This is your life [ ~sakura & Chris ]

[Koji]

Hyvin nuorelta näyttävä poika käveli hiljakseen hiljaisessa satamassa, hän ei oikeastaan enään poika ollut, 18 vuotta on ikää. Häntä luulisi kyllä ulkonäön perusteella melkein kymmenen vuotta nuoremmaksi. Lyhyt, hintelä, suuret silmät ja pikkupojan kasvot. Lyhyys nyt häntä haittasi, oli inhottavaa kun lyhyeksi haukuttiin aina. Tai, mitä väliä. Aina häntä haukuttiin ja pilkattiin, syytetiin, pidettiin varsinaisena roskana. Roskana josta hyvin harva välitti, aina oltiin halveksittu ja suunilleen potkittu pois jaloista. Zahur oli tottunut sellaiseen kohteluun, eikä oikein edes tiennyt paremmasta. Aina hän teki kaikkea toisten hyväksi, raatoi ja kärsi. Ja mitä saatiin takaisin, huakkuja. Parempaa ei poika pyytänytkään. Nyt vain tahtoisi yöpymispaikan ja jonkun joka selvittäisi asioita. Mikä tämä paikka oli? Miksi täällä oltiin? Mitä pitää tehdä, että pääsee pois? Monet muutkin kysymykset pyörivät Zan päässä. Miksei kukaan tullut auttamaan tai mitään, no ei ennenkään ole tullut... Kauhea nälkä vaivasi, luulisi että silloin, kun elettiin olisi tottunut siihen, että harvoin, hyvin harvoin, sai sen verran ruokaa, että oli kylläinen. Nyt ei saanut ollenkaan, tämän maailman asioista ei ymmärtänyt. Kaikki oli ollut erilaista silloin, Egyptsissä. Täällä kirjoitusmikälie, oli outoa hän ei osannut lukea tai kirjoittaa sitä. Ruoka näytti kyllä ihan hyvältä, mutta miten sitä saisi? Pitäisikö tehdä töitä sen eteen vai? Missä? Ja kuka oli tämän paikan hallitsija.
Za meni istumaan erään laiturin reunalle, ja katseli merta. Hän olisi melkein tahtonut itkeä, hän ei ymmärtänyt. Ei edes sitä, miksi muuttui täysikuun aikaan sellaiseksi... Eihän poika parka tiennyt ihmissusista tai sellaisista mitään. Ei mitään. Ei niistä ollut koskaan kuullut. Zahur epäili, että tämä oli joku rangaisus siitä, että oltiin varasteltu. Syntinen sielu sai kärsiä, tämä oli kuitenkin liian pahaa. Ei ollut ketään, olihan Za täällä jonkin aikaa ollut. Mutta ketään ei ollut, ei ketään joka auttaisi, lohduttaisi, olisi ystävänä. Tukea hän tarvitsikin, maailma oli niin erilainen. Hän ei edes ole kuullut varmaan muista maista, kuin Egypti. Kuka tosin tahtoisi auttaa vierasta? Jos kaikki ajoivat vain omaa etuaan täällä? Poika niiskaisi, pala oli noussut kurkkuun eikä vajonnut milleen. Hänellä ei ole koskaan ollut kunnon ystävää, sellaista tosi ystävää. Yksin oli aina ollut, perhe hylkäsi, kun varastelusta saatiin kiinni. Ei se mikään perhe ollut, ainakaan hänelle. Perheen jäsenia ei jätetä yksin, hänet jätettiin.
Hirveän kylmäkin täällä oli... Za veti takkiaan tiukemmas ympärilleen. Ei paljoa puuvilla takki lämmittänyt ja toinen hihakin oli repeytynyt. Piti vain tyytyä, eikä valittaa. Pelko oli kyllä aina läsnä, joten se ei ollut helppoa. Pelko siitä, että joku nyt kohta tulisi tappamaan. Kuolemaa Za pelkäsi ihan kauheasti, enemmän kuin mitään muuta. Maha piti kapinallista ääntä, mistä ruokaa tähän hätään saisi. Zahur ei edes tiennyt, miltä täkäläinen ruoka maistuu. Hänelle kelpaisi vaikka ihan pieni pala jotakin, Za tekisi sen eteen mitä vain. Kunhan saisi nyt edes vähän jotakin, melkein mitä vain. Kohta nimittäin puukin kelpaisi ruu'aksi. Hän nielaisi, pieni kirkas kyynel vierähti poskelle. Tulisipa joku ystävällinen tyyppi tänne, sen jos jotakin Zahur oli oppinut, niin kaikkia ei saanut häiritä. Siihen piti kysyä ensin lupa ja olla kohtelias. Varsinkin, jos henkilö oli vanhempi tai muutenkin arvokkaampi.
---------------------------
Sakurainen tänne, varmaan offia x) Tai luultavasti, jos tälläistä pitkää tulee. Viime pelistä on kokemuksia.

[sakura]

[ Dodiin 8) Täällä olemme. Chris taas erittäin pohtivalla päällä. x) Saa nähdä tuosta pituudesta. En kuitenkaan paineita ota. :') ]

