A thousand faces we'll choose to ignore

[Shiroi]

[[Olipa kerran muutamaa kuukautta etiäpäin. Yukinen vain~]]

Ilta oli kylmä. Tuuli havisutti muutamaa lehteä puissa kirkolle johtavan polun ympärillä. Polku oli kapea ja täynnä katkenneita oksia ja sieniä. Kauempana häämötti kirkon rauniot, jotka näyttivät nuoren kuun valossa aavemaisilta. Tyttö ei kuitenkaan pelännyt, mutta pysytteli varuillaan astellessaan kertaakaan pysähtymättä kohti tuota vanhaa rakennusta.
Hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan ketään elollista olentoa. Ei yhden vanhan mummelin lisäksi, joka oli neuvonut hänet väärään suuntaan kun hän oli kysynyt tietä kaupunkiin. Tässä paikassa asuviin ei kait voinut luottaa, näyttivät he ihmisiltä tai eivät.
Silvia potkaisi edessään olevan suuren sienen kumoon ja potki sitä matkallaan kirkkoa kohti. Lopulta sieni hajosi niin pieniksi palasiksi, ettei sen potkimisesta tullut yhtikäs mitään. Hän oli turhautunut sille herttaisennäköiselle mummelille, joka oli kuitenkin ulkomuodostaan huolimatta päättänyt antaa hänelle väärän neuvon. Silvia oli jo menettänyt toivonsa tavata yhtään kilttiä olentoa ja valmistautui aina uuden nähdessään saamaan huonoa kohtelua. Mitä hän edes haki tästä typerästä maailmasta?
Kirkko lähestyi ja pian hän huomasikin jo olevansa sen pihassa. Kuunvalo heijastui rikkoutuneista laseista Silvian kulkiessa kaaren alitse, jossa oli ennen muinoin ollut jykevät ovet, joista ihmiset olivat kulkeneet. Tytöllä kävi mielessä Eirin sanat, mutta hän pyyhkäisi ne pois mielestään ja päätti olla ajattelematta asiaa.

[Yuki]

[[Veljekset saapuvat paikalle.]]

Aikaa oli kulunut, se tuntui melkein kuin olisi elänyt kaksikin kokonaista kuukautta. Vaikka, mistä sitä tiesi, kuinka kauan oli elänyt tässä maailmassa. Tässä kuolleiden välimaastossa. Oli turhauttavaa liikkua ympäri jotakin aivan tuntematonta ja arvaamatonta. Tämän kiertelyn olisi voinut mieltää ehkä seikkailuksi, mutta se ei oikein tuntunut siltä. Pojat olivat kuolleet tulipalossa ja jollakin ilveellä heidän sielunsa oli päätynyt tänne, Tuonpuoleiseen, kuten sitä kutsuttiin.
Eiri oli kuullut tuon nimen pari kertaa kulkiessa soraista tietä pitkin sinne minne vain jalat veivät. Hän ja Magnus olivat päässeet kirotusta metsästä eroon jo kauan sitten, mutta sen tapahtumat pyörivät silloin tällöin heidän ajatuksissaan. Eiri vain pudisti päätään ja ajatteli muuta. Valitettavasti pedon kanssa käydyn tappelun jäljet näkyivät yhä hänen käsivarressaan. Suurehkot hampaan jäljet olivat jättäneet valkoisia ja ei kovin kauniita arpia täplikkääseen käsivarteen. Ensin Eiri kuvitteli, että oli varsin outo ulkonäöltään, mutta tunnistaessa ympäristöä yhä enemmän, hän tunsi olonsa melkein normaaliksi. Heitä vastaan oli tullut monen moisia kasvoja ja ruumiinrakenteita. Osa oli vain outoja, osa taas hieman pelottavia. Kai siihen pitäisi tottua, sillä kuka tietäisi, kauan he joutuisivat olemaan täällä.

He kuulivat ensimmäistä kertaa, että tällä paikalla oli myös oma kaupunkinsa yhdeltä hassun näköiseltä otukselta, joka muistutti jotakin kissaeläintä. Miltäköhän se kaupunki mahtoi edes näyttää. Varmasti yhtä eriskummallinen kuin koko välimaailma. Nyt tiellä ei ollut ketään, olihan jo melkein yö. Magnus puhui huolestuneesti yöpaikan löytämisestä ja päättikin etsiä sellaisen heille. Ilta oli harvinaisen viileä ja kirkas. Taivaalla loisti aavemainen kuu. Se ei näyttänyt samalta kuin maasta katsottuna, se oli jotenkin ohuempi. Hilleri kipitti edellä kapealla polulla ja pysähtyi äkisti.
"Mikä on Magnus?" Eiri kysäisi ja katsoi ympärilleen. He olivat kaiketi lähellä hautausmaata, sillä jonkinmoinen kirkko möllötti taivaanrannassa.
"Hienoa, nyt löyty yöpymispaikkaki." Eiri lausahti pirteästi ja nosti veljensä yhdellä kädellä ylös maasta ja laittoi olkapäälleen. Magnus asettui tyytyväisenä omalle lempipaikalleen ja tähysti sieltä pihkanvärisillä silmillään.

