A thousand faces we'll choose to ignore

[Yuki]

Pureskellen puoliksi järsittyä kortta, Eiri katseli yhä hiljaisena taivaalle. Hän ei tuntenut ajan kulua tai mitään muutakaan ympärillään. Hän oli vajonnut tähtien tuikkeeseen ja galaksien tomuun. Poika kuuli ainoastaan Silvian juttelevan, ja sekin tuntui siltä, että tyttö seisoi jossain kaukana. Silvia alkoi syyttää itseään ja haukkukin tyhmäksi, että edes yritti tehdä sopua heidän välilleen. Aluksi poika myönteli itselleen, että Silvia oli aivan oikeassa, hän oli hieman typerä. Hetken kuluttua Eiri tuli toisiin aatoksiin ja oli tyytyväinen, ettei sanonutkaan ajatuksiaan tällä kertaa ääneen. Silvia jatkoi yhä ja tällä kertaa Eiri saattoi olla sekä samaa että eri mieltä tytön puheille. Eihän hän ollut kummoinen juttelija taikka ajattelija, pikemminkin hän teki ensin ja ajatteli sitten jälkikäteen. Toisaalta hän ei halunnut olla samaa mieltä, sillä kuvailu oli karkeaa tekoa, jota hän ei halunnut hyväksyä. Eiri oli aina ollut huono sulattamaan itsestään olevia totuuksia.

"Saatat olla oikeessa.." Eiri vastasi hiljaa, eikä uskonut, että Silvia enää kuulisi sitä. Tytön askeleet kuuluivat yhä hiljaisempina ja lopulta ne hävisivät kokonaan. Poika sylkäisi hyvin kärsineen näköisen korren maahan ja risti kätensä niskansa taakse. Häntä ei enää väsyttänyt, se oli kadonnut jonnekin taivaisiin. Eiriä alkoi häiritä oma kyvyttömyys ja jääräpäisyys. Hän ei voinut olla paikoillaan, joten nousi istumaan katsoen samalla vieressä lojuvaa riepua. Siinä se oli, sovun merkki. Poika nappasi sen täplikkääseen käteensä ja tutkaili sitä hieman. Se oli ikivanhaa kangasta, joka alkoi jo kuultaa läpi ja oli koin syömä pahanen. Eiri vilkaisi Magnusta, joka nukkui jo toisella kyljellään suu raollaan. Hyvä, ainakin joku saattoi olla virkeä seuraavana aamuna.
Eiri nousi lopulta seisomaan ja lähti kävelemään roikottaen elotonta riepua. Hän kiersi kaikessa rauhassa hautausmaata ja päätyi lopulta tuttuun osaan sitä. Siinä lähellä olivat heidän hautakivensä, joita hän ei oikein sietänyt uudestaan nähdä. Siitä huolimatta poika käveli siihen suuntaan ja näki kirkkaan Silvian kiven. Se oli hienosti veistetty ja kirjaimet painettu kaiketi ikuiseksi. Jokin häiritsi siinä näyssä. Hänen ja Silvian haudan välille oli ilmestynyt kasa harmaita ja karkeita kiviä. Se oli varmasti Silvian tekosia. Ihan sama, ajatteli Eiri kääntäen katseensa takaisin tytön hautakiveen. Siinäkin oli jotakin, mikä häiritsi silmää: rikkaruohot. Eivätkö Silvian vanhemmat pitäneet huolta kivestä, outoa. Poika jätti rievun maahan ja kumartui hautakiven viereen. Täplikäs käsi kosketti varovaisesti kylmää kiveä, eikä onneksi tapahtunut mitään hämmästyttävää. Eiri kitki kitukasvuiset ja rumat ruohot kiven ympäriltä ja heitti ne kauemmas paikasta. Lopuksi hän putsasi kiven pölystä ja liasta. Poika nousi seisomaan ja katsoi aikaansaannostaan. Se näytti jo paremmalta.

Omaa hautakiveään Eiri ei halunnut nähdä ja siksi otti rievun maasta ja lähti kävelemään pois. Matkalla hän mietti, miksi oli edes raaskinut siivoamaan Silvian hautakiven. Tytön outous oli tarttunut poikaan, pelottavaa. Maasto nousi loivasti ylöspäin ja punaiset silmät huomasivat kirkkoraunion pienen matkan päässä. Hän päätti mennä sisään ja katsoi pimeään huoneeseen. Silvia oli siis saanut unen maailmasta kiinni ja nukkui hiiltyneellä kirkon penkillä. Eiri liikkui hiljaa tytön viereen ja katsoi tätä hetken. Tässä oli yksi niistä harvinaisista hetkistä, jolloin poika pystyi olemaan hiljaa ja rauhassa. Valkoinen pää kääntyi kohti kädessä olevaa riepua. Ei hän sitä tarvinnut, ei hänelle siitä olisi hyötyä. Hän päätti, tai oikeastaan hänen aivonsa, laittaa kankaan Silvian päälle. Se ei ollut kummoinen tekonen, mutta ehkä se hyvitti pojan kylmähkön luonteen. Eirin kasvoille levisi pieni hymy, mutta ei sekään pysynyt siinä kauaa. Poika päätti lähteä häiritsemästä ja suuntasi askeleensa kohti ovea. Kohtalo voi olla hyvin kavaltava, kuten tälläkin hetkellä. Eirin jalka osui johonkin murtuneeseen kiveen, jota ei ollut huomannut. Kuten arvata saattaa, kiveen kompastuminen tarkoittaa kaatumista ja paljon ääntä. Varsinainen tuuri. Poika sadatteli mielessään.

