esille, ja omalla tavallaan sekin oli mielenkiintoista, jos joku onnistui olemaan täysin epäkiintoisa yksilö.

"Hei", kuului yksinkertainen tervehdys. Ei, Varjolla ei varsinaisesti ollut asiaa, mutta se ei tuolle olennolle koskaan olisi minkään sortin este. Tämä tällainen lyhyt tervehdys ei saattanut mitenkään valmistaa toista siihen, mitä tuleman piti. Ja tällä tarkoitetaan luultavimmin armotonta ja vaikeaselkoista puheryöppyä.

[avis]

Thorn nosti katseensa maasta. Hän tunsi jonkun lähestyvän ja katselevan häntä, hän ei tiennyt mistä ja kuka, mutta tunsi olevansa tarkkailtu. Sitten, hetken päästä, hän näki mielenkiintoisen olennon astelevan esiin erään kujan varjoista. Se oli sulautunut varjoihin niin hyvin, ettei Thorn olut huomannut sitä, vaikka oli katseellaan etsinyt elonmerkkejä noilta kujilta.

'Tuo olento näyttääkin hyvin kiintoisalta verrattuna niihin muihin tylsimyksiin.', hän ajatteli, pohtien samalla osaisiko se puhua. Olennon silmäkuopat ammottivat mustaa tyhjyyttä, ja sarvet kiertyivät esiin sen päästä, mutta ei Thorn sitä pelännyt. Hän hymyili, ja kallisteli päätään tapansa mukaan, kuten aina kun hän katseli jotakuta.

"Hei", olento tervehti. Thorn yllättyi hieman, kun kuuli tämän puhuvan noinkin selkeää ihmisten kieltä. Mutta tässä maailmassa kaiketi kaikki oli aivan mahdollista.

"Hei", hän vastasi ja katsoi olentoa tutkiskellen. "Mikä tai kuka sinä oikein olet?", hän kysyi tapansa mukaan suorasti, mutta lisäsi perään heti: "en halua loukata, mutta olen vain utelias."
Tuo ei ollut Thornille lainkaan tavanomaista. Hän ei tuntenut oloaan luontevaksi yrittäessään olla kohtelias. Olento näytti hiukan uhkaavalta, eikä hän tiennyt loukkaantuisiko tämä hänen suorista kysymyksistään, joten oli parempi varmistaa.

[anar]

Varjo.

Toisen olemuksesta saattoi aistia pienen yllättyneisyyden. Olisikohan Varjon pitänyt loukkaantua? Nääh, tuskin. Olennon katse saattoi varmasti tuntua monista ahdistavalta, kenties karmivaltakin. Eihän ulkopuolinen voinut olla edes varma, näkikö Varjo ilman silmiä. Mutta kenties tuo olento näki enemmänkin kuin muut, mutta näkemäänsä se tuskin koskaan paljastaisi. Oli melko vaikea sanoa, oliko tuo tavallinen ihminen vai demoni, mutta katsoessaan tyypin silmiä, Varjo päätyi jälkimmäiseen. Olihan niitä piilolinssejä sun muita, mutta ne olisi saattanut havaita päivänvalossa. Ja elämänsä aikana oli Varjo nähnyt monia luonnollisen punaisia silmiä, eivätkä yhdetkään olleet kuuluneet tavallisille ihmisille, katujen tallaajille jotka tekivät töitä yhdeksästä neljään ja menivät töiden jälkeen kaljalle, ihan vain nähdäkseen päihtyneinä painajaisia. Sellaisissa Varjo ei mielellään ollut, sillä se ei pitänyt siitä, kuinka humaltuneiden mielet vääristivät sen olemusta.

Kysymys tuli suoraan, ja Varjo aavistuksen liikautti korviaan. Toisaalta, ei se ollut mitenkään epätavallista, että olennolta kysyttiin tällaisia. Eihän se ollut mikään tavallinen olento, ei eläin eikä ihminen. Kuitenkin tuo poika vaikutti demoniksi kohteliaalta. Jaajaa. No, ota noista nyt selvää. Kaksijalkaiset olivat muutenkin kummallisia.
"Ymmärräthän, että tuollaisella kysymyksellä voi tarkoittaa monia asioita. Vaikka loppujen lopuksi sillä, mikä tai kuka olen, ei kuitenkaan ole niin paljon väliä, sillä olen vain yksi olento maailmankaikkeudessa. Kuitenkin, koska yksilöille sellaisella humpuukilla on väliä, kaipa minä voin jotenkin koettaa määritellä olemustani sinulle", Varjo sanoi, ja katsoi toista sitten tutkivasti.

