Post by chardon on Aug 27, 2007 20:35:07 GMT 2
Mustahiuksinen poika istui luentosalissa aina takimmaisimmassa penkissä, vasemmassa reunassa. Suuret silmät tuijottivat keskittyneinä eteensä, laskeutuen välillä alas, kun käsi raapusti kuluneella kynällä muistiinpanoja edessään olevaan pieneen kierrevihkoon.
Pienikokoinen poika oli ainut salissa, jolla edelleen oli pörröiset korvat hiustensa seasta törröttämässä, ja häntä heilumassa lattiaa vasen.
Hän oli kaikin tavoin sievä, helposti tyttöön sekoitettava ulkonäkönsä puolesta.
Kaikki salissa olevat muut nuoret katselivat häntä salaa, jokainen valmiina viemään nuo mustat korvat milloin vain, miten lyhyellä varoitusajalla tahansa.
Mutta yksikään ei rohjennut edes koettaa lähestyä häntä.
Sillä kaikki tiesivät, että hänen sydämensä oli jo luvattu jollekulle toiselle.
***
Ritsuka heilutteli häntäänsä vaivaantuneen oloisena. Hän oli erittäin selvillä siitä, että oli katseiden ja keskusteluiden aihe. Hän oli kurssinsa viimeinen, jolla edelleen oli korvansa. Ensimmäiset olivat menettäneet omansa jo 14 vuoden iässä, viimeisimmät tänä vuonna, jona hänkin viettäisi 18-vuotis syntymäpäiviään. Monet olivat alkaneet jo epäillä, että hänen korvansa olivat pelkkää hämäystä, mutta rohkeimmat olivat käyneet koettamassa onneaan, josko ne irtoaisivat hänen päästään silkalla kiskomisella. Turhaan, koska ne tosiaan aidot edelleenkin olivat, eivätkä täten irtoamassa hänen päästään, ennen kuin hän päätyisi harrastamaan seksiä jonkun kanssa.
Hän oli kyllä tosin jo miettinyt, josko yksinkertaisesti vain pistäisi jonkun sattumanvaraisen tyypin kanssa hynttyyt yhteen, ihan vain siksi, että pääsisi näistä korvistaan eroon. Oli kammottavaa olla luokkansa ensimmäinen, joka menetti korvansa, mutta viimeisenä oli vähintäänkin yhtä hirveää olla. Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä kärsimättömämmäksi hänen ystävänsä kävivät. Ihan kuin se nyt heidän ongelmansa olisi ollut, milloinka hän oikein korvansa menettäisi.
Toinen asia, joka edelleenkin aiheutti hänestä keskustelua, oli se, ettei eräs pitkä, vaaleahiuksinen mies ollut yli vuoteen tullut hakemaan häntä portilta, kuten tapanaan oli ollut. Vaikka tästä muutoksesta päivärutiiniin oli jo niin kauan, edelleenkin sinnikkäimmät jaksoivat pitää keskustelua siitä asiasta yllä. Luultavasti siksi, ettei Ritsuka suostunut puhumaan asiasta. Monet olivat odottaneet hänen menettävän korvansa jo ala-asteella, kun hän oli tiiviisti alkanut liikkumaan edellä mainitun miehen kanssa. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaikka nämä monta vuotta jatkoivat tapailuaan. Joka päivä, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, mies oli ollut portilla odottamassa Ritsukaa, josta he olivat yhdessä jatkaneet matkaansa. Vähän ylitse vuosi sitten mies oli kuitenkin vain hävinnyt tuhka tuuleen samaa tietä kuin luokkatovereiden toiveet nähdä Ritsuka korvattomana piakkoin.
***
Kello pirahti soimaan, ilmoittaen luennon päättyneeksi. Suorastaan helpottuneena Ritsuka nosti laukkunsa lattialta ja nopeasti työnsi kirjansa ja vihkonsa sen sisään, välittämättä laisinkaan, menivätkö ne siististi vai eivät. Kunhan vain hän pääsisi lähtemään niin pian kuin mahdollista.
- Huomiseen!
Ritsuka heilautti kättään ilmassa, ennen kuin ensimmäisenä kiiruhti ulos salista. Sisältä kuului muutama protestoiva huudahdus, mutta hän ei viitsinyt jäädä kuuntelemaan juuri nyt mitään yhtään keneltäkään. Hän kiiruhtaisi ulos, jossa Yuiko luultavasti odottaisi häntä jo. He lähtisivät yhdessä kohti kotia, pysähtyisivät ehkä matkan varrella olevaan kahvilaan hetkeksi juttelemaan. Tytön seurassa hän pakottautuisi hymyilemään ja esittämään kaiken olevan hyvin. Kotiin ehdittyään hän antaisi itsensä jälleen tuntea kaiken ikävän tuoman tuskan ja viettäisi loppupäivän sänkynsä pohjalla, tuijottaen lohkeilleeseen kattoon ja toistaen mielessään yhtä ainoata nimeä.
Soubi.
***
Ritsuka rypisti kulmiaan kärsimättömän oloisena. Jo kaukaa huomasi, ettei Yuiko ilmeisesti ollut ehtinyt omalta tunniltaan vielä sovitulle tapaamispaikalle. Vaikka suuriosa muista nuorista olikin jo kasvanut tytön kiinni, hänen purukumin pinkit hiuksensa oli helppo havaita väkijoukon seasta.
Huokaisten Ritsuka jatkoi kävelyään portille päin. Nyt siihen ehtisi kasaantua muutakin porukkaa, jotka luultavasti tulisivat juttelemaan hänelle sitten jotain täysin merkityksetöntä. Täytyi vain toivoa, että Yuiko tulisi pian. Oli tietenkin myös mahdollista, että tyttö oli jälleen jäänyt käytävälle jonkun poikajoukon piirittämäksi. Sitä kävi nykyisin usein.
Empien Ritsuka kaivoi puhelimen taskustaan. Hänen olisi luultavasti parasta soittaa Yuikolle lyhyt häläri, jotta tuo varmasti muistaisi hänet eikä jäisi viihdyttämään mitään poikajoukkoa.
Puhelimen tuutattua kahdesti poika sulki sen ja jäi tuijottamaan sen sinikuorista, lohkeillutta pintaa. Siitä oli jo niin monta vuotta, kun Soubi oli antanut puhelimen hänelle. Alun perin hän ei ollut ottanut tehdäkseen sillä mitään, mutta ajan kuluessa hän oli tottunut soittamaan Soubille usein keskellä yötä, kun ei saanut unta. Helposti he olivat saattaneet puhua monta tuntia, kunnes hän oli nukahtanut puhelimen ääreen, Soubin rauhoittavaa puhetta kuunnellen.