[Shiroi]

Hiiltynyt penkki oli lopuksi tarjonnut tytölle melko mukavan paikan nukkua, kun vertasi edellisiin mukaviin kokemuksiin pikku metsässä, jossa vilisi monet vaaralliset pedot. Tytön olo oli turvallinen, sillä hän tiesi, ettei hän olisi yksin. Eiríkur nukkui varmasti jo ulkosalla, tähtien alla. Hänen maailmansa ajatukset seilasivat takaisin elävien maailmaan. Silvia näki itsensä juoksemassa vanhempiensa luokse. Kaikki olivat onnellisia ja hymyilivät. Hänen vanhempansa eivät olleet ainoat, jotka esiintyivät, vaan Silvia näki myös kauempana herra ja rouva Grimssonin, jotka kävelivät hänen luokseen. Myös Eiri ja Magnus olivat siellä. Vanhemmat olivat ilmeisestikin suunnitelleet heidän häitään, sillä piha oli koristeltu ja kaikilla oli päällään parhaimpansa. Se oli pelottavaa, sillä hänhän oli kuollut. Miten vanhemmat silti suunnittelivat häitä? Silvia yritti saada äitinsä kuuntelemaan itseään, mutta hän ei kuunnellut, vaan pudisti päätään hymyillen ja ohjasi tyttärensä Eiríkurin luokse. Unessa Eiri oli omituinen. Poika tuli lähelle ja otti kädestä kiinni ja veti tyttöä luokseen. Silvia irrottautui nopeasti pojan otteesta ja perääntyi. Eiri lähestyi häntä jälleen, puhellen hänelle heidän yhteisestä tulevaisuudestaan ja avioliiton tuomista eduista molempien suvuille. Muuta tyttö ei kerinnyt Eiriltä kuulla, sillä hän havahtui unestaan ryminään. Vihreät silmät avautuivat ja tyttö ponnahti seisaalleen. Ensimmäiseksi tytön huomio kiinnittyi lattialle valuneeseen harsoon, jonka jälkeen tyttö äkkäsi etsiä katseellaan melun aiheuttajan, pojan, Eirin.

"Jaa-a, mitä sinä täällä teit, Eiríkur Grimsson?" Silvia kysyi kasvoillaan pieni hymy. Hymy ei ollut ollenkaan pahansuova, vaan enimmäkseenkin hyväntahtoinen. Tyttö nosti maasta rievun, laittaen sen takaisin hiiltyneelle tuolille ja lähestyi Eiriä. "Ei sinun olisi tarvinnut tuoda sitä takaisin. Olisit voinut ihan yhtä hyvin käyttää sitä", Silvia sanoi nyökäten riepuun. Hän ojensi kätensä kompastuneelle pojalle, joka oli lattialla. Ehkä tuo soisi hänen auttaa itseään, sillä olihan poika ollut huomaavainen, kun oli tullut peittelemään hänet. Siitä tyttö ei ollutkaan niin varma, että oliko poika peittelemistä tekosyynä käyttäen tullut tirkistelemään hänen mekkonsa alle. Tosin ei hän uskonut Eirillä olevan niin paljoa pokkaa, että poika olisi antautunut sellaiseen törkeään tekoon.
"En halua ymmärtää väärin, mutta peittelitkö sinä minut? Ehkä sinussa on sittenkin jotakin hyvää tuon tylyn kuoren alla", Silvia sanoi kiusoitellen. Tottahan sen piti olla, sillä ei poika muuten olisi vaivautunut hänen luokseen, ei edes katsellakseen mekon alla olevia nähtävyyksiä. Ei, Eiri ei vaivautuisi sellaiseen. Ei ainakaan se Eiri, jonka Silvia oli tuntenut monta vuotta. Silvian kasvoille oli ilmestynyt kevyt puna. Ehkäpä se johtui vain siitä, että kirkossa oli niin kuuma. Ja kuuma, pah, kirkossa oli jäätävää. Kyllä hänen pelkonsa olivat toteutuneet; Silvia tunsi Eiriä kohtaan jotakin muuta, kuin vihaa ja sääliä. Se tunne oli uusi, mutta samalla se toi mukanaan hämmennystä ja pelkoa. Tyttö ei halunnut päästää liian lähelle ketään, ei edes omia vanhempiaan, vaikka tyttö heistä pitkin. Mutta entä tämä, valkohiuksinen poika, johon tyttö oli tuntenut monet vuodet vastemielisyyttä? Miksi tunteet olivat nyt muuttuneet päinvastaisiksi?

"Ei sinun ole pakko vastata ellet halua. En tiedä haluaisinko edes kuulla syytä, miksi olet täällä hiippailemassa", tyttö hymyili. Oikeastaan Eirin olisi hyvä pitää asia omana tietonaan, sillä tyttö ei juuri nyt haluaisi huomata saavansa vastakaikua pojalta. Mutta toisaalta, hän tiesi olevansa väsynyt tunteiden peittämiseen ja niiden korvaamiseen tylyllä ulkokuorella. Kauanko hän jaksaisi esittää välinpitämätöntä, kun tunteet hänen sisällään puhuivat muuta? Tavallaan olisi uuden luvun alku saada Eiri sanomaan jotakin, mikä ei ollut irvailua. Jokaisella kolikolla oli kaksi puolta.

[Yuki]

Pojan mielessä sadattelulla ei ollut loppua. Häntä ärsytti, kismitti ja raivostutti, että oli ylipäätään tullut tänne, mutta eniten ärsytti se saamarin kivenmurikka, joka 'sattumalta' ilmestyi tielle. Kuten arvata saattoi, melu oli herättänyt tytön hereille. Eirin valkoinen pää käännähti Silvian äänen suuntaan ja varmasti näytti pahasti syylliseltä. Mutta eniten häntä ärsytti tytön mainitessa hänen etunimensä ja sukunimensä. Se oli aina ollut pahin kohta, jolla sai pojan vihaiselle tuulelle. Vihan alku kupli vatsapohjassa ja punaiset silmät olivat kaventuneet. Ulkokuori ei halunnut särkyä näin helposti, ei ollut luovuttamisen aika. Eiri alkoi nousta pölyiseltä lattialta, kun Silvia ojensi kätensä hänelle. Vastahakoisena ja vihaisena poika tarttui käteen ja nousi kahdessa sekunnissa ylös irrottaen samalla kätensä pois. Hän ei halunnut olla tässä tilanteessa, ei ollenkaan. Kaiken lisäksi Silvia jaksoi kiusoitella häntä. Se sai sisikunnat liekkeihin. Eiri risti kätensä ja tuijotti tuimasti tyttöä.