"Kuten jokaisella, on minullakin nimi, mihin yleensä viitataan kysymyksellä "kuka". Siispä minä olen Quetzalkoatl, mutta koska mieluummin kuulen sen sanottuna ja muistettuna oikein tai sitten en ollenkaan, minua useimmiten kutsutaan Varjoksi. Ja mitä siihen tulee, mikä minä olen... Sanotaan nyt vaikka näin, että olen astetta realistisempi epärealistinen olento." Tämän sanottuaan olento vaikeni, istahtaen, hännänpää heilahtaen muutamaan otteeseen.

"Kukahan sinä sitten olet?" Oi, Varjo oli jo päässyt lyhyempiin kysymyksiin. Se oletti, että tuo poika osaisi vastata kyllin kattavasti, mutta mistäs noista tiesi. Joskus demonit osasivat olla oikullisia. Olihan Varjossakin vähän sellaista.

[avis]

Thorn kuunteli olennon vastausta, tai pikemminkin vastauksia, tarkkaavaisena. Hän piti tyypeistä, jotka osasivat hahmottaa asioiden moninaiset piirteet ja puolet. Olento esittäytyi Varjoksi, ja Thorn tunsi olonsa jopa kotoisaksi Varjon lähettyvillä. Hän kai aisti, että tässäkin oli demonin tai jonkin sen kaltaisen verta.

"Nimesi on siis Varjo... vai niin.", Thorn sanoi tuumaillen, ja nosti mustat kätensä polvilleen. Hän heilutteli piikikkäitä sormiaan katsellessaan Varjoa. Ne napisivat yhteen mielenkiintoisella tavalla, kuin muovinapit.

"Kutsu minua Thorniksi, oikeaa nimeäni minä itsekään en muista. Kai minulla sellainenkin on joskus ollut." Hän irrotti katseensa Varjosta. Siitä tosiaan oli hyvin kauan, kun Thorn manattiin takaisin tähän maailmaan. Hän olisi vajonnut vaikka kuinka syvälle ajatuksiinsa, penkomaan mielessään muistiaan, joka kattoi loputtomalta tuntuvan ajan, mutta hän ei voinut. Jokin Varjon syvässä katseessa sai hänet taas kiinnittämään huomionsa olentoon.

"Maailmankaikkeudesta puheen ollen, minä tulin tänne joskus... toisesta maailmasta. Entä sinä?", hän kysyi olennolta. hän oli varma, että tämä tietäisi ja voisi kertoa hänelle lisää tuosta toisesta maailmasta. Tosin, oli parempi, ettei hän kysynyt suoraan, millainen tuo maailma oli, vaan utelisi tietoja. Varjo vaikutti hyvin älykkäältä ja vanhalta, miltei ikuiselta.

[anar]

Varjo.

Olento katseli silmäkuopillaan taivaalle, ja hetkeksi hännänpään heilahtelu muuttui vähän nopeammaksi. Varjo ei mahtanut mitään sille levottomalle tunteelleen, joka liplatteli sen sisimmässä tuon suihkulähteen veden tavoin. Nah, valo ei ollut tuon juttu, ei ollenkaan. Toisaalta, se muodosti terävämpiä varjoja, mutta ei kovin paljon. Pimeällä oli muutenkin viileämpää ja olo mukavampi. Varjo ei tuntunut kärsivän normaalien eläinten tavoin kuumuushaitoista, johtuen ehkä siitä, että sillä oli kylkiluiden kohdalla oma ilmastointinsa. Hengittikö ja elikö olento niin kuin muut, tai no onhan toki vähän ironista puhua elämästä, kun kaikki ympärillä ovat kuolleita tai manattuja.