Nyt siitä kuitenkin oli jo kauan, kun puhelimen näytössä olisi viimeksi lukenut Soubi. Oli hankalaa ajatella, että siitä tosiaan oli jo yli vuosi, kun mies oli lähtenyt meren ylitse Amerikkaan, opintojen perässä. Saatuaan kutsun kuuluisaan taideopistoon mies oli vastustellut lähtöä, mutta Ritsuka oli suorastaan pakottanut tuon lähtemään. Hän ei tosiaan tahtonut olla Soubin urakehityksen tiellä, vaikka se sitten tarkoittikin sitä, että heidän piti näin piinallisesti olla erossa toisistaan. Siinä, että hän oli toisen matkaan lähettänyt, oli kuitenkin ollut eräs ehto. Tuon olisi pitänyt hänelle soittaa ja kirjoittaa säännöllisesti, mutta tähän päivään mennessäkään hän ei ollut saanut yhtäkään puhelua toiselta. Ei yhtäkään kirjettä, ei edes postikorttia. Ei yhteystietoja, jotta hän voisi itse ottaa tuohon yhteyttä. Kai tämä oli loppujen lopuksi ollut vanhemmalle miehelle se kaivattu pelastus, tapa, jolla tuo pääsi eroon heitä kahta yhteen punovista siteistä.
Ritsuka tunsi kipeän vihlaisun sielussaan ja kiireesti tunki puhelimen takaisin takkinsa taskuun, tahtoen saada kapineen pois käsistään niin pian kuin mahdollista. Liikaa muistoja.
Saadakseen muuta ajateltavaa, kalvakat silmät kävivät uudelleen hakemaan tuttuja, pinkkejä hiuksia muiden oppilaiden seasta. Nyt tyttö oli jo pahasti myöhässä ja tuon olisi parasta ilmestyä mitä pikimmiten, tai saisi kävellä yksin kotiin. Silmät tavoittivat kuitenkin jotain muuta. Vain lyhyen matkan päässä seisoi pitkä mieshahmo, selkä häneen päin. Vaaleat hiukset aaltoilivat selkää myöten. Tupakan tuoksu leijui tänne asti. Kaikki katosi ympäriltä. Ritsuka kykeni näkemään vain ja ainoastaan tuon yhden hahmon. Huomaamattaan hän oli marssinut lähemmäs täynnä toivoa hän kurkotti kättään.
- Soubi!
Hän tuskin edes tunnisti ääntään. Se oli täynnä kaipausta ja tuskaa, mutta samalla onnea ja riemua. Sormet kietoutuvat ruskeaan nahka kankaaseen ja yllättyneenä mies kääntyy.
Ritsuka tuijotti tuntemattomiin kasvoihin.
Paha olo hulmahti hänen lävitseen. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Hän oli ollut niin varma. Hän oli ollut niin tyhmä. Miten hän olikaan voinut kuvitella, että Soubi olisi ollut tuossa, odottamassa häntä. Valmiina kantamaan hänen laukkuansa.
Kyyneleet eivät olleet kaukana.
- Ritsuka-kun!
Paksun valveunen läpi poika kuuli nimeänsä kutsuttavan. Hätkähtäen hän räpäytti silmiään ja ravisteli päätään. Äskeinen mies katsoi häntä huolestuneena. Kiireesti Ritsuka pyyhkäisi silmänsä kuiviksi ja nosti kasvoilleen tutun ja turvallisen hymynsä, joka kätki kaiken tuskan alleen. Hän kumarsi miehelle kevyesti.
- Olen pahoillani, sekoitin sinut toiseen.
Ritsuka käännähti ympäri, törmäten suoraan paikalle juosseeseen tyttöön. Tytön kirjatkin lipesivät törmäyksen voimasta maahan, mutta tuo ei kumartunut nostamaan niitä.
- No tulit viimeinkin.
Kissapoika tuhahti silmiään pyörittäen, Yuikon jäädessä vain seisomaan paikoilleen. Luojan kiitos tyttö tuli, jotta he pääsivät lähtemään. Tosin pari minuuttia myöhempi esiintyminen olisi nyt ollut omiaan. Kaikesta päätellen tuo oli nähnyt koko välikohtauksen.
- Ritsuka-kun… Onko kaikki hyvin?
- Hmm? Mitä sinä puhut? Tietenkin on.
Tuntui pahalta valehdella ystävälleen. Mutta hän ei yksinkertaisesti voinut sille mitään. Hän ei osannut kertoa tunteistaan kellekään, ei kertoa, miten todellisuudessa sydämensä oli tuhansina pirstaleina, eikä hän omistanut liimaa jolla korjata se. Ei löytynyt edes epäkäytännöllistä teippiä.
Ritsuka kumartui poimimaan tytön pudottamia kirjoja maasta ja puisteli niiden kannet hyvin, jotteivät ne jääneet likaisiksi. Sitä mukaa hän pinosi ne ja työnsi Yuikon syliin. Odottavasti hän viittoi alas viettävän tien suuntaan.
- Menemmekö?
- Sinä sanoit hänen nimensä.
- Kenen? En ymmärrä, mistä puhut.
- Sinä kutsuit Soubia.
- Err… Taisit vain kuvitella.
Enempää hän ei jäänyt kuuntelemaan, vaan kiireesti jatkoi matkaansa. Tyttö pysyttelisi hänen perässään tai ei, mutta ainakin nyt olisi pitänyt tulla selväksi, ettei äskeinen keskustelunaihe ollut luvallinen. Mikään keskustelunaihe, joka sisälsi nimen Soubi, missään merkityksessä, ei ollut luvallinen. Yuikon olisi pitänyt se jo tajuta.
Ei siinä mennytkään kuin hetki, kun tyttö oli juossut hänet kiinni ja hymyili nyt kaunista ja innostunutta hymyään, kuin äskeistä ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Tuon pää taisi olla yhtä tyhjä kuin piparipurkki, koskapa tuo kykeni unohtamaan asiat silmänräpäyksessä, ilman että ne jäivät vaivaamaan hänen päätään. Tai sitten toinen oli vain katsonut liikaa Johnny Deppin elokuvia, josta tyttö oli oppinut upeat näyttelijänlahjat. Ensimmäinen vaihtoehto tuntui kuitenkin realistisemmalta.
Ritsuka tunsi tytön takertuvan häntä käsivarresta.
- Ritsuka-kun, tule! Viimeinen kahvilalla tarjoaa ostokset!