Poika ei halunnut tunnustautua kiusaajalleen ja yritti miettiä mahdollisimman nopeasti jotakin hyvää vastalausetta. Pää oli täynnä jotain surkeita tekosyitä, joita tyttö ei nielisi mistään hinnasta. Eiri mietti muutamaa vaihtoehtoa, mutta ei saanut sanottua mitään niistä. Hän vain tuijotteli silmät kapeana viiruna kädet puuskassa tytön virnuilua. Hänen teki kai mieli huutaa ja ärsyttää tuota Silvia-nimistä tyttöä, mutta jokin pieni ääni sanoi sen olevan turhaa, melkeinpä tarpeetonta. Vaikka kirkossa oli hämärää, Eiri saattoi selvästi nähdä tytön kasvoilla levinneen punan. Hah, se oli luovuttamisen merkki! Mutta siitä huolimatta, oliko Silvia joskus punastunut hänen nähden? Poika kelasi nopeasti muistiaan taaksepäin, eikä muistanut sellaista tapahtuneen. Kun mietti asiaa, se oli outoa, mutta siitä sai hyvän tukipylvään.

"Mitä näänkään? Onks toi aitoo värii vai jotai meikkii?" Eiri kiusoitteli saaden oman tyypillisen virneensä takaisin kasvoilleen. Se oli hienoa saada tuttu tunne takaisin, mutta jokin silti häiritsi. Silvian läsnäolo tai jonkinmoinen aura, se oli muuttunut tai jotain vastaavaa. Eiri ei osannut tulkata sitä, se oli hieman hämmentävää. Pojan sisällä se pieni ääni ehdotteli sovintoa ja totuuden kertomista, mutta kuka sellaista nyt kuuntelisi. Se oli aivan turha, omatunto oli sitä paljon suurempi ja voimakkaampi, joka voittaisi sen mennen tullen. Oli outoa, ettei omatunto tällä kertaa halunnut edes astua kuvioihin, varsinkin silloin kuin sitä eniten kaipasi. Silvian painottavat ja kiusoittelevat lauseet ärsyttivät ja hermostuttivat pojan mieltä. Hän ei olisi halunnut pysyä paikoillaan, mutta jokin näkymätön köysi oli kiinnittänyt hänet juuri siihen paikkaan ja juuri siihen aikaan.

[Shiroi]

Eiri ei selvästikään pitänyt hänen sanomastaan, sillä poika näytti hieman myös ulospäin siltä, että ei pitäisi vihaansa kauaa sisällään. Toisin kuitenkin kävi, sillä poika mainitsi ainoastaan hänen poskiensa punertavasta sävystä. Se ei ollut paha letkautus ollenkaan, ehei, mutta Eirin suusta sellainen oli melko huvittavaa kuulla. Tyttö naurahti kepeästi pojan sanoille pudistaen päätään. Hän ei aikonut suuttua pojalle, ei etenkään nyt, kun hän oli saanut heidän välinsä jälleen sen verran hyviksi, että he sietivät puhua toisilleen. Tosin Silviasta oli mukavaa ärsyttää Eiriä, sillä hän oli melko varma, ettei poika uskaltaisi lyödä vastakkaista sukupuolta edustavaa. Tosin koskaan ei kannattanut pelata liian varman päälle.

"Mm.. Tämä on aitoa punaa, ei siinä mitään", tyttö totesi pojalle. "Se varmasti johtuu siitä unesta jonka näin. Sattumoisin sinä oli siinä", Silvia hymähti ja katseli poikaa. Hän halusi nauttia tilanteesta täysin siemauksin, ja jokainen pojan kasoille ilmestyvä ilme oli ikimuistoinen tytölle. Hän tiesi, että Eiri ei rupeaisi herkistelemään hänelle etenkään nyt, kun tyttö oli osin suututtanut poikaa. Heidän välillään ei ollut paljoakaan matkaa, joten tyttö pystyi näkemään pojan kasvoista jokaisen yksityiskohdan, mukaan luettuina pojan sammakkotäplät. "Siinä unessa sinä olit ahdistava. Et hyvällä tavalla, vaan sillä huonommalla", tyttö sanoi. Hän uskoi pojan tietävän mitä hän tarkoitti "sinä vaikutit myös hyvin innoittuneelta meidän häistämme ja olit hyvin, hyvin läheinen minua kohtaan. Haistoin jopa hengityksesi."
Hän teki selväksi pojalle sen, että se ei ollut hänen fantasioitaan, vaan jokin hyvin typerä uni. Onneksi siihen ei tarvitsisi palata enää koskaan, elleivät sitten heidän vanhempansa satu tekemään joukkomurhaa ja saapumaan tähän maailmaan jatkamaan häävalmisteluja. Toivottavasti heidän vanhempansa eivät olleet vielä niin epätoivoisia.