Pimeän sataman epämääräisten äänien joukosta saattoi hyvin erottaa tasaisten askelten äänen, jota korosti vielä kiihtyneen oloinen, raskas hengitys. Pelkästään äänien perusteella saattaisi luulla tulijan olevan jokseenkin suurikokoinen, erittäin vihamielinen hahmo. Sitä Christian ei kuitenkaan ollut. Hontelon hahmon ääriviivat piirtyivät esiin sumuisehkosta ilmasta, jonka läheisyydellä oleva vielä maata lämpimämpi ilma aiheutti; täydellinen piilo sellaiselle, joka ei halunnut tulla nähdyksi. Täydellinen piilo juuri tälle kyseiselle nuorelle miehelle, joka oli vain viikkoa aikaisemmin kokenut ensimmäisen, ehkä jopa hieman kivuliaankin muodonmuutoksensa. Ihmissusi, tuo sana, jota mieshenkilö oli aluksi pitänyt jonkin tason kirouksena itselleen. Ihmissusi… Ehkä sittenkin lahja.
Chris muisti muodonmuutoksensa kuin se olisi tapahtunut hetki sitten. Tuo kokemus, se puistatti yhä, mutta silti oli erittäin miellyttävä. Jotenkin kuin sydämestä puuttunut pala olisi löytynyt. Kuin se osa, joka oli puuttunut koko hänen elämänsä ajan. Se pikkuinen osa, joka oli tehnyt hänestä eristäytyneen ja itsetuhoisen. Voisiko ihmissudeksi muuttuminen olla vastaus? Tai sitten ei, kuka tietäisi koskaan varmuudella; vastaus kaikkeen vai kirous? Kuitenkin kun realistisesti ajatteli, Christian joutuisi käyttämään lopun elämänsä aina täydenkuun aikaan ihmissuden ruumiissa.
Muodonmuutos, mies hymähti pienesti, se oli alkanut erittäin otolliseen aikaan Chrisin istuessa kirkon lähellä olevan hautausmaalla, oman hautakivensä vieressä, vastausta pyytäen ja miksi kysyen. Vaikka oman kuolemansa hontelo hahmo olikin jo hyväksynyt heti saavuttuaan (, eli kuoltuaan), tahtoi mies silti tietoa. Ja siinä se oli tapahtunut. Aluksi joka paikkaa oli vain kihelmöinyt, tunteen muuttuessa palamiseksi; aivan kuin jokainen luu olisi ollut tulessa. Tuska, kipu, ne olivat tuttua Chrisille, mutta se oli jotain enemmän. Se ei ollut samanlaista kipua, mitä oli tunnettu ennen. Kipu vastasi kaikkea tuskaa samanaikaisesti. Kaikkea sitä, mitä mies oli joskus pelännyt. Kasvot vääntyivät kivusta, kuvainnollisesti, muodostaen suden pään rakenteen. Jokainen paikka muuntautui miehen lähes huutaessa tuskasta. Tumma karvoitus oli levinnyt ympäri kehoa. Parissa minuutissa hontelon miehen tilalla seisoi erittäin suuri, tumma susi. Kukaan ei ikinä voisi edes kuvitella miltä tuntuisi huomata yhtäkkiä olevansa suden hahmossa. Ei Chriskään, vai pitäisikö sanoa Gerard. Niin, tuo nimi, jota mies oli vihannut. Se kuvasti hyvin hänen uutta hahmoaan, sutta. Kostajaa.
Ja siinä Chris taas oli, ihmishahmossaan. Asiat valkenivat hiljalleen tuolle hontelolle miehelle. Kuitenkin hän tarvitsi aikaa miettiä kaikkea. Aikaa itselleen. Aikaa. Yhä mielessään Gerardin ajatukset; tapa, rankaise, pure, raatele. Se puistatti, mutta tuntui silti kuin juuri häneltä itseltään. Mutta miksi, miksi juuri hän kaikista ihmisistä Tuonpuoleisessa? Siihen Chris kaipasi vastausta. Omaa aikaansa. Hiljalleen eteenpäin kulkevan askeleet hidastuivat ja lopulta seisahtuivat parin metrin päähän istuvasta hahmosta. Hiljaisuus. Chris ei tehnyt elettäkään näyttääkseen huomanneensa istuvan hahmon. Hän ei halunnut.

[Koji]

Sormet olivat ihan kohmeiset ja kylmät, varpaat olivat myös ja koko keho oikeastaan. Selittäisipä nyt, joku tämän kylmyyden ja kaiken mahdollisen. Epätietoisuudessa oli hirveää elää. Suorastaan epämielyttävää. Tämä varmaan oikeastaan oli ihan ansaittu syntiä tehtiin, kun varasteltiin toisilta. Zahur ei vain kestänyt sitä ainaista nälän tunnetta nyt siihen oli tottuttu kuitenkin, mutta silti oli nytkin aivan hirveä nälkä. Täällä poika ei uskaltaisi varmaan keltäkään varastaa mitään, kun ei tiedetä mitä seuraisi täällä. Minkälainen rangaistus? Lyötiinkö vain vai pistettiinkö korvaamaan kaiken työllä? Za voisi tehdä minkälaista tuotä vain, jos vain saisi edes vähän syötävää.
Askeleita rupesi kuulumaan, askeleita jotka lähenivät koko ajan. Pieni pelko rupesi vallata häntä, pelko siitä, että oli tehnyt jotakin nyt väärin. Ja kohta tulisi, joku huutamaan, että poika olisi tehnyt väärin. Aina hän teki, aina kaikki oli hänen syytään. Zahur laittoi silmänsä kiinni ja toivoi, että olisi aivan toisaalla. Askeleet kuitenkin pysähtyivät, mutta mitään ei kuulunut. Silmät avautuivat ja mustatukkainen nousi seisomaan. Tummmat silmät katsoivat hetken Chrisiä. Pojalla oli jokseenkin nöyrä ilme kasvoilaan.
"A-anteeksi herra, saanko k-kysyä jotain?" Zahur puhui kohteliaasti. Huomasikohan toinen edes häntä?