Varjon korvat värähtivät, sen kuunnellessa toisen sormien napinaa. Niin, se oli ajatuksissaan tullut siihen tulokseen, että toinen varmaankin oli demoni. Sillä, oliko tuo kuinka vaarallinen, ei tuntunut olevan juurikaan merkitystä. Varjoa ei pelottanut. Ei siksi, että se olisi ollut ylivoimainen, mutta ei se kyllä tuon demoninkaan uskonut olevan. Tätä ei pitäisi erehtyä luulemaan aliarvioinniksi, se oli vain tyyntä, eteenpäin soljuvaa harjoiteltua päättelykykyä. Varjo ei herkillä aisteillaankaan osannut havaita toisen olemuksesta petosta tai pahantahtoisuutta, mutta koskaan ei pitäisi luottaa demoniin. Ei, ei sittenkään. Koskaan ei pitäisi luottaa kehenkään sokeasti.

"Hmm", Varjo mumisi yksinkertaisesti, toisen nimelle. Ei sillä siihen ollut sen enempää analysoitavaa, ainakaan ääneen. Thorn... Varjo ei kyennyt saamaan siitä juurikaan irti. No, ei kai kaikesta voinutkaan saada. Toki se oli Varjon kaltaiselle mieltä kalvavaa ja harmistuttavaa, mutta ei mitenkään maailmaa kaatavaa.

Thornin kysymyksen jälkeen Varjo katseli demonia terävästi, jos silmättömistä silmistä saattaa katsetta lukea. Olennolla oli kuitenkin tapana saada kanssaolijansa tuntemaan katseensa. Tietty hiljainen varovaisuus asusti Varjon olemuksessa. Se ei paljastanut itsestään koskaan liikaa tietoja, mutta jos joku tahtoi keskustella mistä hyvänsä muusta maan ja taivaan välillä, se oli ihan okei.
"Niin... Käsitäthän, maailmoja on monia, jos sellaiseen uskoo. Ei ehkä huonoin esimerkki on Tuonpuoleinen, paikka, jonne tullaan kuka mistäkin, pysähdytään hetkiseksi... ennen lopullista kohtaloa. Kuitenkin, mitä minuun tulee, niin sanottakoon, että minä olen vain matkalainen maailmojen välillä, en sen kummempaa", niin, näin Varjo puhui. Tiedonhalu oli hyvästä, uteliaisuus pahasta, ainakin Varjon mielestä. Vaikka se itse tahtoi aina tietää kaikesta kaiken, se nimitti tätä vain tiedonhaluksi. Muiden kohdalla se olikin sitten utelaisuutta.

[avis]

//Anteeksi, että vastaaminen kesti näin hirveän kauan! D. Elämä painoi päälle.//

"Olenkohan minäkin, kuten sinä, vain 'matkalainen maailmojen välillä'?", Thorn kysyi. Vaikka hän oli demoni, ihmistä voimakkaampi, vanhempi, Varjon olemus alkoi vaikuttaa häneenkin. Hän ei pelännyt, ei, se oli hänelle harvinainen tunne. Jokin sai hänet vain tuntemaan itsensä alistetuksi. Hän ei pitänyt siitä tunteesta. Vaikka Varjo olikin hyvin ystävällinen, Thorn tunsi halua paeta suden hahmossa, paeta nopeasti, piileskelemään johonkin loukkoon kunnes olisi taas turvallista. Varjon tyhjä ja syvä katse sai hänet kiemurtelemaan. Riskejä oli silti otettava, jos halusi tietää jotain. Tosin ei hän ajatellut Varjon hyökkäävän tai muutenkaan olevan uhka, niin kauan kun hän itse käyttäytyisi vailla pahoja aikeita.

Thorn maisteli yhä Varjon sanoja. Se puhui hyvin viisaasti, melkein vaikeasti. Mutta sen joka sanassa vaikutti olevan totuuden jyvä.
"Lopullinen kohtalo...", hän sanoi hiljaa pidettyään ensin pitkän tauon. "Tämän maailman jälkeen on siis paikka, jonne päädytään? Uusi maailma?"

Thorn arveli Varjon tarkoittavan sitä paikkaa, johon ne, jotka kerran ovat todella olleet elossa, tunteneet maailman tuulen, astelleet sen kamaralla ja kuulleet sen äänet, päätyvät kuoltuaan toisesta maailmasta. Mutta eivät demonit. Demoneilla ei ole paikkaa tuonpuoleisen jälkeen. Ne vain liikkuvat maailmoiden välissä, silloin kun joku manaa ne ylös ja päätyvät sitten takaisin Tuonpuoleiseen.

Jos ne kuolevat, ei ole mitään. Vain tyhjyys. Se Thornia pelotti.