***
Ritsuka siemaili höyryävän kuumaa Cappuccinoaan mietteisiinsä vajonneena. Kuten tavallista, hän oli saanut maksaa sekä oman juomansa, että Yuikon mehun ja leivonnaiset. Mitä luultavimmin hän olisi voittanut tytön leikiten juoksukilpailussa, jos vain olisi viitsinyt ottaa tosissaan. Asiaa jarruttivat kuitenkin ensisijaisesti kaksi asiaa. Yksi, hänen mielestään oli silmittömän noloa juosta pitkin kaupunkia pää kolmantena jalkana. Oli paljon turvallisempaa vain kävellä rauhallisesti perässä ja toivoa, ettei kukaan yhdistänyt häntä edellä laukkaavaan tyttöön, oli se miten ilkeästi tahansa ajateltu. Toisekseen, Ritsuka tiesi Yuikon tietävän, ettei hän ottanut kilpailua todesta, jonka vuoksi tyttö voitti aina. Tämän vuoksi tuo ei koskaan kantanut rahaa mukanaan. Jos siis Ritsuka olisikin kerran voittanut tuon, siitä ei olisi ollut mitään iloa, koska tällöin tuo olisi vain yksinkertaisesti lainannut rahaa häneltä, eikä koskaan maksanut takaisin. Häviämällä suoraan hän pääsi paljon helpommalla.
- Ritsuka-kun!
- Huh, mitä nyt?
Vastentahtoisesti poika nosti katseensa kahvistaan ja kulmiaan rypistäen katsoi Yuikoon kärsimättömänä. Tytön olisi pitänyt jo oppia sekin, että hän yleensä antoi ajatustensa lentää juodessaan ikuista Cappuccinoaan, eikä häntä silloin saanut häiritä. Mutta päinvastoin tyttö rakasti sepittää asioita juomisensa äärestä, jonka vuoksi heillä oli usein erimielisyyksiä siitä, miten he viettivät aikansa kahvilassa. Koska Ritsuka ei kuitenkaan tahtonut saada tyttöä huolestumaan voinnistaan, hänen oli viime aikoina ollut pakko ottaa osaa näihin keskusteluihin ja esittää hyvän tuulista.
- Muistathan, että lupasit olla kanssani ensi lauantaina?
Kissapojan oli huokaistava. Totta kai hän muisti. Pinkkitukkainen muistutteli häntä siitä harva se päivä. Hän tiesi myös, miksi tytölle oli niin tärkeää, että hän muisti tuon päivän. Se oli hänen syntymäpäivänsä. Hän olisi voinut pistää vaikka päänsä pantiksi, että Yuiko oli mennyt ja järjestänyt hänelle jotkut typerät yllätysjuhlat, jotka eivät todellisuudessa kiinnostaneet häntä pätkän vertaa. Mutta jälleen kerran hän joutuisi yhden illan ajan esittämään iloista, ja että nautti ystäviensä seurasta.
- Muistan tietenkin. Olet muistuttanut minua jo miljoonasti. Miksi sinun on niin tärkeää, etten vain saa unohtaa sitä?
Tyttö karahti ilmiömäisen punaiseksi hänen silmiensä edessä ja mumisi jotain käsittämätöntä siitä, ettei asiaan todella ollut mitään erikoista syytä. Selkeä vahviste siihen, että jotain tuo tosiaan suunnitteli. Ja Yuikon aivokapasiteetilla se ei tosiaan voisi olla mitään yllätysjuhlista yllättävämpää.
Ritsuka käänsi katseensa ikkunaan. Ulkona oli synkkää ja harmaata. Vaikka oli jo joulukuu, ei lunta ollut laisinkaan. Kaikki puut olivat lehdettöminä harmaita ja kolkonnäköisiä, kun edes puhtaan valkea lumi ei niitä peittänyt. Monille talven viivästyminen oli helpotus, mutta lapsille se tuntui maailman lopulta. Ikkunalasin läpi näki, kuinka lähes jokaisen pienen lapsen kasvoilta paistoi vilpitön suru ja onnettomuus, lumen puuttumista kohtaan. He eivät voineet rakentaa lumiukkoja, eivät tehdä enkeleitä hankeen. Ja mikä kaikkein tärkeintä, kuinka Joulupukki pääsisi tuomaan lahjoja ilman hankea? Eivät kai porotkaan koko matkaa jaksaneet lentää?
Ritsukalle se merkitse ensimmäisiä syntymäpäiviä ilman lunta. Ajatus oli sinänsä kummallinen. Hän ei ollut enää moneen vuoteen viettänyt syntymäpäiviään sen ihmeellisemmin, mutta silti tällainen pieni seikka osasi sekin latistaa mieltä. Häntä olivat odottamassa yllätysjuhlat täynnä ystäviä. Hänen kuuluisi odottaa innolla. Hän täyttäisi 18! Hänen kuuluisi riemuita, olla typerä nuori, luulla itseään aikuiseksi, jolla vain taivas oli rajana. Mutta ei. Hän ei osannut riemuita asioista, jotka olivat hyvin. Hän oli edelleenkin silkka lapsi, eikä huomannut sitä mitä hänellä jo oli, vain sen, joka häneltä puuttui. Ensimmäiset syntymäpäivät ilman lunta. Ensimmäiset syntymäpäivät seitsemään vuoteen, ilman Soubia.
***
Lukukauden viimeiset päivät vain vilahtelivat ohitse. Joulujuhlasta ei jäänyt mitään Ritsukan päähän, vaikka hän miten oli yrittänyt keskittyä. Totuus oli, ettei se kiinnostanut häntä millään lailla. Edes katosta ripoteltu tekolumi ei ollut millään tapaa parantanut hänen oloaan, kuten olisi voinut luulla, muiden oppilaiden iloisista henkäyksistä päätellen. Ritsukalle se ei merkinnyt mitään, muistutti vain entisestään siitä, miten kolkkoa olisi astua kauniisti koristellusta juhlasalista takaisin ulkoilmaan.
Vaikka kaikki olivat näyttäneet nauttivan juhlasta ja koristeista, sekä ala-asteelaisten esittämästä näytelmästä, näytti riemu kasvavan entistä enemmän, kun viimeinkin oli lupa siirtyä viettämään lomaa. Ensin olisi joulu, sitten uusi vuosi, jota juhlittaisiin kovasti. Ritsuka oli oikeastaan aina pitänyt joulusta enemmän, mutta perinteisesti se jäi vähemmälle huomiolle, jonka vuoksi hän ei koskaan ollut tosissaan päässyt sitä viettämään. Nyt kuitenkin tuntui tyhmältä olla onneton siitä asiasta. Milloin tahansa, viimeisen seitsemän vuoden aikana, hänen olisi tarvinnut vain pyytää Soubilta. Pari sanaa, ja hän olisi saanut viettää joulua sydämensä kyllyydestä. Mutta senkin mahdollisuuden hän oli nyt menettänyt. Oli väärin olla katkera asiasta, mutta sillä hetkellä Ritsuka ei voinut muutakaan.
***
Lauantaiaamu koitti harmaana ja koleana. Se oli kaiketi ensimmäinen pakkasen puolelle mennyt päivä koko syksynä. Vaikka ilma olikin kylmä, se ei ollut auttanut yhtäkään lumihiutaletta maankamaralle. Maa pysyi ruskeana ja harmaana sekin. Ja vaikka Ritsuka miten kauan tuijotti sitä huoneensa parvekkeelta, se ei muuttunut yhtään talvisemmaksi. Mitä nyt sen saattoi välillä kuvitella hieman valkeammaksi, kun höyrynä suusta ulos purkautuva ilma täytti näkökentän. Se kuitenkin haihtui aina pian ja jäljelle jäi vain sama, vanha, lumeton piha.