[Yuki]

Eiri kuunteli tytön puheita oma pieni tyypillinen virne kasvoillaan. Pienenä yllätyksenä tulikin Silvian myönteinen vastaus siihen, että puna hänen kasvoillaan ei ollutkaan pelkkää meikkiä vaan aivan aitoa. Poika ei kuitenkaan näyttänyt hämmennystään päällepäin, jottei tyttö saisi lisää aihetta kiusallisiin heittoihin. Tavallaan Eiri katsoi Silviaa silmiin, mutta toisaalta katse kierteli vanhassa kivisessä seinässä. Tytön läsnäolo häiritsi vieläkin ja pojan teki mieli lähteä pois, jonnekin kauas. Sokerina Silvia kertoi oman 'meikkinsä' salaisuuden. Hän kertoi avoimesti pojalle omasta unestaan, eikä Eiri ollut vielä koskaan kokenut sellaista. Nyt poika ei voinut peitellä omia hämmästyneitä punaisia silmiään, jotka tuijottivat tytön silmiä.
Hämmentynyt ilme muuttui lopulta virnistykseksi, kun Silvia sai unensa kerrottuna loppuun. Virne muuttui nopeasti kuivaksi naurahdukseksi.
"Sä et selkeesti omista kovin hyvää mielikuvitusta." Eiri lausahti hieman tylyyn sävyyn, sillä eihän tytön unessa ollut järkeä, se viittasi selkeästi mielikuvituksen puutteeseen. Vaikka se oli pelkkä uni, se silti ärsytti Eiriä, sillä tyttö puhui hänestä pilkkaavaan sävyyn. Virne muuttui vakavaksi heti, kun Eiri alkoi miettiä hieman tarkemmin, mitä tyttö oli hänestä sanonut. Oli sitten uni tai ei, ei Eiri voinut olla niin kamala, minkälaisena Silvia oli häntä kuvaillut. Pienen mietintähetken jälkeen poika kysyi sen, mikä painoi hänen mieltään.
"Oonko oikeesti sellanen?" Matalahko ääni kysyi kulmakarvat rypyssä. Nyt kun he olivat kerrankin sovussa ja puheväleissä, voisi tässä samalla kysellä hieman toisen mielipiteitä. Eirillä ei ollut mitään uusia tunteita tuota törkeähköä tyttöä kohtaan, mutta jokin oli kuitenkin muuttunut heidän välillään.

[[Sori, kun en päässy nopeammin vastaamaan, kun eilen tultiin kotiin vasta yhdeksältä illalla, eikä kone ollut silloin päällä. Nytkin tekstissä saattaa löytyä ajatusvirheitä, kun täällä on telkka täysillä ja ajatukset karkailevat sinne tänne... Teksti on muutenkin aika lyhyt, pahoittelen. Olen iltaisin koneella, joten voit tulla silloin meseenkin : P]]

[Shiroi]

Poika nurisi hänen painajaisestaan, kertoen kuinka hänen mielikuvitukseton unensa oli. Tyttö tiesi, ettei tuo uni ollut mitenkään erikoinen, mutta kyllä hän oli nähnyt myös erikoisia unia, joihin tarvittiin mielikuvitusta. Yksi uni ei riittänyt todistamaan hänen mieltään mielikuvituksettomaksi. Tyttö tuhahti pojalle. Olkoon tuo mitä mieltä tahansa, ei hänen tarvitsisi uskoa pojan sanomisia. Silvia seurasi Eirin kasvoilla muuttuvia ilmeitä, mikä oli sentään normaalia, mutta se, mitä poika seuraavaksi sanoi, oli aivan uutta. Eiri kysyi hänen mielipidettään pojasta itsestään. Tyttö ei hetkeen sanonut mitään, ihmetteli vain pojan heltymistä. Kun Eiri ei korjannut sanomaansa, päätti tyttö siihen vastata, ja vieläpä mahdollisimman todenmukaisesti.
"Et sinä nyt niin kamala ole. Mielestäni olet vain aina niin etäinen, kätket omat tunteesi ja yrität tehdä itsestäsi niin kovan ulkomaailmalle", tyttö sanoi ja käänsi katseensa pojan kasvoista penkkirivistöön, joista tuhkan ja hiiltyneen puun keskeltä erotti selvästi tuolien runkoja tai muutamia jalkoja. "Et ole ainakaan vielä ollut niin lähentelevä. Toivottavasti se myös pysyy niin", Silvia sanoi ja irvisti ajatuksesta, että Eiri alkaisi liian tuttavalliseksi ja hakemaan paikkaansa hänen viereltään. Hehän olivat melkein kuin kissa ja koira, eivätkä he voineet olla enempää kuin ystäviä. Muunlainen suhde olisi mahdotonta heille, vaikka sitä yrittäisi miten setviä.
Mitähän Eiri mahtaisi ajatella hänestä tämän illan (tai yön) jälkeen? Hän oli ollut ihmeen kiltti pojalle ja Eirikin oli alkanut lämmetä hänelle. He jopa puhuivat ilman, että toisella olisi ollut ivaa äänessään. Se oli hyvä alku, mutta tyttö pyyhki mielestään ajatukset siitä, että hän ja Eiri pääsisivät koskaan mitenkään erityisen hyvään ja lämpimään suhteeseen keskenään.

[Yuki]

Pojan vakava ilme ei liikahtanut milliäkään kuunnellessa tytön vastausta. Silvia oli kääntänyt katseensa muualle puhuessaan, joka saattoi merkitä monia asioita ja joista pystyi päättelemään väärin tai oikein. Tytön lopetettua lauseensa, Eiri hätkähti kuulemaansa, mutta pimeässä sitä ei onneksi pystynyt erottamaan. Hän ei olisi uskonut kuulevansa tuollaista tytön suusta, peräti normaalin äänensävyn kera. Tietysti tuohon tekstiin ei saisi uskoa oikopäätä, muutenhan se olisi aivan liian helppoa. Silvia ei kuitenkaan lopettanut puhettaan siihen. Hän lisäsi, että kaikki menisi loistavasti, jos Eiri pysyisi samana itsenään, ilman mitään kummallisia muutoksia. Poika kyllä piti tuosta ajatuksesta, eikä liiemmin halunnut muuttua mihinkään suuntaan, hän halusi olla samanlainen koko kuoleman kankean elämänsä loppuun asti. Vai oliko se kuitenkin pelkkä peitetarina vai jotain muuta? Valkohiuksinen poika ei tiennyt tai osannut päättää mihin pitäisi uskoa ja mihin taas ei.