[Shiroi]

Kirkko oli sisältä vielä aika viihtyisä, vaikka se olikin palanut. Se toi omalla tavallaan turvallisuudentunnetta, sillä siitä oli jäljellä vielä osa seinistä ja katosta oli palanut ohuimmat hirret, mutta paksuimmat niistä olivat vielä tukemassa katonrämää. Toisaalta ne voisivat romahtaa koska tahansa, eikä silloin olisi kovinkaan mukavaa jäädä niiden alle.
Tyttö käänsi katseensa tasaisin välein oleviin hiiltyneihin penkkeihin, jotka oli tehty puusta, mutta myrkytetty kaikilla mahdollisilla suojaus- ja kestoaineilla, etteivät ne kuluisi. Lattialla oleva vanha tuhka, joka oli useiden sateiden aikana järjestäytynyt pieniksi kasoiksi, oli päättänyt sotkea tytön vaaleat kengät, sillä ne olivat muuttuneet harmaiksi.
Tytön katse etsi kirjosta hyvää ja mielellään puhdasta paikkaa, jossa hän voisi viettää yönsä, sillä häntä ei kovinkaan houkuttanut idea nukkua ulkona ja helposti nähtävällä paikalla, jota taisi olla kaikki kirkon ulkopuolella olevat paikat. Tytön silmiin osui samassa pieni pyyhkeentapainen alunen, joka oli varmasti jäänyt joltakin vaeltajalta, joka sitten oli poistunut paikalta aikoja sitten, sillä peitteen päällä oli sievoinen pölykerros. Silvia nosti sen maasta ja ravisteli sen, saaden silmiinsä pölyä joka sai silmät vuotamaan ja kurkkua kuivaamaan. Silvia etsi itselleen sopivan vähiten tuhkaisen nurkan ja kävi istumaan peitteen päälle. Ei hän valittanut paikasta, sillä tämä oli totisesti parempi kuin jokin metsä Eireineen ja hulluine petoineen, ja olihan hänellä sentään kunnon seinät tässä yöpymisessä.

[Yuki]

Pieni polku, jota pitkin veljekset kävelivät, kapeni kapenemistaan ja muuttui ympärillä olevan rikkakasvien mereksi. Täälläpäin ei siis käynyt melkein kukaan, joka sopi Eirille loistavasti. Mitä hiljaisempi ja sieluton paikka, sitä parempi. Pojan mielessä kävi Silvian kasvojen kuva, joka kuitenkin haihtui sekunnin kuluttua kun Eiri pudisteli hetken päätään. Hän ei halunnut ajatella mokomaa röyhkeää tyttöä, niin tyttö oli itsekäs ja röyhkeä. Virneessä olevat kasvot muuttuivat tummemmiksi ja virne katosi. Magnus istui väsyneenä, mutta tyytyväisenä veljensä olkapäällä. Kohta he olisivat tuon pelottavan näköisen talon luona, mutta se saisi kelvata yösijaksi. Sillä kaikki paikat luultavasti olisivat paljon parempia kuin se musta ja pelottava metsä, josta he selvisivät nipin napin ehjin nahoin. Kieltämättä tämä koko alue hieman puistatti veljesten ajatuksia, mutta mitä kauempana metsästä he olivat sitä turvallisemmaksi heidän mielet muuttuivat.

Eiri kulki päättäväisesti eteenpäin taakseen katsomatta ja vanha kirkko alkoi näkyä yhä lähempänä ja selkeämpänä. Kuu valaisi himmeästi tietä, jota pitkin he kulkivat (jos sitä tieksi pystyi edes kutsumaan). Eirin jalkojen alla rikkaruohot taipuivat ja vääntyivät, kuivemmat napsahtivat poikki. Ne pitivät epämiellyttävää ääntä, tässä hiljaisuudessa se kuulosti melkein melulta. Poika yritti astella varovaisemmin, mutta ketä varten? Eihän täällä näkynyt sielusta mitään jälkeä. Varovaisuus kaiketi oli ottanut vallan tässä kurjassa välimaastossa, se oli aina läsnä, aina hereillä. Poika vilkuili maastoa jossa käveli. Ympärillä oli vanhoja ja murtuneen näköisiä hautakiviä. Uteliaisuus voitti väsymyksen ja Eiri käänsi suuntansa kohti lähintä hautakiveä. Se oli iso graniittilohkare, jossa kirjaimet olivat joko kuluneet pois tai lohjenneet. Nimestä ei saanut mitään selvää, mutta alla luki jotakin liittyen perheen isään. Vuosilukukin taisi olla vuodelta 1800. Sepäs oli vanha kivi. Eiri jatkoi matkaansa ja tuli toisen kiven luo, se oli siistimpi ja vähemmän kuluneempi. Se kuului jollekin naiselle, joka oli asunut Islannissa. Sattumaa kaikki, poika ajatteli ja jatkoi matkaansa yhä lähemmäs kivikirkkoa. Magnus nuokahteli ja näytti hyvin väsyneeltä. Onneksi hänen ei tarvinnut kävellä omilla pienillä jaloillaan, se oli helpotus.