Lopulta Ritsukan oli luovutettavakin. Yuiko tulisi hakemaan häntä aivan pian, jonka vuoksi hänen olisi laittauduttava valmiiksi. Vasta Yuikoa ajatellessaan hän tajusi itse, että tänään tosiaan oli hänen 18-vuotis syntymäpäivänsä. Hän ei tuntenut oloaan yhtään erilaiseksi. Tai ehkä tunsikin. Nimittäin lohduttomammaksi kuin koskaan. Hänen ei tehnyt lainkaan mieli lähteä juhlimaan minkään vertaa, mutta kaikkiin asioihin ei vain voinut vaikuttaa. Oli kuitenkin lohduttavaa tietää, että jos hän vain kestäisi tämän illan ja saisi pidettyä hymyn kasvoillaan, niin palkkioksi hän saisi muutaman viikon loman, jonka hän saisi viettää aivan omassa rauhassaan. Hän oli jo kertonut ystävilleen, että viettäisi lomansa Yokohamassa, sukulaistensa luona. Valhettahan se oli, mutta näin hän saisi todella sitä omaa aikaansa viimein. Huolta siitä, että hän jäisi kiinni valheestaan, ei ollut. Hän viettäisi koko lomansa neljän seinän sisällä. Vaikka hänen äitinsä nykyisin tuskin edes puhui hänelle, niin hän edelleenkin sai kaikesta huolimatta katon päänsä päälle ja ruokaa päivittäin, jonka vuoksi ei ollut mitään tarvetta lähteä ulos. Täytyisi vain ajatella tätä vapautusta, niin hän selviäisi kyllä.
Hitaasti Ritsuka meni sitten kaapilleen ja nosti sieltä itselleen vaatteet. Rauhallisesti hän puki farkut jalkoihinsa ja laittoi vyön tiukasti kiinni. Kauluspaitansa napit ja napitti naurettavan hitaasti. Hän vetäisi valkean pitkähihaisen päälle vielä sinisen neuleliivin, ennen kuin siirtyi sukimaan hiuksiansa paremmin. Hetkeksi kädet jäivät pörröisille korville ja hellästi yrittivät irrottaa niitä. Kuten oletettavaa, ne eivät hievahtaneetkaan. Ritsukan ajatukset ehtivät jälleen lähteä ajelehtimaan, kuinka hän hankkiutuisi korvistansa eroon niin nopeasti kuin mahdollista, mutta sitten ulkoa kuuluva hihkuminen keskeytti hänet.
Ritsuka kiirehti parvekkeelleen ja katsoi alas. Pinkkitukkainen tyttö huiskutti kättään innoissaan.
- Ritsuka-kun, oletko valmis?
- Mmh, tulen ihan heti alas, odota pieni hetki siinä.
- Selvä!
Ritsuka peruutti takaisin sisään ja veti parvekkeelle johtavan oven kiinni. Tapansa mukaisesti, hän ei lukinnut sitä. Oli se miten typerää tahansa, niin hän edelleenkin jollain tapaa odotti, että Soubi saattaisi jonain iltana vain tulla takaisin, kavuta parvekkeen kautta hänen huoneeseensa, kuten aina. Oven täytyi aina olla avoinna Soubia varten.
Ritsuka pyörähti uudelleen kaapilleen ja otti sieltä tällä kertaa takkinsa. Ilma oli tuntunut sen verran kolealta jo, että olisi varmaan parasta pukea lämpimästi. Illalla, kotiin tullessa ainakin olisi varmasti jo enemmänkin pakkasta, eikä hänen välittänyt vilustua, varsinkaan nyt, kun lomakin oli aluillaan. Nopeasti hän kiskoi takin ylleen ja kiiruhti sitten ulos huoneestaan, lähes juosten portaikon alas. Hän nappasi eteisestä olkalaukkunsa, jonka oli pakannut jo edellisenä iltana ja kiskoi kenkänsä jalkoihin. Oven suussa, ennen lähtöään hän kääntyi tapansa mukaisesti vielä katsomaan sisälle.
- Minä menen nyt, äiti!
Ritsuka ilmoitti, kuitenkaan millään lailla vastausta odottamatta. Ei hän koskaan saanut sellaista. Kissankorvainen kääntyi ja oli juuri astumassa ulos, kun takaan jokin liikahti, varjon lailla. Poika kääntyi katsomaan taakseen ja näki äitinsä, puoliksi nurkan takana, katsomassa häntä. Misakin tummat hiukset roikkuivat kasvoilla ja tuo näytti kärsivämmältä kuin koskaan. Ritsukan teki vain mielensä kietoa kätensä äitinsä harteille ja lohduttaa tuota, mutta hän tiesi, ettei tuo sallisi sitä.
- Heippa.
Ritsuka sanoi ja päätään kallistaen hymyili. Toinen oli kaikesta huolimatta hänen äitinsä, ja vaikka se olisikin yksipuolista, niin hän rakasti tuota.
- Hyvää syntymäpäivää.
Ritsuka oli ehtinyt jo uudelleen kääntyä lähteikseen, mutta takaa kuuluneet hiljaiset sanat saivat hänet jähmettymään. Mustat korvat kääntyilivät epäuskoisina taaksepäin, yrittäen hapuilla sanoja uudelleen omikseen. Uusintaa ei kuitenkaan tullut, mutta sitä vastoi hän kuuli, kuinka hahmo liikkui pois käytävästä, yläkertaan omaan huoneeseensa. Vaikka sanat olivat olleet vain kuin kuiskaus tuulessa, Ritsuka silti tiesi kuulleensa oikein. Tuntui, kuin joku olisi avannut lämpökamiinan hänen sisällään, sanat olivat vain tuntuneet liian hyviltä. Ensimmäinen oikea hymy pitkään aikaan nousi pojan huulille ja hän vilkaisi vielä taakseen portaikkoon.
- Kiitos.
Ritsuka kuiskasi ja heitti kaulahuivin harteilleen, astuen ulos talosta. Hän tunsi olonsa kepeämmäksi kuin pitkään aikaan. Ensimmäisen kerran Soubin lähdön jälkeen, tuntui, että kaikki saattaisi sittenkin vielä kääntyä parhain päin.
***
// NO NIIN. Tässä nyt vähän matkaa viimeisimmästä Loveless -ficistäni. Loveless on siis Yun Kougan luoma anime-/mangasarja, copyt hahmoista ja muusta hänelle ~
Tiedän, että se on paikoittain ikävän sekavaa. Minun mielenkiintoni sitä kohtaan vain ailahtelee laidasta laitaan ja taso sitten menee mukana. :'D On siis tulossa vielä paljon lisää, mutta tuossa kohdin olen nyt menossa. Laittelen myöhemmin lisään. Kommentit olisi ihan kivoja ~
Pienikokoinen poika oli ainut salissa, jolla edelleen oli pörröiset korvat hiustensa seasta törröttämässä, ja häntä heilumassa lattiaa vasen.