Eirin vakava ilme muuttui taas tuttuun virneeseen ja kädet hän laittoi kevyesti puuskaan.
"Voit kuule olla ihan rauhas. Mua ei tosta noi vaa muuteta sellaseks millaseks kuvailit." Eiri lausahti kopeasti ja todenmukaiseen sävyyn. Hän ei olisi se ensimmäinen, joka tulisi joskus muuttumaan, tytöt ensin. Punaiset silmät kääntyivät katsomaan vanhaa ja kolkkoa kirkkoa, joka oli saanut nämä oudot ajatukset pyörimään molempien päässä. Koko tilanne alkoi tuntua nyt kiusalliselta ja Eirin kädet kylmenivät ja tuntuivat epämiellyttävän nihkeiltä. Jokin pieni ääni kertoi, että pojan pitäisi vielä jäädä siihen ja odottaa, mutta suurin osa hänestä halusi pois kirkosta ja tukalasta tilanteesta raikkaaseen yöilmaan. Eiri painoi päänsä hieman ja näytti mietteliäältä hetken ja päätti sanoa vielä muutaman sanan:
"Tää tilanne ei oo normaali ja oikeesti toivon, ettei näin tapahu enää, okei?" poika sanoi vakavalla äänellä ja hänen silmistään näkyi, että puhe oli totta. Eiri osasi sulkea kaikki tunteensa niin sisälle itseensä, että hänestä paistoi pelkkä kova ulkokuori. Sen sanottuaan Eirin teki edelleen mieli lähteä pois, edes odottamatta vastausta. Hän oli kääntänyt selkänsä tytölle ja otti pari askelta kohti valoisaa oviaukkoa, mutta jokin sai hänen askeleensa hidastumaan. Hänen sisällään pyöri täydellinen epävarmuus, joka teki sillä hetkellä olosta vielä kurjemman ja ärtyisän.

[Shiroi]

Tyttö katsahti Eiriä. Poika todisti sanoillaan saman mitä tyttö oli ajatellutkin. Poika tuskin tulisi epämiellyttävän lähelle häntä, tuskin edes pakon edessä, joten hänellä ei pitäisi olla mitään hätää. Pitihän hänen muistaa se, että he olivat kummatkin oman muurinsa takana, kaukana toisistaan. Tosin hänen läydettyä itsensä Eirin peittelemänä sai Silvian epäilemään pojan sanoa, mutta päätti olla hiljaa ja vihjaamasta siitä pojalle. Se asia oli nyt käsitelty, eikä sillä saisi olla enempää merkitystä heidän nykyiseen keskusteluunsa. Tosin sillä olisi hyvä piikitellä poikaa myöhemmin, jos tielle osuisi oikea tilanne.
Seuraavaksi poika alkoikin jo käyttäytyä normaalina itsenään, eli tylsänä ja ikävänä keskustelijana, joka tällä hetkellä marisi heidän keskustelustaan. Kaiken huipuksi poika käänsi selkänsä ja käveli muutaman askelen verran poispäin, kuitenkin pysähtyen. Silvia väläytti pienen hymyn hämärässä pojan selälle ja asteli pojan taakse. Tyttö painoi etusormensa pojan lapaluiden väliin. Tyttö halusi vain kiusata poikaa koskettamalla tuon selkää. Hän oli melko varma, ettei poika tässä tilanteessa uskaltautuisi kääntymään ympäri ja kohtaamaan häntä. "Tämähän on kaukana normaalista", tyttö lausahti "olen melko varma siitä, ettei tällaista tapahdu ainakaan liian usein pikku Eirille."
Silvia käännähti ympäri ja käveli kohti hiiltyneitä penkkejä. Hän olisi oikein mielellään kiusoitellut Eiriä vielä enemmänkin, mutta ehkä yhdessä kosketuksessa olisi ollut tarpeeksi pojalle näin yhdeksi illaksi? Tosin nyt kun hän oli kauempana, niin saattoihan Eiri vielä haluta antaa takaisin. Kyllähän tytöllä oli mielessä muitakin tapoja kiusata Eiriä ja kyllähän tyttö niitä mielellään käyttikin tämän illan "outojen tapahtumien" turvin.

[Yuki]

Askeleet pysähtyivät ja Eiri alkoi jo katua sitä, sillä Silvia varmasti käyttäisi sitä heikkona kohtana. No niinhän siinä kävi, ettei tyttö voinut vastustaa kiusausta hieman kiusata pojan toisenlaista käyttäytymistä. Poika tunsi Silvian sormen selässään, juuri lapaluiden välissä. Eirin selässä kulki epämääräinen kylmänväre kiusoittelevasta kosketuksesta. Se oli jo hieman liikaa, sillä se kiristi heidän välejään taas alkuperäiseen pisteeseen. Kosketuksen jälkeen tyttö alkoi leperrellä sillä ivaa tihkuvalla äänensävyllään, jota Eiri ei voinut sietää. Kuultuaan viimeisenkin sanan, hänen kätensä puristuivat nyrkkiin ja valkohiuksinen poika alkoi täristä raivosta. Hän käännähti siinä samassa ympäri ja näki Silvian kasvot liian läheltä, joka vain lisäsi hänen kireyttään entisestään. Miten tuo röyhkeä tyttö kehtasikin olla tuollainen...? Eirin päässä pyöri monia vastalausahduksia, joilla voisi hyvinkin piikitellä takaisin, mutta päätti sittenkin olla ihan hitusen verran kohteliaampi.