[sakura]

Hiljaa paikallaan seisovan miehen vihreät sielunpeilit yrittivät saada istuvasta hahmosta tietoa edes vähän. Chrisille oli vuosien mittaan kehkeytynyt taito imeä itseensä tietoa muista heidän pienistä yksityiskohdistansa, mutta siinä paikallaan istuva oli kuin menneisyydestä, ainakin vaatetuksensa perusteella. Miehen mieleen siirtyi väkisinkin kuvia muinaisista egyptiläisistä, mutta siitähän olisi tuhansia vuosia. Pienesti päätään pudistaen katse siirtyi lähelle maata, lasittuen paikalleen. Mies oli kuin normaali Chris; poissaoleva, mutta silti läsnä. Hän oli tietoinen kaikesta ympärillä tapahtuvasta, näyttämättä kuitenkaan pienintäkään merkkiä siitä. Toisaalta se kuului luonteeseen, se oli osa häntä. Joku saattaisi kutsua ulkopuoliseksi, joku taas syrjäytyneeksi. Chris taasen piti itseään enemmänkin itsenäisenä; henkilönä, joka pärjäsi loistavasti ilman muiden seuraa. Henkilönä, joka ei kaivannut muita. Ainoat asiat, jota tummahiuksinen saattoi edes kaivata vanhassa elämässään, olivat pitkät keskustelut filosofien ja erinäisten tiedemiesten kanssa. Niitä Christian oli lähes riippuvaisen tavoin odottanut. Keskustelua asioista, joista ei välttämättä ollut tiedonmurustakaan, pelkkiä arvauksia ja todennäköisyyksiä. Ja juuri tuossa pohtimisessa hontelo mieshenkilö oli yksi kotiseutunsa parhaimpia, ehkä jopa eteläisen Englannin.
Edessä istuva hahmo nousi hitaasti seisomaan ja tämä kääntyi vanhempaa päin, joka ei näyttänyt merkkiäkään noteeratakseen nuorempaansa, ellei laskettu maahan lasketun katseen nopeaa nousua muinaisen egyptiläisen näköisen kasvoihin. Neutraali ilme pysyi jokseenkin kalpeilla kasvoilla, miehen hengittäen tasaisesti, sanomatta sanaakaan. Jos hänen tapoihinsa olisi kuulunut hämmästyneisyyden näyttäminen ulospäin, 19-vuotiaan kasvoilla ja silmistä loistaisi juuri sillä hetkellä hämmästys. Istunut hahmo todellakin oli kuin muinaisilta ajoilta, kaikkien pyramidien ja faaraoiden ajoilta. Olisiko Tuonpuoleinen todellakin sellainen paikka, johon jouduttiin miltä aikakaudelta tahansa. Miten ihmeessä…? Chris ei osannut sillä hetkellä hallita itseään kunnolla. Kiinnostus henkilöä kohtaan kasvoi ja hontelo mieshenkilö tahtoi kysyä kaikkea muinaisesta Egyptistä, vaikka sellainen ei kuulunutkaan hänen tapoihinsa. Kiinnostusta – kuten ei muitakaan tunteita – ei näytetty. Ei nyt, eikä milloinkaan. Se ei sopinut tapoihin.
Nuoremman avatessa keskustelun, siirtyi Christianin vihreä katse suoraan mustahiuksisen silmiin, oikein tuijotti syvään nuoren miehen silmiin. Hiljaisuus. Tummahiuksinen ei sanonut sanaakaan, vaikka olikin ymmärtänyt hänelle esitetyn kysymyksen. Pieni toispuolinen hymy nousi kalpeille kasvoille. ”Nähdäkseni olet jo kysynyt minulta jotain”, mies virkkoi matalalla äänellään antamatta minkäänlaista vastausta kysymykseen.
Uusi hiljaisuus. ”Siitä vain”, Chris mutisi vakavoittaen samalla kasvonsa. ”Jos saan esittää vastakysymyksen”, tämä lisäsi. Nyt oli saatu kiinnostus kuriin ja mies oli oikeutettu kysymään toiselta hänen alkuperästään. Loistava diili, voitiin sanoa.

[Koji]

Zahur odotti hiljaa ja kiltisti, että toinen vastaisi. Hän katseli varovaisesti Chrisiä, varoi kuitenkin, ettei näyttäisi siltä, että tuijottaisi kuin mitäkin kummajaista. Poikaa itseään nimittäin ainakin yleensä katseltiin niin, osoiteltiin ja kuiskattiin. Se tuntui ilkeältä. Todella ilkeältä. Ihan normaalilta Za näytti omasta mielestään. Zahur laski katseensa nopeasti maahan, huomatessaan toisen katsovan häntä silmiin. Hän ei pitänyt siitä, että häntä katsottiin silmiin. Poika parka kuvitteli, että siten kaikki saivat hänen salaisuutensa selville. Se myös ahdisti. Ja eihän ylempiarvoisia saanut katsoa suoraan silmiin.
Häntä hieman kyllä pelotti. Pelotti mitä toinen vastaisi tai tekisi hänelle. Kuka tahansa saattoi olla joku ilkeä, joka hyökkäilee kaikkien kimppuun. Se oli aina mahdollista. Ja tämä... Usva sumu mikä lie pelotti myös. Tuollahan saattoi vaania ties mitä hirviöitä, kuolemaa Zahur pelkäsi kamalasti. Hän ei tiennyt mihin joutuisi, olisiko sydämmellä vieläkin liikaa syntiä ja joutuisi sitten kadotukseen?
Zahur nosti katseensa Chrisiin, hyvä, saataisi kysyä. Hän nyökkäsi, kyllä hän vastaisi toiselle vaikka miten henkilökohtaiseksi menisi. Muttasiis nyt asiaan. "Niin... Tiedättekö mitä tämä paikka on? Siis, kokonaisuudessaan." Za tarkensi vielä, ettei toinen vastaisi jotain, että satama tietty. Kyllä Za sen tiesi, halusi tietää vain paikan nimen. Ja tietää siitä lisää.