Hän oli kaikin tavoin sievä, helposti tyttöön sekoitettava ulkonäkönsä puolesta.
Kaikki salissa olevat muut nuoret katselivat häntä salaa, jokainen valmiina viemään nuo mustat korvat milloin vain, miten lyhyellä varoitusajalla tahansa.
Mutta yksikään ei rohjennut edes koettaa lähestyä häntä.
Sillä kaikki tiesivät, että hänen sydämensä oli jo luvattu jollekulle toiselle.
***
Ritsuka heilutteli häntäänsä vaivaantuneen oloisena. Hän oli erittäin selvillä siitä, että oli katseiden ja keskusteluiden aihe. Hän oli kurssinsa viimeinen, jolla edelleen oli korvansa. Ensimmäiset olivat menettäneet omansa jo 14 vuoden iässä, viimeisimmät tänä vuonna, jona hänkin viettäisi 18-vuotis syntymäpäiviään. Monet olivat alkaneet jo epäillä, että hänen korvansa olivat pelkkää hämäystä, mutta rohkeimmat olivat käyneet koettamassa onneaan, josko ne irtoaisivat hänen päästään silkalla kiskomisella. Turhaan, koska ne tosiaan aidot edelleenkin olivat, eivätkä täten irtoamassa hänen päästään, ennen kuin hän päätyisi harrastamaan seksiä jonkun kanssa.
Hän oli kyllä tosin jo miettinyt, josko yksinkertaisesti vain pistäisi jonkun sattumanvaraisen tyypin kanssa hynttyyt yhteen, ihan vain siksi, että pääsisi näistä korvistaan eroon. Oli kammottavaa olla luokkansa ensimmäinen, joka menetti korvansa, mutta viimeisenä oli vähintäänkin yhtä hirveää olla. Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä kärsimättömämmäksi hänen ystävänsä kävivät. Ihan kuin se nyt heidän ongelmansa olisi ollut, milloinka hän oikein korvansa menettäisi.
Toinen asia, joka edelleenkin aiheutti hänestä keskustelua, oli se, ettei eräs pitkä, vaaleahiuksinen mies ollut yli vuoteen tullut hakemaan häntä portilta, kuten tapanaan oli ollut. Vaikka tästä muutoksesta päivärutiiniin oli jo niin kauan, edelleenkin sinnikkäimmät jaksoivat pitää keskustelua siitä asiasta yllä. Luultavasti siksi, ettei Ritsuka suostunut puhumaan asiasta. Monet olivat odottaneet hänen menettävän korvansa jo ala-asteella, kun hän oli tiiviisti alkanut liikkumaan edellä mainitun miehen kanssa. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaikka nämä monta vuotta jatkoivat tapailuaan. Joka päivä, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, mies oli ollut portilla odottamassa Ritsukaa, josta he olivat yhdessä jatkaneet matkaansa. Vähän ylitse vuosi sitten mies oli kuitenkin vain hävinnyt tuhka tuuleen samaa tietä kuin luokkatovereiden toiveet nähdä Ritsuka korvattomana piakkoin.
***
Kello pirahti soimaan, ilmoittaen luennon päättyneeksi. Suorastaan helpottuneena Ritsuka nosti laukkunsa lattialta ja nopeasti työnsi kirjansa ja vihkonsa sen sisään, välittämättä laisinkaan, menivätkö ne siististi vai eivät. Kunhan vain hän pääsisi lähtemään niin pian kuin mahdollista.
- Huomiseen!
Ritsuka heilautti kättään ilmassa, ennen kuin ensimmäisenä kiiruhti ulos salista. Sisältä kuului muutama protestoiva huudahdus, mutta hän ei viitsinyt jäädä kuuntelemaan juuri nyt mitään yhtään keneltäkään. Hän kiiruhtaisi ulos, jossa Yuiko luultavasti odottaisi häntä jo. He lähtisivät yhdessä kohti kotia, pysähtyisivät ehkä matkan varrella olevaan kahvilaan hetkeksi juttelemaan. Tytön seurassa hän pakottautuisi hymyilemään ja esittämään kaiken olevan hyvin. Kotiin ehdittyään hän antaisi itsensä jälleen tuntea kaiken ikävän tuoman tuskan ja viettäisi loppupäivän sänkynsä pohjalla, tuijottaen lohkeilleeseen kattoon ja toistaen mielessään yhtä ainoata nimeä.
Soubi.
***
Ritsuka rypisti kulmiaan kärsimättömän oloisena. Jo kaukaa huomasi, ettei Yuiko ilmeisesti ollut ehtinyt omalta tunniltaan vielä sovitulle tapaamispaikalle. Vaikka suuriosa muista nuorista olikin jo kasvanut tytön kiinni, hänen purukumin pinkit hiuksensa oli helppo havaita väkijoukon seasta.
Huokaisten Ritsuka jatkoi kävelyään portille päin. Nyt siihen ehtisi kasaantua muutakin porukkaa, jotka luultavasti tulisivat juttelemaan hänelle sitten jotain täysin merkityksetöntä. Täytyi vain toivoa, että Yuiko tulisi pian. Oli tietenkin myös mahdollista, että tyttö oli jälleen jäänyt käytävälle jonkun poikajoukon piirittämäksi. Sitä kävi nykyisin usein.
Empien Ritsuka kaivoi puhelimen taskustaan. Hänen olisi luultavasti parasta soittaa Yuikolle lyhyt häläri, jotta tuo varmasti muistaisi hänet eikä jäisi viihdyttämään mitään poikajoukkoa.
Puhelimen tuutattua kahdesti poika sulki sen ja jäi tuijottamaan sen sinikuorista, lohkeillutta pintaa. Siitä oli jo niin monta vuotta, kun Soubi oli antanut puhelimen hänelle. Alun perin hän ei ollut ottanut tehdäkseen sillä mitään, mutta ajan kuluessa hän oli tottunut soittamaan Soubille usein keskellä yötä, kun ei saanut unta. Helposti he olivat saattaneet puhua monta tuntia, kunnes hän oli nukahtanut puhelimen ääreen, Soubin rauhoittavaa puhetta kuunnellen.