"Sori, hävisit. Et oo ollu itsesi vähään aikaan, joten oot muuttumassa, joka puheittesi mukaa ei oo kovin hyvä juttu. Onnittelen." Eirin kasvoilla kävi leveä virnistys ja silmissä näkyi selkeä ivan pilke. Sen sanottuaan poika käänsi selkänsä ja suuntasi askeleensa oviaukolle, josta tuntui jo raikas ilman tuulahdus. Yön ilma sai Eirin ajatukset takaisin pakoilleen ja outo ilta alkoi haipua kaukaisiin muistilokeroihin. Askeleet veivät hänet sille pienelle nurmelle, jossa hänen veljensä näemmä vieläkin nukkui sikeää hillerin unta. Tosiaan, siellä tumma karvapallo makasi, eikä tiennyt yöllisistä tapahtumista tuuman vertaa, joka sopi Eirille täydellisesti. Hämmentävää, miten Magnus pystyi nukkumaan kylmällä ja kostealla maalla niin pitkään ja heräämättä. Eiri oli joskus kateellinen tuollaiselle lahjalle, mutta mitä sitä on enää surkutella. Poika istuutui ja nosti käpertyneen myytin syliinsä ja kaatui selälleen miettien, mahtoiko kello olla paljonkin. Muuta ajattelematta punaiset silmät menivät kiinni ja uni hiipi salakavalasti pojan tajuntaan. Aamu oli muutaman tunnin päässä yöllisen tapahtuman jälkeen, joka tiesi jonkinmoisia univelkoja Eirille. Magnus oli se onnellinen ja tyytyväinen lenkki heistä kaikista kolmesta. Oikeen kateus iskee sydämeen asti.

[Shiroi]

Tyttö virnisti pojan sanoille. Kyllä hän oli huomannut olevansa menossa erilaiseen suuntaan, mutta toisaalta senkin voisi pistää tämän illan piikkiin. Ehkäpä hän olisi huomenna jälleen normaalimpi ja jälleen valmis kinaamaan pojan kanssa. "Sehän nähdään", Silvia lausahti pojan hahmolle, joka hävisi juuri parahiksi ovesta. Juuri nyt tyttö ei jaksanut huolestua tähän erään päättyneestä häviöstä, vaan päätti ajatella asiat uusiksi aamulla. Nyt olisi aika nukkua ja kerätä voimia uuteen päivään, joka saattaisi sisältää vaikka kuinka epämääräisiä ja inhottavia asioita. Kaikkeen olisi valmistauduttava. Silvia käveli epämiellyttävästi hiiltyneen sänkynsä luokse, asetteli rievun päälleen ja vaipui uneen.

Aamu tuli salakavalan nopeasti. Auringon ensisäteet tunkeutuivat kirkon rikkinäisen katon lävitse ja lämmittivät Silvian poskia. Tyttö käänsi kylkeä ja koetti saada uudelleen unenpäästä kiinni, mutta turhaan. Uni oli jo mennyt ja jättänyt jälkeensä yhä väsyneen Silvian. Hän nousi istualleen ja koetti sormilla suoristaa hiuksiaan, jotka olivat hetken yöunien jälkeen menneet sekaisin. Jonkin aikaa taisteltuaan hiustensa kanssa hän sai ne suoriksi. Silvia uhrasi hetken ajatuksistaan viimeöiseen. Hän oli ollut kyllä melko... mielenkiintoinen ihminen. Tosin mennyttä ei saa peruutettua, joten tyttö saisi tyytyä osaansa. Tosin Silvia ei aikonut antaa Eirin piikitellä häntä eilisestä.
Venytellen käsiään tyttö nousi seisaalleen. Taisi olla vielä varhainen aamu, sillä ovensuusta katsottuna maassa oli pientä usvanpoikasta kertomassa yön kosteudesta. Tytön katseeseen osui hänen ja Eirin hautakivien välissä oleva pieni kivimuuri. Vasta myöhemmin tyttö huomasi oman kivensä olevan puhdistettu sammalesta ja muusta kasvillisuudesta. Se ei enää näyttänyt sopivan muiden harmaiden ja kasvillisuutta kuhisevien kivien joukkoon. Silvialle ei jäänyt montaa vaihtoehtoa siihen, kuka oli hänen kivensä puhdistanut. Se oli varmasti ollut Eiri. Toisaalta sen jälkeen, mitä eilen kaiken päätteeksi tapahtui, päätti tyttö olla koskematta pojan kiveen, sillä arvasi saavansa siitä pojalta nuhteet. Hän ei ollut muuttunut niin paljoa, että antaisi sen näkyä hänen normaalissa päiväkäytöksessään. Eilinen oli poikkeus, suuri mutka heidän historiassaan. Ei muuta.

[Yuki]

Kosteassa ja kylmässä maassa nukkuminen ei olisi ollut kovinkaan terveellistä elävälle ihmiselle, mutta valkohiuksinen poika ei välittäisi, vaikka saisi tappavan taudin siitä hyvästä. Olihan hän jo valmiiksi kuollut. Ensimmäiset auringonsäteet pistivät kirkkaasti esiin horinsontin takaa. Valon lisääntyessä, nurmella näkyi liikehdintää. Pieni ja karvainen olento liikkui ja vikisi hiljaa auringon osuessa hänen viiksiinsä. Magnus avasi vastahakoisesti meripihkan väriset silmät ja sai nähdä veljensä kalpeat kasvot. Veli ei ollut vielä herännyt, vaikka Eiri oli aina ollut aamuvirkku. Nyt poika nukkui sikeästi yksi käsi päänsä alla esittäen tyynyn sijaista, valkoiset hiukset olivat yhä sotkuisemmat kuin yleensä ja otsalla olevat lasit retkottivat veltosti löystyneenä.