[Shiroi]

Tuulenvire käväisi kutittamassa tytön hiuksia. Tuhahtaen tyttö pyyhkäisi hiukset pois kasvoiltaan. Toivottavasti tuuli ei voimistuisi pientä virettä suuremmaksi puuskaksi, koska silloin kirkon sisällä olisi yhtä kylmä kuin ulkonakin. Silvia kietoi itsensä peitteen sisään. Nyt kun hän katseli kirkkoa suojaisesta nurkasta, alkoi mielikuvitus maalata seinille mitä erikoisimpia olentoja, jotka tanssivat ja valtasivat seinän. Tyttö oli alkanut huomaamattaan tärisemään, niin kylmästä kuin turvattomuuden tunteesta. Häntä pelotti olla yksin oudossa maailmassa, joka tuntui käyvän yhä pahemmaksi. Oliko tämä jonkinlainen Helvetti, jossa häntä nyt rangaistiin?
Kaikki äänet olivat hävinneet. Oli aivan hiljaista. Ainoastaan varjot jatkoivat merkityksettömiä tansseja ja riittejään seinillä, yrittäen häätää hänet pois niiden kodista. Silvia ravisti päätään ja meni makuulle. Olo oli edelleen turvaton, mutta hänen ei auttanut muu kuin nukkua, sillä väsyneenä hän ei selviäisi pitkään. Yön varjot eivät voineet satuttaa häntä, sen hän tiesi, mutta se ei paljoa lohduttanut rinnassa kytevään pelkoon, joka odotti oikeaa aikaa purkautua ulos taivasta repivinä huutoina, joita kukaan ei tulisi kuulemaan.
Silvia tiukensi otettaan peitteestä, vetäen sen päänsä ylitse, toivoen että se karkottaisi varjot. Hän painoi kädet lujasti rintaansa vasten, koukistaen jalkansa mahdollisimman lähelle itseään. Vihreät silmät sulkeutuivat tytön yrittäessä vaipua hermostuneeseen uneen.

[Yuki]

Poika jatkoi matkaansa pienellä polulla kohti edessä häämöttävää hylättyä kirkkoa. Hautakivet lipuivat punaisten silmien ohitse yksi kerrallaan. Siellä oli niin vanhoja kiviä, ettei tekstiä enää pystynyt erottamaan. Oli siellä myös hyvin uusiakin, jotka oli koristeltu kultakirjaimin ja kuvin. Eiri pysähtyi erään vanhannäköisen kiven eteen ja kyykistyi lukemaan sitä. Kiveen oli kaiverrettu miehen nimi, joka oli kuollut auto-onnettomuudessa 90-luvun puolessa välissä. Eiriä ei oikeastaan kiinnostanut kuolleitten ihmisten hautakivet, mutta jokin sai hänet miettimään omaa tilaa ja tätä paikkaa. Oli ironista ajatella niitä aikoja maan päällä, jolloin koko heidän perheensä lähtivät hautausmaalle muistelemaan vaaria ja mummoa. Pojan kasvoilla käväisi hymy muistellessa käyntejä ja perhettään.

Eiri nousi seisomaan ja säikähti kun Magnus tippui hänen olkapäältään sikeässä unessa. Poika otti täpärän kopin veljestään ja kantoi tätä yhdellä kädellä. Joillakin sitten oli niitä unenlahjoja, Eiri naurahti hiljaa. Hautakivet alkoivat loppua, kun joku hieman kauempaa herätti Eirin huomion. Hämmästyneenä ja uteliaana valkohiuksinen poika päätti suunnatta sinne mikä suorastaan veti puoleensa. Se, mikä herätti huomion, oli suurehko hautakivi kahdelle hengelle. Pimeyden takia Eiri ei nähnyt kunnolla mitä kivessä luki, mutta kyykistettyä ja pyyhittyä ylimääräiset pölyt pois, hän toivoi ettei olisi tehnyt niin. Järkytyksestä Eiri oli kaatua selälleen, mutta pysyi kuin pysyikin pystyssä. Hautakivessä luki hopeoiduilla kirjaimilla Eiríkur Grimsson, jonka alla oli vielä kirjoitettu syntymä- ja kuolinpäivä. Eirin nimen vieressä luki Magnuksen nimi ja samat tiedot, mutta eri numeroilla. Eiri räpytti silmiään ja luki yhä uudestaan hopeiset rivit. Hän oli kuin hypnotisoituna, se oli karmaisevaa luettavaa, mutta hän ei pystynyt liikkumaan senttiäkään. Magnus tuhisi unissaan ja Eiri toivoi, ettei hän heräisi juuri nyt, sillä kiven näkeminen järkyttäisi hillerin pienen sydämen totaalisesti. Poika sai lopulta katseensa irti kivestä ja nousi vapisten jaloilleen.