Nyt siitä kuitenkin oli jo kauan, kun puhelimen näytössä olisi viimeksi lukenut Soubi. Oli hankalaa ajatella, että siitä tosiaan oli jo yli vuosi, kun mies oli lähtenyt meren ylitse Amerikkaan, opintojen perässä. Saatuaan kutsun kuuluisaan taideopistoon mies oli vastustellut lähtöä, mutta Ritsuka oli suorastaan pakottanut tuon lähtemään. Hän ei tosiaan tahtonut olla Soubin urakehityksen tiellä, vaikka se sitten tarkoittikin sitä, että heidän piti näin piinallisesti olla erossa toisistaan. Siinä, että hän oli toisen matkaan lähettänyt, oli kuitenkin ollut eräs ehto. Tuon olisi pitänyt hänelle soittaa ja kirjoittaa säännöllisesti, mutta tähän päivään mennessäkään hän ei ollut saanut yhtäkään puhelua toiselta. Ei yhtäkään kirjettä, ei edes postikorttia. Ei yhteystietoja, jotta hän voisi itse ottaa tuohon yhteyttä. Kai tämä oli loppujen lopuksi ollut vanhemmalle miehelle se kaivattu pelastus, tapa, jolla tuo pääsi eroon heitä kahta yhteen punovista siteistä.
Ritsuka tunsi kipeän vihlaisun sielussaan ja kiireesti tunki puhelimen takaisin takkinsa taskuun, tahtoen saada kapineen pois käsistään niin pian kuin mahdollista. Liikaa muistoja.
Saadakseen muuta ajateltavaa, kalvakat silmät kävivät uudelleen hakemaan tuttuja, pinkkejä hiuksia muiden oppilaiden seasta. Nyt tyttö oli jo pahasti myöhässä ja tuon olisi parasta ilmestyä mitä pikimmiten, tai saisi kävellä yksin kotiin. Silmät tavoittivat kuitenkin jotain muuta. Vain lyhyen matkan päässä seisoi pitkä mieshahmo, selkä häneen päin. Vaaleat hiukset aaltoilivat selkää myöten. Tupakan tuoksu leijui tänne asti. Kaikki katosi ympäriltä. Ritsuka kykeni näkemään vain ja ainoastaan tuon yhden hahmon. Huomaamattaan hän oli marssinut lähemmäs täynnä toivoa hän kurkotti kättään.
- Soubi!
Hän tuskin edes tunnisti ääntään. Se oli täynnä kaipausta ja tuskaa, mutta samalla onnea ja riemua. Sormet kietoutuvat ruskeaan nahka kankaaseen ja yllättyneenä mies kääntyy.
Ritsuka tuijotti tuntemattomiin kasvoihin.
Paha olo hulmahti hänen lävitseen. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Hän oli ollut niin varma. Hän oli ollut niin tyhmä. Miten hän olikaan voinut kuvitella, että Soubi olisi ollut tuossa, odottamassa häntä. Valmiina kantamaan hänen laukkuansa.
Kyyneleet eivät olleet kaukana.
- Ritsuka-kun!
Paksun valveunen läpi poika kuuli nimeänsä kutsuttavan. Hätkähtäen hän räpäytti silmiään ja ravisteli päätään. Äskeinen mies katsoi häntä huolestuneena. Kiireesti Ritsuka pyyhkäisi silmänsä kuiviksi ja nosti kasvoilleen tutun ja turvallisen hymynsä, joka kätki kaiken tuskan alleen. Hän kumarsi miehelle kevyesti.
- Olen pahoillani, sekoitin sinut toiseen.
Ritsuka käännähti ympäri, törmäten suoraan paikalle juosseeseen tyttöön. Tytön kirjatkin lipesivät törmäyksen voimasta maahan, mutta tuo ei kumartunut nostamaan niitä.
- No tulit viimeinkin.
Kissapoika tuhahti silmiään pyörittäen, Yuikon jäädessä vain seisomaan paikoilleen. Luojan kiitos tyttö tuli, jotta he pääsivät lähtemään. Tosin pari minuuttia myöhempi esiintyminen olisi nyt ollut omiaan. Kaikesta päätellen tuo oli nähnyt koko välikohtauksen.
- Ritsuka-kun… Onko kaikki hyvin?
- Hmm? Mitä sinä puhut? Tietenkin on.
Tuntui pahalta valehdella ystävälleen. Mutta hän ei yksinkertaisesti voinut sille mitään. Hän ei osannut kertoa tunteistaan kellekään, ei kertoa, miten todellisuudessa sydämensä oli tuhansina pirstaleina, eikä hän omistanut liimaa jolla korjata se. Ei löytynyt edes epäkäytännöllistä teippiä.
Ritsuka kumartui poimimaan tytön pudottamia kirjoja maasta ja puisteli niiden kannet hyvin, jotteivät ne jääneet likaisiksi. Sitä mukaa hän pinosi ne ja työnsi Yuikon syliin. Odottavasti hän viittoi alas viettävän tien suuntaan.
- Menemmekö?
- Sinä sanoit hänen nimensä.
- Kenen? En ymmärrä, mistä puhut.
- Sinä kutsuit Soubia.
- Err… Taisit vain kuvitella.
Enempää hän ei jäänyt kuuntelemaan, vaan kiireesti jatkoi matkaansa. Tyttö pysyttelisi hänen perässään tai ei, mutta ainakin nyt olisi pitänyt tulla selväksi, ettei äskeinen keskustelunaihe ollut luvallinen. Mikään keskustelunaihe, joka sisälsi nimen Soubi, missään merkityksessä, ei ollut luvallinen. Yuikon olisi pitänyt se jo tajuta.
Ei siinä mennytkään kuin hetki, kun tyttö oli juossut hänet kiinni ja hymyili nyt kaunista ja innostunutta hymyään, kuin äskeistä ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Tuon pää taisi olla yhtä tyhjä kuin piparipurkki, koskapa tuo kykeni unohtamaan asiat silmänräpäyksessä, ilman että ne jäivät vaivaamaan hänen päätään. Tai sitten toinen oli vain katsonut liikaa Johnny Deppin elokuvia, josta tyttö oli oppinut upeat näyttelijänlahjat. Ensimmäinen vaihtoehto tuntui kuitenkin realistisemmalta.
Ritsuka tunsi tytön takertuvan häntä käsivarresta.
- Ritsuka-kun, tule! Viimeinen kahvilalla tarjoaa ostokset!
***
Ritsuka siemaili höyryävän kuumaa Cappuccinoaan mietteisiinsä vajonneena. Kuten tavallista, hän oli saanut maksaa sekä oman juomansa, että Yuikon mehun ja leivonnaiset. Mitä luultavimmin hän olisi voittanut tytön leikiten juoksukilpailussa, jos vain olisi viitsinyt ottaa tosissaan. Asiaa jarruttivat kuitenkin ensisijaisesti kaksi asiaa. Yksi, hänen mielestään oli silmittömän noloa juosta pitkin kaupunkia pää kolmantena jalkana. Oli paljon turvallisempaa vain kävellä rauhallisesti perässä ja toivoa, ettei kukaan yhdistänyt häntä edellä laukkaavaan tyttöön, oli se miten ilkeästi tahansa ajateltu. Toisekseen, Ritsuka tiesi Yuikon tietävän, ettei hän ottanut kilpailua todesta, jonka vuoksi tyttö voitti aina. Tämän vuoksi tuo ei koskaan kantanut rahaa mukanaan. Jos siis Ritsuka olisikin kerran voittanut tuon, siitä ei olisi ollut mitään iloa, koska tällöin tuo olisi vain yksinkertaisesti lainannut rahaa häneltä, eikä koskaan maksanut takaisin. Häviämällä suoraan hän pääsi paljon helpommalla.