[sakura]

Useampi ihminen, olento, tai mikä nyt henkilö olikaan rodultaan, ei todennäköisesti pitäisi sellaisesta tilanteesta, joka vallitsi sillä hetkellä kahden ihmissuden välillä, jotka eivät todellisuudessa edes tienneet edustavansa samaa syrjittyä rotua. Mutta Chris nautti siitä tilanteesta täysin rinnoin; juuri sellaiset hetket olivat niitä kauneimpia, jos niin pystyi asian ilmaisemaan. Tilanteet, joissa emotyylinen mieshenkilö tunsi itsensä ylemmäksi, parempiarvoiseksi, olivat juuri niitä, joista harvempi itseään kunnioittava saattoi nauttia täysin rinnoin. Ja Chris kunnioitti itseään lähes aina, voi kyllä. Ainakin silloin kun ei vaipunut erittäin alas omiin depressioihinsa ja kuvitelmiinsa pahasta. Niin, yleensä mies kunnioitti itseään, ellei ollut kunnolla masennuksen kourissa. Varsinkin kun joskus mieleltänsä synkkä saattoi vajota syvälle omiin ajatuksiinsa, ettei niistä hetkessä noussutkaan ylös; kuin pilvilinnassa asuva, tosin synkässä pilvilinnassa. Mutta Gerard Christian Devon ei ollut normaali, ei laisinkaan. Eikä nyt varmastikaan Tuonpuoleiseen saapumisensa jälkeen. Ihmissudeksi kun oli muuttunut rodultansa. Silti tuo hontelo hahmo mietti yhä, että voisiko häntä kuvailla yhä sanalla ihminen, vaikka suonissa virtasi myös suden verta, ihmissuden verta. Olisiko hän luokitukselta yhä ihminen?
Nuo vihreät silmät naulitsivat katseen suoraan tuohon egyptiläisnuorukaiseen, ainakin miehen mieli oli muodostanut sellaisen kuvan suurin pirtein samanikäisestä. Arvioltaan enintään yhdeksäätoista kesää nähnyt, ei mitenkään vanhempi kuin hän itse. Ainakaan ulkomuodosta ei sellaista kuvaa saanut, ja Chris muutenkin oli mestari tulkitsemaan ulkomuodon perusteella. Harmi vain, että tuota taitoa pystyi käyttämään vain muutamin paikoin hyvin, sillä harvemmin ulkomuodon perusteella näki toisen sisimmän. Enemmänkin perustiedot, jos niin sanoisi. Luonteen näki vasta myöhemmin, ellei joku omannut erittäin vahvasti näkyvää luonnetta. Toisaalta tarpeellinen taito tuo, toisaalta ihan turha, mikäli aina vain tarkkailisi toista ulkomuodon perusteella.
Pienesti hymähtäen vanhempi osapuoli sipaisi hiuksiaan (, Chrisillä pakonomainen tarve näyttää hyvältä). ”Et tosiaan tiedä miksi olet täällä?” tummahiuksinen virkkoi, tuntien tarvetta suorastaan naurahtaa nuoremmalle, mutta hillitsi itsensä, sillä hänellä ei ollut tapana näyttää tunteitaan. Ja muutenkin mieleen muistui kuva omasta saapumisesta, lähes ilman muistikuvaa viimeisistä hetkistä ennen kuolemaa. Ainakin itse päätetty lähtemishetki, Chris naurahti mielessään ja sen jälkeen kysyi edessä seisovalta, pelokkaan näköiseltä: ”Et varmaan omaa muistikuvia kuolemastasi?” Hontelo mieshenkilö nautti tilanteesta enemmän kuin oikeastaan olisi saanut. Toinen oli epätietoinen kaikesta tästä, lähes samalla tavalla kuin Christiankin oli vielä joitakin aikoja sitten ollut. Mutta pieni ero näissä kahdessa tosiaan oli se, että egyptiläinen ei ollut omatoiminen ja rohkea niin kuin Chris, joka oli itse ottanut asioista selvää. Kyselemättä muilta, vaikuttaen sillä tavalla itsenäiseltä.

[Koji]

Zahur odotti vastausta hiljaa ja paikallaan. Hän ei tiennyt pitäisikö luottaa toiseen vai ei? Ja oliko väärin suostua siihen, että toinen saisi kysyä häneltä jotakin? Oliko ylipäätänsä järkeä mennä kyselemään tälläistä ihan vieraalta, joka ei edes olisi huomannut, jos ei olisi kysynyt. Tämä paikka oli vain niin vieras oikeastaan kaikki täällä oli, kun mikään ei ollut oikein samanlaista. Rakennukset, ihmiset... Kaikki oli erilaista. Ilmasto varsinkin, nytkin oli pojalla kauhean kylmä. Poikaa oli ihmettyttänyt yksi asia hyvin kauan täällä se, että kaikki katsovat häntä pitkään. Eihän Za nyt tiennyt, että näytti rähjäiseltä ja ehkä oudoltakin. Hänen olisi tehnyt mieli vain mennä itkemään johonkin nurkkaan, mutta jokin vaisto käski olla tekemättä niin. Silloin ei kukaan ainakaan tulisi auttamaan. Jätettiinkö täälläkin heikot kuolemaan?
Katse siirtyi Chrisiin. Oltiinko tosiaan kuoltu? Zahurista näki, että nyt hän pelkäsi vielä enemmän. Asia mitä hän on pelännyt aina kauheasti on jo tapahtunut, ja saattaa vielä uudestaankin tapahtua. Hän koitti muistella kuolemaansa. Sen hän muisti, että oli karannut löytääkseen paremman paikan, mutta yritys oli epäonnistunut. Kuolemasta kumminkaan ei ollut mitään muistoa, ei yhtään mitään. Mutta miten voitiin olla elossa vielä? Saatiinko toinen mahdollisuus elää paremmin, oliko Jumala niin armollinen tosiaan?
"Me kaikki täällä olemme siis kuolleita..?" poika kysyi. Jotenkin toisen olemus sai Zan tuntemaan itsensä hyvin mitättömäksi. Eihän poika nyt koskaan ole tuntenut itseään kovinkaan merkitykselliseksi, elämä oli ollut sen verran kovaa. Piti tehdä itse työtä, että saisi ruokaa, jos saisi. Zahur olisi kyllä halunnut mielummin kuolla kokonaan, kuin jäädä tänne. Kumminkin kuollaan tänne luultavasti nälkään tai johonkin.
-------------------------------
Sainpa minä viimein jotenkin vastattua...