Eiri vilkuili varovaisesti ympärilleen ja käänsi katseensa takaisin kiveen. Heidän perhe oli teettänyt kieltämättä kauniin hautakiven, mutta enempää perheestään Eiri ei uskaltanut ajatella. Hän siirsi katseensa viereiseen kiveen, joka sai jostain syystä varovaisuuden esille hänen sisikunnassaan. Viereisessä kivessä luki Silvian nimi kultaisilla kiemurakirjaimilla. Eiriä ensin alkoi hymyilyttää ja lopulta myös naurattaa, se oli aika koominen näky. Heidät siis oli haudattu vierekkäin, sepä oli yllättävää. Poika naurahti kuivasti ja jatkoi matkaansa kirkkoa kohti. Positiivinen asenne ja luonne paistoi hänen kasvoistaan, mutta väsymys veti hymyhuulia alaspäin. Eiri löysi kirkon sisäänkäynnin ja astui sisään, yhä pidellen veljeään. Kirkossa oli hämärää, mutta pimeyteen poika oli jo tottunut. Katsottuaan ympärilleen hän huomasi jonkun tumman läiskän kirkon nurkassa. Hämmästyneenä poika käveli hiljaa kirkon keskelle ja nosti lattialta kepin, joka lojui huolettomasti kuunpaisteessa. Eiri käveli keppi kädessä vieraan mytyn viereen ja tökkäsi sitä terävällä kepillä tarkistaakseen, oliko se vielä elossa. Minuutit kuluivat ja poika tökkäsi uudestaan. Ehkä kohta mytty liikahtaisi?

[Shiroi]

Tyttö oli juuri vaipunut syvempään uneen, kuitenkaan vielä unia näkemättä. Tuonpuoleisessa viettämänsä ajan tyttö ei ollut saanut tilaisuutta nukkua niin, että olisi saanut kerättyä voimiaan, ainoastaan yö Eirin ja Magnusin kanssa oli ollut viimeinen yö, jolloin tyttö oli uskaltanut lepuuttaa silmiään pitempään. Kuitenkaan tätä autuassuutta ei jatkunut pitkään, sillä ikäväksi herätykseksi koitui terävä pisto selkään. Se sai tytön jokaisen solun toimimaan ylikierroksilla ja adrenaliinin kohoamaan.
Nopeasti tyttö kierähti sivumpaan ahdistelijaltaan ja heitti huopana ja alustana toimineen rievun kohti tuntematonta olentoa. Unisena tyttö ei aluksi erottanut tulijaa, vaan teki nopeat johtopäätökset, jotka johtivat kuvaamaan Silvian herättänyttä olentoa pahana, mielipuolisena ahdistelijana, joka taisi saada jonkinlaista mielihyvää siitä, että herätteli viattomia ihmisrukkia keskellä yötä - tai sitten toinen olisi nälkäinen peto, joka oli löytänyt yllättävän helpon saaliin. Ikäväksi yllätykseksi Silvia oli kuitenkin keksinyt kierähtää nurkkaan, jossa oli vielä jäljellä hyvinkin yli nelimetriset seinät.
"En jaksa enää juosta pakosalle. Minä luovutan! Tee sitten mitä ikinä lystäät", Silvia ärähti. Selvä, nyt oli aika nostaa valkoinen lippu ja antautua, tuli sitä sitten syödyksi tai ties mitä muuta. Hän ei pääsisi pakoon ja turha pyristely pakoyritysten toivossa oli vain elokuvasoopaa, eikä se todellisuudessa tuottanut minkäänlaista tulosta. Kun hän kerta näin kiltisti antautui tuntemattomalle, niin ehkäpä tuo ei sitten söisi häntä?
Silvia hieraisi silmiään ja nousi seisomaan, että näkisi paremmin toisen. Ja voi sitä ihmetystä kun tyttö huomasi hänen ahdistelijansa olevan hänen ikäisensä poika, joka oli tuttu jo monesta eri tilanteesta, joista kovinkaan montaa ei muisteltu hyvällä mielellä. Toinen oli Eiri ja Magnuskin löytyi, kun tyttö ehti pojan kädessä olevaan olentoon katsoa.
"Mitä sinä täällä teet?", Silvia kysyi äreänä. Hän oli jälleen kerran osoittanut avuttomuutensa, mikä sapetti tyttöä. Ja jälleen kerran hän oli törmännyt ex-tulevaan aviopuolisoonsa. Ei tämäkään maailma nyt niin pieni voinut olla, että he olisivat sen ympäri kävelleet ja taas tavanneet. Mikä kohtaloa oikein riivasi, kun se halusi riitelevän avioparin tuoda jälleen yhteen? Eikö kohtalo huomannut, kuinka paljon iloa heistä oli toisilleen? Iloa totta totisesti. Runsaasti.

[Yuki]

Tökkiminen alkoi tepsiä ja mytty liikkui, ehkä liiankin rivakasti. Kohta peitto (tai riepu, mitä nyt tahtoi esittää) lennähti kohti poikaa. Eiri hämmästyi hieman ja sai tunkkaisen rievun kasvoilleen. Meni muutama sekunti ennen kuin valkohiuksinen poika sai peiton heitettyä rikkoutuneelle lattialle. Juuri sillä hetkellä hän kuuli tuttuakin tutumman äänen. Ääni pyysi armoa ja käski melkein tehdä mitä poika lystäsi. Eiriä alkoi automaattisesti hymyilyttää, kuullessaan tuollaista höpötystä, kaiken lisäksi Silvian suusta. Ei hän olisi uskonut, että tyttö luovuttaisi noin helposti. Hymy leveni virnistykseksi ja lopulta Eirin oli pakko nauraa koko tapahtumalle. Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin lopetti naurunsa, ajatellen kohtalon ivaa. Sehän toi taas heidät yhteen samaan paikkaan ja samaan aikaan. Jotenkin alkoi epäilyttää koko touhu ja kohtalon leikkiminen. Magnus ei hievahtanutkaan eikä näemmä herääminen tullut kysymykseenkään.
Poika kuuli kysymyksen ja kallisti hieman pörröistä valkoista päätään hieman kysyvä ilme kasvoillaan.