- Ritsuka-kun!
- Huh, mitä nyt?
Vastentahtoisesti poika nosti katseensa kahvistaan ja kulmiaan rypistäen katsoi Yuikoon kärsimättömänä. Tytön olisi pitänyt jo oppia sekin, että hän yleensä antoi ajatustensa lentää juodessaan ikuista Cappuccinoaan, eikä häntä silloin saanut häiritä. Mutta päinvastoin tyttö rakasti sepittää asioita juomisensa äärestä, jonka vuoksi heillä oli usein erimielisyyksiä siitä, miten he viettivät aikansa kahvilassa. Koska Ritsuka ei kuitenkaan tahtonut saada tyttöä huolestumaan voinnistaan, hänen oli viime aikoina ollut pakko ottaa osaa näihin keskusteluihin ja esittää hyvän tuulista.
- Muistathan, että lupasit olla kanssani ensi lauantaina?
Kissapojan oli huokaistava. Totta kai hän muisti. Pinkkitukkainen muistutteli häntä siitä harva se päivä. Hän tiesi myös, miksi tytölle oli niin tärkeää, että hän muisti tuon päivän. Se oli hänen syntymäpäivänsä. Hän olisi voinut pistää vaikka päänsä pantiksi, että Yuiko oli mennyt ja järjestänyt hänelle jotkut typerät yllätysjuhlat, jotka eivät todellisuudessa kiinnostaneet häntä pätkän vertaa. Mutta jälleen kerran hän joutuisi yhden illan ajan esittämään iloista, ja että nautti ystäviensä seurasta.
- Muistan tietenkin. Olet muistuttanut minua jo miljoonasti. Miksi sinun on niin tärkeää, etten vain saa unohtaa sitä?
Tyttö karahti ilmiömäisen punaiseksi hänen silmiensä edessä ja mumisi jotain käsittämätöntä siitä, ettei asiaan todella ollut mitään erikoista syytä. Selkeä vahviste siihen, että jotain tuo tosiaan suunnitteli. Ja Yuikon aivokapasiteetilla se ei tosiaan voisi olla mitään yllätysjuhlista yllättävämpää.
Ritsuka käänsi katseensa ikkunaan. Ulkona oli synkkää ja harmaata. Vaikka oli jo joulukuu, ei lunta ollut laisinkaan. Kaikki puut olivat lehdettöminä harmaita ja kolkonnäköisiä, kun edes puhtaan valkea lumi ei niitä peittänyt. Monille talven viivästyminen oli helpotus, mutta lapsille se tuntui maailman lopulta. Ikkunalasin läpi näki, kuinka lähes jokaisen pienen lapsen kasvoilta paistoi vilpitön suru ja onnettomuus, lumen puuttumista kohtaan. He eivät voineet rakentaa lumiukkoja, eivät tehdä enkeleitä hankeen. Ja mikä kaikkein tärkeintä, kuinka Joulupukki pääsisi tuomaan lahjoja ilman hankea? Eivät kai porotkaan koko matkaa jaksaneet lentää?
Ritsukalle se merkitse ensimmäisiä syntymäpäiviä ilman lunta. Ajatus oli sinänsä kummallinen. Hän ei ollut enää moneen vuoteen viettänyt syntymäpäiviään sen ihmeellisemmin, mutta silti tällainen pieni seikka osasi sekin latistaa mieltä. Häntä olivat odottamassa yllätysjuhlat täynnä ystäviä. Hänen kuuluisi odottaa innolla. Hän täyttäisi 18! Hänen kuuluisi riemuita, olla typerä nuori, luulla itseään aikuiseksi, jolla vain taivas oli rajana. Mutta ei. Hän ei osannut riemuita asioista, jotka olivat hyvin. Hän oli edelleenkin silkka lapsi, eikä huomannut sitä mitä hänellä jo oli, vain sen, joka häneltä puuttui. Ensimmäiset syntymäpäivät ilman lunta. Ensimmäiset syntymäpäivät seitsemään vuoteen, ilman Soubia.
***
Lukukauden viimeiset päivät vain vilahtelivat ohitse. Joulujuhlasta ei jäänyt mitään Ritsukan päähän, vaikka hän miten oli yrittänyt keskittyä. Totuus oli, ettei se kiinnostanut häntä millään lailla. Edes katosta ripoteltu tekolumi ei ollut millään tapaa parantanut hänen oloaan, kuten olisi voinut luulla, muiden oppilaiden iloisista henkäyksistä päätellen. Ritsukalle se ei merkinnyt mitään, muistutti vain entisestään siitä, miten kolkkoa olisi astua kauniisti koristellusta juhlasalista takaisin ulkoilmaan.
Vaikka kaikki olivat näyttäneet nauttivan juhlasta ja koristeista, sekä ala-asteelaisten esittämästä näytelmästä, näytti riemu kasvavan entistä enemmän, kun viimeinkin oli lupa siirtyä viettämään lomaa. Ensin olisi joulu, sitten uusi vuosi, jota juhlittaisiin kovasti. Ritsuka oli oikeastaan aina pitänyt joulusta enemmän, mutta perinteisesti se jäi vähemmälle huomiolle, jonka vuoksi hän ei koskaan ollut tosissaan päässyt sitä viettämään. Nyt kuitenkin tuntui tyhmältä olla onneton siitä asiasta. Milloin tahansa, viimeisen seitsemän vuoden aikana, hänen olisi tarvinnut vain pyytää Soubilta. Pari sanaa, ja hän olisi saanut viettää joulua sydämensä kyllyydestä. Mutta senkin mahdollisuuden hän oli nyt menettänyt. Oli väärin olla katkera asiasta, mutta sillä hetkellä Ritsuka ei voinut muutakaan.
***
Lauantaiaamu koitti harmaana ja koleana. Se oli kaiketi ensimmäinen pakkasen puolelle mennyt päivä koko syksynä. Vaikka ilma olikin kylmä, se ei ollut auttanut yhtäkään lumihiutaletta maankamaralle. Maa pysyi ruskeana ja harmaana sekin. Ja vaikka Ritsuka miten kauan tuijotti sitä huoneensa parvekkeelta, se ei muuttunut yhtään talvisemmaksi. Mitä nyt sen saattoi välillä kuvitella hieman valkeammaksi, kun höyrynä suusta ulos purkautuva ilma täytti näkökentän. Se kuitenkin haihtui aina pian ja jäljelle jäi vain sama, vanha, lumeton piha.