[sakura]

Tuulen pienoinen vire heilutteli Chrisin tummia hiuksia hiljaisuudessa, taivas ja meri olivat aivan tyynenä. Ainoa elonmerkki, jos niin sai rajan tuolla puolen sanoa, oli viileänä puhalteleva tuuli ja kaksikon hengityksestä johtuvat tuhahduksen tapaiset. Mies tuhahti pienesti, laskien samalla päänsä alas, sitä hieman pudistaen; toinen ei tosiaankaan voisi ikinä nousta (tai laskea) samalle tasolle itsetuhoisen nuoren miehen kanssa, ei ainakaan tässä elämässä. Toisaalta, kuka haluaisi vajota niinkin alas, että jatkuvasti vahingoittaisi itseään, lähes nauttien siitä. Mutta kun mietitään itsevarmuutta, jota ei todellakaan puuttunut Christianilta, niin voisi sanoa haluavansa vajota sille tasolle. Toisessa mielessä siis kohota.
Chris hymähti. ”Yllättävänpä nopeasti tajusit sen”, tummahiuksinen totesi. ”Luulin, ettei teillä muinaisilla egyptiläisillä ollut suuriakaan aivoja.” Pää kohosi hieman, paljastaen vihreät silmät, jotka olivat kohdistettuna nuorempaan. Sielunpeilit loistivat, mutteivät mitenkään hyvässä mielessä. Tuo halusi kerrankin käyttää suuria aivojaan, sanojen kääntelyä ja huomaamattomia vihjauksiaan. Siitä oli niin ikuisuus, viime kerrasta; varmaan elossa ollessaan tummahiuksinen oli viimeksi saanut käyttää älyllisiä lausahduksiaan. Tuonpuoleisessa ei noin vain törmätty henkilöön, jonka kanssa olisi niinkin mukava jutella, että Christian ihan vapaasta tahdostaan paikalle jäisi. Muutenkin kun hontelo mielellään viihtyi yksin (, ellei seura ollut edellä mainitun vastakohta). Ihmisen hahmossa oleva ihmissusi huokaisi pienesti. ”Tänne saavutaan kuoleman jälkeen, mutta tämä ei ole Taivas eikä Helvetti. Välimuoto”, ystävällisiä sanoja, ei niinkään ystävälliseltä nuorelta mieheltä.
Päätä kohotettiin lopulliseen asentoonsa, normaali tilaan, jos niin sanottiin. Poskipäille kohosi hymy, joskaan ei kaikkein mukavimmista päästä. Kuitenkin hymy, mikä oli jo suuri saavutus sinänsä, sillä harvemmin miehen kasvoilla näkyi hymy, joka lähestulkoon vastasi ystävällistä.
”Ja nyt, kysymykseni vuoro”, mies totesi. ”Millä vuosituhannella tai oikeastaan aikakaudella elit ennen kuolemaasi?”

[ Hyvä se oli 8) ]

[Koji]

Zahur ei ollut vielä tavannut paljoakaan ketään Tuonpuoleisessa, ainakaan sellaisia, jotka tulisivat auttamaan. Itsensä ikäisiä oli ehkä muutaman tavannut, mutta eipä kaikki osanneet epäillä poikaa 18 vuotiaaksi. Siltä ei nimittäin vaikuttanut ollenkaan. Za piti katseensa poissa toisesta, hän ei pitänyt toisen katseesta. Muinaisilla egyptiläisillä? Za kurtisi aavistuksen kulmiaan, että mitä ihmettä toinen tarkoitti muinaisilla? Ei hän tosin tiennyt, että oli syntynyt silloin jotain 2000 vuotta eKr. Ei poika muusta tiennytkään. "Anteeksi herra, mutta mitä tarkoitat muinaisilla?" Zahur ihmetteli. Tosiaan ihmetteli, omasta mielestään hän oli pelkästään egyptiläinen. Olihan Zahurin toisaalta pakko joskus saada tietää se, että on aika kaukaa ajasta kotoisin. Mutta ei tiennyt, olisiko halunnut juuri Chrisin suusta sen kuulla. Se tuntui jotenkin töykeältä, mutta eipä Zahur valittanut. Aina kaikki olivat huutaneet ja pilkannut häntä. Laiskaksi idiootiksi ja ties miksi.
Ihme paikka, ei Taivas tai Helvetti... Kauaakaan tätä poika ei kerennytkään pähkäillä, kun toinen jo kysyi vuorostaan. Ja tuokin kysymys sai hänet ymmälleen vielä enemmän? Aikakaudelta... Eihän silloin ollut mitään vuosia, ennen ajanlaskua Zahur oli syntynyt. "En oikein ymmärrä kysymystänne..." poika sanoi varovasti.