"Mitä ite teet täällä?" Eiri kysyi nostaen toista kulmakarvaansa. Jos hilleri ei olisi hänen sylissään, hän olisi tapansa mukaan laittanut kädet puuskaan ja olisi tuijottanut tuimasti. Silvia oli täsmälleen saman näköinen kuin ennenkin, paitsi, ehkä hän oli jotenkin kärsinyt ja likaantunut? Pimeässä oli vaikea erottaa.
"Jos vastausta kaipaat, ni oon ettimässä paikkaa jossa vois nukkua edes yhden silmän räpäyksen." Poika vastasi yhä tuijottaen tuimasti tyttöä. Päästyään puhumaan yöpaikasta, väsymys alkoi painaa pikku hiljaa Eirin painavia silmäluomia. Kaiken lisäksi Magnuksen rauhallinen unen näkeminen houkutteli siirtymään unen niityille. Eiri ei halunnut kuitenkaan luovuttaa ja näyttää pehmeältä Silvian edessä, joten aloitetta ei häneltä irronnut. Aloitteen saisi tehdä nirppanokkainen tyttö, joka oli jo hetki sitten luovuttanut.

[Shiroi]

Tyttö risti kätensä ja siirsi painon vasemman jalan päälle, saaden aikaan tylyn vaikutelman. Toinen oli niin huonotapainen, että Silvian olisi tehnyt mieli antaa tuolle selkään. Miten tuo oikein sattuikaan joutumaan juuri tästä maailmasta siihen yhteen ja ainoaan kirkonraunioon. Jos kohtalo aikoi leikkiä hänen kanssaan, se saisi myös kestää vastalauseet.
"Sinä satuit kävelemään mukamas sattumalta juuri tähän raunioon? Tai ehkäpä satuit vain seuraamaan minua. Miten lapsellista!" Silvia huudahti ja pyöräytti silmiään. Tottakai toinen oli seurannut häntä, koska ei uskaltanut olla yksin! Mutta eikö hän muka tehnyt jo tarpeeksi selväksi viimekerralla heidän suhteensa? Hän ei halunnut antaa minkäänlaisia armopaloja pojalle, eikä myöskään halunnut ottaa niitä vastaan toiselta. Viimeksi hän oli vain ollut sokissa ja siksi ollut ystävällinen, mutta mikä tulisi tällä kertaa olemaan syy siihen, että hän olisi ystävällinen pojalle, joka aina vain nalkutti kaikesta.
"Jos koska minä olin ensin täällä, niin haluan painottaa sitä, että olet täällä sitten minun säännöilläni. Ja koska nyt on yö ja olen väsynyt, niin haluan täällä olevan hiljaista", Silvia sanoi ja nappasi rievun lattialta. Hän käveli pojan ohitse sanaakaan sanomatta ja istahti maahan muutamaa metriä kauempana Eiristä. Hän oli väsynyt, vihainen ja nälissään, mutta hän ei aikonut enää näyttää sitä pojalle, vaan koetti korjata tästä sanaharkasta voiton itselleen. Jos poika ei pystyisi enää sanomaan mitään kovin pysäyttävää keskusteluun liittyen, olisi voitto hänen ja Eiri saisi jäädä syömään tomua. Nukkukoot toinen sitten missä ikinä lystääkään, mutta ei missään nimessä liian lähellä häntä, mutta siitä tuskin olisi pelkoa, sillä tunne oli varmasti molemminpuolinen.

[Yuki]

Eiri kuunteli hiljaa toisen vastapuheet. Kun Silvia oli saanut puheensa päätökseen, pojalta pääsi huokaus.
"Juuri nii. Sattumaa koko touhu! Ja kehtaat kutsuu mua lapselliseks. Naurettavaa." Eiri tokaisi takaisin, muttei viittinyt korottaa ääntään huutamiseksi (vaikka kyllä teki mieli), sillä hän herättäisi veljensä saman tien. Ja tuo tyttö sitten jaksoi olla määräilevä, ja aivan varmasti kaikkia kohtaan, ei pelkästään Eirin suhteen. Mutta Silvia ei lopettanutkaan vielä siihen. Hänen puheessaan oli voiton makua, mutta tyttö oli jo hävinnyt tämän erän. Pienen hämmästyksen ja vihan sekoittumana, Eiriltä loksahti suu hieman raolleen.