"Miksi... miksi demonit... miksi me emme mene sinne? Mitä me olemme tehneet, jottemme voi päätyä sinne, tai siirtyä omin voimin muualle täältä?"
Hänen äänensä oli hyvin hiljainen, miltei kuiskaus. Lopullinen kohtalo oli puheenaihe, josta hän ei juuri pitänyt. Punaiset silmät olivat kuin lukkiutuneet seuraamaan veden sulavaa liikettä suihkulähteessä. Eikö olisi mitään keinoa päästä pois täältä, tulla oikeaksi eläväiseksi?

[anar]

//Kestänyt minullakin, joten kuka minä olen valittamaan. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.//

Varjo.

Varjolla oli sellainen vaikutus muihin, kyky saada nuo ravisteltua juuriltaan ja miettimään asioita, joita ei ehkä tajua ajatelleensa koko elämän. Vaikka tuo merkillinen olento todella oli leppoisa, siinä oli jotakin, mikä jätti vähän toisenlaisen värinän selkäytimeen. Ehkä ne olivat juuri ne silmättömät silmäkuopat, jotka saattoivat samaa aikaa nähdä kaiken eivätkä mitään, se ikiaikaisuus ja tietty kalman tunne, joka tuosta huokui. Sillä kulkihan Varjo ympäriinsä, laajeantaen mieltään ymmärtääkseen maailmaa. Harvat jaksoivat uhrata koko elämäänsä sellaiselle. Aina kun oli jotain muuta ja muka järkevämpää tekemistä, sellaista, mistä ei jäänyt mitään jälkeä kun ruumis maatui ja sielu siirtyi eteenpäin.

"En tiedä. Yksilö voi olla mitä tekee itsestään, vaikka toki tässä on se, että meidät yleensä kahlitaan tiettyjen nimikkeiden alle, meidän oletetaan olevan tietynlaisia ja elävän elämämme tietyllä tavalla. Harvat vain oikeastaan pysähtyvät koskaan ajattelemaan, mitä sitten kuoleman jälkeen, tai ehkä ongelma onkin siinä, että ajattelemme sitä liikaa. Minä en tiedä sielujen lopullista määränpäätä tai määräytyykö se siitä, mitä tekee ja kuinka elämänsä elää, mutta... Sen minä tiedän, että maailmoja on enemmän kuin luullaankaan", jälleen Varjo intoutui jaarittelemaan. No, jos kerran kysyttiin niin sitten piti myös vastata. Tämä olento ei kuitenkaan puhunut ihan mitä sattuu, vaan se oli oikeasti saattanut pohtia näitä vaikka satoja vuosia.

Silmäkuopat tarkastelivat Thornia tutkimattomalla, loputtomalla katseellaan. Demoneiden osa ei ollut se iloisin. Mutta miten pelkästä pahasta syntyneet olisivat voineet päätyä sellaiseen paikkaan, jota kutsuttiin taivaaksi, loputtomaan paratiisiin? Tai helvettiin? Helvetin sanottiin olevan rangaistus, mutta eihän se voisi olla rangaistus sellaiselle, joka luonnostaan kuului sinne? Hmm. Vaikeaa.

Sitä demonin seuraava kysymys oikeastaan koskikin, ja Varjo veti hiljaa henkeä. Tokihan se ymmärsi tämän kohtalon kauhistuttavuuden, mutta ei silti osannut asettua aivan samaan asemaan. Ei siltikään, vaikka tuossa itsessäänkin oli ripaus demonia ja sen takia tulevaisuus oli epäselvä. Tuskin Varjokaan olisi ikuinen, ainakaan täällä. Sitä oli vaikea tietää.