[sakura]

[ Uiuiuiui ''''''' Anteeksi jumitus. Miu. ]

Chris oli harmissaan, että oli muotoillut kysymyksensä suhteessa väärin. Tietysti perkele, mies kirosi mielessään, mehän ne olemme jossain 1800-luvulla nimenneet – aikakaudet. Ei mitenkään olisi mahdollistakaan, että toinen tietäisi todella asuneensa itse Christianille muinaisella aikakaudella. Nuoremmalle se historian aikakausi oli ollut nykypäivää. Taas kerran löytyi pieni – ihan pieni – seikka, jonka avulla hontelo mieshenkilö saattoi sättiä itseään. Pää painui muutamaksi sekunniksi alas, mutta pienen, huomaamattoman, pudistuksen jälkeen kohosi lähestulkoon samaan asentoon kuin aikaisemmin. Poskipäille kohosi hymy, joskin hieman toispuolinen, vinohko.
”Tietenkään ette ymmärrä”, mies naurahti nuoremman toteamuksen jälkeen, ettei tämä ollut ymmärtänyt kysymystä. ”Taisin unohtaa sinun ajattelevan aikakautesi olevan uusinta ja modernia”, tummahiuksinen jatkoi. Suden verta suonissaan kantava Chris tiesi jo edellisillä sanoillaan olevan suuri vaikutus nuoremman elämään ja ajatuksiin, mutta silti tämä halusi niin sanotusti lisätä höyryä. Mielessään monta – jotkut ehkä kieltämättä ilkeämpiä – ajatusta ja ideaa tummahiuksinen hymähti luoden arvioivan oloisen katseen nuorempaansa.
”Ja tietysti selitän sinulle mistä kaikesta on kyse”, ruumiinrakenteeltansa hoikka virkkoi antamatta nuoremmalle ollenkaan suunvuoroa. Christian halusi aina keskusteluissa päästä niin sanotusti niskan päälle pönkittääkseen omaa asemaansa keskustelun edetessä. Siitä tässäkin oli kyse. ”Mutta”, mies jatkoi. ”Ensimmäisenä voisit kertoa millä nimellä sinua kutsuttiin eläessäsi.”

[Koji]

Zahur oli hyvin hämmentynyt ja jo peloissaan. Oliko muita aikakausia? Mitä toinen tarkoitti. Za halusi kipeästi tietää, että oliko vain joku köyhä kerjäläispoika jostain kaukaa menneisyydestä? Joku jolla ei ollut väliä enään. Olikohan se sitten se syy, miksi kaikki oli ollut niin uutta? Siksi kaikki täällä oli vierasta ja siksi häntä osoiteltiin ja katsottiin pitkään. Chrisin sanoilla oli tosiaan paljon merkitystä pojan ajattelutapaan ja se merkitsi paljon enemmän mitä joku olisi edes osannut kuvitella. Ei ollut mitään ihanaa, kun sai tietää ettei se oma aikakausi millä oli elänyt ja mihin oli tottunut ollutkaan se ns. oikea. Olisikohan täällä ketään muuta Egyptistä? Se oli toivetta, joka tuskin toteutuisi. Toiveet eivät toteutuneet tai niin Za uskoi, koska hänen toiveet eivät toteutuneet ainakaan. Hän tunsi, etteivät jalkansa enään kunnolla kantaneet, mutta kumminkin sai pysyttyä pystyssä.
"Kiitoksia herra, jos viitsitte kertoa. Olisin hyvin kiitollinen." Zahur sanoi kohteliaasti.
"Zahuriksi." hän vastasi Chrisin kysymykseen jatkaen samalla kohtelialla äänensävyllä.
'Olenko vain merkityksetön poika menneisyydestä?' hän mietti.
-------------------------
eipä mitään

[sakura]

Niin omalaatuisensa kuin Gerard Christian Devon oli eläessään ollutkin, ei tämä kuolleena ollut oikeastaan muuttunut; eniten tämä vuosi sitten täysi-ikäisyytensä saavuttanut mieshenkilö oli muuttunut itseluottamuksensa kanssa; enää ei oltu niin huonossa jamassa itsetunnon kanssa, joskaan kuvainnollisesti ruumiinrakenteeltaan hontelohko mies ei omistanut sellaista kuin itsetunto. Vain tietyssä mielessä voitiin tiettyä osaa hänen tunne-elämästään sanoa itsetunnoksi, joskaan tämä ei lähennellyt lähes ollenkaan sellaista mitä ”normaali” ihminen omistaa. Muutenkin Christianiksi kutsuttu miespuolinen henkilö ei lähes ikinä kiinnostunut muista, miksi kaiken sen pitäisi kuoleman jälkeen olla erilaista. Miksi pitäisikään edes vaihtaa niitä tottumuksia, joita on seurannut koko pienen ikänsä vasta kuollessaan? Miksi pitäisi vaihtaa oma luonteensa kuollessaan?
Ja juuri sillä hetkellä tuon vuotta nuoremman egyptiläispojan, Zahurin, seurassa tummahiuksinen halusi näyttää olevansa jotakin suurempaa. Jotakin sellaista, että Zahur kunnioittaisi häntä – tavalla tai toisella. Harmi vain, että Christianin elämänkatsomus muutenkin erosi paljolti nuoremman elämäntilanteesta sun muusta. Ja kaiken lisäksi Christian oli syntynyt 4000 vuotta egyptiläisnuoren jälkeen. Silti kaikki tuntui niin – oudolta. Pienesti hymähtäen Christian nosti katseensa nuorempaan.
”Sinä olet syntynyt todennäköisesti 4000 – 3000 vuotta sitten”, tummahiuksinen virkkoi siirtyessään laiturin reunalle, johon ruumiinrakenteeltaan hontelo istahti. ”Ja Zahur, älä kutsu minua herraksi, tuskin sinua vanhempi olen iältäni, vaikka syntynytkin kutakuinkin 4000 vuotta jälkeesi. Chris kuulostaisi paremmalta”, kalpeakasvoinen mies sanoi hieman tiukemmin Zahurille, kääntäen sen jälkeen päänsä tummaan mereen, jonka tuulen vaikutuksesta syntyneet aallot lipuivat suhteellisen äänekkäästi eteenpäin ja lopulta törmäten betoniseen seinämään, samalla veden lennättäen erinäisiä pisaroita ilmaan. Pienesti kurkkuaan rykäisten Christian päätti jatkaa, kääntämättä kuitenkaan enää katsettaan Zahuriin; miehenalku joko istuisi laiturin reunalle odottamaan katsekontaktia Chrisiltä (, jota tuskin tulisi,) tai seisoisi paikallaan. Kumpikin vaihtoehto kävi normaalisti omiin oloihinsa vetäytyvälle.
”Minun ajassani – ja tietysti satoja vuosia aikaisemminkin – olemme tutkineet kulttuurianne arkeologian avulla, tutkien hieroglyfejänne ja suuria pyramidejanne. Sinä kuulut niin sanotusti aikakauteen, josta ei ole muita todisteita kuin edellä mainitut asiat ja tietysti faaraoidenne haudat sekä niiden sisällöt. Suuret sfinksit ja pyramidit ovat suorastaan rakennushistorian kulmakiviä, sillä nykyaikaisen – minulle nykyaikaisen – rakennustekniikan avulla tuskin saataisiin samalla tavalla tuhansia vuosia kestäviä rakennelmia”, pienen tauon pitäen tummahiuksinen korjasi hieman asentoaan, nojaten samalla eteenpäin ja sylkäisten kuohuvaan mereen, miettimättä sen kummemmin egyptiläispojan mielipidettä asiasta.