"Sun säännöillä! Nukun mielummin sitten ulkona. Sun haudan päällä!" Poika tiuskahti vihoissaan, mutta hallitsi oman äänen voimakkuuden. Hänen oli pakko ilmaista Silvialle, miten paljon hän ei voinut sietää tätä, varsinkin sen metsässä tapahtuvan jälkeen. Hilleri käänsi kylkeään unissaan ja näytti olevan vieläkin syvässä unessa. Eiri vilkaisi veljeään ja veti suunsa kireälle. Hänen hermonsa pinna oli hyvin kireällä, eikä poikaa huvittanut enää jäädä rumaan ja rähjäiseen rauniopahaseen. Eiri kääntyi kohti oviaukkoa ja pysähtyi siihen. Viha ja katkeruus kuplivat hänen sisällään.
"Miks ees pelastin sut?" Eiri lausahti katsoen olkansa yli tyttöä. Kasvot kuvastivat hämmennyksen ja katkeruuden risteymää. Minuutteja kuluttamatta poika poistui rauniosta pihalle, viileään yöhön. Hän tunsi pientä helpotusta, mutta kitkerä maku oli jättänyt jälkensä. Eiri suuntasi askeleensa kauemmas rauniosta, hautausmaan suuntaan. Kirkko oli rakennettu pienen kukkulan päälle, jota peitti pehmeä ruohoniitty. Poika käveli kukkulan alas ja istahti siihen, katsellen edessä olevia hautakiviä. Hänen ja Silvian hautakivet olivat onneksi toisella puolella paikkaa. Poika ei edes välttämättä halunnut nähdä niitä enää. Magnus hätkähteli unissaan. Eiri laittoi veljensä varovasti maahan ja kaatui selälleen, kädet niskan takana. Taivas oli musta ja sen keskeltä kulki miljoonia ja miljardeja tähtiä, tuottaen omaa valoa. Kohtalo oli leikkinyt ja saanut oman tahtonsa läpi.

[Shiroi]

"Hautani..?" Tyttö käänsi päätään nähdäkseen pojan selän. Mitä tuo oli sanonut? Hänen hautansa? Silvia nousi seisomaan ja katseli pojan menoa. Tottakai tyttöä ärsytti pojan sanominen hänen hautansa päällä nukkumisesta. Se loukkasi häntä. Tytön olisi tehnyt mieli juosta pojan perään ja lyödä tuota niin kovaa, ettei poika aukoisi päätään muutamaan viikkoon. "Jos kerta pidät minusta niin paljon, niin mikäs siinä. Mene lämmittämään ruumistani vaikka saman tien arkkuun!" Silvia korotti ääntään. Tuollainen pojanruipelo ei koskisi hänen hautaansa tai olisi edes lähellä sitä, jos se tytöstä olisi kiinni.
Silvia seurasi pojan kulkua pois kirkosta, kietoen rievun ympärilleen harsoksi kylmyyttä vastaan. Totta kai oman hautakiven näkeminen olisi omalla tavalla hienoa, mutta myös järkyttävää. Tyttö seurasi jonkin matkaa Eiriä, kunnes löysi maahan painuneet jäljet, jotka olivat varmasti Eirin jälkiä, kun poika oli saapunut kirkolle. Tyttö etsiskeli hautakivistä omaa nimeään, toivoen ettei löytäisi sitä. Lopulta tyttö löysi kivensä, mutta se ei ollut ainoa järkytys. Se ei liittynyt hänen hautaansa, vaan naapurihaudassa kummittelevaan nimeen; Eiríkur Grimssoniin. Kuinka hänen vanhempansa olivatkaan olleet nerollisia ja pistäneet hänet rakkaan Eirin viereen. Hän voisi suorastaan kääntyä omassa haudassaan! Silvia ei aikonut suostua siihen. Oli jo tarpeeksi vaivaa siinä, että hän näki poikaa joka paikassa, jopa helvetin ja taivaan välimaastossa (paikkahan vaikutti jo suorastaan helvetiltä). Silvia keräsi maasta nyrkin kokoisia kiviä ja alkoi kasata niitä hänen ja Eirin haudan väliin. Vaikka pienen kiviaidan tekemisestä ei ollutkaan paljoa iloa enää, oli se silti Silvian mielestä hyvä tehdä. Ainakin nyt, kun tyttö oli suuttunut Eirille.
Palatessaan kirkon seinustalle tyttö ajatteli pojan viimeistä sanomaa. Olihan poika ollut hänelle välillä ystävällinen, mutta toisaalta Eiri oli ääliö. Eikö hänellä ollut yhtään kiitollisuuden velkaa pojalle? Hän tuskin oli sanonut viimetapaamisella kertaakaan kiitosta pojalle, mutta poika oli kiittänyt häntä. Ehkäpä hän oli todellakin liian tiukka ja määräilevä, mutta hän ei itse ollut syy kokonaan hänen ja Eirin suhteeseen. He molemmat tekivät heidän suhteestaan sietämättömän. Silvia kääntyi katsomaan suuntaan, johon Eiri oli mennyt Magnusin kanssa. Tyttö lähestyi poikia ensin hiljaa, kunnes pysähtyi muutaman metrin päähän Eiristä ja heitti rievun tuon viereen.
"Ajattelin vaan, että nyt saattaa tulla aika kylmä yö, kun taivaalla ei ole yhtään pilviä", Silvia sanoi puolustellen tekoaan "ja en usko, että haluat heti ensimmäiseksi sairastua tuberkuloosiin tai muuhun vastaavaan, vaikka oletkin jo kuollut." Sen sanottuaan tyttö seisoi hetken paikoillaan katsoakseen taivaalla loistavia tähtiä ja hymähti. Hänen olisi kait parempi palata kirkkoon, sillä Eiri tuskin kaipasi kaikista eniten hänen seuraansa.