Magnus katseli uutta näkyä hieman hämmentyneenä, sillä eihän sellaista tapahtunut joka aamu. Tuijoteltua hetken hän päätti venytellä hieman kylmettyneitä jäseniään ennen kuin alottaisi herättämisprosessin. Nyt kun paikat olivat lämmenneet, oli aika toimia. Hilleri syöksähti nopealla liikkeellä veljensä käden kimppuun. Paljas käsi oli oiva saalis näin aamutuimaan. Pienet hampaat pureutuivat ihoon niin hennosti, ettei se edes repeytynyt. Eirin unen maailmassa hän oli taas kerran elävä ihminen, keskellä vilisevää kaupunkia. Siellä oli monta ihmistä, jotka tuuppivat toisiaan päästäkseen eteenpäin ja Eirillä oli kiire päästä päämääräänsä. Hänellä oli tapaaminen, mutta tuolla hetkellä hän ei ollut varma, että kenet tulisi tapaamaan. Poika saapui puiston reunaan ja näki henkilön, jonka oli tullut tapaamaan, Silvian. Heidän välinsä olivat normaalit, ei mitenkään vihamieliset, se hämmensi Eirin oikeaa mieltä, joka niin sanotusti katseli unta sivummasta. Yhtäkkiä Silvia otti Eirin kädestä kiinni ja nipisti tämän käsivarttaan virne kasvoillaan. Siihen Eiri lopulta heräsi avaten punaiset silmänsä. Hän oli taas kuolleiden kirjoissa.

Silmät tutkivat räpyttäen ympäristöään, joka kertoi pojalle, että nipistäjä oli hänen veljensä, jonka kirkkaissa silmissä näkyi hyvän unen rippeet. Eiri hieman tuskastui nähdessään niin virkeät silmät ja tuuppasi leikkisään sävyyn hillerin pois luotaan. Magnus vinkaisi ja hyökkäsi uudestaan veljensä kimppuun, tällä kertaa kohde oli valkoinen pehko. Eiri ei osannut reagoida niin nopeasti ja saikin pullean hillerin päähänsä.
"Lopeta jo! Oon hereillä!" Eiri huudahti ja nousi istuma-asentoon pitäen toisella kädellä veljensä niskakarvoista kiinni. Hän loi hilleriin hieman paheksuvan katseen ja laittoi tämän nurmelle. Tästä Magnus ei pahastunut yhtään, vaan piristyi yhä enemmän. Hilleri vain näytti vaaleanpunaista kieltään ja säntäili sinne tänne nurmella silmät kaaressa. Eiri huokaisi hillerin puuhille ja nousi seisomaan venytellen kaikkia jäseniään. Venytellessä kättään poika muisti yölliset tapahtumat hetkellisesti. Pieni viha yritti tulla esiin hänen sisikunnassaan, miten se röyhkeä tyttö saattoi olla niin epäsievä. Eiri murjotti hetken aikaa ja päätti jaloitella hetken, ennen lähtemisen suunnitelmaa. Siitä vasta Magnus innostui. Veli juoksenteli pojan ympärillä aina kierroksen perään tuli uusi kierros ja se jatkui niin kauan, ennen kuin hilleri alkoi väsyä koko touhuun. Pienet tassut kipittivät hieman kauemmas etsimään aamupalaa. Eiri suuntasi askeleensa sillä välin mäen laelle, jossa vanha ja synkeä kirkko seisoi. Se näytti yhä ankealta, mutta auringon valossa se ei näyttänyt niin karulta ja kylmältä kuin yöllä. Poika venytteli vielä täplikkäitä käsiään haukotellen samalla makeasti. Eräs näky pysäytti pojan askeleet siihen paikkaan.

Punaiset silmät näkivät hautausmaalla siniseen mekkoon pukeutuneen tytön. Miten Silvia oli vielä täällä? Eikö tämän olisi pitänyt jo lähteä matkoihinsa. Niin ainakin Eiri toivoi. Hän ei olisi halunnut nähdä tyttöä seuraavana päivänä, varsinkin yöllisten tapahtumien jälkeen. Ainoa reitti kirkolta oli pieni polku, jota pitkin he olivat tulleet, joten Silvia huomaisi heidät joka tapauksessa. Olipa kiusallisen tuskallista. Mikä tässä muukaan olisi auttanut. Eiri huikkasi veljelleen, jotta tämä seuraisi tätä pois tästä paikasta. Hilleri kuuli herkillä korvillaan kutsun, mutta ei raaskinut liikkua paikastaan aivan heti. Poika ei jäänyt odottamaan, sillä tiesi, ettei veli kauaksi taakse olisi jäänyt. Eiri ei välittänyt miltä näytti, mutta räjähtäneet hiukset ja löystyneet lasit eivät vakuuttaneet. Hän pikemminkin näytti huvittavalta. Poika veti hieman happea ja asteli rennosti polkua pitkin hautausmaan poikki, toivoen ettei Silvia huomaisi häntä. Varsin huonosti toteutettava toive.

[Shiroi]