[Koji]

Zahuria pelotti tosin kuulla toisen vastaus toisaalta. Hän tahtoi kyllä kuulla sen, mutta jos se olisi järkyttävä? Olisi varmaan aika kuulla se, kun saattaisi saada tietää syyn siihen miksi kaikki katselevat ja osoittelevat. Se ei tehnyt kauhean hyvää pojan itsetunnolle. Ei hän voinut mitään, että oli todella erilainen... Tälläinen langan laiha kakara - niin ei poika tuntenut itseään 18 vuotiaaksi vaan paljon nuoremmaksi - ja oli tälläiset rikkinäiset vaatteet, takkuinen ja ehkä likainenkin tukka. Ei ihme, että ulknäkö saattoi karkoittaa ympäriltä. Oikeastaan jonkin verran Chiriä, tämä sentään suostui pysähtymään ja selittelemään asioita tälle tietämättömälle. Eikä vain mennyt ohi ja jättänyt ihmettelemään. Ja Za kunnioitti itseään vanhempia aina, myös henkisesti vanhempia. Ja kyllä nuorempiakin, kaikkia. Itseään luultavasti vähiten.
4000..? Ei Zahur oikein numeroista hirveästi tiennyt, kuitenkin jonkin verran tiesi ja itesi sen, että 4000 oli paljon. Pitkä aika... Siksi kaikki ovat varmaan vältelleet. Ollaan niin kaukaa, tuskin täällä olisi ketään, joka olisi edes 1000 vuotta hänen jälkeensä syntynyt. Sellaisestä ystävästä on turha haaveilla, siis sellaisesta, joka ymmärtäisi. Ymmärtäisi, kun kertoisi elämästään. Harvapa sitä ymmärsi, tuskin kukaan tiesi miltä tuntui työskennellä lapsena raskaassa työssä hyvin vähäisellä ruu'alla. Ja ei pidä ajatella, että ruokaa toisille olisi annettu. Kilttinä poikana kumminkin oli luovuttanut vähän omasta osuudestaan heikommille ja huonontantu siten työpanostaan. Selässä varmaan oli muistutuksia siitä. "4000..." poika kuiskasi hiljaa ja pelkoa pystyi löytämään äänestä.
Ihmissusi ihmetteli vähän, kun toinen ei halunnutkaan herroittelua. Iheme tosiaan... Ehkä täällä ei kaikki tosiaan tahtoneet sitä. "Okei." sanoi hieman poissaolevasti. Tuntui oudolta, kun ei tiennyt mitään. Ei tiennyt mitään - voisi sanoa nykyajasta. Tuskin täällä tultaisi koskaan pärjäämään, ikää on sen verran, että varmaan ei sopeuduttaisi kunnolla ikinä. Täällä tuskin työtä saisi helposti, jos kerran ei osannut nykyistä kirjoitus tapaa tai mitään muutakaan. Vaikka kyllä Zahur asioita oppi nopeasti ja saattaisi oppia Tuonpuoleisen tavoille, mutta kuka tahtoisi muka opettaa.
Zahur kävi takaisin istumaan lauturille. Hänen mielialansa oli laskenut paljon, mutta ymmärrettävää se on. Kun saa kulla olevansa niin kaukaa menneisyydestä. Ja voisi sanoa, että ei olemassa olosta ole mitään tietoa. Rapistuiko kaikki sitten? Kuinka kauan kuolemisen jälkeen? Kuoleminenkin oli ihan omaa syytä tavallaan ja nolokin. Varmasti tukehtumisen jälkeen ties mitä eläimet söivät lihat ja luut hautautuivat hiekkaan ja ovat hävinneet täysin. Kukaan ei varmasti edes muista, tuskin. Joku on saattanut tosin kirota työvoiman vähenemisestä.
"Ihme, että täällä oli niin erilaista..." poika mutisi.