[Yuki]

Eiri katsoi taivaalle, ilmeettömänä. Hänen sisällään vellova viha oli laantumassa normaaliksi ja tasaiseksi. Päässä pyöri kaikenmoisia ajatuksia ja punaisissa silmissä erottui tähtien kirkas tuikkiminen. Jostakin kantautui viileä tuuli, joka mennessään pörrötti valkoisia hiuksia ja sai suortuvat kaartumaan pojan vasemmalle puolelle. Osa hiuksista helmineen peitti Eirin näkökentän melkein kokonaan. Poika ei raaskinut siirtää hiuksia pois omalle paikalleen, vaan sulki suosiolla silmänsä kiinni. Siinä menivät tähtien tuike. Suljettua silmänsä, Eirin päässä vilahteli erilaisia kuvia menneistä, mielikuvituksesta ja mahdollisesti tulevasta. Niitä oli mahdoton saada kiinni, mutta olivat aina yhtä mukavaa katseltavaa. Tietysti pahimmat kokemukset ja tuntemukset saisivat jäädä esityksestä paitsi, mutta tuskin sellainenkaan on mahdollista.

Hetket kuluivat ja poika oli vieläkin valveilla, ainakin yhdellä jalalla, toisella hän oli unien maailmassa. Jokin vain piti hänet vielä tässä välimaailmassa, jokin häiritsevä tekijä. Kului vielä yksi hetki ja jalka, joka oli astunut unien maailmaan hyppäsi takaisin välimaailmaan. Välimaailmasta kuului ääniä, jotka herättivät pojan horroksesta: askeleet ruohoniityllä. Eiri pysyi liikkumatta ja odotti. Askeleet pysähtyivät ja alkoi kuulua ääniä. Silvia. Mitä hän nyt täältä haki? Eirin olisi tehnyt mieli tiuskaista tytön tiehensä, mutta jokin pysäytti hänet. Likainen ja rähjäinen riepu laskeutui hänen viereensä. Eiri nousi istumaan ja katsoi hetken kangasta kuunnellen samalla tytön puheita. Olipa huono puolustus, totta tosiaan. Puheet saivat pojan kasvoille tutun virnistyksen. Tuberkuloosiin? Sehän oli ensiluokkainen vitsi, kerrassaan maittava välipala! Eiri pärskähti yrittäen tukahduttaa naurunsa. Siihen meni herkkä kohtaus, tai no, niin herkkä kuin se voisi olla heidän välillään. Vaikka Silvia yritti puolustella puheitaan, niin ei Eiri aivan tyhmä ollut.
"Yritätkö hyvittää jotai?" Eiri kysyi katsoen ensin riepua ja sitten Silviaa. Olihan tämä hieman hämmentävää, Silvia auttamassa häntä, ilman mitään kunnollista syytä. Eiri taisi nähdä vieläkin harhaunia.

[Shiroi]

"Miksi yrittäisin?" Tyttö sanoi ja katsoi Eiriin. Hyvä on, hän halusi äyskäröidä omatunnontuskaansa pois omasta veneestään, mutta eihän siitä sopinut ääneen sanoa. Ei ainakaan ensimmäiseksi. Tai toisen naurun jälkeen. Pieni puna levisi tytön poskille. Hämärässä sitä ei kuitenkaan erottanut hyvin, vaikka tähdet valoa loistivatkin. Tyttö risti kätensä ja kävi nojaamaan yhteen toisia korkeampaan hautakiveen. Oli asioita, joista hän halusi jutella Eirin kanssa, mutta jos hän puhuisi niitä nyt, saattaisi hän itsensä naurunalaiseksi. Mutta sitähän poika halusikin.
"Onko tässä jokin tarkoitus?" Tyttö heitti kysymyksen ilmaan ja antoi sen olla hetken aikaa. Vihreät silmät kääntyivät Eiristä taivaalle. He olivat lähteneet eri suuntiin ja törmänneet jälleen. Ja joka kerta he olivat riidelleet. Eikö Eiríkur ollut väsynyt riitelemään? Tai ehkä se kuului poikien elämään, mutta Silvia ei ollut koskaan riidellyt näin paljoa kenenkään kanssa. Tottakai hän oli vanhemmilleen huutanut useampaankin otteeseen, mutta se oli normaalia. Tämä riitely, se oli loputonta, se ei kantanut tulosta eikä sillä ollut minkäänlaista päämäärää. "Tässä siis, että tapaamme uudelleen ja uudelleen ja aina vain riitelemme", tyttö lausahti. Kyllä, hän tiesi sen kuulostavan oudolta, mutta sitä ne asiat olivat tätä nykyä.
Hautuumaalla ei tuullut. Ilma oli tyyntä, väreilevää. Hautakivi, johon tyttö nojasi, hohkasi kylmää. Typeriä kysymyksiä syntyi tytön päässä. Miksi hautakivet tehtiin kivestä? Kuka niitä olisi enää katsomassa tai vainajia muistamassa uuden sukupolven myötä? Kaikki nuo kertomukset hyvästä ja pahasta, sekä jostakin jumalasta, joka pelastaisi uskovan. Eiväthän ne pitäneet paikkaansa. Kuoleman jälkeen ei ollut muuta kuin taistelu oman sielunsa puolesta. Vai oliko sieluja olemassakaan? Mitä jos sekin oli vain kerrottu ihmisille, etteivät he vaivaisi mieltään hengellisillä asioilla?