"Demonit ovat syntyneet pahasta, niille on usein annettu voimakkaita kykyjä, joiden tarkoitus on aiheuttaa vahinkoa niin ympäristölle kuin yksilöillekin, henkistä ja fyysistä, näkymätöntä ja sitten suuriakin tuhoja. Sitä seuraavaa, parempaa paikkaa kutsutaan taivaaksi, sitä tavoitellaan. Paha ihminen puolestaan joutuu helvettiin kärsiäkseen rangaistuksen. Mutta helvetissä syntynyttä ei voida rankaista siten, joten tulos on, ettei ole paikkaa minne mennä, niin tyhjältä kuin se kuulostaakin. Teoriani voi olla myös osumatta oikeaan, mutta näin olen asian todennut. Sitä en tiedä, onko demoneille jonkinlainen toisenlainen paikka, tyhjyyttä vastaava, missä sama muoto saa sisälleen uuden pahansisuisen sielun, jos demoneilla voi väittää sielua olevankaan. Nämä kaikki ovat vastauksettomia kysymyksiä, sillä niihin ei tunnu löytyvän tyhjentävää vastausta, vaikka miettisi koko elämänsä", tällä tavoin Varjo pyrki vastaamaan mahdollisimman kattavasti, vaikka ei se välttämättä Thornin tuskia lievittänyt. Tieto lisää aina tuskaa, tai ainakin yleensä.

[avis]

//ÄÄÄÄÄ olen huono ihminen kun aina unohdan nää ropet. Hyi minua//

Thorn vain istui hiljaa suihkulähteen reunalla, edelleen. Hänessä heräsi yhä suurempi kunnioitus Varjoa kohtaan, hän ei ollut koskaan edes yrittänyr ajatella asioita noin pitkälle. Ja nyt, kun hän viimein näin teki, hän oli sitä mieltä että niiden oli parasta antaa olla.

"Kaikki ajallaan kai sitten", hän tokaisi, yrittäen näyttää tyyneltä. Hän värähti kauhun tunteesta, ja yllättyi pelkoaan. Tämän takia hän vaihtoikin nopeasti puheenaihetta: "Mutta... entä se oikea maailma? Onko siellä samanlaista kuin täällä?"

[anar]

//No, minullakin pitänyt todella paljon kiirettä ja inspis ollut kadoksissa, niin että en minä nyt tästä ole niin kauheasti kärsinyt.//

Varjo.

Silmättömät silmät tarkastelivat toista tyynesti, kykenemättä olemaan huomaamatta sitä kenties tuttuakin pelkoa, mitä seuraavaan paikkaan siirtyminen toi tullessaan. Sitä Varjo ei ollut oikeastaan koskaan ymmärtänyt, miksi niin kovasti haluttiin tavoitella kuolemattomuutta. Eikö se kuitenkin loppujen lopuksi ollut melkoisen itserakasta? Ja jos yhden elämä esti toista elämästä, toinen jäi kun olisi pitänyt mennä ja kolmas ei koskaan saanutkaan elää. Sillä pakkojan kaikessa jokin tasapaino olla. Miksi ja kuka sitä piti yllä, siitä Varjo ei tiennyt, mutta kyllähän se tasapainoa oli useinkin pohdiskellut. Olihan se niin, että jos kaadoit mereen vesilasillisen, ei sen pinta siitä noussut, sillä se levisi tasaisesti kaikkialle. Eikä se tehnyt yhdestä veden kohdasta sen makeampaa kuin muistakaan. Tasapaino. Kaiken elollisen perusedellytys.

"Oikealla maailmalla tarkoittanet varmaan sitä, mistä suurin osa on tänne tullut? Paikkaa, missä on ihmisiä ja eläimiä, jotka yrittävät epätoivoisesti elää yhdessä toisen vallatessa tilaa toiselta. Siellä on... vähän erilaista. Siellä vuorovaikutus on jossain määrin kenties tärkeämpää, vaikka ymmärtääkseni juuri vuorovaikutus täällä määrää kohtalon. Siellä on... kenties laajemmin alueita, siellä teot eivät välttämättä ole lopullisia, siellä on vielä mahdollista kuolla tai satuttaa itsensä ja pelastua. Täällä sellainen on ikään kuin jo jäänyt taakse. Siellä on elämä kaikessa monimuotoisuudessaan, täällä se tuntuu jollain tavalla lokeroidummalta, vahditummalta... En tiedä, oikeastaan. Minulle ihmisten maailma ei koskaan ole ollut samanlainen kuin muille. Se on ollut vain välietappi, ymmäräthän", Varjo puheli. Hetken se mietti mielessään, että hämmentyiköhän toinen tästä puhetulvasta ja mitä se taas kertoi henkilöstä, mutta ei se nyt niin perinpohjin jaksanut analysoida.

"Oletko sinä aina sitten ollut täällä, vai tuletko syntyjäsi jostain muualta?" otus kysyi sitten, katsellen toista tarkkanäköisesti.