[sakura]

[ Eli anteeksi tämä jumitus, mutta nyt olen todennäköisesti aktiivisempi :') Zahur on muuten toosi ihanus poika ^_________________^ Sulattaa Chrisin jäisen sydämen ja saa sen puhumaan~ ]

Olihan tuo ruumiinrakenteeltansa hento mies oli odottanut Zahurilta ehkä lievempää reaktiota tietoon, joskaan ei hän ollut varma kuinka entisaikojen ihmiset reagoivat moisiin tietoihin. Nuori mies näytti suhteellisen järkyttyneen oloiselta tiedonsaannin jälkeen, toisaalta ei ollut ihme, vaikkakin Chris kyllä ihmetteli tämän käytöstä. Hän tosin itse normaalisti oli henkilö, joka ei vähästä hätkähtänyt ja jos hätkähti, niin ei näyttänyt sitä mitenkään ulospäin. Sisäänpäin sulkeutuneeksi saatettiin sanoa. Maanisdepressio oli vielä elämän aikana pahentanut tilannetta, eikä sitä ollut muuttamaan todennäköisesti kukaan nyt kuoleman jälkeen. Joskin tummahiuksista epäilytti yhä minne hän Tuonpuoleisen jälkeen pääsisi tai oikeastaan joutuisi. Taivas ei sinänsä vaikuttanut hänelle sopivalta paikalta, mutta ei Helvettikään houkutellut pidemmän päälle. Ehkä laihanpuoleinen nuorimies mielellään jäisi sen hetkiseen tilaansa kun aika koittaisi, mikäli sellainen olisi mahdollista.
Oikeastaan Christian oli miettinyt jo pidemmän aikaa millainen henkilö tai olio hänet loppujen lopuksi johdattaisi tämän jälkeiseen tilaan. Jotenkin hänen mielessään ei koskaan ollut sellainen, että joko itse Saatana tai Jumala olisi vastassa, tai jommankumman kätyri. Tuntui vain, että kaikki ajattelivat, että itse kuoleman jälkeisen olinpaikan niin sanotut johtajat olisivat vastassa kun se aika koittaisi, mutta itse Christian ei ajatellut niin. Ihme kyllä. Oikeastaan hän ei edes halunnut miettiä mitä silloin tapahtuisi, vaikka kaiken pohtimisesta tietysti piti. Kuoleman jälkeinen elämä ei vain kuulunut niihin aihepiireihin, sillä niistä ei ollut tietoa missään kirjoissa, eivätkä sen tai aikaisemman ajan filosofit osanneet tarkasti kertoa kenellekään, mitä kuoleman jälkeen tapahtuisi. Huvittavinta koko tilanteessa tietysti oli se, että ruumiinrakenteeltansa hontelo mieshenkilö oli herännyt kuolemansa jälkeen oman hautakivensä edestä. Ja huomannut lähes naurahtaen, että siinä luki hänen nimensä. Elämänsä aikana jopa omat vanhempansa kironnut ei ollut pelännyt kuolemaan, itse asiassa tämä oli jopa nauttinut itsensä vahingoittamisesta ja loppujen lopuksi kuollut oman käden kautta, joskaan ei sillä miellyttävimmällä ja nopeimmalla tavalla.
Hieman taaksepäin, käsiensä varaan nojautuva Christian veti syvään henkeen raikasta meri-ilmaa, antaen tuulen hennosti leikitellä vapaina olevien puolipitkien hiusten kanssa. Silmänsä kiinni painanut mies hymähti pienesti ja käänsi päänsä hitaasti toista kohden, avaten silmänsä. Poskipäille oli kohonnut pienehkö hymyntapainen. Rohkaisevasti toista nyrkillään hennosti ”tönäisten” Christian hymähti. ”Ei se ole maailmanloppu”, tämä totesi ja siirsi kätensä takaisin alkuperäiselle paikalle, hentoa ja laihaa ruumista tukemaan. ”En uskoisi, että olet ainoa menneisyydestä tänne tullut, eikä siinä ole pahaa. Sinun aikainen elämäsi oli varmasti kiinnostavaa, jos verrataan minun”, mies lisäsi, ihmetellen samalla omaa puheliaisuuttaan. Normaalisti niinkin hiljainen mies oli puhunut todennäköisesti enemmän tuolle vieraalle nuorukaiselle, Zahurille, kuin viiden vuoden aikana perheellensä yhteensä. Mutta jokin tuossa egyptiläisnuorukaisessa oli, jokin kiinnostava osa.

[Koji]

Zahur on ^_____^
------------------------------

Zahur mietti itsekseen, että voisiko oppia tämän maailman tavoille. Voisiko hän saada itselleen ystävän täältä? Millainen edes oli hyvä ystävä? Sellaista ei oikein ole ollut. Lapsuudet ilot häneltä oltiin viety kaikki lapsuuden ilot. Ja ystäväthän kuuluivat niihin? Mutta eipä mitään sellaista osannutkaan kaivata, koska ei oikein tiennyt niistä mitään. Oltiinko vain tahra maailman menneisydestä, kun ei tiedetty kaikkea mitä nykyään varmasti kaikki tietävät. Za tunskin itsensä vain maanmatoseksi. Eihän kukaan hänestä piitannutkaan täällä. Ei täällä ollut ketään samassa tilanteessa. Hän oli todella kaukaa menneisyydestä.
Mietteistään poika heräsi, kun tunsi Chrisin "tönäisevän". Ehkei kannattaisi ajatella vain huonoja asioita, kai täällä hyviäkin on.
Mutta ei se kiinnostava ollut, elämä siis. Joka päivä oli lähes samanlainen. Melkein aina kamala nälkä ja raataa milloin missäkin työssä niska limassa ja odottaa vain, että tuleeko joku lyömään vai ei.
"Ei elämäni ollut erikoinen... Kaikki päivät olivat samanlaisia. Joka päivä tein raskasta työtä..." lopun sanoi hiljempaa, koska se oli arka paikka. Mutta kyllä hän kertoisi kelle vain, jos häntä käskettäisi. Poika kun totteli aina kaikkia. Olkoot kuka vain kyseessä. Ja mikä vain asia.
--------------------------
Vähä lyhyt...
Ajatukset pyörii Traconis