Lopulta Ritsukan oli luovutettavakin. Yuiko tulisi hakemaan häntä aivan pian, jonka vuoksi hänen olisi laittauduttava valmiiksi. Vasta Yuikoa ajatellessaan hän tajusi itse, että tänään tosiaan oli hänen 18-vuotis syntymäpäivänsä. Hän ei tuntenut oloaan yhtään erilaiseksi. Tai ehkä tunsikin. Nimittäin lohduttomammaksi kuin koskaan. Hänen ei tehnyt lainkaan mieli lähteä juhlimaan minkään vertaa, mutta kaikkiin asioihin ei vain voinut vaikuttaa. Oli kuitenkin lohduttavaa tietää, että jos hän vain kestäisi tämän illan ja saisi pidettyä hymyn kasvoillaan, niin palkkioksi hän saisi muutaman viikon loman, jonka hän saisi viettää aivan omassa rauhassaan. Hän oli jo kertonut ystävilleen, että viettäisi lomansa Yokohamassa, sukulaistensa luona. Valhettahan se oli, mutta näin hän saisi todella sitä omaa aikaansa viimein. Huolta siitä, että hän jäisi kiinni valheestaan, ei ollut. Hän viettäisi koko lomansa neljän seinän sisällä. Vaikka hänen äitinsä nykyisin tuskin edes puhui hänelle, niin hän edelleenkin sai kaikesta huolimatta katon päänsä päälle ja ruokaa päivittäin, jonka vuoksi ei ollut mitään tarvetta lähteä ulos. Täytyisi vain ajatella tätä vapautusta, niin hän selviäisi kyllä.
Hitaasti Ritsuka meni sitten kaapilleen ja nosti sieltä itselleen vaatteet. Rauhallisesti hän puki farkut jalkoihinsa ja laittoi vyön tiukasti kiinni. Kauluspaitansa napit ja napitti naurettavan hitaasti. Hän vetäisi valkean pitkähihaisen päälle vielä sinisen neuleliivin, ennen kuin siirtyi sukimaan hiuksiansa paremmin. Hetkeksi kädet jäivät pörröisille korville ja hellästi yrittivät irrottaa niitä. Kuten oletettavaa, ne eivät hievahtaneetkaan. Ritsukan ajatukset ehtivät jälleen lähteä ajelehtimaan, kuinka hän hankkiutuisi korvistansa eroon niin nopeasti kuin mahdollista, mutta sitten ulkoa kuuluva hihkuminen keskeytti hänet.
Ritsuka kiirehti parvekkeelleen ja katsoi alas. Pinkkitukkainen tyttö huiskutti kättään innoissaan.
- Ritsuka-kun, oletko valmis?
- Mmh, tulen ihan heti alas, odota pieni hetki siinä.
- Selvä!
Ritsuka peruutti takaisin sisään ja veti parvekkeelle johtavan oven kiinni. Tapansa mukaisesti, hän ei lukinnut sitä. Oli se miten typerää tahansa, niin hän edelleenkin jollain tapaa odotti, että Soubi saattaisi jonain iltana vain tulla takaisin, kavuta parvekkeen kautta hänen huoneeseensa, kuten aina. Oven täytyi aina olla avoinna Soubia varten.
Ritsuka pyörähti uudelleen kaapilleen ja otti sieltä tällä kertaa takkinsa. Ilma oli tuntunut sen verran kolealta jo, että olisi varmaan parasta pukea lämpimästi. Illalla, kotiin tullessa ainakin olisi varmasti jo enemmänkin pakkasta, eikä hänen välittänyt vilustua, varsinkaan nyt, kun lomakin oli aluillaan. Nopeasti hän kiskoi takin ylleen ja kiiruhti sitten ulos huoneestaan, lähes juosten portaikon alas. Hän nappasi eteisestä olkalaukkunsa, jonka oli pakannut jo edellisenä iltana ja kiskoi kenkänsä jalkoihin. Oven suussa, ennen lähtöään hän kääntyi tapansa mukaisesti vielä katsomaan sisälle.
- Minä menen nyt, äiti!
Ritsuka ilmoitti, kuitenkaan millään lailla vastausta odottamatta. Ei hän koskaan saanut sellaista. Kissankorvainen kääntyi ja oli juuri astumassa ulos, kun takaan jokin liikahti, varjon lailla. Poika kääntyi katsomaan taakseen ja näki äitinsä, puoliksi nurkan takana, katsomassa häntä. Misakin tummat hiukset roikkuivat kasvoilla ja tuo näytti kärsivämmältä kuin koskaan. Ritsukan teki vain mielensä kietoa kätensä äitinsä harteille ja lohduttaa tuota, mutta hän tiesi, ettei tuo sallisi sitä.
- Heippa.
Ritsuka sanoi ja päätään kallistaen hymyili. Toinen oli kaikesta huolimatta hänen äitinsä, ja vaikka se olisikin yksipuolista, niin hän rakasti tuota.
- Hyvää syntymäpäivää.
Ritsuka oli ehtinyt jo uudelleen kääntyä lähteikseen, mutta takaa kuuluneet hiljaiset sanat saivat hänet jähmettymään. Mustat korvat kääntyilivät epäuskoisina taaksepäin, yrittäen hapuilla sanoja uudelleen omikseen. Uusintaa ei kuitenkaan tullut, mutta sitä vastoi hän kuuli, kuinka hahmo liikkui pois käytävästä, yläkertaan omaan huoneeseensa. Vaikka sanat olivat olleet vain kuin kuiskaus tuulessa, Ritsuka silti tiesi kuulleensa oikein. Tuntui, kuin joku olisi avannut lämpökamiinan hänen sisällään, sanat olivat vain tuntuneet liian hyviltä. Ensimmäinen oikea hymy pitkään aikaan nousi pojan huulille ja hän vilkaisi vielä taakseen portaikkoon.
- Kiitos.
Ritsuka kuiskasi ja heitti kaulahuivin harteilleen, astuen ulos talosta. Hän tunsi olonsa kepeämmäksi kuin pitkään aikaan. Ensimmäisen kerran Soubin lähdön jälkeen, tuntui, että kaikki saattaisi sittenkin vielä kääntyä parhain päin.
***
// NO NIIN. Tässä nyt vähän matkaa viimeisimmästä Loveless -ficistäni. Loveless on siis Yun Kougan luoma anime-/mangasarja, copyt hahmoista ja muusta hänelle ~
Tiedän, että se on paikoittain ikävän sekavaa. Minun mielenkiintoni sitä kohtaan vain ailahtelee laidasta laitaan ja taso sitten menee mukana. :'D On siis tulossa vielä paljon lisää, mutta tuossa kohdin olen nyt menossa. Laittelen myöhemmin lisään. Kommentit olisi ihan kivoja ~