[Yuki]

Eiri katsoi vielä hetken tyttöön ja virnisti tuon puolustukselle.
"Kuka susta ny voi tietää." Poika vastasi olkia kohauttaen. Hän käänsi katseensa pois hautuumaalle ja jäi tuijottamaan sitä hetken. Silvia ei siis aikonutkaan jättää heitä yksin. Tyttö puhui taas. Jotain tyttöjen syvällisiä mietintöjä. Miksi niitä piti puhua sitten ääneen? Eiri ei oikein ollut perillä tyttöjen nopeista ja ailahtelevista mielialoista. Kaikkien pitää olla rakennettu hankalaksi, liian vaikeaksi.

Eiri nappasi niityltä kapean ja ohuen korren ja laittoi sen suuhunsa pureskeltavaksi. Poika näytti olevan piittaamatta tytön puheista, mutta oikeastaan hän jäi miettimään mitä tämä oli sanonut. Tarkoitus? Niin, kuka sitä tietää, että onko koko elämässä jokin tarkoitus. Ehkä kaikki tapahtuu sattumalta, vaikka se tuntuisi aika pieneltä mahdollisuudelta. Eiri huokaisi hiljaa ja kaatui selälleen kädet levällään, yhä pureskellen korsiparkaa.
"Kuka ny tollasta tietää." Poika vastasi aika koleasti. Hän ei ollut ajattelijatyyppiä, se kuului tyttöjen puuhailuun. Magnus torkkui yhä vaan, kuulematta heidän puheitaan, nähden unien maailman omin pihkanvärisin silmin. Ilma oli varsin viileä, eikä tuultakaan enää näkynyt. Pilvistä nyt puhumattakaan. Onneksi ruohoniitty oli kuivaa eikä kosteaa tai kovin kylmää. Se ei antanut Eirin pehmetä ja ottaa itselleen sen harsomaisen rievun, joka oli vieläkin hänen vierellään. Ajatellen riepua, pojalle tuli mieleen eräs asia. Sehän oli eräänlainen rauhan muuri heidän välillään. Eiväthän he nyt riidelleet, vain puhuivat. Se oli kieltämättä hassua ajatella. Eiri virnisti ajatukselleen ja katsoi ylhäällä välkkyviä tähtiä. Ne näyttivät olevan käsin kosketeltavissa, mutta tosiasiassa ne olivat miljardien valovuosien päässä. Mikä sääli.

[Shiroi]

Luuliko poika tosiaankin epämääräisen vastauksen antamisen helpottavan? Selvästikään Eiri ei ollut juttutuulella, tai sitten toinen ei vain jaksanut keskittyä suurempiin ongelmiin. Tyttö paransi asentoaan kiveä vasten niin, että hän oli puoliksi Eiriin päin. Katseen tyttö piti kuitenkin tiukasti poissa pojan kasvoista. Nopeasti vihreät silmät kävivät sikeästi nukkuvassa Magnuksessa, kunnes palasivat taivaalle.
"Ehkä olen vain typerä yrittäessäni sopia riitoja kanssasi. En haluaisi olla ainut osapuoli, joka yrittää saada asioita hoitumaan, mutta kerta kukaan muu ei tätä tee, niin miksi minunkaan kannattaisi yrittää kohentaa tilannettamme", Silvia lausahti ja siirsi painon omille jaloilleen. Hän ei halunnut jäädä katselemaan pojan selkää, eikä yrittää tehdä heidän välisestä hiljaisuudesta mitään pakkopuhumista, joten hänen olisi paras siirtyä nukkumaan.
"No, ei kait tässä muutakaan ole. Sinähän et ole koskaan ollut tunnettu puheliaisuudestasi, Eiríkur. Hyvää yötä", tyttö lausahti ja suuntasi kulkunsa kohti kirkon seinustaa. Hän ei ollut ajatellut jäädä yöksi ulos poikien luokse. Ja jos hän olisikin suunnitellut ulkona nukkumista, ei hän varmastikaan olisi lahjoittanut riepua Eirille. Ja poika tuskin pisti pahakseen sitä, että hän ei nukkunut heidän kanssaan. Molemmat kaipasivat kuitenkin omaa rauhaansa.
Sisälle päästyään Silvia uhrasi vielä yhden ajatuksen maailman Tarkoitukselle, mutta häivytti sen pian mielestään, sillä hänen olisi löydettävä itselleen mukava nukkumapaikka. Kirkon vasemmassa reunassa olevat puoliksi palaneet penkit houkuttivat, eikä tytön tehnyt mieli nirsoilla omasta pedistään. Aikoja sitten palanut puu ei siltikään tuoksunut erityisen mielekkäälle, vaan enemmänkin epämiellyttävän kitkerälle. Penkissä oleva noki teki heti tuttavuutta tytön käsien kanssa tämän käydessä maaten penkille. Itsensä likaaminen ei koskaan ollut Silvian ihannepuuhia, mutta juuri nyt hän ei jaksanut vaivautua etsimään itselleen yhtään mukavampaa nukkumapaikkaa. Hetken valvottuaan tyttö tunsi vajoavansa uneen, joka toisi mukanaan voimia tulevaan päivään.