Tytön vatsa esitti oman pienen vaatimuksensa pitkän ja mahtavan grouu-äänen saattelemana. Silvia huokaisi, hänellä ei ollut mitään metsästykseen liittyviä taitoja, hän osasi korkeintaan korjata oman mekkonsa ja kutoa, mutta kummastakaan taidoista ei ollut hyötyä metsästyksessä. Ja kuten arvata saattaa, Silvia oli liian itsevarma itsestään kuunnellakseen koulussa biologian tunneilla yhtään mitään kasveista, joita pystyisi syömään. Hän ei ollut uskonut tarvitsevansa niitä taitoja missään vaiheessa. Eiri ja Magnus olivat jo varmasti kaukana kirjolta, jossakin saavuttamattomissa, joten hänellä ei ollut toivoakaan yrittää mennä kerjäämään heiltä mitään (jota Silvia ei olisi kuitenkaan tehnyt. Hän oli liian ylpeä sellaiseen. Mutta kyllä hän tiesi, ettei punavalkoisia ja hyvin epämääräisiä muita sieniä saanut syödä). Vatsa esitti uudelleen vaatimuksensa, sen kurina tuntui selkärangassa asti, sillä tyttö ei ollut syönyt mitään iltapalaksi. Ehkä hänen tuurinsa oli vain huono. Tai ehkä hän oli joutunut sittenkin suoraan helvettiin ilman mitään kiirastulia. Hän tulisi kuolemaan nälkään vielä kuoltuaankin. Voisiko pahempaa enää olla?
Silvia potkaisi kiveä edessään. Se ei kyllä tuonut yhtään enempää iloa hänen elämäänsä, enemmänkin lisää huonoa, sillä kivi olikin ollut osaksi maan alla ja se olikin ollut suurempi, mitä tyttö oli odottanut. Silvia hypähti ilmaan tuntiessaan varpaan kyntensä taittuvan. Se oli hyvin viheliäinen tunne. Tyttö otti jalastaan kiinni ja kinkkasi hetken paikoillaan kiroten kiveä, minkä jälkeen hän kirosi yksityisiä asioita, kunnes hän oli kironnut koko tämän maailman huonosta tuuristaan. Lopulta pieni kiroaminen tuntui auttavan ja tyttö laski jomottavan jalkansa maahan. Se tuntui siltä, että sillä pystyisi kävelemään liioitta kivuitta.

Tyttö huomasi silmäkulmassaan liikettä ja kääntyi jo valmiiksi toivoen, että sieltä tulisi jokin sellainen, mikä voisi syödä hänet. Silvia tunsi suuren pettymyksen aallon tulvahtavan ylitseen huomatessaan liikkujan olleenkin Eiríkur. Eikö tuo nyt millään voisi edes lähteä vastakkaiseen suuntaan kuin hän? Ei ilmeisesti. Tyttö muisti, että poika kantoi mukanaan veistä, joten tuo todennäköisesti osasi metsästää tai oli edes kuunnellut tunneilla. Kenties hän voisi jollakin keinoin liittyä mukaan veljesten metsäretkeen ja siinä samalla saada pienen palan aamiaista, jos pojilta liikenisi. Tosin hän ei koskisi mihinkään puolisyötyyn raatoon. Mielellään tuoretta ruokaa, kiitos.
"No kappas vain, siinähän on Eiri. Oliko kivaa viettää yö tähtien alla?" Tyttö kysyi virnistäen itsekseen kävellessään kohti poikaa. Toinen saattaisi olla hieman äreänä aamusta, varsinkin, jos ei ollut saanut unta. Ehkä Silvia saisi siirrettyä tämän aamun riidan sitten myöhemmälle päivälle heti aamupalan jälkeiseksi ajaksi? Hän halusi nyt vain käyttää Eiriä välineenä, joka hankkisi hänelle ruokaa ja sitten hän voisi lähteä matkoihinsa, eikä heidän tarvitsisi enää koskaan nähdä toisiaan (tosin Silvialle tulisi varmasti jossakin vaiheessa hyvin yksinäistä, niin hän palaisi omia jälkiään pitkin poikien luokse ja rukoilisi näitä ottamaan hänet mukaansa). Mutta tätähän tyttö ei myönnä edes itselleen.

[Yuki]

Toive ei toteutunut, mikä sääli. Poika asteli edelleen rennon näköisenä hyvälle etäisyydelle Silviasta. Tämä puhui taas tuohon inhottavan ivallisella äänellä, joka sai Eirin hermot kireälle kuin jousi konsanaan. Poika laittoi kätensä kevyesti puuskaan ja virnisti tuolle tytölle ilkeästi.
"Mäpä hyvinkin", Eiri lausahti tympääntyneenä. "Tähdet olivat sentää parempaa katseltavaa ku vanha ja homeinen katto." Poika jatkoi jutusteluaan, joiden sanoista tihkui ivaa. Hän olisi voinut vain sulkea kaiken tämän ja lähteä muualle. Häntä ei kiinnostanut enää jutella - ja riidellä- Silvian kanssa enää yhtään sekuntia. Silloin Eiri muisti veljensä ja käänsi nopeasti päänsä siihen suuntaan, missä luuli Magnusin olevan. Hilleri viiletti jossain kirkon läheisyydessä jahtaen sitruunaperhosta.

"Magnus hei! Me lähetää nyt!" Eiri huudahti, jotta saisi veljensä huomion. Magnusin korvalehdet värähtivät ja kuuli tutun äänen. Pihkanväriset silmät tutkivat äänen lähdettä ja ilme oli samaan aikaan pettynyt ja iloinen. Pettynyt siitä, että perhonen pääsi karkuun ja iloinen kuullessaan matkasta. Hilleri juoksi niin kovaa mäkeä alas, kuin pienistä jaloista vaan pääsi. Tullessaan veljensä jalkojen juurelle tämä näytti hengästyneeltä. Eiri kumartui nostamaan hillerin maasta ja siinä samalla hänen lasinsa valahtivat silmille. Pojan ilme oli närkästynyt ja toisella kädellä hän yritti vetää lasejaan pois silmiltä takaisin otsalle. Sivulta katsottuna tapahtuma saattaisi jossain määrin naurattaakin. Pienen tappelun jälkeen poika sai lasinsa kuriin ja suoristi itsensä. Magnus istui tyytyväisenä veljensä olkapäällä ja vilkuili välillä hieman varovasti Silviaa. Ilmapiiri oli tukala ja kireä. Pelkkä ajatuskin puistatti pientä hilleriä. Eiri vilkaisi punaisilla silmillään kerran Silviaa ja käveli kylmän rauhallisesti tämän ohitse. Mitään jäähyväisseremonioita poika ei harrastanut, joten sanottavaakaan ei ollut. Hän ei aavistanut, että Silvia olisi kuin iilimato, joka ei lähtisi helpolla irti.